Kun tyhjästä on paha nyhjästä – mitä muuttoreittitasoiseen sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan?

Euroopan vesilintukantojen hoito on käännekohdassa. Näin vakuutti Mikko Alhainen Suomen riistakeskuksesta Riistapäivillä tammikuussa. Muutoksella tarkoitetaan siirtymistä kansallisesta, ja varsin heikkotehoisesta, kannanhoidosta muuttoreittitasoiseen (”flyway”) valtioiden rajat ylittävään kannanhoitoon. Muutos on alkanut, sillä joillekin hanhille kansainväliset hoitosuunnitelmat on jo laadittu. Mallia on otettu Pohjois-Amerikasta, jossa sopeutuva muuttoreittitason kannanhoito on ollut arkipäivää jo pitkään. Amerikan ”adaptive harvest management” (AHM) malli tarkoittaa käytännössä sopeutuvaa luonnonvarojen käyttöä metsästystä säätelemällä. Amerikassa käytännöllä pyritään takaamaan metsästyksen kestävyys Pohjois-Amerikan sorsakannoille.

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Hanhien kannanhoito osoittaa Euroopassa siis uutta suuntaa Amerikan mallia seuraten. Suunta on epäilemättä oikea, mutta Amerikkaan nähden meiltä puuttuu huomattavan paljon tietoa varsinaisen sopeutuvan säätelyn saavuttamiseksi. Nummi ym. kirjoittivat jo vuonna 2009, että eurooppalainen tietämys on vielä liian hataraa ennustearvoltaan käyttökelpoisten mallien pohjaksi, eikä tilanne ole kuudessa vuodessa juurikaan muuttunut. Euroopan sorsatutkijoiden verkosto (NOWAC) keräsi vuoden 2010 jälkeen yhteen kaiken aineiston mitä tiedossa on, löytäen yhä suuria puutteita.

Mihin Amerikan sopeutuva sorsakantojen hoito sitten perustuu? Kyseessä on monimutkainen malli, jota parannetaan koko ajan. Siinä yhdistetään metsästyksen, elinympäristöjen ja ympäristövaihtelut yhteen malliin. Mallin avaimet ovat:

  • Rajallinen määrä säätelymahdollisuuksia. Ne kuvaavat kauden pituutta, saalismääriä ja kauden alkamis- sekä loppumispäiviä (”viitekehys”)
  • Kokoelma kilpailevia populaatiomalleja. Mallit selittävät metsästyksen ja ympäristön vaihtelun vaikutusta vesilintupopulaatioihin epävarmuuksineen
  • Tavoitemalli, jonka avulla erilaisen säätelypolitiikan vaikutuksia voidaan vertailla
  • Sorsakantojen seuranta, joka mahdollistaa paikkakohtaiset säätelypäätökset ja mallipohjaisten ennustuksien tekemisen sekä havaitut populaatioiden vasteet

Amerikkalaisten AHM on perustunut maankolkan keskiosien (preerialta tundralle) sinisorsapopulaatiodynamiikkaan jo perustamisvuodestaan 1995 lähtien. Sinisorsa on yleisin ja metsästetyin laji. Keskiosien sinisorsat ovat perinteisesti olleet luotettava indikaattori muillekin lajeille. Mitä parametreja amerikkalaiset sisällyttävät sorsamalliinsa?

  • 1. Lisääntyvän populaation koko
  • 2. Koiraiden osuus populaatiosta
  • 3. Aikuisten naaraiden, koiraiden sekä nuorten naaraiden ja -koiraiden selviytymiskertoimet
  • 4. Lisääntymiskerroin (määritetään naaraiden syksyisestä ikäjakaumasta)
  • 5. Naaraiden kesäaikainen selviytyvyys verrattuna koiraiden selviytyvyyteen
  • 6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien parametrien korjaus

Neljää vaihtoehtoista mallia käytetään havaitsemaan avainasemassa olevia epävarmuuksia sinisorsapopulaatioissa. Epävarmuutta malleihin aiheuttavat metsästys ja ympäristötekijät. Neljä mallia muodostuvat yhdistelemällä kahta eri kuolleisuus- ja lisääntymishypoteesia. ”Kuolleisuus”-hypoteesi sisältää kaksi eri näkemystä metsästyksen vaikutuksesta vuotuiseen kuolleisuuteen: toisen hypoteesin mukaan kuolleisuus on additiivista, toisen mukaan kompensoivaa. Ensimmäisessä mallissa selviytyminen vähenee lineaarisesti metsästyksen mukana, kun taas jälkimmäisessä metsästyksellä ei ole vaikutusta kokonaisselviytyvyyteen tiettyyn rajaan asti. Lisääntymishypoteesit taas kuvaavat mahdollisia tiheysriippuvaisia yksilön vasteita lisääntymismenestykseen. Kaikkiin neljään malliin sisällytetään myös ympäristötekijä, joka saadaan preerian toukokuisesta kosteikkojen määrästä.

Kannanhoidolla pyritään maksimoimaan saaliin ”arvo” pitkällä aikavälillä. Arvoon voi sisältyä niin saaliin määrä kuin kannan koko. Esimerkiksi kannan laskiessa alle tavoitteen, voidaan saaliin määrän arvoa laskea kannan koon hyödyksi.

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Vuotuisen sinisorsasaaliin ennuste puolestaan riippuu valitusta sääntelystä. Metsästyskaudelle on määritetty kolme mahdollista vaihtoehtoa, ja ne perustuvat aikaisemmille säätelyehdoille: tiukka, keskimääräinen ja vapaa. Metsästyspaineen jakautuminen näihin luokkiin tarkistetaan vuosittain mallinnuksin ja rengastusaineistoa hyödyntäen. Vaikka amerikkalaisilla on kertynyt aineistoa jo monelta vuodelta, metsästyspaineen vaihtelu eri säätelyvaihtoehdoilla on suuri. Siihen vaikuttavatkin ilmeisesti muuton ajoitus sekä säätekijät.

Sopeutuvassa mallissa on omat heikkoutensa. Yksi niistä on se, että sinisorsalle luotu malli ei sovi kaikille lajeille, sillä lajien saalispotentiaali vaihtelee. Amerikkalaiset ovat myös huomanneet, että sinisorsakannan kehitys on viimeaikoina alkanut erota joistakin muista lajeista. Malli onkin kohdannut nyt haasteen: pidetäänkö sinisorsan metsästyspaine korkealla yhdessä monimutkaisen säätelyn kanssa, vai matalalla säätelyn helppouden kanssa.

Metsästyssäätelyn (AHM) ja elinympäristöjen hoidon kehitys (North American Waterfowl Managment Plan, NAWMP) ovat kulkeneet Amerikassa omia polkujaan. Näiden kahden ohjelman kehitys erillään nähdäänkin esteenä tehokkaalle ja johdonmukaiselle kannan hoidon suunnittelulle ja arvioinnille.

Miten Amerikan malli soveltuisi Eurooppaan? Eurooppa muodostaa pääasiassa yhden kokonaisen flywayn, joten tarvitsisimme tietoja koko Euroopasta. Monissa Euroopan maissa laskenta-aineisto on kuitenkin huonolaatuista ja ainoastaan Suomessa tehdään pitkäaikaista kattavaa pesimäkannan seurantaa. Mitä sinisorsasta sitten tiedetään Euroopassa?

1-4. Lisääntyvän populaation koko ja muut lisääntymisaikaiset tiedot tunnetaan laskentoihin perustuen ainoastaan Suomesta. Koska Suomen osuus Euroopassa lisääntyvästä kannasta on vain 6 %, ei otos ole kattava. Muissa maissa lisääntyvä kanta ilmoitetaan asiantuntija-arvioina ja aineiston laatu on monesta maasta heikko. Kolmasosa Euroopan sinisorsista pesii Venäjällä ja loput hyvin hajautuneesti eri maissa.

5. Naaraiden kesäaikainen selviytyminen verrattuna koiraiden selviytymiseen ei ole tiedossa.

6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien muuttujien korjauskertoimia Euroopasta ei ole.

Tunnistamaton sinisorsatyyppinen lintu ©Sari Holopainen

Euroopassa on lisättävä myös kohta 7) istutettujen sorsien vaikutus. Euroopan koko sinisorsakannan koko on noin 8 miljoonaa lintua. Sinisorsia istutetaan vuosittain noin 4,5 miljoonaa , joten on selvää, että populaatiomuuttujien arvioiminen mutkistuu. Vaikka suurin osa istutetuista sorsista ammutaan, pääsee osa silti sekoittumaan luonnonpopulaatioihin. Euroopan sinisorsakannat ovatkin saaneet jo melko paljon geneettistä lisää tarhalinnuilta.

Euroopassa ole juurikaan tutkittu, miten metsästys vaikuttaa sorsakantoihin. Jatkuvia siipinäytekeräyksiä toteutetaan ainoastaan Tanskassa. Esimerkiksi Suomessa näytteitä kerätään vain silloin tällöin.

Valtavan kysymysmerkin aiheuttaa myös ympäristötekijöiden hallinta. Pohjois-Amerikassa suurin osa sinisorsista pesii preerialla ja alueen vetisyyden vaihtelu heijastuu sinisorsan lisääntymismenestykseen. Preerian vetisyys heijastuu myös boreaalisella alueella lisääntyvään kantaan. Euroopassa vastaavaa mekanismia ei ole. Meillä ei ole tietoa siitä mikä rajoittaa sinisorsan vuotuista lisääntymismenestystä.

Olen Alhaisen kannalla siinä, että asian hoito vaatisi ennen kaikkea poliittista tahtoa. Euroopan Unioniin kenties tarvittaisiin Amerikan mallinen ”Fish and Wildlife Service”-vastaava toimija, joka määräisi siipinäytekeräykset ja pesimäaikaiset laskennat aloitettavaksi ja hallinnoisi aineistoja. Suomen kattavat laskennat tehdään tällä hetkellä pitkälti vapaaehtoisvoimin. Saman systeemin järjestäminen Euroopan muihin maihin voi olla haastavaa ja vaatisi ehdottomasti pitkän ajan. Amerikan malliset laskennat palkkatyönä taas ovat kalliita, joten poliittisen tahdon lujuus joutunee koville.

Lue lisää:

U.S. Fish & Wildlife Service: Adaptive harvest management

Dalby et al. 2003: The status of the Nordic populations of the Mallard (Anas platyrhynchos) in a changing world. Ornis Fennica

Gunnarsson et al. 2008: Survival estimates, mortality patterns, and population growth of Fennoscandian mallards Anas platyrhynchos. Ann. Zool. Fennici

Lepakoiden oma äänentoistolaitteisto

Lepakot pitävät yhteyttä toisiinsa viidakon omilla torvilla. Torven muotoiset lehdet vahvistavat ääntä parhaimmillaan kahden desibelin verran.

Vain neljän gramman painoiset keskiamerikkalaiset imujalkalepakot (Thyroptera tricolor) yöpyvät torvimaisten kasvinlehtien sisällä. Koko perheyhteisö yöpyy aina samassa kasvissa ja vaihtaa päivittäin kasvia petojen välttämiseksi. Yhteisön keskuudesta yksi valitsee yöpymispaikan ja ilmoittaa tästä muille yhteisön jäsenille kutsuäänellä. Äänen kuuluvuutta parannetaan torvimaisten lehtien avulla.

Imujalkalepakkoyhteisöt erottavat jäsenensä äänen perusteella. Yksikään yksilö ei erehdy yöpymään väärän yhteisön yöpymispaikassa. Lehtien äänentoisto-ominaisuuksilla saavutetaan myös kauemmaksi ajautuneet yksilöt. Megafoniominaisuuksien lisäksi lehdet tehostavat myös kasvin sisään tulevia ääniä. Ohilentävien yksilöiden tiedusteluäänet vahvistuvat jopa 10 desibelillä.
Lehtien äänentoisto ei kuitenkaan ole täysin puhdasta, ainakaan ihmisen mittapuun mukaan. Varsinkin lehden sisään tulevat äänet vääristyvät. Lehden sisällä olevien yksilöiden voi olla vaikea erottaa yhteisönsä jäseniä äänen perusteella. Tärkeämpää kuitenkin on, että ohilentävät yksilöt tunnistavat yhteisönsä yöpymispaikan.

Pohjois-Dakotan ja Costa Rican yliopistojen tutkijat löysivät ensimmäisinä imujalkalepakoiden äänentoiston käytön. He pyrkivät jatkotutkimuksissaan selvittämään imujalkalepakoiden kodin valintaa tarkemmin. Valitsevatko imujalkalepakot yöpymispaikkansa äänentoisto-ominaisuuksien perusteella? on tutkimuksen ydinkysymyksiä. Esimerkiksi lehden muoto saattaa olla yksi valintaan vaikuttavista tekijöistä. Se, minkä muotoinen torvi on lepakoista paras, jää nähtäväksi.

Lähde: Newswise. NDSU: Bats discover surround sound.

Ainakin miljoona linnunpönttöä

Kukaanhan ei oikeasti tiedä montako niitä on. Siis linnunpönttöjä Suomessa. Mutta 1.3.2016 avataan valtakunnallinen Miljoona linnunpönttöä -kampanja, jonka tavoitteena on kartoittaa jo olemassa olevien pönttöjen lukumäärä ja alueellinen jakautuminen sekä kannustaa ihmisiä ja yhteisöjä rakentamaan uusia pönttöjä.

Jokainen pöntön omistaja voi käydä rekisteröimässä pönttönsä sijainnin osoitteeseen yle.fi/miljoonaponttoa. Rekisteröimismahdollisuus aukeaa 1.3. Samalla on hyvä hetki tarkistaa pöntön kunto, ja kampanja muistutteleekin linnunpönttöjen puhtaanapidon tärkeydestä. Sivusto tarjoaa myös lisätietoja kolopesijöistä, sekä linnunpönttöjen rakennus- ja ripustusohjeita. Kannustetaanpa sivulla myös rakennustalkoiden järjestämiseen.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_sinitiainen

Sinitiainen lähdössä pöntöltä © Mia Vehkaoja

Mutta eikö miljoona pönttöä ole jo hieman liioittelua, mihin ihmeeseen niitä niin monta tarvitaan?

Kolopesijät ovat eläinlajeja, jotka tarvitsevat pesimisen onnistumiseksi onkalon, mm. monet tiaiset, pöllöt, tikat, liito-orava ja näätä pesivät koloissa. Onkaloita esiintyy luonnossa vanhoissa puissa, joiden runko tai latvusto on vaurioitunut. Vaurio voi saada alkunsa esimerkiksi tuulen katkoessa puun kahtia. Ajan myötä vaurio kasvaa onkaloksi muun muassa lahottajasienten vaikutuksesta. Tikat puolestaan hakkaavat jopa terveisiin puihin koloja. Suomessa kolopesiviä lintulajeja on reilut 40.

Tehostunut metsätalous on vähentänyt vanhojen, lahojen ja järeiden puiden määriä luonnossa, ja näin kolojenkin määrä on pienentynyt huomattavasti. Metsähaapa on suomalaisen metsän parhaimpia koloja muodostavia puita lajin suhteellisen nopean järeytymisen ja puuaineen pehmeyden vuoksi. Onpa haapaa verrattu yhdeksi boreaalisen metsän monimuotoisuuden ja pyhän kolminaisuuden: haapa-haavankääpä-palokärki (tai harmaapäätikka) ylläpitäjäksi. Kyseinen kolmikko on suomalaisen metsän kulmakiviä luonnonkolojen muodostamisen suhteen. Haapa on kuitenkin vähentynyt huomattavasti menneinä vuosikymmeninä sen huonon arvostuksen takia, ja niinpä tikoillekin riittää vähemmän nakutusmateriaalia.

Vähentyneiden kolojen vuoksi myös monien kolopesijöiden kannat ovat laskeneet. Tammikuussa julkaistun uusimman uhanlaisuusarvioinnin mukaan tutut töyhtö- ja hömötiainen luokiteltiin vaarantuneiksi. Hömötiaiskannasta noin 25 % pesii Suomessa, eli Suomella on suuri rooli lajin suojelussa. Luonnonkolojen vähentyminen ja linnunpönttöjen määrän kasvaminen suosii lajeja, jotka kykenevät pesimään asutuksen läheisyydessä ja taajamissa. Juuri näillä alueilla pöntöt ovat yliedustettuja. Keskellä metsää on harvoin linnunpönttöjä, ja esimerkiksi tähän ongelmaan halutaan nyt tarttua uuden kampanjan myötä.

Kaikilla lajeilla on kolojen suhteen omat mieltymyksensä, ja siksi onkaloita tulisi olla paljon erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi hömötiainen haluaa kaivaa oman pesäkolonsa, mutta lajin hennolla nokalla onnistuu onkalon kaivuu ainoastaan hyvin lahoon puuhun. Tämän vuoksi myös pönttöjen ja niiden sijoituspaikkojen on oltava mahdollisimman monipuolisia, jotta saadaan tyydytettyä vaikeimmatkin ”nirsoilut”. Hömötiaiselle voi esimerkiksi rakentaa pienen pöntön, jonka täyttää sahanpurulla tms. pehmeällä puuaineella. Näin saadaan hömis hämättyä luulemaan, että se onkin itse kovertanut onkalon pelkän tehokkaan suursiivouksen sijaan.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_leppälintu

Leppälintu viihtyy tekopöntöissä ©Milla Niemi

Usein luullaan ainoastaan pikkulintujen pesivän tekopönttöihin. Pönttöjä on kuitenkinkaikenkokoisille lajeille, ja esimerkiksi Suomen tuulihaukkakanta on lähtenyt kasvuun osin onnistuneen pöntötyksen avulla. Myös muutamat sorsalinnut, kuten koskelot ja uivelo pesivät pönttöihin ja lähes jokainen pöllölajimme hyväksyy pöntön pesimispaikaksi.

Jo olemassa olevien pönttöjen rekisteröinti antaa arvokasta tietoa pönttöjen maantieteellisestä sijoittumisesta ja pönttötyyppien jakaumasta. Näin voidaan tulevaisuudessa kohdentaa uusia koteja pönttövapaille alueille. Jopa presidenttipari on lupautunut mukaan rakennustalkoisiin, ja heidän saavutuksensa ovat nähtävillä kampanjan aloituspäivänä 1.3. Ylen Aamu-tv:ssä. Miljoona pönttöä ei siis missään nimessä ole liioittelua, vaan ihan hyvä alku laajamittaiselle ja kattavalle suojelutyölle, jonka avulla helpotetaan usean lajin ahdinkoa.

 

Ennen kampanjan alkua lisätietoja tarjoavat:

http://yle.fi/uutiset/suomalaisten_kunnianhimoinen_suunnitelma_rakennamme_miljoona_linnunponttoa/8681847

http://yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa

 

 

 

2010-luvun tutkija Slushissa

Odotan vuoroani lavan sermien takana. Minulle kerrotaan, että menen lavalle 30 sekunnin päästä. Avustaja laskee 4, 3, 2,1, Nyt. Astun lavalle. Tiedän, että minulla on tasan kolme minuuttia aikaa kertoa tutkimuksestani Slushin satapäiselle yleisölle. Valot häikäisevät silmiäni, ja aloitan puheeni kosteikkojen suojelun puolesta. Kolmen minuutin jälkeen mikrofonini suljetaan. Joku voisi ihmetellä mitä biologi tekee Slushissa: start-up yritysten, sijoittajien ja päättäjien tapahtumassa.

Meillä kaikilla on varmasti jonkinlainen stereotyyppinen kuva tutkijasta. Suurimmalle osalle tutkija on ehkä varttuneempi mieshenkilö pienessä huoneessa pölyisten kirjojen, papereiden ja tutkimusaineistojen keskellä. Tämä mielikuva ei ehkä ole kovin kaukana todellisuudesta, sillä kaikkien aikojen 300 kuuluisan tutkijan / tieteentekijän joukosta vain noin 10 % on naisia. Heistä suurin osa on vaikuttanut vasta viime vuosikymmeninä.

Elämme kuitenkin 2010-luvulla, joten meidän olisi aika ravistella pölyjä vanhojen mielikuvien päältä. On aika luoda kuva 2010-luvun tutkijasta. Nykypäivän tutkija kohtaa työssään myös uudenlaisia haasteita. Samalla kun koko yhteiskuntamme muuttuu, uudistuu ja tehostuu, myös tutkimuksen on seurattava mukana valtavirrassa.

Viime vuosien haasteita, uudistuksia ja toisaalta toivottavasti myös mahdollisuuksia ovat olleet yliopistojen ja rahoitusmaailman uudistuminen. Valtio on leikannut yliopistoilta rahaa, jolloin tutkimuksen on löydettävä uusia kanavia rahoittaakseni yhtä perustavanlaatuisinta tarkoitustaan: tutkimusta. Ilman tutkimusta ei synny innovaatioita eikä tyydytetä ihmisen yhtä perustarvetta: tiedon janoa.

Tutkijoilla tuo tiedonjano on ehkä voimakkaampi kuin ihmisillä keskimäärin, ja siksi olemme ammattiimme suuntautuneet. Meidän tutkijoiden on kuitenkin muistettava, että suurin osa meistä tekee työtämme yhteiskunnan varoilla. Me saamme siis tehdä rakastamaamme asiaa itsemme lisäksi myös kaikkien muiden hyödyksi. Tämän vuoksi meillä on myös velvollisuus viestiä maailmalle saamistamme tuloksista, eikä jättää niitä pölyyntymään työhuoneidemme pöydille. Perimmäinen tarkoituksemme on luoda lisää tietoa, ja siitä syntyvää kehitystä maailmaan. Tiedon lisääminen eli itse tutkimus on vain yksi osa työtä. Meidän tulee myös taata, että se on kaikkien saavutettavissa. Hirveä ajatus, jonka kuulin viime keväänä on, että mitä jos kaikkiin maailman ongelmiin onkin jo löydetty ratkaisu, mutta ne vain makaavat jonain pölyisinä raportteina tutkijoiden pöydillä.

2010-luvun tutkijoina meidän tulee taistella kyseistä ajatusta vastaan, ja pikemminkin pyrkiä viestimään työstämme mahdollisimman monipuolisissa kanavissa. Tämän vuoksi minä biologina osallistuin Slushin ensimmäiseen tiedeideakilpailuun (Slush Science Pitching competition). Näin tapahtuman mahdollisuutena saada meille tutkijoille näkyvyyttä, ja lisätä yritysten, rahoittajien ja päättäjien tietoisuutta tutkimuksistamme. Tutkijoiden ei pitäisi pelätä erilaisissa tapahtumissa esiintymistä, vaan nähdä ne ennen kaikkea mahdollisuutena vaikuttaa, hehkuttaa mahtavaa työtämme ja jakaa tietoa kaikkien saataville.

Hyvää maailman kosteikkopäivää!

Juhlimme tänään 45-vuotista kosteikkojen suojelua. Ramsarin sopimus allekirjoitettiin helmikuun 2. päivänä 1971, tavoitteena ylläpitää kosteikkojen monimuotoisuutta ja toiminnallisuutta. Yli miljardi ihmistä saa elantonsa kosteikoista, joten niiden suojelun välttämättömyys koskee luonnon lisäksi myös meitä kaikkia.

Metsäviklot (Tringa ochropus) viihtyvät kosteikoilla. © Sari Holopainen

Metsäviklot (Tringa ochropus) viihtyvät kosteikoilla. © Sari Holopainen