Värillä on väliä

Ruumiin värin vaihtaminen on yllättävän laajalle levinnyt ominaisuus eläinkunnassa. Sekä selkärangattomilla että selkärankaisilla esiintyy kykyä vaihtaa nopeasti väritystään. Ominaisuutta tiedetään esiintyvän äyriäisillä (Crustacea), hyönteisillä (Insecta), pääjalkaisilla (Cephalopoda), sammakkoeläimillä (Amphibia), matelijoilla (Reptilia) ja kaloilla.

 

Värin vaihtamiseen on kaksi päätapaa: morfologinen ja fysiologinen värinmuutos. Morfologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen määrän ja laadun muutoksiin, kun taas fysiologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen soluelimien määrän muutoksiin. Yleisimpiä pigmenttisoluja ovat melanosyytit, jotka sisältävät melaniinijyväsiä (melanosomi). Fysiologinen värinmuutos on morfologista värinmuutosta huomattavasti nopeampi. Se voi tapahtua jopa millisekunneissa. Fysiologista värinmuutosta säätelee pääjalkaisilla neurolihaksisto ja muilla pääryhmillä neuroendokriininen järjestelmä. Fysiologisen värimuunnoksen laukaisevat ympäristön tausta, valaistus, lämpötila, kosteus, käyttäytyminen ja stressi.

 

Väriä muuttavat eläimet pystyvät yleensä ylläpitämään useaa eri värinmuutosstrategiaa. Strategian valintaan vaikuttavat ympäristö, petojen runsaus ja petolaji sekä lajikumppaneiden läsnäolo. Esimerkiksi nuorella papukaijakaloihin kuuluvalla Chlorurus sordiduksella on kolme pääasiallista värinmuutosta: raidat, kokonaan musta väriasu ja silmäpisteen esiintyminen pyrstössä. Silmäpisteellä Chlorurus sordidus pyrkii pelottelemaan petoja, kokomustalla värillä sulautumaan ympäristöön ja raidoilla hämäämään tai häikäisemään. Näiden värimuotojen esiintymiseen papukaijakalalajilla vaikuttaa ympäristön taustan lisäksi ruumiin koko ja sosiaaliset suhteet. Seepia (Sepia officinalis) puolestaan valitsee strategiansa sen mukaan saalistaako peto sitä näkökyvyn vai kemiallisten signaalien avulla (ks. video seepian värinvaihdosta). Kameleonteilla (Chamaeleonidae) suojavärin muutos riippuu enemmänkin ympäristön taustasta kuin matkimisesta ja pelottelusta.

Seepian (Sepia officinalis) tavoin meritursas kykenee muuttamaan väriään. © Sari Holopainen

 

Monilla taustaväriään muuttavilla elämillä, kuten kaloilla, sammakkoeläimillä, matelijoilla ja äyriäisillä, lämpötila vaikuttaa melanosyyttejä stimuloivaan hormoniin (MSH). Kyseinen hormoni on vastuussa melaniinin leviämisestä. Eläinten tummuminen tai vaaleneminen auttaa eläintä joko heijastamaan pois tai imemään lämpöä. Samaan aikaan haittana voi olla, ettei eläin enää sulaudukaan niin hyvin ympäristöön ja altistuu saalistukselle. Yli 25 aavikolla esiintyvällä matelijalajilla on todistettu suojavärin riippuvan ympäristön lämpötilasta ja eläimen ruumiin lämmönsäätelystä. Todella lämpimissä oloissa (+40 °C) matelijat muuttavat väriään vaaleammaksi tummasta taustaväristä huolimatta. Yleisesti matelijat säästyvät silti saalistukselta, koska näin korkeissa lämpötiloissa pedot eivät ole aktiivisia. Viileämmissä olosuhteissa matelijat ovat taustaansa tummempia, erityisesti jos ne ovat piilopaikan läheisyydessä.

 

Mainokset

Valkoselkätikan suojelu pelastaa myös uhanalaisen luontotyypin

Valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos) on yksi harvinaisimmista Euroopassa elävistä tikoista. Suomen metsälinnustosta valkoselkätikka on yksi uhanalaisimmista ja koko boreaalisella vyöhykkeellä laji on hyvin harvinainen. Valkoselkätikan levinneisyysalue on Norjasta aina Japaniin asti. Ennen 1900-lukua laji levisi laajasti Fennoskandian metsiin, mutta viimeisten 100 vuoden aikana kyseiset metsät ovat dramaattisesti vähentyneet ja näin aiheuttaneet valkoselkätikan vaarantumisen.

Valkoselkätikka suosii vanhoja lehtimetsiä, mutta sitä tavataan myös sekametsistä. Kuollutta lahopuuta täytyy löytyä elinympäristöstä runsaasti, sillä laji on erikoistunut käyttämään ravinnokseen kuolleen puun kaarnassa ja puun sisällä eläviä hyönteisiä, erityisesti koiperhosten (Tineidae) ja kovakuoriaisten (Coleoptera) toukkia. Valkoselkätikka on sekä ravinto- että elinympäristöspesialisti ja siksi niin herkkä muutoksille. Muihin tikkalajeihin verrattuna valkoselkätikka on vaativin elinympäristönsä suhteen. Elinvoimaisen valkoselkätikkapopulaation viihtyminen edellyttää, että alueella on 12–13 % vanhaa lehtimetsää. Yksi valkoselkätikkapari tarvitsee yhden neliökilometrin reviirin selviytyäkseen.

Valkoselkätikka on erikoistunut käyttämään ravinnokseen kuolleen puun kaarnassa ja puun sisällä eläviä hyönteisiä, erityisesti koiperhosten (Tineidae) ja kovakuoriaisten (Coleoptera) toukkia.

Valkoselkätikan elinalueiden muutoksia ja vähenemistä koskevia tutkimuksia on tehty eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Suomessa valkoselkätikka oli levittäytynyt suurimpaan osaan eteläistä Suomea 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tosin jo tuolloin esiintyminen oli laikuittaista. Kaskeamisen seurauksena lehtimetsää oli enemmän kuin nykyään, mikä oli lajille hyödyllistä. Nykyään, kun kaskeamista ei harjoiteta ja metsäpaloja torjutaan aktiivisesti, ei sukkession keskivaiheen lehtimetsää pääse syntymään. 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien myös tehokas metsätalous on vähentänyt vanhoja metsiä.

Ruotsissa valkoselkätikkoja elää kolmessa erillisessä populaatiossa maan eteläosissa. Kaikki kolme populaatiota ovat pienenemässä. Suomessa viimeisten 40 vuoden aikana kaksi kolmasosaa valkoselkätikalle sopivista elinalueista on kadonnut ja samaan aikaan populaatiokoko on vähentynyt 95 %. Tämä äkillinen kannanromahdus johtuu elinympäristön muutoksesta ja vanhan lehtimetsän vähentymisestä. Vielä 1920-luvulla Suomessa oli lehtimetsää 20 %, mutta 1980-luvun puolivälissä lehtimetsää oli jäljellä enää 8 %.

Norjassa tehdyn tutkimuksen mukaan kuusien osuus puustosta vaikuttaa valkoselkätikan esiintymiseen lisääntymisaikana. Toisin kuin Ruotsissa ja Suomessa, Norjassa valkoselkätikka viihtyy lehtimetsien lisäksi mäntyvaltaisissa metsissä. Vaikka Länsi-Norjan alkuperäisiin mäntymetsiin tehdyillä kuusi-istutuksilla on negatiivisia vaikutuksia valkoselkätikkaan, on populaatio säilynyt vakaana. Tämä johtuu siitä, että alueelle tehdyt kuusi-istutukset ovat melko pieniä ja lehtipuita on säilytetty istutusalueilla. Lisäksi alueen kokonaismetsäpinta-ala on kaksinkertaistunut 1920-luvulta lähtien, koska laajoja ruohostomaita on metsitetty. Kyseisen tutkimuksen mukaan valkoselkätikan populaatiokoko pieneni huomattavasti kuusen osuuden kasvaessa 60 %:iin.

Valkoselkätikka tarvitsee lahonnutta lehtipuuta elinympäristössään. ©Sari Holopainen

Valkoselkätikkakannat ovat olleet pitkään laskussa, mutta ainakin Suomessa ongelmaan on tartuttu. Suomen ensimmäinen suojelusuunnitelma valkoselkätikalle valmistui vuonna 1992. Valkoselkätikan seurannasta ja suojelusta on vastannut WWF vuoteen 2003 asti, jonka jälkeen päävastuu siirtyi Metsähallitukselle. Suojelutoimenpiteisiin kuuluvat kartoitusten lisäksi elinympäristöjen hoito ja suojelu, vuosittaiset pesimäpaikkakartoitukset, pesimäbiologisen aineiston kerääminen, yksilöiden rengastus sekä talviruokinta selkäsilavalla ja sian ihralla. Suojeluohjelmalla on saatu positiivisia tuloksia viimeisten vuosikymmenien aikana. Vuoden 2010 arvioinnissa lajin luokitus parani äärimmäisen uhanalaisesta (CR) erittäin uhanalaiseksi (EN) ja viimeisimmässä vuoden 2015 arvioinnissa lajin luokitus koheni entisestään. Valkoselkätikka on tällä hetkellä luokiteltu vaarantuneeksi (VU). Lisäksi vuonna 2016 havaittiin ennätysmäärä valkoselkätikkoja eli yli 250 parireviiriä, joilta 140 paikalta pystyttiin varmistamaan pesintä.

Valkoselkätikan suojelulle olisi ensiarvoisen tärkeätä lisätä suojelualueiden määrää ja kokoa. Elinympäristöjen välille olisi hyvä saada ekologisia käytäviä. Suuremmilla suojelualueilla ja ekologisilla käytävillä varmistettaisiin, että uudet poikaset pääsevät levittäytymään uusille alueille, koska pirstoutuminen on aiheuttanut nuorten yksilöiden kuolemia niiden yrittäessä siirtyä pitkiä matkoja elinympäristölaikkujen välillä. Valkoselkätikan uhanalaisuus johtuu ihmisen aiheuttamista elinympäristön muutoksista. Valkoselkätikan suojelulla ei pelasteta vain harvinaista lintulajia, vaan kokonainen katoamassa oleva luontotyyppi harvinaisine selkärangattomineen.