Syökö laulujoutsen haapanan habitaatin?

Laulujoutsenen paluu on yksi suomalaisen luonnonsuojelun menestystarinoita. Vielä vähän aikaa sitten laulujoutsen oli harvinainen erämaiden lintu, mutta nyt sen toitotusta kuulee joka puolella Suomea. Joutsen on suuri lintu, ja tarvitsee paljon ravintoa. Joutsenet syövät erilaisia kasveja. Ne kaivavat järvien pohjasta juuria ja nyhtävät versoja. Esimerkiksi järvikortteen on huomattu olevan sille mieluisaa evästä.

Laulujoutsenen kanta on runsastunut viime vuosina reippaasti.

Järvikortteen seassa ruokailee muitakin lajeja. Esimerkiksi haapanapoikueet hakeutuvat järvikortteikkoon etsimään selkärangattomia. Aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa havaittiin järvikortteen kuitenkin olevan katoamassa niin suomalaisilta kuin ruotsalaisiltakin järviltä. Syytä tälle ei tiedetä, mutta yhdeksi mahdolliseksi syyksi on esitetty lisääntynyttä kortteen laidunnusta. Voimakkaasti runsastuneet laulujoutsenet kuluttavat kortekasvustoja tehokkaasti, joten senkin syyllisyyttä epäiltiin. Samaan aikaan haapana on vähentynyt huolestuttavasti.

Juuri julkaistu tutkimus hyödynsi 60 suomalaisella ja ruotsalaisella järvellä tehtyjä lintulaskentoja ja kasvillisuuskartoituksia 90-luvun alusta sekä vuodelta 2016. Tutkimuksen järvet kattavat boreaalista aluetta laajasti Ruotsin Skoonesta Suomen Lappiin. Tutkimuksen aikavälillä näkyy selvästi joutsenkannan kasvu. Tutkijat selvittivät, voisiko laulujoutsen olla haapanan taantumisen takana joutsenten myllätessä haapanoille mieluisaa kortehabitaattia. Tutkimuksessa käytettiin pariaikaisia laskentoja, joten mahdolliset poikueaikaiset muutokset eivät tulleet ilmi.

Joutsenet ovat laiduntajia, ja isoina lintuina ne tarvitsevat runsaasti kasveja selviytyäkseen.

Tutkimuksen mukaan laulujoutsenet tosiaan vaikuttivat suosineen kortteellisia järviä vielä 1990-luvulla, mutta enää tätä yhteyttä ei ole. Siinä missä joutsenten käyttämien järvien määrä on kasvanut kannan kasvun myötä, on kortejärvien määrä laskenut dramaattisesti. Joutsenella ja kortteen katoamisella järviltä ei kuitenkaan näyttäisi olevan yhteyttä, sillä kortetta on kadonnut myös niiltä järviltä, joilla joutsenia ei tutkimuksessa havaittu. Joillakin joutsenten valtaamilla järvillä korte on sen sijaan runsastunut.

Haapanan käyttämien järvien määrä on vähentynyt, mutta se ei ole ollut voimakkaampaa niillä järvillä, joille myös joutsenet ovat tulleet. Itseasiassa haapana ja joutsen näyttäisivät käyttävän samoja järviä, joten niiden välillä on positiivinen korrelaatio. Vaikka haapanan on todettu suosivan kortteisia järviä, haapanoiden katoaminen järviltä ei myöskään näyttäisi olevan yhteydessä kortteen katoamiseen. Vaikka haapana siis näyttäisi ensisijaisesti käyttävän kortejärviä, se pystyy hyödyntämään myös muitakin järviä. Toisaalta tutkijat spekuloivat sillä, että tutkimuksessa ei tarkasteltu kriittistä poikueaikaa, jolloin kortteen tarjoamat mahdollisuudet ravinnonhankintaan olisivat erityisen tärkeitä.

Lue lisää:

Pöysä et al. 2017. Recovering Whooper Swans do not cause a decline in Eurasian Wigeon via their grazing impact on habitat. Journal of Ornithology.

Pöysä et al. 2017. Habitat associations and habitat change: seeking explanation for population decline in breeding Eurasian wigeon Anas penelope. Hydrobiologia.

Blogiteksti: Häviää haapana, katoaa korte

Mainokset

Sinnikkäät kansalaistieteilijät keräävät arvokkaita aikasarjoja

Pentti Runko rengastaa telkän poikasta.

Samalla kun tutkijat kamppailevat pätkärahoituksen kanssa, on luonnosta kiinnostuneiden kansalaistieteilijöiden joukossa sinnikkäitä pitkäaikaisten aineistojen kerääjiä. Sitkeä ja järjestelmällinen tiedonkeruu voi mahdollistaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai sukupolvien yli menevien ilmiöiden tutkimuksen. Molemmat näistä edellyttävät pitkien aikasarjojen keräämistä – ja se vaatii paljon aikaa ja vaivaa. Seuraavaksi esittelen kaksi hienoa kansalaistutkimusta, jotka on tehty puhtaasta kiinnostuksesta luontoon.

 

Suomalaisen palomiehen käsien läpi on kulkenut jo 16 000 telkkää

Maaninkalainen Pentti Runko on kerännyt telkistä aineistoa järjestelmällisesti jo moneen tieteelliseen tutkimukseen. Vuodesta 1984 lähtien Runko on rengastanut hämmästyttävät 16 000 telkkää ja kiertänyt useamman sata pesäpönttöä joka vuosi.

 

Rengastuksen jälkeen telkän poikanen pääsee takaisin pönttöön.

Vastajulkaistussa artikkelissa hyödynnettiin Rungon aineistoa vuosilta 1984–2014. Tuona aikana Runko ehti rengastaa 14 000 telkkää. Näiden joukossa oli 141 naarasta, jotka oli rengastettu poikasina ja löydetty myöhemmin alueelta pesimästä. Aineiston perusteella oli siis mahdollista seurata naaraiden eloa kuoriutumisesta lisääntymiseen. Koska naaraiden elämän ensiviikkojen olosuhteet ovat tiedossa, voidaan niiden vaikutusta naaraiden loppuelämään tutkia. Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että ankarat olosuhteet elämän alkuvaiheessa voivat vaikuttaa koko loppuelämän ajan, esimerkiksi lisääntymismenestykseen (video telkän elämän ensiloikasta).

Tutkimuksessa pystyttiin tarkastelemaan lisääntymisen aloitusvuosien jakautumista telkkäpopulaatiossa. Suurin osa naaraista aloitti lisääntymisen kaksivuotiaina, mutta 44 % siirsi aloitusta tuleville vuosille. Elämän alun kylmyys ei vaikuttanut naaraiden tulevaan lisääntymismenestykseen, sen sijaan kahden ensimmäisen talven ankaruus vaikutti pesinnän ajoitukseen vuoden sisällä, mutta ei aloitusvuoteen. Ilmeisesti naarailla on menetelmiä, jotka puskuroivat elämän alussa koettujen ankarien olosuhteiden vaikutusta lisääntymiseen. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös lisääntymisen ajoitusta vuosien sisällä ja voitiin osoittaa, että ensipesijät aloittivat lisääntymiskautensa keskimääräistä myöhemmin.

Telkkänaaraiden elämää ja tekoja seurataan Maaningalla tarkasti (video).

Toisessa tutkimuksessa perehdyttiin 405 Rungon rengastamaan telkkään ja niiden jälkeläisiin. Tutkimuksessa osoitettiin, että naaraan kunnolla on merkitystä lisääntymismenestykseen. Vanhat, aikaisin pesivät naaraat, joilla oli hyvä kunto ja suuret poikueet tuottivat eniten jälkeläisiä populaatioon. Mitä myöhemmin naaras muni, sitä vähemmän populaatio hyötyi. Tutkimus osoitti myös, että naaraat tuppaavat säätämään lisääntymisen aloitusta jäänlähdön mukaan. Naaraiden joustavuuden välillä oli kuitenkin eroja. Koska aikaisin pesivät lisääntyivät paremmin, tutkimuksessa pääteltiin luonnonvalinnan suosivan aikaisia pesijöitä.

Rungon aineistosta on voitu myös osoittaa ilmastonmuutoksen vaikutus lintujen pesintäaikatauluun. Viimeisen 30 vuoden aikana Maaningan telkät ovat aikaistaneet hautomistaan peräti 12 päivällä.

 

Kottaraiskannat ovat harventuneet Euroopassa.

45 vuotta kottaraistutkimusta paljasti ilmastonmuutoksen viljelijän takapihalta

Tanskassa julkaistiin vastikään tutkimus, jossa hyödynnettiin maitotilallisen Peder V. Thellesenin keräämää tietoa hänen rengastamistaan 12 000 kottaraisesta. Thellesen rengasti kottaraisia 27 pöntöstä 45 vuoden ajan ja kirjasi näiden tiedot tarkasti muistiin. Aineisto osoitti, että tutkimusjakson aikana kottaraisten pesintä on aikaistunut noin yhdeksällä päivällä. Tämä ero havaittiin sekä kesän ensimmäisessä että toisessa poikueessa. Tulos heijastelee hyvin huhtikuun lämpötilojen nousua. Thellesenin aineisto viittaa myös ongelmiin kottaraisten vuoden kierrossa. Kottaraiset tuottivat koko ajan yhtä paljon munia ja poikasia, mutta pönttöjen asutusaste on ollut laskusuunnassa viime vuosina. Kottaraiset ovat olleet Euroopassa yleisiä, mutta nyt ne ovat vähentyneet rajusti, myös Tanskassa. Kehityksen takana epäillään olevan maatalouden muutokset, erityisesti karjanlaidunnuksen vähentyminen. Karjan myötä kottaraiset ovat menettäneet hyönteisrikkaat ruokailumaat.

 

Lue lisää:

Clark, R. G., Pöysä, H., Runko, P. and Paasivaara, A. 2014. Spring phenology and timing of breeding in short-distance migrant birds: phenotypic responses and offspring recruitment patterns in common goldeneyes. Journal of Avian Biology.

Fox, T. and Heldbjerg, H. 2017. Ornithology: Danish dairy farmer delivers data coup. Nature.

Pöysä, H., Clark, R. G., Paasivaara, A. and Runko, P. 2017. Do environmental conditions experienced in early life affect recruitment age and performance at first breeding in common goldeneye females? Journal of Avian Biology.

Kari S. Maattisen telkkävideoita Youtubessa

Thellesen, P.V. Common Starling Sturnus vulgaris clutch size, brood size and timing of breeding during 1971-2015 in Southwest Jutland, Denmark. The Danish Ornithological Society Journal.

YLE 2016: Lintuharrastaja on uhrannut kevätlomansa telkänpoikasille jo 30 vuoden ajan – ”Se voisi olla Suomen kansallislintu”.

YLE 2013: Linnut pesivät nyt viikkoja aikaisemmin kuin 1980-luvulla

Naapurin tädin lintulaudalla evoluutio etenee harppauksin

Britannian talitiaisille (Parus major) kuuluu kummia. Lajin nokan keskipituus on kasvussa, mutta vastaavaa ei näytä tapahtuvan muualla asuvien tinttien nokille. Näin Wetland_ecology_group_university_of_Helsinki_Parus_major_Vehkaoja_Miahavaitsivat Itä-Anglian yliopiston tutkijat, jotka vertasivat talitiaisten nokan pituutta Britanniassa ja Hollannissa. Syyksi epäillään brittien innokasta lintujen talviruokintaa. Tutkijat julkaisivat tutkimustuloksensa lokakuussa 2017 Science-lehdessä.

Aluksi tutkijat seuloivat yli 3000 talitiaisen DNA-näytteet, ja löysivät britti- ja hollantilaislintujen väliltä eroja tietyissä geenijaksoissa, jotka on aiemmin yhdistetty ihmisillä kasvojen ja darwininsirkuilla (Geospizinae) nokan muotoon. Merkitsevä ero löytyi Britannian ja Hollannin talitiaispopulaatioiden nokan pituudessa. Britti-talitintin nokka on keskimäärin 0.33 mm pidempi kuin hollantilaisen serkkunsa. Tutkijoilla oli käytössään aineistoa noin 70 vuoden ajalta, jonka perusteella he havaitsivat nokan pituuserojen kehityksen alkaneen 1970-luvulla. Näin ripeä muutos on poikkeuksellista. Nyt tutkijat vertaavat Britanniasta kerättyä aineistoa muiden Euroopan maiden dataan. Alustavien tulosten perusteella ainoastaan brittiläisten talitiaisten nokka näyttää kasvavan pituutta.

 

Pidempi nokka, parempi pesintätulos

Seuraavaksi tutkimuksessa vertailtiin lyhyt- ja pitkänokkaisten yksilöiden pesintämenestystä. Britannian pitkänokkaiset yksilöt saivat kasvatettua enemmän maastopoikasia kuin lyhytnokkaiset. Hollannissa pitkänokkaisten talitiaisten pesintätulos oli puolestaan heikompi, mutta ei merkitsevästi.

Ruoan saatavuus on yleisin lintujen nokan pituuden vaikuttava valintatekijä. Brittiläisten talitinttien ravinnon ei ole todettu eroavan muun Euroopan populaatioiden ravinnosta, sen sijaan ruoan saatavuudessa on nykyään eroja – kiitos ihmisen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_talitiainen

Ruokaa jaossa

Viimeiseksi tutkijat seurasivat kolmen perättäisen talven ajan radiomerkittyjä talitiaisia Britanniassa. Pitkänokkaisten yksilöiden todettiin hyödyntävän ihmisten perustamia ruokintoja useammin kuin lyhytnokkaiset lajikumppaninsa. Britit ovat tutkitusti lintuhullua kansaa; yli 50 %:ssa maan pihoissa/puutarhoissa keinoruokitaan lintuja talvisin. Britit käyttävät kaksinkertaisen määrän rahaa vuosittain villilintujen ruokaan ja ruokinta-automaatteihin manner-eurooppalaisiin verrattuna. Suomen talviruokinnasta ei ole olemassa vastaavia tilastoja.

Wetland ecology group_University of Helsinki_talitiainen ruokinnalla

 

Talviruokinnalla kauaskantoisia vaikutuksia

Brittitalitiaisten pidentyneen nokan syyksi on ehdotettu lintujen korkeampaa ruokinta-automaattien käyttöä verrattuna manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa. Mikäli pitkänokkaisuus tosiaan johtaa parantuneeseen maastopoikastuottoon Britanniassa, on kyseessä todennäköisesti pitkänokkaisten yksilöiden lisääntynyt kunto talviruokinnan johdosta, mikä johtaa parempaan kestävyyteen lisääntymiskauden aikana. Talviruokinta on vaikuttanut monen muunkin lajin käyttäytymiseen, mm. mustapääkerttujen (Sylvia atricapilla) on todettu jäävän Britanniassa talvehtimaan aiempaa yleisemmin. Tähän on tosin vaikuttanut myös talvilämpötilojen nousu.

Vaikka tutkijat löysivät riippuvuussuhteen ruokinnan ja nokan pituuden välillä, ei voida täydellä varmuudella todeta että ruokinta on ilmiön taustalla. Jokin vielä havaitsematon ympäristötekijä voi myös johtaa samaan lopputulokseen. Myös lajin laulunkehitys voi vaikuttaa nokan muotoon, eli mikäli lyhyt- ja pitkänokkaisten laulut ovat eroamassa toisistaan, on nokankin muoto mahdollisesti kehittymässä erilaiseksi. Muun muassa joillain varpuslinnuilla on havaittu nokan pidentymistä ja kaventumista kaupunkiympäristöissä, joissa on enemmän äänimaiseman häiriöitä. Nämä lajit yrittävät siis sopeutua meluisaan ympäristöön, jossa tietyn taajuuden äänet kuuluvat toisia paremmin. Toisaalta Britannian kaupunkiympäristöt ovat tuskin meluisampia kuin vastaavat alueet Manner-Euroopassa, eli brittitinttien nokat tuskin pitenevät hälyn vuoksi.

Olemme keskellä mielenkiintoista tilannetta, jossa ihmisten käyttäytyminen vaikuttaa suoraan toisen lajin luonnonvalintaan, eli saamme seurata evoluutiota reaaliajassa.

 

 

Uudet tuulet muuttavien lintujen kannanhoidossa

Suomen järvillä syntyneet jouhisorsat jättävät Suomen syksyllä ja lentävät aina Afrikkaan saakka talvehtimaan. Matkalla ne ohittavat monta maata ja kohtaavat erilaisia riistanhoitotoimia sekä metsästyskäytäntöjä. Muuttolinnut ovat monen maan jakama resurssi. Elokuussa järjestetty International Union of Game Biologists (IUGB) konferenssi kokosi yhteen tutkijoita ympäri maailman ja tänä vuonna vesilintukantojen hoidon kehitys oli voimakkaasti painottuneena ohjelmassa.

Maaninkalaisilla jouhisorsanpoikasilla on pitkä matka talvehtimisalueille Afrikkaan.

Sopeutuvan kannanhoidon haasteet

Amerikassa sorsakantojen hoidossa mietitään paljon metsästyksen ja tiheysriippuvuuden suhdetta. Heti ensimmäisessä avauspuheessa Jean-Dominique Lebreton (CNRS) käski unohtaa tiheysriippuvuuden ja kompensoivan kuolleisuuden pohdinnan. Hän vertasi, että jos populaatio pienenee 5%, ei selviytyminen vastaavasti kasva 5%. Kuitenkin se, mitä yksilöitä metsästetään, on tärkeää. Lebreton painotti heikkojen yksilöiden metsästystä, sillä nämä ovat niitä, jotka kuolisivat muutenkin pois. Esimerkiksi kasvatetuilla sinisorsilla selviytyminen on muista huonompaa, eli metsästystä kannattaisi kohdentaa niihin. Joillakin lajeilla koiraiden lisääntymisarvo saattaa olla lähellä nollaa, jolloin metsästyksen säätelyssä naaras-koiras-suhde on tärkeä huomioida.

Jesper Madsen (Aarhusin yliopisto) piti esitelmän hanhien sopeutuvan kannanhoidon aloittamisesta Euroopassa. Kannanhoitoa on suunniteltu niin lajeille, joiden populaatiot ovat kasvussa kuin toisaalta taas taantuville lajeille. Hanhien kannanhoidossa on etsitty tavoitepopulaatiokokoa, jossa ylärajan määrittää sosiaalinen kestävyys ja alaraja turvaa kannan säilymisen pitkällä aikavälillä. Sosiaalisen kestävyysrajan yläpuolella esimerkiksi maatalousvahingot ovat korkeat. Toisaalta tiheä kanta voi myös tuhota luontaisia elinympäristöjä, kuten on havaittu lyhytnokkahanhien laiduntamalla tundralla. Lyhytnokkahanhen kohdalla metsästäjien koulutuksella ja metsästyksen suunnitellulla on päästy hyviin tuloksiin. Hanhet viipyvät kauemmin Norjassa ja Tanskassa, missä ne aiheuttavat vähemmän vahinkoja, kuin eteläisimmillä talvehtimisalueilla, missä niitä ei edes saa metsästää. Vaikka lintuja ammutaan enemmän, niitä häiritään vähemmän ja haavakoiden määrää on myös saatu laskettua. Vaikka lyhytnokkahanhen kohdalla metsästystä on voitu lisätä, kannan pelätään karkaavan säätelyn käsistä ja ylittävän kannalle asetetun ylärajan. Madsen heittikin ajatuksen, voisivatko Belgia ja Hollanti taas sallia lajin metsästyksen, jotta kanta saataisiin pidettyä tavoiterajoissa.

Taigametsähanhen kantaa yritetään tukea sopeutuvalla kannanhoidon suunnitelmalla.

Taigametsähanhen kohdalla Madsen muistutti, että jos metsästäjillä ei ole mahdollisuutta metsästää, voi into elinympäristöjen hoitoon laskea. Pienen metsästyspaineen salliminen voisikin olla paras vaihtoehto.

Ludwig Le Maresquierin (Euroopan komissio) kertoi EU:n suhtautuvan hyvin suopeasti sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmiin. Hän myöntää, että tällä hetkellä EU:lla ei ole mekanismeja kansainvälisesti koordinoituun kantojen seurantaan. Sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmat voivat kuitenkin tarjota työkalun kestävän metsästyksen suunnitteluun. Vastauksena EU:n heikkoon vesilintujen seurantaan on nyt tulossa pieniä parannuksia. EU-maiden on raportoiva lintukannoistaan kuuden vuoden välein ja jatkossa myös saalismääristä on raportoitava, mutta siitä miten usein tämä tapahtuisi, ei ollut vielä tietoa. Valkoposkihanhen hoitoon liittyen Le Maresquier totesi EU:n tukevan lajin kannanhoidollisia menetelmiä, ja muistutti, että jäsenmaiden olisi todistettava miten kannan suotuisan suojelun taso taataan. Esimerkiksi Itä-Euroopassa seurantojen puutteen takia mitään takeita kannan suotuisan suojelun tason pysymisestä ei ole.

Valkoposkihanhikanta on Suomessa kasvanut nopeasti 1990-luvulta lähtien. © Sari Holopainen

AEWA:n Jacques Trouvilliez kertoi Euroopassa mentävän kohti sopeutuvan kannanhoidon mallia. Tällä hetkellä lajikohtaiset suunnitelmat ovat kustantaneet noin 500 000 e/laji, mikä on paljon vähemmän, kuin esimerkiksi Hollannissa käytetään vuosittain hanhituhojen korvauksiin ja tuhojen hallintaan. Trouvilliezin mukaan tähän asti asioita on ratkaistu paikallisesti, mutta nyt pitäisi mennä kohti kansainvälistä hallintaa. Hän korosti myös elinympäristöjen hoitoa osana kannanhoidon suunnitelmia.

Fred Johnson (U.S. Geological Survey) kertoi taigametsähanhen sopeutuvan kannanhoidon mallista. Hanhien ikärakennetta on vaikea tarkastella ilman kunnollista aineistoa. Kuitenkin populaatiokoon perusteella voidaan arvata kannan ikärakenne kohtalaisen hyvin. Sopeutuvaa kannanhoitoa varten tarvittaisiin vielä seurantaa, jolloin malleja voidaan muokata ja verrata niiden onnistumisia.

David Scallan (FACE) & Szabolcs Nagy (Wetlands Internatinal, Rubicon Foundation) mukaan sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan tietoa kasvukertoimesta, populaatio koosta, tiheysriippuvuudesta sekä saalismääristä. Saalistiedon puute Euroopassa on ilmeinen. Toisinaan tietoja ei julkaista, toisinaan niitä ei ole. Tiedonvaihtoa ja aineiston laatua pitäisi pystyä parantamaan, ja tätä varten köyhempiä maita pitäisi tukea seurantojen kehityksessä. FACE pitää yllä keskustelua, mutta Scallanin mukaan kehitystyö on EU:n vastuulla.

Hanhilajien joukossa on niin taantuvia kuin populaatiotaan kasvattavia lajeja.

Vesilintujen elinympäristöt muutoksessa

Robert Clark (Environment & Climate Change Canad) kertoi preerian sorsien ahdingosta. Luontaisten heinämaiden kato Yhdysvalloissa on käynyt kovana, ja esimerkiksi Manitobassa jopa 99% heinämaista on hävitetty. Sorsat pesivät tilalle tulleille pelloille. Viljelykäytäntöjen muuttuminen ja koneellistuminen on pesille riskialtista. Tuhotuista pesistä 25% menevät pedoille, kun taas loput 75% tuhoutuvat koneiden alle. Esimerkiksi jouhisorsa on yksi kärsijöistä, sillä se pesii avoimilla ruohomailla. Monien muiden sorsien kannat ovat olleet nousussa kaudella 2006–2016 kesämonsuunien luotua preerialle runsaasti kosteikoita. Jouhisorsan kannat sen sijaan ovat pysyneet tavoitteiden alapuolella, ja sille muut hoitotoimet olisivat tarpeen.

Tanskassa on onnistuttu vähentämään hauleja kantavien lyhytnokkahanhien määrää kansallisen koulutusohjelman avulla.

Metsästäjien koulutuksella hyviä tuloksia

Tanskassa on oltu jo pitkään huolissaan haulien kertymisestä riistaeläimiin. Thomas Eske Holm kertoi Tanskan kansallisesta ohjelmasta vähentää metsästyksestä koituvien haavakoiden määrää. Ohjelma aloitettiin vuonna 1997 valistamalla metsästäjiä ja se on osoittautunut hyvin menestyksekkääksi. Kampanjan alussa esimerkiksi 36% tarkistetuista lyhytnokkahanhista oli hauleja, mutta osuus on nyt ohjelman aikana laskenut jo noin 19%:iin. Positiivisen kehityksen on todettu olevan suurelta osin koulutusohjelman ansiota. Hanhien kohdalla koulutukseen on kuulunut muun muassa suositella maksimiampumisetäisyydeksi 25 metriä.

Lue lisää:

IUGB:n abstraktikirja

Noer et al. 2007: Reducing wounding of game by shotgun hunting: effects of a Danish action plan on pink-footed geese

Vieraspedot lintujen kimpussa

Pienen altaan täyttää piipitys ja pulputus, kun useampi telkkä- ja haapanapoikue ruokailee emojen vahtiessa valppaina. Äkkiä telkkäemo nostaa mekkalan ja lentää rääpättäen altaan halki. Minkin hahmo ilmestyy halkomaan vedenpintaa, ja sorsapoikueet pakenevat hädissään. Minkki on tehokas peto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Silti se on levinnyt jo koko maahan. Vieraspedot meillä ja maailmalla ovat vakava uhka linnuille.

Minkin ilmestyminen kosteikolle saa sorsanpoikaset pakenemaan. Hälytyksen teki valpas telkkäemo. © Sari Holopainen

Tarhakarkulaisesta tuli riesa

Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jota tuotiin tarhattavaksi Suomeen ja muualle Pohjois-Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Tarhoista karanneet minkit menestyivät hyvin ja Venäjän puolella niitä myös istutettiin luontoon. Pian minkkejä tavattiin koko Fennoskandiassa.

Minkki on vesistöjen liepeillä viihtyvä peto, joka verottaa tehokkaasti vesilintukantoja. Sille kelpaavat niin munat kuin linnut. Etenkin saaristossa minkki on aiheuttanut tuhoja, ja jotkin lajit, kuten riskilä, ovat erityisesti uhattuina. Suomen saariston linnut eivät ole sopeutuneet minkin kaltaisiin petoihin. Minkin eurooppalainen vastinlaji vesikko ei viihtynyt saaristossa. Linnuissa on kuitenkin havaittu potentiaalia sopeutua uuteen saalistajaan.

Minkki on yleinen peto kosteikoilla. © Sari Holopainen

 

Supikoira EU:n vieraslajien mustalle listalle

Supikoira on aasialainen laji, jota istutettiin Neuvostoliittoon turkiseläimeksi. Sieltä supikoirat tulivat Suomeenkin ja ovat nyt levittäytymässä Ruotsiin. Viivytystaistelu supikoiran leviämiseksi on käynnissä. Supikoira listattiin vastikään EU:n haitallisten vieraslajien joukkoon. Yksi syy on sen vaikutus lintuihin.

Helsingin yliopiston petopoistokokeissa on havaittu selvä yhteys supikoiratiheyden ja kosteikoille sijoitettujen koepesien tuhoutumisen välillä. Toisissa tutkimuksissa riistakamerat ovat kuvanneet supikoiria tihutöissä niin fasaanin kuin sorsien keinopesillä. Tarkkanenäinen peto vaikuttaa olevan tehokas maapesien tuhoaja. Supikoirakannan rajoittaminen kosteikoilla ja lintuvesien ympäristöissä olisikin tärkeää. Supikoira tulee virallisesti haitallisten lajien listalle vuoden 2019 alussa ja samalla laji rinnastetaan rauhoittamattomaan eläimeen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

Supikoira tuhomassa sorsan keinopesää. Riistakamerakuva.

 

15 pientä isovilistäjää, joista jäljellä ei enää yhtäkään

1800-luvun lähestyessä loppuaan eräällä Uuden-Seelannin saarella Tibbles-niminen kissa toi majakanvartijan pihalle kummallisia lintuja, isovilistäjiä. Se saalisti ainakin 15 lintua, kunnes jäljellä ei ollut enää ainuttakaan. Rotat ja kissat olivat todennäköisesti hävittäneet nämä pienet lentokyvyttömät linnut jo aikaisemmin kaikilta muilta saarilta. Isovilistäjä ei ole kissojen ainoa uhri. Australiassa kissojen on arveltu olleen osallisena peräti 20 alkuperäisen eläinlajin katoamiseen. Kissojen on laskettu tappavan pelkästään USA:ssa satoja miljoonia lintuja vuosittain. Suurin osa näistä tuhoista on villiintyneiden kissojen tekemiä. Kissat tappavat näin ollen enemmän eläimiä kuin mikään muu ihmislähtöinen tekijä USA:ssa. Maailmanlaajuisesti lasketaan kissojen tappaneen sukupuuttoon 33 eläinlajia.

Kissa ei ole Suomen luontoon kuuluva laji, vaan on villiintyneenä vieraslajiksi luokiteltava. Turussa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa kissojen saaliista on lintuja. Varsinkin pihalintuihin kissoilla on huono vaikutus.

Kissa kyttää sorsapoikuetta kosteikon laidalla. Tässä tapauksessa kasvillisuuden niittäminen pelasti poikueen.

Supi eli pesukarhu valtaa Eurooppaa

Pohjois-Amerikasta on Eurooppaan rantautunut minkin lisäksi myös toinen kosteikkojen tuholainen. Supi (pesukarhu) tuotiin sekin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tämä erittäin sopeutuvainen eläin on menestynyt hyvin, ja nyt supeja tavataan laajalti Saksassa ja Ranskassa. Saksassa arvellaan olevan jo yli miljoona supia. Levittäytyminen pohjoiseen on vaiheessa, ja tällä hetkellä Suomea lähinnä oleva vakaa supikanta löytyy Tanskasta. Supien etujoukot yrittävät maihinnousua Etelä-Ruotsissa, josta yksittäisiä supeja on jo löytynytkin. Supikoiraan verrattuna supit menestyvät hyvin myös kaupungeissa. Mutta samoin kuin supikoira, supikin hakee ravintoa mielellään kosteikoilta ja sillä voi siksi olla tuhoisa vaikutus paikallisiin lintukantoihin.

Supi on tehokas lisääntyjä, joten sen hävittäminen kannan vakiinnuttua on osoittautunut mahdottomaksi. Tämän takia supin leviämisen torjuntaan kannattaa panostaa. EU on julistanut supin haitalliseksi vieraslajiksi, jonka tarhaaminen tai pitäminen lemmikkinä on kielletty.

 

Lähteet & lue lisää

Suomen luonnonsuolejuliitto: Vieraslajit

KSML 20.6.2017: Supikoira on nyt haitallinen vieraslaji, sanoo EU

Väänänen, V.-M. 2007: Vieraspeto kosteikolla – vaikuttaako supikoira vesilintujen ja kahlaajien poikueiden määrään? Suomen Riista (PDF)

PHYS.ORG 29.1. 2014: Cats in US kill billions of birds, mammals, study finds

Loss, S.R. et al. 2013: The impact of free-ranging domestic cats on wildlife of the United States. Nature Communications

Marra, P. & Santella C. 2017. Cat Wars. The Obituary of the Stephens Island Wren

Spiegel Online 3.8.2012. Germany Overrun by Hordes of Masked Omnivores

NOBANIS Invasive Alien fact sheets, Raccoon (PDF)

Merikotkan paluu

Wetland ecology group_University of Helsinki_Merikotka_Ranua

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_geese

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

Se ui ja vaakkuu kuin sinisorsa, mutta näyttääkö se sinisorsalta?

Tässä on sinisorsa. Se on meille kaikille tuttu perussorsa puistojen lammikoista. Sinisorsan vaakkuminenkin kuulostaa juuri niin perussorsamaiselta kuin sorsa vain voi kuulostaa.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard

Värikäs sinisorsaparvi on monelle tuttu kaupunkien puistoista. Koirailla on vihreä pää ja keltainen nokka, naaraat ovat ruskean harmaita ja oranssinokkaisia. Siiven sininen laikku löytyy molemmilta sukupuolilta.

Ikä ja vuodenaika muuttavat sorsaa

Aina sinisorsa ei näytä siltä kuin ylläolevassa kuvassa. Koiraan päälaki ei ole aina vihreä, eikä naaraskaan ole aina vaatimattoman ruskean harmaa. Riippuen sorsan iästä, vuoden vaiheesta tai geeneistä, sorsa voi näyttää vähän erilaiselta. Untuvikkona sinisorsa näyttää hyvin samalta kuin muidenkin puolisukeltajien poikaset. Nopeasti se kuitenkin kehittää lajityypillisiä piirteitä, ja esimerkiksi nuorella koiraalla päälaki alkaa hohtaa vihreää jo ennen kuin kaikki poikasuntuva on tippunut. Kesäpukuiselta koiraalta vihreä päälaki puuttuu kokonaan ja koiras näyttää paljolti naaraalta. Silloin keltainen nokka on hyvä tunnusmerkki koiraasta.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard male_sinisorsa

Nuoren sinisorsakoiraan selkää peittää vielä untuva, mutta päälaella välkehtii jo tuttu vihertävä kiilto. Kesäpuvussaan kaikki sinisorsat ovat ruskeita. Hohtavan keltainen nokka kuitenkin paljastaa tämän yksilön koiraaksi.

Nokka paljastaa sukupuolen

Sinisorsan elämään kuuluvien normaalien elämänvaiheiden lisäksi joskus törmää erilaisiin sinisorsiin, joiden puku on muuntunut joko geneettisistä tai hormonaalisista syistä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard female_sinisorsa

Vaalea sinisorsanaaras.

Eläimillä ovat tyypillisiä ulkomuodon erilaiset variaatiot. Sinisorsilla värimuunnelmat ovat melko yleisiä ja varsinkin kaupungeissa erikoisia yksilöitä havaitaan usein. Esimerkiksi sinisorsanaaraat saattavat syntyä vaaleiksi mutaatioiden takia. Mutaatiot voivat toimia monella tapaa aiheuttaen muutoksia joko pigmentin synnyssä tai sen ilmenemisessä. Haalistuneen väriset sinisorsat tuottavat väripigmenttiä, mutta höyhenissä väri ilmenee muuntuneena. Mikäli melaniinipigmenttiä ei synny ollenkaan, tulee yksilöstä albiino eli kokonaan valkoinen.

Sinisorsilla värimuunnokset ovat verrattain yleisiä. Syiksi epäillään muun muassa erikoisen väristen lintujen selviytymistä kaupunkiympäristöissä, joissa petoja on vähemmän ja toisaalta myös sinisorsien laajamittaisella jalostuksella saattaa olla syynsä. Jalostetut erikoisen näköiset linnut levittävät geenejään myös luonnonpopulaatioihin.

 

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual_male_female

Erikoisen näköinen koiras sinisorsaparvessa saattaakin itseasiassa olla naaras. Kuvissa näkyy interseksuaalisia sinisorsanaaraita tavallisten sinisorsien seurassa. Juhlapukuaan vaihtavat koiraat näyttävät vähän samalta, mutta tässäkin tapauksessa nokan väri on hyvä vinkki sorsan todellisen sukupuolen määrittämiseen. Lisäksi nämä molemmat kuvat on otettu keskellä talvea, jolloin koirailla ei ole enää juhlapuvun vaihto kesken.

Sinisorsan sukupuolen määrittämisessä nokka on tärkeässä roolissa, sillä nokan väri säilyy koiraalla keltaisena ja naaraalla oranssi-laikukkaana vuodenajasta riippumatta. Nokka voi myös paljastaa interseksuaalin naaraan. Ne ovat yksilöitä, jotka ilmentävät sekä naaraan että koiraan ulkoasua. Syitä voi olla kaksi: naaraan hormonien tuotanto on joko häiriintynyt, eli naarashormonit jäävät testosteronin varjoon, tai yksilö on aidosti intersukupuolinen omaten sekä naaraan että koiraan ominaisuuksia. Hormonit säätelevät yksilön ulkoasua, ja testosteronin vaikutus näkyykin yleensä naaraan koirasmaisesssa höyhenpuvussa. Sen sijaan nokan väri ei ole niin herkkä hormonaaliselle säätelylle ja säilyttää siksi naaraalle tyypillisen oranssin sävyn.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual_male_female_sinisorsa

Neljä luontaisesti erinäköistä sinisorsaa samassa talvehtimisparvessa Järvenpäässä.

Hybridisorsat

Sinisorsaparvissa saattaa nähdä myös sinisorsaristeymiä. Sorsat ovat keskenään lähisukulaisia, joten risteymiä tunnetaan useita. Sinisorsien tiedetään risteytyneen esimerkiksi tavien, haapanoiden, jouhisorsien sekä nokisorsien kanssa. Risteymät ovat kuitenkin melko harvinaisia, sillä jokaiselle sorsalajille on kehittynyt lajikohtaisia tapoja ja piirteitä, jotka toimivat esteinä risteytymiselle. Joskus raja-aidat kuitenkin kaatuvat, ja syntyy hybridiyksilöitä. Nämä ilmentävät yleensä piirteitä molemmista emolajeista, eivätkä siksi ole erityisen menestyksekkäitä lisääntyjiä: niiden tavat ja piirteet eivät ole yleensä houkuttelevia emolajien edustajien mielestä.

Risteytyminen saattaa aiheuttaa monenlaisia ongelmia, joista pahin on toisen lajin ajautuminen sukupuuttoon. Aikaisemmin Amerikassa eri alueilla elävien sinisorsan ja nokisorsan esiintymisalueiden liikkuminen päällekkäin on ajanut nokisorsan ahdinkoon. Se risteytyy helposti sinisorsan kanssa, joka on tehokas lisääntyjä. Harvinaisten, varsinkin saarilla eristäytyneinä elävien lajien sekoittuminen sinisorsaan vaarantaa lajin oman geenipuhtauden. Esimerkiksi havaijinsorsan risteytyminen saarille tuotujen sinisorsien kanssa uhkaa ajaa lajin sukupuuttoon. Lajin säilyminen riippuukin nyt suojelutoimista, joiden tavoitteena on hävittää saarilta kaikki sinisorsat ja risteymät.

Se näyttää ankalta

Sinisorsia jalostetaan yleisesti ja siitä onkin olemassa huomattava määrä erilaisia variaatioita. Kaikkien tuntema valkoinen ankka on sekin muunnos sinisorsasta. Joskus näitä jalostettuja sinisorsia pääsee luontoon ja ne voivat lisääntyä siellä luonnonvaraisen kannan seassa. Eteläisen ja keskisen Euroopan puistoissa onkin tavallisista nähdä erikoisia sorsia, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän sinisorsaa. Vieraan geeniaineksen määrä luonnonvaraisessa sinisorsapopulaatiossa vähenee pohjoista kohti.

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Lähteet & lue lisää:

Pär Söderquist: Large-Scale Releases of Native Species: the Mallard as a Predictive Model System

Harry J. Lehdon kuvia interseksuaaleista sinisorsanaaraista

Pekka Sarvelan kuvia sinisorsan värimuunnoksista

Suomen Luonto: Vaaleita on moneksi

Ducks Unlimited: Waterfowl Hybrids