Villihevoset palaavat Eurooppaan

Tammikuussa 2015 tapahtui Tšekeissä historiallinen luontoonpalautus, kun lauma pitkäharjaisia exmoorinponeja vapautettiin Milovicessa Tšekeissä. Villihevosten palauttamista on luonnehdittu jopa yhdeksi tärkeimmistä tapahtumista eurooppalaisen luonnonsuojelun historiassa, sillä hevosten laidunnuksen toivotaan ylläpitävän harvinaisiksi käyneitä aroja ja niittyjä.

Kuva: http://fi.wikipedia.org/wiki/Exmoorinponi

Exmoorinponit polveutuvat pienistä eurooppalaisista villihevosista. Kuva: http://fi.wikipedia.org/wiki/Exmoorinponi

 Aikoinaan villihevosia laidunsi yleisesti Euroopan aroilla ja niityillä, mutta ihmisen toimien takia villihevoset katosivat. Viimeiset havainnot täysin villeistä hevososista ovat niinkin läheltä kuin 1700-1800 luvuilta Itä-Euroopasta. Ilman laidunnusta arot ja niityt kasvavat umpeen ja metsittyvät. Samalla kärsivät niistä riippuvaiset eläimet sekä lukemattomat kasvilajit. Suuria kasvinsyöjiä voidaankin kutsua avainlajeiksi, sillä niiden laidunnus ylläpitää kokonaisia ekosysteemejä. Englantilaisia exmoorinponeja on käytetty jo aikaisemmin menestyksekkäästi Saksassa yhdessä alkuhärkien kanssa ylläpitämään luonnoltaan monimuotoisia, mutta harvinaisiksi käyneitä hakamaita. Ponien ja härkien laidunnuksessa on pyritty jäljittelemään historiallista laidunnuspainetta, eli eläinten tiheydet hakamailla ovat paljon matalammat kuin nykyaikaisessa maataloudessa. Suurien kasvinsyöjien käyttämisen toivotaan myös lisäävän suuren yleisön kiinnostusta aiheeseen ja tuottavan sosiaalisesti kestäviä luonnonsuojeluratkaisuja.

Vanhakantaiset englantilaiset

Mongolianvillihevosta eli prezewalskinhevosta pidetään yleisesti maailman ainoana puhtaana villihevosena. Mongolianvillihevoset hävitettiin luonnosta 1960-luvulle tultaessa, mutta tämä hevosen alalaji säilyi eläintarhoissa, ja pitkäjänteisten palautustoimien ansiosta hevoset vaeltavat taas Mongolian aroilla. Lisäksi mongolianvillihevosia on istutettu alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle, myös Eurooppaan. Alkuperäinen eurooppalainen villihevonen edusti kuitenkin mongolianvillihevosta merellisempään ilmastoon sopeutunutta tyyppiä. Toisin kuin kuivempien alueiden hevoslajeilla (esim. mongolianvillihevosilla ja seeproilla), merellisen ilmaston hevosille oli kehittynyt tuuhea harja todennäköisesti sateensuojaksi. Euroopassa villihevosia oli isompi ja pienempi versio. Hevosten sukupuuta on selvitelty perusteellisesti, ja sekä geeni- että fossiiliaineistoon perustuen exmoorinponit on todettu hyvin samanlaisiksi kuin historialliset eurooppalaiset pienet hevoset. Muualla Euroopassa hevoset hävisivät tai sekoittuivat kesyhevosiin, mutta Englannin Exmoorissa säilyi eristäytyneenä hyvin alkukantainen villihevospopulaatio. Tosin exmoorinponienkin säilyminen oli pienestä kiinni, sillä toisen maailman sodan takia ponit olivat kuolla sukupuuttoon ja sodan jälkeen poneja oli jäljellä enää 50. Exmoorinponien kanta on sittemmin kasvanut ja mahdollistaa nyt sen, että villihevoset voidaan vielä palauttaa laiduntamaan Manner-Euroopan aroille.

Uutinen hevosten vapauttamisesta:

European Wildlife: Historical event: wild horses are returning to Central Europe after centuries

Exmoorinponeista:

Hovens H. & Rijkers T. 2013: On the origins of the Exmoor pony: did the wild horse survive in Britain? Lutra 56: 129-136

Gerken B. & Sonnenburg H. 2002: Landscape development and species protection in woodlands, forests and pastures using large herbivores. Pasture Landscapes and Nature Conservation 285-301

Pakene tai tule syödyksi

Eläinmaailmassa puolustautuminen on elinehto. Jokaiselle lajille on kehittynyt jokin keino välttyä saalistukselta. Tyypillisesti kullakin lajilla on useampia keinoja. Yhden kortin varassa menestyminen on onnen arpapeliä.

Usein ajoissa tehty havainto saalistajasta on selviytymisen kannalta olennaisinta. Saalistajan havaitseminen on kaikkien eläinten puolustautumisen lähtökohta, muut keinot seuraavat havaitsemista. Kun vaara havaitaan ajoissa, saalis ehtii valita sopivimman puolustautumiskeinon.

Eläimet vartiotornissa
Osa eläimistä on vienyt havaitsemisen ja yllätysten välttämisen äärimmilleen. Majava nostaa veden pintaa rakentamalla padon. Puiden oksista rakennettu kekopesä jää veden keskelle turvaan. Pesä on kuin vallihaudan ympäröimä linna. Majava ei siis edes yritä piiloutua, vaan pyrkii torjumaan hyökkäykset luomalla ympäristön, joka on petojen saavuttamattomissa.

Myös hirville ja peuroille yllätysten välttäminen on tärkeää. Ne valitsevat avoimia tai korkeita paikkoja, jotka soveltuvat myös petojen tarkkailuun. Metsäpeura vasoo keväisin järven jäällä, jotta se pystyisi havaitsemaan pedot jo mahdollisimman kaukaa. Hirvien talvilaitumet puolestaan sijaitsevat usein kukkulalla. Korkeammalla paikalla on vähemmän lunta ja lämpimämpi ilmasto, mikä mahdollistaa paremmat ruokavarat sekä oivan sijainnin petojen tarkkailuun.

Parvilinnut, kuten naakka ja naurulokki, perustavat puolustautumisensa ylivoimaan sekä useiden tarkkailevien silmäparien hyödyntämiseen. Vaaran vaaniessa koko parvea varoitetaan. Lajista riippuen vaara pyritään minimoimaan joko pakenemalla tai hyökkäämällä.

Majava suojautuu pedoilta nostattamalla tulvan pesän ympärille. © Sari Holopainen

Majava suojautuu pedoilta nostattamalla tulvan pesän ympärille. © Sari Holopainen

Maastoutumisen mestarit
Kömpelöt ja hitaat eläimet turvautuvat pakenemisen sijaan piiloutumiseen. Ne tekevät kaikkensa jottei niitä havaittaisi. Mielenkiintoinen esimerkki hyvästä naamioijasta on Suomenkin vesillä asusteleva kampela. Kampela pystyy muuttamaan ihonsa väriä ympäristönsä mukaan, ja näin naamioimaan itsensä näkymättömäksi. Kirjavilla hiekkapohjilla kampelan iho matkii eriväristen hiekanjyvien väriä, kun taas tummilla liejupohjilla kampela voi olla miltei musta.

Perinteisiä suomalaisia maastoutujia ovat talveksi valkoisen turkin tai höyhenpeitteen vaihtavat eläimet, kuten naali ja riekko. Niiden piilotteleva elämäntyyli ei rajoitu vain talveen. Esimerkiksi riekon kesäisen höyhenpeitteen väritys jäljittelee hyvin metsän ja suon aluskasvillisuutta.

Hyönteismaailmasta löytyy lukuisia ilmiömäisiä maastoutujia. Ehkä kuuluisin esimerkki on koivumittari, joka pystyy imitoimaan koivun rungon väriä lähes täydellisesti. Teollisuusalueiden läheisyydessä koivumittareiden siipien väri kehittyi vuosien saatossa tummemmaksi saasteiden liatessa koivujen runkoja. Toisaalta vesiperhosen toukkaa voidaan ehkä kutsua Suomen järvien ja lampien maastoutumisen mestariksi. Se rakentaa pienistä hiekanjyvistä ja ohuista puutikuista itselleen toukkakopan. Kopan tarkoitus on suojata sen pehmeää takaruumista sekä hämätä sitä syöviä petoja luulemaan koppaa vedessä lilluvaksi kepiksi.

Kiiruna on pohjoisen loistava maastoutuja: talvella valkoinen ja kesällä kirjava höyhenpuku suojaa petojen silmiltä. © Sari Holopainen

Kiiruna on pohjoisen loistava maastoutuja: talvella valkoinen ja kesällä kirjava höyhenpuku suojaa petojen katseilta. © Sari Holopainen

Huijasin!
Huijaaminen ei ole ihmisillä arvostusta lisäävä piirre, mutta eläinmaailmassa se on oiva keino välttyä syömiseltä. Kukkakärpänen huijaa saalistajaa näyttämällä ulkoisesti aivan ampiaiselta. Ampiaisen aiheuttamat epämiellyttävät kokemukset saavat pedot välttämään myös kukkakärpäsen syöntiä.

Sisilisko puolestaan huijaa saalistajaa irrottamalla häntänsä vaaran uhatessa. Pedolle jää kokonaisen saaliin sijasta vain pieni suupala. Hännän irrottaminen on sisiliskolle äärimmäinen puolustautumiskeino. Hännässä on varastoituneena paljon energiaa, joka menetetään saalistajalle hännän irrottua. Lisäksi uuden hännän kasvattamiseen menee paljon aikaa ja ravintoa.

Monet maassa pesivät linnut, kuten kapustarinta ja töyhtöhyyppä, näyttelevät siipirikkoa pelastaakseen poikasensa. Pedon vaaniessa emo alkaa juosta siipi maata raahaten poikasista poispäin. Peto, esimerkiksi kettu, lähtee seuraamaan helpoksi saaliiksi luulemaansa emoa, joka viime hetkellä lähteekin lentoon. Samaan aikaan toinen lintuemoista on vienyt poikaset muualle turvaan.

Sisilisko tiputtaa vararavintoasisältävän häntänsä äärimmäisen vaaran uhatessa. © Mia Vehkaoja

Sisilisko tiputtaa vararavintoasisältävän häntänsä äärimmäisen vaaran uhatessa. © Mia Vehkaoja

Suomen luonnon haarniskat
Ihmiset ovat hyödyntäneet haarniskoja taisteluissaan vuosisatojen ajan. Haarniskan käyttö ei kuitenkaan ole ihmisen keksintö, vaan se on ollut usean eläimen puolustautumiskeinona satoja miljoonia vuosia. Rapujen kitiinistä ja kalkista muodostuva kuori suojaa niitä petojen hampailta ja kynsiltä.

Kovakuoriaisten kuori muodostuu rapujen tapaan kitiinistä, mutta se on paljon kevyempää materiaalia, sillä se päällä pitää pystyä lentämään! Kovakuoriaisten kitiinikuori on toiminut inspiraationa nykyisten Kevlar-luotiliivien suunnittelussa. Kevlar on kitiinin tavoin kevyttä mutta kovaa.

Panssareita löytyy myös nisäkkäiltä. Villisian nahka on paksua ja jäykkää, erityisesti hartioissa. Näin se suojautuu pedoilta ja kilpakumppaneilta. Paksun nahan lisäksi villisika voi puolustaa itseään torahampaillaan. Villisika ja rapu ovat vieneet ritarimaisen varustelunsa kovakuoriaisia pidemmälle. Haarniskan lisäksi rapu puolustaa itseään asein: eturaajojen saksilla.

Villisian niskapanssarit suojaavat niin pedoilta kuin toisilta villisioiltakin. © Sari Holopainen

Villisian hartiapanssarit suojaavat niin pedoilta kuin toisilta villisioiltakin. © Sari Holopainen

Viimeinen oljenkorsi?
Mitä tehdä kun pakeneminen, piiloutuminen ja huijaus epäonnistuvat? Joillekin eläinlajeille on kehittynyt erilaisia keinoja vahinkojen minimointiin. Rupikonnalle on kehittynyt kaksi erilaista viimeistä oljenkortta. Rupikonnan ihonystyröiden rauhaset erittävät limaa ja myrkkyä (bufotoksiinia), joilla ne pyrkivät karkottamaan pedon. Rupikonnan myrkky voi aiheuttaa petoeläimelle pahanmakuisuuden lisäksi esimerkiksi voimakasta kuolaneritystä. Myös rupikonnan kutumunat ja nuijapäät on suojattu myrkyllä.

Toisena pedon karkottamiskeinona rupikonna käyttää virtsasuihkua. Rupikonna pystyy suihkuttamaan uhkaajan silmiin virtsasuihkun kovalla paineella. Nestettä saattaa suihkuta jopa 0,5 desilitraa kerralla. Virtsasuihkua rupikonna käyttää vain äärimmäisessä hädässä, sillä vitsan keräämiseen elimistöön menee pitkä aika, eikä sitä kannata tuhlata kuin aivan viimeisenä keinona.

Rupikonnien ihonystyrät sisältävät bufotoksiini-nimistä myrkkyä © Mia Vehkaoja

Rupikonnien ihonystyrät sisältävät bufotoksiini-nimistä myrkkyä © Mia Vehkaoja

Rantakäärme – puolustautumisen mestari
Useinkaan eläimet eivät jätä puolustautumistaan yhden kortin varaan, vaan niiltä löytyy jonkin asteista puolustautumista useampaa keinoa hyödyntäen. Yleistä eläinmaailmassa on, että lajeilla on jokin pääasiallinen keino, ja muut keinot ovat tukitoimia. Esimerkiksi kampelan pääasiallinen keino on naamioitua, mutta lisäksi se on litteänmuotoisena hankalaa syötävää. Kampelan selviytymistä auttavat myös sen 180-astetta ympärilleen näkevät silmät, jotka parantavat pedon havaitsemista ajoissa.

Osa lajeista on kuitenkin puolustautumisen moniosaajia. Rantakäärme on mainio esimerkki suomalaisesta moniosaajasta. Käärmeillä on tunnetusti erinomainen haju- ja tuntoaisti, jota ne hyödyntävät niin omassa ravinnonhankinnassaan kuin vaaran välttämisessä. Lisäksi niskan kirkkaan keltaiset kuviot auttavat välttämään petolintujen hyökkäyksiä. Kelta-mustalla värityksellä rantakäärme matkii vaarallisia hyönteisiä, vähän kuin kukkakärpänenkin matkii ampiaisia. Havaitessaan vaaran ajoissa rantakäärme piiloutuu nopeasti läheisen kiven koloon tai muuhun onkaloon.

Vaaran jo uhatessa rantakäärme pyrkii sihisemällä ja itseään isommaksi pullistelemalla pelästyttämään uhkaajan. Pelkoa lisätään pään hyökkäyseleillä. Mikäli nämä keinot eivät riitä pedon karkottamiseksi, rantakäärme pystyy ruiskuttamaan viemärisuolen läheisistä anaalirauhasista pahanhajuista nestettä uhkaajan päälle. Toiseksi viimeisenä keinona rantakäärme voi oksentaa vastaniellyn saaliinsa ja jättää sen uhrilahjana pedolle oman henkensä säästämiseksi.

Viimeisenä oljenkortena rantakäärme tekeytyy kuolleeksi. Se aloittaa kuolemantanssinsa, joka päättyy kouristeluiden jälkeen kielen ulostyöntämiseen ja jähmettymiseen. Peto ajattelee rantakäärmeen olevan sairas tai muuten huonoa ravintoa ja jättää saaliinsa rauhaan.

Rantakäärme on puolustautumisen mestari. Se ei jätä henkeään yhden kortin varaan. © Sari Holopainen

Rantakäärme on puolustautumisen mestari. Se ei jätä henkeään yhden kortin varaan. © Sari Holopainen