Kosteikot kansalaisille

Kaupunkikosteikot ovat tyypillisesti monivaikutteisia. Kosteikot tarjoavat useita ekosysteemipalveluita, kuten veden puhdistus ja virkistyskäyttö. Kaupunkikosteikoita käyttävät ja niistä hyötyvät varsinkin paikalliset asukkaat, mutta joistakin tullaan nauttimaan pidemmänkin matkan takaa. Tutkimukset osoittavat, että paikalliset yleensä tietävät kosteikkojen olemassaolon ja kannattavat niiden suojelua, mutta eivät useinkaan ole tietoisia kosteikkojen ympäristövaikutuksista.

Yli sata jokisurffajaa kokoontuu joka päivä Saksassa Munchenin keskuspuistossa. Puiston läpi virtaavan Isar-joen ryöpytessä putkesta jokiuomaan, syntyy putken suulle pysyvä aallokko. © Sari Holopainen

Yli sata jokisurffajaa kokoontuu joka päivä Saksassa Munchenin keskuspuistossa. Puiston läpi virtaavan Isar-joen ryöpytessä suljetusta putkesta jokiuomaan, syntyy putken suulle pysyvä aallokko. © Sari Holopainen

Parhaiten paikallisten tuntemat ja hyödyntämät ekosysteemipalvelut ovat virkistyskäyttöön liittyviä. Kaupunkikosteikot luovat hyviä ulkoilumahdollisuuksia, etenkin jos kosteikkoa ympäröi puistoalue. Kosteikkopuistosta nauttiessaan ihmisten fyysinen ja henkinen terveys paranevat. Esimerkiksi Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan vihreät alueet, kuten puistot ja metsät, vähentävät tehokkaasti työnjälkeistä stressiä. Koska kosteikkopuistot säätelevät paikallisesti ilman lämpötilaa, ne tarjoavat myös miellyttävän, muuta kaupunkiympärisöä viileämmän ympäristön. Kaupungit ovat yleensä ympäröivää maaseutua kuumempia, sillä rakennetut pinnat, kuten talot ja tiet imevät lämpösäteilyä päivällä. Ilma pysyy kuumana myös öisin, silä rakennetut pinnat vapauttavat lämpöä yisin. Kasvit heijastavat lämpösäteilyä, joten viheralueet eivät kuumene kuten rakennetut alueet.

Joskus kosteikkopuistojen ekosysteemipalvelut tuovat paikallisille myös tuloja. Paikalliset saattavat esimerkiksi hyötyä turisteista, joita kauniit kosteikkopuistot houkuttelevat. Hyvä esimerkki on Skradinin kylä Kroatiassa, joka toimii porttina Krkan kansallipuistoon. Vuosittain puiston vesistöllä vierailee yli 700 000 kävijää. Ennen turistien tuomia tuloja Krka joki tuotti paikallisille sähköä. Läheinen Šibenikin kaupunki oli vuonna 1895 maailman ensimmäinen kaupunki, jolla oli vaihtovirralla toimivat katuvalot.

Krkan kansallispuistossa Kroatiassa voi ihailla monimuotoista joki-, järvi- ja vesiputousmaisemaa. © Sari Holopainen

Krkan kansallispuistossa Kroatiassa voi ihailla monimuotoista joki-, järvi- ja vesiputousmaisemaa. © Sari Holopainen

Kaupunkilaisten kosteikkosuhteita tutkiessa on tullut selvillä, että paikalliset etvät aina ole tietoisia kosteikkojen ympäristövaikutuksista. Kosteikkopuistot ylläpitävät korkeaa luonnon monimuotoisuutta ja erilaisia elinympäristöjä. Luonnon monimuotoisuuden on Suomessa havaittu vähentävän astmaa ja allerigioita. Kosteikot vaikuttavat myös ravinteiden kiertoon ja alkutuotantoon. Nämä ovat hyvin keskeisiä ekosysteemipalveluja, joista ihmiset eivät kuitenkaan aina tiedä. Samoin esimerkiksi kosteikkojen rooli veden puhdistuksessa on usein paikallisille tuntematon. Hulevesijärjestelmät keräävät ravinteita, raskametalleja ja kiinteää aineista johtaen ne lopulta vesistöihin. Kosteikon läpi johdettu hulevesi puhdistuu kasvien napatessa ravinteita ja kiintoaineksen sekä raskametallien vajotessa pohjaan hitaasti virtaavassa vedessä. Kaupunkikosteikot ovat tärkeitä myös tulvasuojelussa, sillä rakennetuilla alueilla vedellä on vain rajoitetusti mahdollisuuksia imeytyä maahan. Kosteikot, joihin on parhaimmillaan suunniteltu tulvaniittyt, ottavat tulvavedet vastaan ja vähentävät siis tulvista johtuvia kuluja yhteiskunnalle.

Nummelan rakennettu kosteikko tarjoaa monenlaisia ulkoiluaktiviteetteja lenkkeilystä lintujen ja perhosten tarkkailuun. Lisäksi kosteikko puhdistaa Nummelan taajaman hulevesiä ennen niiden päätymistä pahasti rehevöityneeseen Enäjärveen © Sari Holopainen

Nummelan rakennettu kosteikkopuisto tarjoaa monenlaisia ulkoiluaktiviteetteja lenkkeilystä lintujen ja perhosten tarkkailuun. Lisäksi kosteikko puhdistaa Nummelan taajaman hulevesiä ennen niiden päätymistä pahasti rehevöityneeseen Enäjärveen © Sari Holopainen

Kaupunkikosteikot ovat maailmanlaajuisesti vähentyneet voimakkaasti. Kosteikkojen tuhoaminen johtaa erilaisiin ympäristöongelmiin ja monien ekosysteemipalveluiden menettämiseen. Valitettavasti näyttää siltä että paikalliset ihmiset eivät useinkaan edes tunne näitä menettämiään ekosysteemipalveluja. Kosteikkojen hävittäminen jatkuu edelleen, ja on voimakasta varsinkin kehitysmaissa. Teollisuusmaista kaupunkikosteikot on usein hävitetty jo aikoja sitten. Useita ekosysteemipalveluita voitaisiin säilyttää ja taata kaupunkilaisille, mikäli kaupunkikoisteikot sisällytettäisiin kaupunkimaisemaan suojelemalla vielä olemassolevat kosteikot ja ennallistamalla vanhoja.

George R.R. Martinin hirviösusien valtakausi

Luettuani George R.R. Martinin tunnettua Game of Thrones saagaa, jäin miettimään mistä kirjailija sai ideansa hirviösusiin. Kirjat toki sisältävät paljon satuhahmoja, jotka eivät ole millään lailla tosia, mutta silti hirviösudet jäivät kummittelemaan mieleeni. Googlen ja tieteellisten artikkeleiden avulla hirviösudet (Canis dirus) heräsivät henkiin.

Hirviösusi (Canis dirus) George R.R. Martinin Game of Thrones -kirjasaagasta. Hirviösudet muistuttivat ulkonäöltään nykysusia (Canis lupus), mutta olivat kooltaan huomattavasti suurempia.

Hirviösusi (Canis dirus) George R.R. Martinin Game of Thrones -kirjasaagasta. Hirviösudet muistuttivat ulkonäöltään nykysusia (Canis lupus), mutta olivat kooltaan huomattavasti suurempia.

Hirviösudet vaelsivat maankamaralla pleistoseenikaudella, jolloin ne olivat sen ajan tärkeitä huippupetoja. Niiden saalista olivat pääasiassa suuret kasvinsyöjät, kuten märehtijät. Ajoittain ne saattoivat myös ruokailla Tyynenmeren rannalle ajautuneilla merinisäkkäiden haaskoilla. Hirviösudet olivat yleisiä Pohjois-Amerikassa, mutta niitä esiintyi myös Meksikossa ja Etelä-Amerikassa. Ne elivät hyvin erilaisissa ympäristöissä. Pohjois-Amerikassa hirviösusia tapasi niin metsäisistä vuoristoista kuin avoimilta ruoho- ja tasankomailta. Lisäksi Etelä-Amerikassa hirviösudet viihtyivät kuivilla savanneilla.

Hirviösudet olivat suurempia kuin nykyiset sudet (Canis lupus). Sukupuolet olivat selvästi erikokoisia ja siksi helposti tunnistettavissa. Ruumiin koko ylipäätään vaihteli huomattavasti, ja pienimmät hirviösudet esiintyivät kylminä ajanjaksoina. Pohjois-Amerikassa itä- ja länsipuolten populaatiot erosivat toisistaan. Länsipuolen hirviösusien keskipaino oli 60 kg, kun taas itäpuolen populaatiot olivat hieman painavampia; keskipaino 68 kg. Kummatkin populaatiot olivat siis ainakin 25 kg painavampia kuin nykysudet.

Hirviösudet olivat nykysusia parempia paloittelemaan saalista, mistä kertovat vahvemmat leukalihakset sekä suuremmat raateluhampaat. Leukalihakset ja raateluhampaat indikoivat myös taipumuksesta haaskan syöntiin. Lisäksi on osoitettu, että petojen lahko kokonaisuudessaan käyttäytyi hyvin eri tavalla pleistoseenikaudella kuin nykyään. Yksi selittävä tekijä voisi olla suuremmat saalislajit ja jäätyneiden haaskojen syönti.

Hirviösudet kuolivat sukupuuttoon pleistoseenikauden lopulla sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa. Sukupuuton tarkkaa aikaa ja syytä ei vielä tällä hetkellä tunneta. Tiedetään kuitenkin, ettei sukupuuton taustalla ole kilpailu muiden suurpetojen kanssa. Yksi todennäköinen syy voisi olla suurten kasvinsyöjien katoaminen.

Joskus jopa fantasiakirjallisuus voi olla inspiraationa tieteellisen tiedon ja ymmärryksen saavuttamiselle. Koskaan ei voi tietää millaisia olioita maan päällä on elänyt tai elää edelleen.

Helmipöllöjen lisääntymisen haasteet: myyrät ja maatalousmaat

Elinympäristön muuttuminen ja katoaminen ovat maailmanlaajuisesti suurimpia uhkia luonnon monimuotoisuudelle ja elinvoimaisille populaatioille. Elinikäinen lisääntymismenestys on hyvä mittari määrittämään ympäristön vaikutuksia eliöiden lisääntymiseen. Elinikäisessä lisääntymismenestyksessä yhdistyvät lisääntyminen ja selviytyminen. Boreaalisissa metsissä eniten muutoksia metsiin aiheuttavat maa- ja metsätalous.

Helmipöllöt (Aegolius funereus) elävät boreaalisissa metsissä, joissa niiden reviiri on laajuudeltaan noin 200–500 hehtaaria. Helmipöllöt ovat muiden pöllöjen tavoin yöaktiivisia petolintuja, joiden pääasiallinen ravinto koostuu pikkujyrsijöistä, erityisesti myyristä. Helmipöllöt pesivät koloihin tai ihmisen rakentamiin pönttöihin. Sekä koiras että naaras osallistuvat jälkeläisten hoitoon. Pöllöt ovat yleensä hyvin paikkauskollisia, mutta helmipöllönaaraat vaeltavat lisääntymiskausien välissä ravintoa etsien. Helmipöllökoiraat puolestaan jäävät reviirilleen, sillä hyvän pesäkolon löytäminen on hankalaa. Yleensä pöllöpari pesii kerran lisääntymiskautena.

Helmipöllö (Aegolius funereus) on Suomen yleisin pöllölaji. © Sari Holopainen

Helmipöllö (Aegolius funereus) on Suomen yleisin pöllölaji. © Sari Holopainen

Helmipöllökoiraiden elinikäistä lisääntymismenestystä parantaa reviiri, joka koostuu enimmäkseen kaikenikäisestä metsästä ja vain vähän maatalousmaasta. Huonoina myyrävuosina maatalousmaan vaikutus kasvaa, heikentäen lisääntymismenestystä tuona lisääntymiskertana. Toisaalta lisääntymismenestystä parantaa vanhan metsän esiintyminen reviirillä. Mitä enemmän reviirillä on vanhaa metsää, sitä useammin pöllö pystyy lisääntymään. Vanhat metsät tarjoavat paremmin suojaa pedoilta sekä paremmat metsästysmaastot. Vanhat metsät siis parantavat helmipöllöjen lisääntymistä ja eloonjäämistä.

Pöllöjen pääravinnonlähteen, myyrien, vaihtelut vaikuttavat pöllöjen elinikäiseen lisääntymismenestykseen. Myyräkantojen vaihtelut ajoittuvat pöllöjen pesimisen kannalta kriittiseen vaiheeseen. Huonoina myyrävuosina myyräkannat ovat alimmillaan juuri pöllöjen lisääntymisaikaan. Oikeastaan kannat ovat vielä suhteellisen korkealla lisääntymiskauden alussa, mutta laskevat dramaattisesti kesäksi, jolloin on kuoriutuneiden poikasten ruokinta-aika. Ravinnon vaihtelevuus vaikuttaa sekä aikuisten että poikasten eloonjäämiseen.

Kun helmipöllökoiras aloittaa ensimmäisen lisääntymisensä myyräkantojen ollessa kasvussa, paranee sen elinikäinen lisääntymismenestys huomattavasti. Toisaalta ensimmäinen lisääntyminen usein epäonnistuu, mikäli se sattuu ajoittumaan myyräkantojen romahdukseen. Helmipöllökoiraat pyrkivät kuitenkin välttämään lisääntymisen aloittamista huonoina myyrävuosina, ja mieluummin siirtävät aloittamisen seuraavaan vuoteen.

Myyräkantojen kasvuvaihe on siis elintärkeä tekijä helmipöllöjen lisääntymisessä. Se vaikuttaa sekä lisääntymisen aloittamiseen että sekä aikuisten että poikasten selviytymiseen. Myös muiden boreaalisten pöllölajien elinikäistä lisääntymismenestystä voidaan ennustaa myyräkantojen syklisyyden avulla.