Teille liiskaantuu vuosittain miljardeja sammakoita

Sammakkoeläimiä jää selkärankaisten ryhmistä kaikkein eniten autojen alle. Monilla alueilla sammakkoeläimiä kuolee vuosittain noin 250 yksilöä per tiekilometri. Tämän laskukaavan mukaan Suomen tieverkostossa (454 000 km) kuolee 113,5 miljoonaa sammakkoa joka vuosi. Puolestaan Brasiliassa liikenne tappaa vuosittain 9420 sammakkoa per tiekilometri, eli yhteensä koko Brasilian liikenteessä kuolee yli 16 miljardia sammakkoa vuosittain.

 

Kosteikkojen läheisyyteen rakennetut tiet ovat sammakkoeläimien ja matelijoiden merkittävin kuolinsyy monilla alueilla, etenkin Euroopassa. Helpotusta ongelmaan ei ole näkyvissä tulevaisuudessa, sillä liikennemäärät kasvavat maailmanlaajuisesti.

 

Nopeasti liikkuvien sammakkolajien kuolleisuus vähäliikenteisillä teillä (24–40 autoa tunnissa) on suhteellisen pientä, jopa 94 % yksilöistä selviää tien ylityksestä hengissä. Hitaasti liikkuvien lajien, kuten suomalaisen rupikonnan (Bufo bufo) selviytyminen on paljon heikompaa; vain puolet rupikonnista jää eloon. Vilkkaammin liikennöidyillä teillä (60 autoa tunnissa) rupikonnien selviytyminen on vielä huonompaa; jopa 90 % yksilöistä kuolee auton alle.

Hitaasti liikkuva rupikonna (Bufo bufo) on Suomen sammakoista herkin jäämään auton alle. © Mia Vehkaoja

Tieverkosto ja liikenne vaikuttavat sammakkoeläimiin negatiivisesti sekä suoraan tappamalla että epäsuoraan eristämällä elinalueita toisistaan. Sammakkoeläimet vaeltavat vuodenaikojen mukaan elinalueelta toiselle, erityisesti keväällä lisääntymisalueille ja syksyllä talvehtimisalueille, mikä aiheuttaa niille suurimman riskin joutua autojen yliajamiksi. Vuodenaikaista vaeltamista esiintyy varsinkin lauhkeilla vyöhykkeillä, kuten Euroopassa, jossa liikenteestä on paikoin tullut suurin uhka sammakkoeläimien säilymiselle.

 

Tiekuolemat pienentävät populaatioiden kokoa sekä vähentävät sammakoiden liikkuvuutta elinympäristöjen välillä, mikä vähentää geenivirtaa populaatioiden välillä ja johtaa geneettisen monimuotoisuuden katoamiseen. Pienemmillä populaatioilla on suurempi riski hävitä alueelta kokonaan.

 

Ennen nykyisiä kosteikkojen suojelulakeja tuhansia kilometrejä teitä rakennettiin kosteikkojen läpi, mikä aiheutti elinympäristöjen katoamista, pirstaloitumista sekä heikentymistä. Teiden rakentaminen vaikuttaa myös vesistöjen kiertoon ja toimintaan. Rakentaminen on kuivattanut ja saastuttanut teiden läheisyyteen jätettyjä kosteikkoja.

Teiden rakentaminen on vaikeuttanut myös ruskosammakon (Rana temporaria) siirtymistä talvehtimispaikoille. © Mia Vehkaoja

Suojelutoimien tulisi keskittyä teiden rakennusmääräysten tiukentumisen lisäksi estämään sammakoiden pääsyn teille esimerkiksi suoja-aidoilla ja tierummuilla. Ranskalaisen tutkimuksen mukaan aitojen ja alikulkutunnelien yhdistelmä on toimivin ratkaisu, koska sillä sammakot ohjataan käyttämään tunneleita. Valitettavasti edelleen tiedetään aivan liian vähän siitä, minkälaiset ratkaisut olisivat sammakkoeläimille kaikkein parhaita.

Neljä ominaisuutta, jotka tekevät majavakosteikoista nokinuppisten paratiiseja

Majavien toiminta edesauttaa nokinuppisten (Caliciales, pienten nuppineulannäköisten jäkälien) esiintymistä ja lajirikkautta. Niiden laji-ja yksilömäärät ovat huomattavasti korkeampia majavakosteikoilla kuin muunlaisissa boreaalisissa metsäympäristöissä. Majakosteikkojen otollisuus johtuu neljästä tekijästä:

 

  1. Runsaat lahopuumäärät. Nokinuppiset kasvavat elävien ja lahopuiden pinnalla, ja erityisesti kuorettomat lahopuut ovat niiden suosiossa. Majavan nostattama tulva tappaa rannan puustoa ja tuottaa runsaasti pystyyn kuollutta kuoretonta lahopuuta.

Nokinuppisia kuorettomalla kannolla majavakosteikon rannalla. © Mia Vehkaoja

  1. Lahopuutyyppien monipuolisuus. Majavan toiminta tuottaa niin pystyyn kuollutta kuin maalahopuuta ja kantoja. Tulva tappaa puut pystyyn, kun taas majavan järsiminen luo kantoja ja maapuuta. Myös lahopuun puulajivalikoima on laaja. Se sisältää niin havu- kuin lehtipuulajeja. Lahopuiden monipuolisuus puolestaan ylläpitää monipuolista nokinuppislajistoa.

 

  1. Elinympäristön suuri kosteuspitoisuus. Useat nokinuppislajit hyötyvät elinympäristön korkeasta kosteuspitoisuudesta. Boreaalisella havumetsävyöhykkeellä korkeita kosteuspitoisuuksia löytyy yleisesti vain vanhoista metsistä, joissa puut varjostavat nokinuppisille otollisen kostean pienilmaston. Tosin vanhoissa metsissä riittävästä valonsaannista muodostuu nuppisten esiintymistä rajoittava tekijä. Majavakosteikoilla suurin osa pystyyn kuolleesta puusta seisoo vedessä, mikä takaa puun tasaisen ja jatkuvan kosteuden.

Tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta majavakosteikolla. © Mia Vehkaoja

  1. Riittävä valonsaanti. Koska suurin osa lahopuusta seisoo pystyyn kuolleena vedessä, on ympäristö avoin ja valoisa. Monien boreaalisen metsän nokinuppisten uskotaan olevan keimofotofyyttisiä (=cheimophotophytic) eli ne kykenevät yhteyttämiseen (=fotosynteesiin) myös talvella hyvin alhaisissa lämpötiloissa. Nokinuppisjäkälien leväosakas tarvitsee tarpeeksi valoa yhteyttämistä varten. Tämä mahdollistuu avoimilla majavakosteikoilla niin kesällä kuin talvellakin. Talvella myös ympäröivä lumi lisää valonsaantia.

 

Lisää tietoa: Vehkaoja, M., Nummi, P., Rikkinen, J. 2016: Beavers promote calicioid diversity in boreal forest landscapes. Biodiversity and Conservation. 26 (3): 579-591.

Lennokkiteknologia valloittaa biologisen tutkimuksen

Tutkijoiden hyvä maastokunto ja peräänantamattomuus aineiston keruussa ovat vuosisatoja siivittäneet biologista, ja erityisesti ekologista ympäristötutkimusta. Uusin teknologia on nyt saapunut heikentämään biologien yleiskuntoa, mutta ei onneksi peräänantamattomuutta.

Kauko-ohjattavat UAV-lennokit (UAV = Unmanned Aerial Vehicle) ovat olleet jo pitkään kuuma puheenaihe. Aiemmin keskustelu on keskittynyt lähinnä kuinka niitä voidaan hyödyntää postin ja pizzan jakelussa tai sotilastarkoituksissa. Nyt myös tutkijayhteisö on herännyt lennokeiden luomiin mahdollisuuksiin.

UAV-lennokkina pienkopteri. Lennokkia ohjataan joko kauko-ohjaimella tai sille suunnitellaan automaattinen reitti. © Mia Vehkaoja

UAV-lennokkina pienkopteri. Lennokkia ohjataan joko kauko-ohjaimella tai sille suunnitellaan automaattinen reitti. © Mia Vehkaoja

UAV-lennokit, tai ammattimaisemmin kauko-ohjatut ilma-alukset, ovat miehittämättömiä pienkoptereita ja –lentokoneita, ja niitä ohjataan joko kauko-ohjaimella tai ne ohjelmoidaan automaattisesti lentämään suunniteltu reitti. Lennokilla saadaan kerättyä ilmakuvia ja videota sekä näiden kuvien pohjalta tuotettuja ortokuvia sekä pinta- ja 3D-malleja. Ilmakuvista tehdyt ortokuvat ovat jopa 100-kertaa tarkempia kuin Maanmittauslaitoksen ortokuvat. Maanmittauslaitoksen kuvilla päästään noin 50 cm tarkkuuteen, kun taas lennokkikuvan tarkkuus on 1–10 cm. Lennokilla pystytään havaitsemaan ja laskemaan miltei jokainen kasviyksilö.

UAV-lennokin ottama kuva majavakosteikosta. © Antti Nykänen

UAV-lennokin ottama kuva majavakosteikosta. © Antti Nykänen

Ortokuvien avulla voidaan esimerkiksi laskea avoimen veden ja kasvillisuuden peittosuhteita sekä määritellä alueen kasvillisuusluokkia. Lennokkikuvien avulla kasvillisuustyyppien luokittelu pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin. Aiemmin ortokuvilla on voitu luokitella kasvillisuus hyvin karkeasti; puusto-, pensaikko- ja varvikkokategorioihin. Nyt kasvillisuusluokituksessa päästään heimo- ja usein jopa sukutason määrityksiin.

UAV-lennokin ilmakuvista rakennettu ortokuva kosteikosta. © Antti Nykänen

UAV-lennokin ilmakuvista rakennettu ortokuva kosteikosta. © Antti Nykänen

UAV-lennokkeja voidaan hyödyntää myös riistaeläinlaskennoissa. Niillä saadaan helposti ja nopeasti laskettua esimerkiksi sorsien tai hanhien määrät isolta alueelta. Toisaalta ne myös mahdollistavat petolintujen pesien havaitsemisen ilmasta käsin, mikä on huomattavasti vaarattomampaa ja nopeampaa (ihmisen ei tarvitse kiivetä korkeaan puuhun) sekä itse lintua vähemmän stressaavampi laskentamuoto. Lisäksi lennokkeihin voidaan liittää muun muassa lämpökamera, jolloin puustoisestakin maastosta saadaan laskettua maanisäkkäitä kuten kauriita. Yhdysvalloissa ja Saksassa UAV-lennokkeja on jo käytetty nisäkäspopulaatioiden laskentaan. Erityisen tehokkaita ne ovat vähintään jäniksen kokoisille eläimille.

UAV-lennokit ovat varmasti tulleet jäädäkseen ja niiden käyttö tutkimuksen apuna tulee tulevaisuudessa vain monipuolistumaan. Tutkijoiden on vain otettava tiukka ote istuimistaan ja annettava mielikuvituksen tehdä tehtävänsä.

Majava – kosteikkoluontomme pelastaja

Sukupuuton partaalta toipunut majava (Castor sp.) palasi kosteikkoluontomme pelastajaksi. Kosteikkojemme katoamisen taustalla on kaksi merkittävää tapahtumaa: majavan sukupuutto sekä laajamittaiset ojitukset. Majavan rakentamat padot ovat tuottaneet Eurooppaan viimeisen 70 vuoden aikana lähes 1 000 neliökilometriä kosteikkoja.

 

Kaikki alkaa tulvan noususta. Rantametsään noussut vesi huuhtoo maa-ainesta ja kasvillisuutta vesistöön. Vesistön orgaanisen hiilen määrä nousee erityisesti kolmena ensimmäisenä tulvavuotena, ja alkaa tämän jälkeen vähitellen palata alkuperäiseen tasoonsa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu edesauttaa vaiheittain koko kosteikon ravintoverkkoa alkaen planktoneista ja selkärangattomista, päättyen sammakkoihin, lintuihin sekä nisäkkäisiin.

 

Majavakosteikot ovatkin sammakoille varsinaisia paratiiseja. Runsas matalan veden osuus luo sopivia kutu- ja poikasten kasvuympäristöjä. Matala vesi lämpiää nopeasti, ja näin kiihdyttää nuijapäiden kuoriutumista ja kasvua. Majavakosteikoilla riittää myös runsaasti ravintoa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu kosteikolla on lisännyt nuijapäiden ravintoa: planktonia ja alkueläimiä, sekä aikuisten sammakoiden ravintoa: selkärangattomia. Lisäksi rehevä vesikasvillisuus luo piilopaikkoja saalistajilta niin nuijapäille kuin aikuisillekin sammakoille.

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Maalle noussut tulva yhdessä majavan kanssa tappaa rannan puustoa. Lahopuu onkin nykyään katoava luonnonvara Suomen metsissä. Keskiarvollisesti Suomen metsät sisältävät vain 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla. Majavan toiminnan seurauksena maisemaan syntyy lahopuuta 7-kertaa enemmän. Majavan tuottama lahopuu on lisäksi hyvin monipuolista. Metsän muina luontaisina häiriöinä metsäpalot ja tuuli tuottavat pääasiassa kahden tyyppistä lahopuuta: pystyyn kuollutta paksua puuta sekä paksua maapuuta. Majavan toiminta puolestaan tuottaa sekä pystyyn kuollutta että maapuuta, jotka vaihtelevat huomattavasti ympärysmitaltaan. Myös vähälukuista lehtilahopuuta esiintyy majavakosteikoilla muita ympäristöjä enemmän. Mitä monipuolisempi lahopuuvalikoima metsässä on, sitä moninaisempi lahopuusta riippuva lajisto alueelle kehittyy.

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Lahopuusta riippuvainen lajisto on yksi maailman uhanalaisimmista. Maailmassa elää 400 000–1 000 000 eliötä, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta. Suomenkin lajisto kattaa yli 7000 lajia, johon kuuluu esimerkiksi jäkäliä, kovakuoriaisia ja sieniä. Nokinuppiset ovat jäkäläryhmä, joka on erikoistunut kasvamaan pystyyn kuolleella lahopuulla. Majavan toiminnan tuloksena syntyy eniten tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta, mikä takaa huomattavasti monipuolisemman nokinuppislajiston majavakosteikoille. Vedessä seisovasta kosteasta lahopuusta nokinuppiset saavat tasaisella syötöllä vettä. Lisäksi avoimessa ympäristössä nokinuppiset nauttivat runsaasta auringonvalosta. Valon ja veden oikea tasapaino on lajiryhmälle tärkeää.

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Majavakannan elpyminen on edesauttanut Suomen kosteikkojen ja lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Majavakannan toipuminen 1900-luvun alun sukupuutosta nykyiseen noin 10 000 yksilöön on varmasti ollut yksi merkittävä tekijä kosteikkoluontomme säilymisen puolesta. Suomella on kuitenkin vielä työsarkaa jäljellä, jotta saavuttaisimme EU:n edellyttämät sisävesien ennallistamistavoitteet niin määrällisesti kuin laadullisesti. Vesistöjen laadulliseen tasoon vaikuttavat niin veden kemiallinen tila kuin siinä asustavan eliöstön moninaisuus.

 

Lisää tietoa tutkimuksesta

Nokinuppiset – lahopuun pienet väriläiskät

Kun menet metsään ja näet siellä henkilön halailemassa puuta ja tähyilemässä runkoa pitkin korkeuksiin, voit tästä hetkestä eteenpäin huokaista helpotuksesta. Kyseessä ei ole jokin puun halailu –rituaali, vaan olet törmännyt nokinuppistutkijaan työssään.

Nokinuppisten havainnointia puunrungolta. © Stella Thompson

Nokinuppisten havainnointia puunrungolta. © Stella Thompson

Nokinuppiset ovat moninainen jäkäläryhmä, joka elää yleensä lahopuun pinnalla. Ulkonäöltään nokinuppiset muistuttavat nimensä veroisesti nuppineulaa. Ne ovat kooltaan pieniä noin yhdestä millimetristä viiteen senttimetriin. Parhaiten niitä havaitsee juuri puunrunkoa ylöspäin katselemalla. Nokinuppisten itiöt kerääntyvät nuppipään itiömaljaan, josta ne tarttuvat runkoa pitkin kipittelevien eläimien karvoihin ja sulkiin. Itiöt voi havaita omalla sormella nokimaisena pölynä.

Nokinuppisia pystyyn kuolleen puun pinnalla. Mycocalicium subtilella ei ole tällä hetkellä suomenkielistä nimeä, vaikka laji on kohtuullisen yleinen Suomessa. © Mia Vehkaoja

Nokinuppisia pystyyn kuolleen puun pinnalla. Mycocalicium subtilella ei ole tällä hetkellä suomenkielistä nimeä, vaikka laji on kohtuullisen yleinen Suomessa. © Mia Vehkaoja

Vaikka nokinuppiset voi suhteellisen helposti havaita paljaalla silmällä, tehdään lajitunnistus yleensä luupin ja mikroskoopin avulla. Lähempi tarkastelu avaa aivan uuden värimaailman. Usealla lajilla leväosakas kasvaa puun pinnalla kirkkaan keltaisen, vihreän tai punaisen värisenä. Toisilla lajeilla itse nuppirakenteen omaavassa sieniosakkaassa on valkoista, vihreää, keltaista taikka ruskeaa.

Ruosteneulajäkälä (Chaenotheca ferruginea) viihtyy havupuiden pinnalla, ja on hyvin laajalle levinnyt lauhkeiden ja viileiden alueiden laji. © Mia Vehkaoja

Ruosteneulajäkälä (Chaenotheca ferruginea) viihtyy havupuiden pinnalla, ja on hyvin laajalle levinnyt lauhkeiden ja viileiden alueiden laji. © Mia Vehkaoja

Suomessa elää noin 70 nokinuppislajia, mutta ne ovat lajiryhmänä valitettavan puutteellisesti tutkittuja. Osa lajeista on loisia. Ne loisivat joko toisella nokinuppislajilla, levällä tai esimerkiksi sammaleella. Nokinuppisfossiileitakin on löydetty säilyneenä meripihkan sisällä. Nokinuppisten ulkonäkö on säilynyt hyvin samankaltaisena miljoonia vuosia. Löydetyillä fossiilinäytteillä voidaan mallintaa miljoonien vuosien takaisien metsien puustorakenteita. Tämä ulkomuodoltaan pieni mutta sitäkin mielenkiintoisempi lajiryhmä ansaitsisi enemmän huomiota. Lisäksi niiden tarkkailu ja harrastaminen on suhteellisen helppoa, sillä ne eivät liiku ja lähde karkuun. Tarvitaan vain tarkkaavaiset silmät.

Lepakoiden oma äänentoistolaitteisto

Lepakot pitävät yhteyttä toisiinsa viidakon omilla torvilla. Torven muotoiset lehdet vahvistavat ääntä parhaimmillaan kahden desibelin verran.

Vain neljän gramman painoiset keskiamerikkalaiset imujalkalepakot (Thyroptera tricolor) yöpyvät torvimaisten kasvinlehtien sisällä. Koko perheyhteisö yöpyy aina samassa kasvissa ja vaihtaa päivittäin kasvia petojen välttämiseksi. Yhteisön keskuudesta yksi valitsee yöpymispaikan ja ilmoittaa tästä muille yhteisön jäsenille kutsuäänellä. Äänen kuuluvuutta parannetaan torvimaisten lehtien avulla.

Imujalkalepakkoyhteisöt erottavat jäsenensä äänen perusteella. Yksikään yksilö ei erehdy yöpymään väärän yhteisön yöpymispaikassa. Lehtien äänentoisto-ominaisuuksilla saavutetaan myös kauemmaksi ajautuneet yksilöt. Megafoniominaisuuksien lisäksi lehdet tehostavat myös kasvin sisään tulevia ääniä. Ohilentävien yksilöiden tiedusteluäänet vahvistuvat jopa 10 desibelillä.
Lehtien äänentoisto ei kuitenkaan ole täysin puhdasta, ainakaan ihmisen mittapuun mukaan. Varsinkin lehden sisään tulevat äänet vääristyvät. Lehden sisällä olevien yksilöiden voi olla vaikea erottaa yhteisönsä jäseniä äänen perusteella. Tärkeämpää kuitenkin on, että ohilentävät yksilöt tunnistavat yhteisönsä yöpymispaikan.

Pohjois-Dakotan ja Costa Rican yliopistojen tutkijat löysivät ensimmäisinä imujalkalepakoiden äänentoiston käytön. He pyrkivät jatkotutkimuksissaan selvittämään imujalkalepakoiden kodin valintaa tarkemmin. Valitsevatko imujalkalepakot yöpymispaikkansa äänentoisto-ominaisuuksien perusteella? on tutkimuksen ydinkysymyksiä. Esimerkiksi lehden muoto saattaa olla yksi valintaan vaikuttavista tekijöistä. Se, minkä muotoinen torvi on lepakoista paras, jää nähtäväksi.

Lähde: Newswise. NDSU: Bats discover surround sound.

2010-luvun tutkija Slushissa

Odotan vuoroani lavan sermien takana. Minulle kerrotaan, että menen lavalle 30 sekunnin päästä. Avustaja laskee 4, 3, 2,1, Nyt. Astun lavalle. Tiedän, että minulla on tasan kolme minuuttia aikaa kertoa tutkimuksestani Slushin satapäiselle yleisölle. Valot häikäisevät silmiäni, ja aloitan puheeni kosteikkojen suojelun puolesta. Kolmen minuutin jälkeen mikrofonini suljetaan. Joku voisi ihmetellä mitä biologi tekee Slushissa: start-up yritysten, sijoittajien ja päättäjien tapahtumassa.

Meillä kaikilla on varmasti jonkinlainen stereotyyppinen kuva tutkijasta. Suurimmalle osalle tutkija on ehkä varttuneempi mieshenkilö pienessä huoneessa pölyisten kirjojen, papereiden ja tutkimusaineistojen keskellä. Tämä mielikuva ei ehkä ole kovin kaukana todellisuudesta, sillä kaikkien aikojen 300 kuuluisan tutkijan / tieteentekijän joukosta vain noin 10 % on naisia. Heistä suurin osa on vaikuttanut vasta viime vuosikymmeninä.

Elämme kuitenkin 2010-luvulla, joten meidän olisi aika ravistella pölyjä vanhojen mielikuvien päältä. On aika luoda kuva 2010-luvun tutkijasta. Nykypäivän tutkija kohtaa työssään myös uudenlaisia haasteita. Samalla kun koko yhteiskuntamme muuttuu, uudistuu ja tehostuu, myös tutkimuksen on seurattava mukana valtavirrassa.

Viime vuosien haasteita, uudistuksia ja toisaalta toivottavasti myös mahdollisuuksia ovat olleet yliopistojen ja rahoitusmaailman uudistuminen. Valtio on leikannut yliopistoilta rahaa, jolloin tutkimuksen on löydettävä uusia kanavia rahoittaakseni yhtä perustavanlaatuisinta tarkoitustaan: tutkimusta. Ilman tutkimusta ei synny innovaatioita eikä tyydytetä ihmisen yhtä perustarvetta: tiedon janoa.

Tutkijoilla tuo tiedonjano on ehkä voimakkaampi kuin ihmisillä keskimäärin, ja siksi olemme ammattiimme suuntautuneet. Meidän tutkijoiden on kuitenkin muistettava, että suurin osa meistä tekee työtämme yhteiskunnan varoilla. Me saamme siis tehdä rakastamaamme asiaa itsemme lisäksi myös kaikkien muiden hyödyksi. Tämän vuoksi meillä on myös velvollisuus viestiä maailmalle saamistamme tuloksista, eikä jättää niitä pölyyntymään työhuoneidemme pöydille. Perimmäinen tarkoituksemme on luoda lisää tietoa, ja siitä syntyvää kehitystä maailmaan. Tiedon lisääminen eli itse tutkimus on vain yksi osa työtä. Meidän tulee myös taata, että se on kaikkien saavutettavissa. Hirveä ajatus, jonka kuulin viime keväänä on, että mitä jos kaikkiin maailman ongelmiin onkin jo löydetty ratkaisu, mutta ne vain makaavat jonain pölyisinä raportteina tutkijoiden pöydillä.

2010-luvun tutkijoina meidän tulee taistella kyseistä ajatusta vastaan, ja pikemminkin pyrkiä viestimään työstämme mahdollisimman monipuolisissa kanavissa. Tämän vuoksi minä biologina osallistuin Slushin ensimmäiseen tiedeideakilpailuun (Slush Science Pitching competition). Näin tapahtuman mahdollisuutena saada meille tutkijoille näkyvyyttä, ja lisätä yritysten, rahoittajien ja päättäjien tietoisuutta tutkimuksistamme. Tutkijoiden ei pitäisi pelätä erilaisissa tapahtumissa esiintymistä, vaan nähdä ne ennen kaikkea mahdollisuutena vaikuttaa, hehkuttaa mahtavaa työtämme ja jakaa tietoa kaikkien saataville.