Syökö laulujoutsen haapanan habitaatin?

Laulujoutsenen paluu on yksi suomalaisen luonnonsuojelun menestystarinoita. Vielä vähän aikaa sitten laulujoutsen oli harvinainen erämaiden lintu, mutta nyt sen toitotusta kuulee joka puolella Suomea. Joutsen on suuri lintu, ja tarvitsee paljon ravintoa. Joutsenet syövät erilaisia kasveja. Ne kaivavat järvien pohjasta juuria ja nyhtävät versoja. Esimerkiksi järvikortteen on huomattu olevan sille mieluisaa evästä.

Laulujoutsenen kanta on runsastunut viime vuosina reippaasti.

Järvikortteen seassa ruokailee muitakin lajeja. Esimerkiksi haapanapoikueet hakeutuvat järvikortteikkoon etsimään selkärangattomia. Aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa havaittiin järvikortteen kuitenkin olevan katoamassa niin suomalaisilta kuin ruotsalaisiltakin järviltä. Syytä tälle ei tiedetä, mutta yhdeksi mahdolliseksi syyksi on esitetty lisääntynyttä kortteen laidunnusta. Voimakkaasti runsastuneet laulujoutsenet kuluttavat kortekasvustoja tehokkaasti, joten senkin syyllisyyttä epäiltiin. Samaan aikaan haapana on vähentynyt huolestuttavasti.

Juuri julkaistu tutkimus hyödynsi 60 suomalaisella ja ruotsalaisella järvellä tehtyjä lintulaskentoja ja kasvillisuuskartoituksia 90-luvun alusta sekä vuodelta 2016. Tutkimuksen järvet kattavat boreaalista aluetta laajasti Ruotsin Skoonesta Suomen Lappiin. Tutkimuksen aikavälillä näkyy selvästi joutsenkannan kasvu. Tutkijat selvittivät, voisiko laulujoutsen olla haapanan taantumisen takana joutsenten myllätessä haapanoille mieluisaa kortehabitaattia. Tutkimuksessa käytettiin pariaikaisia laskentoja, joten mahdolliset poikueaikaiset muutokset eivät tulleet ilmi.

Joutsenet ovat laiduntajia, ja isoina lintuina ne tarvitsevat runsaasti kasveja selviytyäkseen.

Tutkimuksen mukaan laulujoutsenet tosiaan vaikuttivat suosineen kortteellisia järviä vielä 1990-luvulla, mutta enää tätä yhteyttä ei ole. Siinä missä joutsenten käyttämien järvien määrä on kasvanut kannan kasvun myötä, on kortejärvien määrä laskenut dramaattisesti. Joutsenella ja kortteen katoamisella järviltä ei kuitenkaan näyttäisi olevan yhteyttä, sillä kortetta on kadonnut myös niiltä järviltä, joilla joutsenia ei tutkimuksessa havaittu. Joillakin joutsenten valtaamilla järvillä korte on sen sijaan runsastunut.

Haapanan käyttämien järvien määrä on vähentynyt, mutta se ei ole ollut voimakkaampaa niillä järvillä, joille myös joutsenet ovat tulleet. Itseasiassa haapana ja joutsen näyttäisivät käyttävän samoja järviä, joten niiden välillä on positiivinen korrelaatio. Vaikka haapanan on todettu suosivan kortteisia järviä, haapanoiden katoaminen järviltä ei myöskään näyttäisi olevan yhteydessä kortteen katoamiseen. Vaikka haapana siis näyttäisi ensisijaisesti käyttävän kortejärviä, se pystyy hyödyntämään myös muitakin järviä. Toisaalta tutkijat spekuloivat sillä, että tutkimuksessa ei tarkasteltu kriittistä poikueaikaa, jolloin kortteen tarjoamat mahdollisuudet ravinnonhankintaan olisivat erityisen tärkeitä.

Lue lisää:

Pöysä et al. 2017. Recovering Whooper Swans do not cause a decline in Eurasian Wigeon via their grazing impact on habitat. Journal of Ornithology.

Pöysä et al. 2017. Habitat associations and habitat change: seeking explanation for population decline in breeding Eurasian wigeon Anas penelope. Hydrobiologia.

Blogiteksti: Häviää haapana, katoaa korte

Mainokset

Uudet tuulet muuttavien lintujen kannanhoidossa

Suomen järvillä syntyneet jouhisorsat jättävät Suomen syksyllä ja lentävät aina Afrikkaan saakka talvehtimaan. Matkalla ne ohittavat monta maata ja kohtaavat erilaisia riistanhoitotoimia sekä metsästyskäytäntöjä. Muuttolinnut ovat monen maan jakama resurssi. Elokuussa järjestetty International Union of Game Biologists (IUGB) konferenssi kokosi yhteen tutkijoita ympäri maailman ja tänä vuonna vesilintukantojen hoidon kehitys oli voimakkaasti painottuneena ohjelmassa.

Maaninkalaisilla jouhisorsanpoikasilla on pitkä matka talvehtimisalueille Afrikkaan.

Sopeutuvan kannanhoidon haasteet

Amerikassa sorsakantojen hoidossa mietitään paljon metsästyksen ja tiheysriippuvuuden suhdetta. Heti ensimmäisessä avauspuheessa Jean-Dominique Lebreton (CNRS) käski unohtaa tiheysriippuvuuden ja kompensoivan kuolleisuuden pohdinnan. Hän vertasi, että jos populaatio pienenee 5%, ei selviytyminen vastaavasti kasva 5%. Kuitenkin se, mitä yksilöitä metsästetään, on tärkeää. Lebreton painotti heikkojen yksilöiden metsästystä, sillä nämä ovat niitä, jotka kuolisivat muutenkin pois. Esimerkiksi kasvatetuilla sinisorsilla selviytyminen on muista huonompaa, eli metsästystä kannattaisi kohdentaa niihin. Joillakin lajeilla koiraiden lisääntymisarvo saattaa olla lähellä nollaa, jolloin metsästyksen säätelyssä naaras-koiras-suhde on tärkeä huomioida.

Jesper Madsen (Aarhusin yliopisto) piti esitelmän hanhien sopeutuvan kannanhoidon aloittamisesta Euroopassa. Kannanhoitoa on suunniteltu niin lajeille, joiden populaatiot ovat kasvussa kuin toisaalta taas taantuville lajeille. Hanhien kannanhoidossa on etsitty tavoitepopulaatiokokoa, jossa ylärajan määrittää sosiaalinen kestävyys ja alaraja turvaa kannan säilymisen pitkällä aikavälillä. Sosiaalisen kestävyysrajan yläpuolella esimerkiksi maatalousvahingot ovat korkeat. Toisaalta tiheä kanta voi myös tuhota luontaisia elinympäristöjä, kuten on havaittu lyhytnokkahanhien laiduntamalla tundralla. Lyhytnokkahanhen kohdalla metsästäjien koulutuksella ja metsästyksen suunnitellulla on päästy hyviin tuloksiin. Hanhet viipyvät kauemmin Norjassa ja Tanskassa, missä ne aiheuttavat vähemmän vahinkoja, kuin eteläisimmillä talvehtimisalueilla, missä niitä ei edes saa metsästää. Vaikka lintuja ammutaan enemmän, niitä häiritään vähemmän ja haavakoiden määrää on myös saatu laskettua. Vaikka lyhytnokkahanhen kohdalla metsästystä on voitu lisätä, kannan pelätään karkaavan säätelyn käsistä ja ylittävän kannalle asetetun ylärajan. Madsen heittikin ajatuksen, voisivatko Belgia ja Hollanti taas sallia lajin metsästyksen, jotta kanta saataisiin pidettyä tavoiterajoissa.

Taigametsähanhen kantaa yritetään tukea sopeutuvalla kannanhoidon suunnitelmalla.

Taigametsähanhen kohdalla Madsen muistutti, että jos metsästäjillä ei ole mahdollisuutta metsästää, voi into elinympäristöjen hoitoon laskea. Pienen metsästyspaineen salliminen voisikin olla paras vaihtoehto.

Ludwig Le Maresquierin (Euroopan komissio) kertoi EU:n suhtautuvan hyvin suopeasti sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmiin. Hän myöntää, että tällä hetkellä EU:lla ei ole mekanismeja kansainvälisesti koordinoituun kantojen seurantaan. Sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmat voivat kuitenkin tarjota työkalun kestävän metsästyksen suunnitteluun. Vastauksena EU:n heikkoon vesilintujen seurantaan on nyt tulossa pieniä parannuksia. EU-maiden on raportoiva lintukannoistaan kuuden vuoden välein ja jatkossa myös saalismääristä on raportoitava, mutta siitä miten usein tämä tapahtuisi, ei ollut vielä tietoa. Valkoposkihanhen hoitoon liittyen Le Maresquier totesi EU:n tukevan lajin kannanhoidollisia menetelmiä, ja muistutti, että jäsenmaiden olisi todistettava miten kannan suotuisan suojelun taso taataan. Esimerkiksi Itä-Euroopassa seurantojen puutteen takia mitään takeita kannan suotuisan suojelun tason pysymisestä ei ole.

Valkoposkihanhikanta on Suomessa kasvanut nopeasti 1990-luvulta lähtien. © Sari Holopainen

AEWA:n Jacques Trouvilliez kertoi Euroopassa mentävän kohti sopeutuvan kannanhoidon mallia. Tällä hetkellä lajikohtaiset suunnitelmat ovat kustantaneet noin 500 000 e/laji, mikä on paljon vähemmän, kuin esimerkiksi Hollannissa käytetään vuosittain hanhituhojen korvauksiin ja tuhojen hallintaan. Trouvilliezin mukaan tähän asti asioita on ratkaistu paikallisesti, mutta nyt pitäisi mennä kohti kansainvälistä hallintaa. Hän korosti myös elinympäristöjen hoitoa osana kannanhoidon suunnitelmia.

Fred Johnson (U.S. Geological Survey) kertoi taigametsähanhen sopeutuvan kannanhoidon mallista. Hanhien ikärakennetta on vaikea tarkastella ilman kunnollista aineistoa. Kuitenkin populaatiokoon perusteella voidaan arvata kannan ikärakenne kohtalaisen hyvin. Sopeutuvaa kannanhoitoa varten tarvittaisiin vielä seurantaa, jolloin malleja voidaan muokata ja verrata niiden onnistumisia.

David Scallan (FACE) & Szabolcs Nagy (Wetlands Internatinal, Rubicon Foundation) mukaan sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan tietoa kasvukertoimesta, populaatio koosta, tiheysriippuvuudesta sekä saalismääristä. Saalistiedon puute Euroopassa on ilmeinen. Toisinaan tietoja ei julkaista, toisinaan niitä ei ole. Tiedonvaihtoa ja aineiston laatua pitäisi pystyä parantamaan, ja tätä varten köyhempiä maita pitäisi tukea seurantojen kehityksessä. FACE pitää yllä keskustelua, mutta Scallanin mukaan kehitystyö on EU:n vastuulla.

Hanhilajien joukossa on niin taantuvia kuin populaatiotaan kasvattavia lajeja.

Vesilintujen elinympäristöt muutoksessa

Robert Clark (Environment & Climate Change Canad) kertoi preerian sorsien ahdingosta. Luontaisten heinämaiden kato Yhdysvalloissa on käynyt kovana, ja esimerkiksi Manitobassa jopa 99% heinämaista on hävitetty. Sorsat pesivät tilalle tulleille pelloille. Viljelykäytäntöjen muuttuminen ja koneellistuminen on pesille riskialtista. Tuhotuista pesistä 25% menevät pedoille, kun taas loput 75% tuhoutuvat koneiden alle. Esimerkiksi jouhisorsa on yksi kärsijöistä, sillä se pesii avoimilla ruohomailla. Monien muiden sorsien kannat ovat olleet nousussa kaudella 2006–2016 kesämonsuunien luotua preerialle runsaasti kosteikoita. Jouhisorsan kannat sen sijaan ovat pysyneet tavoitteiden alapuolella, ja sille muut hoitotoimet olisivat tarpeen.

Tanskassa on onnistuttu vähentämään hauleja kantavien lyhytnokkahanhien määrää kansallisen koulutusohjelman avulla.

Metsästäjien koulutuksella hyviä tuloksia

Tanskassa on oltu jo pitkään huolissaan haulien kertymisestä riistaeläimiin. Thomas Eske Holm kertoi Tanskan kansallisesta ohjelmasta vähentää metsästyksestä koituvien haavakoiden määrää. Ohjelma aloitettiin vuonna 1997 valistamalla metsästäjiä ja se on osoittautunut hyvin menestyksekkääksi. Kampanjan alussa esimerkiksi 36% tarkistetuista lyhytnokkahanhista oli hauleja, mutta osuus on nyt ohjelman aikana laskenut jo noin 19%:iin. Positiivisen kehityksen on todettu olevan suurelta osin koulutusohjelman ansiota. Hanhien kohdalla koulutukseen on kuulunut muun muassa suositella maksimiampumisetäisyydeksi 25 metriä.

Lue lisää:

IUGB:n abstraktikirja

Noer et al. 2007: Reducing wounding of game by shotgun hunting: effects of a Danish action plan on pink-footed geese

Vieraspedot lintujen kimpussa

Pienen altaan täyttää piipitys ja pulputus, kun useampi telkkä- ja haapanapoikue ruokailee emojen vahtiessa valppaina. Äkkiä telkkäemo nostaa mekkalan ja lentää rääpättäen altaan halki. Minkin hahmo ilmestyy halkomaan vedenpintaa, ja sorsapoikueet pakenevat hädissään. Minkki on tehokas peto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Silti se on levinnyt jo koko maahan. Vieraspedot meillä ja maailmalla ovat vakava uhka linnuille.

Minkin ilmestyminen kosteikolle saa sorsanpoikaset pakenemaan. Hälytyksen teki valpas telkkäemo. © Sari Holopainen

Tarhakarkulaisesta tuli riesa

Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jota tuotiin tarhattavaksi Suomeen ja muualle Pohjois-Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Tarhoista karanneet minkit menestyivät hyvin ja Venäjän puolella niitä myös istutettiin luontoon. Pian minkkejä tavattiin koko Fennoskandiassa.

Minkki on vesistöjen liepeillä viihtyvä peto, joka verottaa tehokkaasti vesilintukantoja. Sille kelpaavat niin munat kuin linnut. Etenkin saaristossa minkki on aiheuttanut tuhoja, ja jotkin lajit, kuten riskilä, ovat erityisesti uhattuina. Suomen saariston linnut eivät ole sopeutuneet minkin kaltaisiin petoihin. Minkin eurooppalainen vastinlaji vesikko ei viihtynyt saaristossa. Linnuissa on kuitenkin havaittu potentiaalia sopeutua uuteen saalistajaan.

Minkki on yleinen peto kosteikoilla. © Sari Holopainen

 

Supikoira EU:n vieraslajien mustalle listalle

Supikoira on aasialainen laji, jota istutettiin Neuvostoliittoon turkiseläimeksi. Sieltä supikoirat tulivat Suomeenkin ja ovat nyt levittäytymässä Ruotsiin. Viivytystaistelu supikoiran leviämiseksi on käynnissä. Supikoira listattiin vastikään EU:n haitallisten vieraslajien joukkoon. Yksi syy on sen vaikutus lintuihin.

Helsingin yliopiston petopoistokokeissa on havaittu selvä yhteys supikoiratiheyden ja kosteikoille sijoitettujen koepesien tuhoutumisen välillä. Toisissa tutkimuksissa riistakamerat ovat kuvanneet supikoiria tihutöissä niin fasaanin kuin sorsien keinopesillä. Tarkkanenäinen peto vaikuttaa olevan tehokas maapesien tuhoaja. Supikoirakannan rajoittaminen kosteikoilla ja lintuvesien ympäristöissä olisikin tärkeää. Supikoira tulee virallisesti haitallisten lajien listalle vuoden 2019 alussa ja samalla laji rinnastetaan rauhoittamattomaan eläimeen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

Supikoira tuhomassa sorsan keinopesää. Riistakamerakuva.

 

15 pientä isovilistäjää, joista jäljellä ei enää yhtäkään

1800-luvun lähestyessä loppuaan eräällä Uuden-Seelannin saarella Tibbles-niminen kissa toi majakanvartijan pihalle kummallisia lintuja, isovilistäjiä. Se saalisti ainakin 15 lintua, kunnes jäljellä ei ollut enää ainuttakaan. Rotat ja kissat olivat todennäköisesti hävittäneet nämä pienet lentokyvyttömät linnut jo aikaisemmin kaikilta muilta saarilta. Isovilistäjä ei ole kissojen ainoa uhri. Australiassa kissojen on arveltu olleen osallisena peräti 20 alkuperäisen eläinlajin katoamiseen. Kissojen on laskettu tappavan pelkästään USA:ssa satoja miljoonia lintuja vuosittain. Suurin osa näistä tuhoista on villiintyneiden kissojen tekemiä. Kissat tappavat näin ollen enemmän eläimiä kuin mikään muu ihmislähtöinen tekijä USA:ssa. Maailmanlaajuisesti lasketaan kissojen tappaneen sukupuuttoon 33 eläinlajia.

Kissa ei ole Suomen luontoon kuuluva laji, vaan on villiintyneenä vieraslajiksi luokiteltava. Turussa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa kissojen saaliista on lintuja. Varsinkin pihalintuihin kissoilla on huono vaikutus.

Kissa kyttää sorsapoikuetta kosteikon laidalla. Tässä tapauksessa kasvillisuuden niittäminen pelasti poikueen.

Supi eli pesukarhu valtaa Eurooppaa

Pohjois-Amerikasta on Eurooppaan rantautunut minkin lisäksi myös toinen kosteikkojen tuholainen. Supi (pesukarhu) tuotiin sekin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tämä erittäin sopeutuvainen eläin on menestynyt hyvin, ja nyt supeja tavataan laajalti Saksassa ja Ranskassa. Saksassa arvellaan olevan jo yli miljoona supia. Levittäytyminen pohjoiseen on vaiheessa, ja tällä hetkellä Suomea lähinnä oleva vakaa supikanta löytyy Tanskasta. Supien etujoukot yrittävät maihinnousua Etelä-Ruotsissa, josta yksittäisiä supeja on jo löytynytkin. Supikoiraan verrattuna supit menestyvät hyvin myös kaupungeissa. Mutta samoin kuin supikoira, supikin hakee ravintoa mielellään kosteikoilta ja sillä voi siksi olla tuhoisa vaikutus paikallisiin lintukantoihin.

Supi on tehokas lisääntyjä, joten sen hävittäminen kannan vakiinnuttua on osoittautunut mahdottomaksi. Tämän takia supin leviämisen torjuntaan kannattaa panostaa. EU on julistanut supin haitalliseksi vieraslajiksi, jonka tarhaaminen tai pitäminen lemmikkinä on kielletty.

 

Lähteet & lue lisää

Suomen luonnonsuolejuliitto: Vieraslajit

KSML 20.6.2017: Supikoira on nyt haitallinen vieraslaji, sanoo EU

Väänänen, V.-M. 2007: Vieraspeto kosteikolla – vaikuttaako supikoira vesilintujen ja kahlaajien poikueiden määrään? Suomen Riista (PDF)

PHYS.ORG 29.1. 2014: Cats in US kill billions of birds, mammals, study finds

Loss, S.R. et al. 2013: The impact of free-ranging domestic cats on wildlife of the United States. Nature Communications

Marra, P. & Santella C. 2017. Cat Wars. The Obituary of the Stephens Island Wren

Spiegel Online 3.8.2012. Germany Overrun by Hordes of Masked Omnivores

NOBANIS Invasive Alien fact sheets, Raccoon (PDF)

Kun tyhjästä on paha nyhjästä – mitä muuttoreittitasoiseen sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan?

Euroopan vesilintukantojen hoito on käännekohdassa. Näin vakuutti Mikko Alhainen Suomen riistakeskuksesta Riistapäivillä tammikuussa. Muutoksella tarkoitetaan siirtymistä kansallisesta, ja varsin heikkotehoisesta, kannanhoidosta muuttoreittitasoiseen (”flyway”) valtioiden rajat ylittävään kannanhoitoon. Muutos on alkanut, sillä joillekin hanhille kansainväliset hoitosuunnitelmat on jo laadittu. Mallia on otettu Pohjois-Amerikasta, jossa sopeutuva muuttoreittitason kannanhoito on ollut arkipäivää jo pitkään. Amerikan ”adaptive harvest management” (AHM) malli tarkoittaa käytännössä sopeutuvaa luonnonvarojen käyttöä metsästystä säätelemällä. Amerikassa käytännöllä pyritään takaamaan metsästyksen kestävyys Pohjois-Amerikan sorsakannoille.

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Hanhien kannanhoito osoittaa Euroopassa siis uutta suuntaa Amerikan mallia seuraten. Suunta on epäilemättä oikea, mutta Amerikkaan nähden meiltä puuttuu huomattavan paljon tietoa varsinaisen sopeutuvan säätelyn saavuttamiseksi. Nummi ym. kirjoittivat jo vuonna 2009, että eurooppalainen tietämys on vielä liian hataraa ennustearvoltaan käyttökelpoisten mallien pohjaksi, eikä tilanne ole kuudessa vuodessa juurikaan muuttunut. Euroopan sorsatutkijoiden verkosto (NOWAC) keräsi vuoden 2010 jälkeen yhteen kaiken aineiston mitä tiedossa on, löytäen yhä suuria puutteita.

Mihin Amerikan sopeutuva sorsakantojen hoito sitten perustuu? Kyseessä on monimutkainen malli, jota parannetaan koko ajan. Siinä yhdistetään metsästyksen, elinympäristöjen ja ympäristövaihtelut yhteen malliin. Mallin avaimet ovat:

  • Rajallinen määrä säätelymahdollisuuksia. Ne kuvaavat kauden pituutta, saalismääriä ja kauden alkamis- sekä loppumispäiviä (”viitekehys”)
  • Kokoelma kilpailevia populaatiomalleja. Mallit selittävät metsästyksen ja ympäristön vaihtelun vaikutusta vesilintupopulaatioihin epävarmuuksineen
  • Tavoitemalli, jonka avulla erilaisen säätelypolitiikan vaikutuksia voidaan vertailla
  • Sorsakantojen seuranta, joka mahdollistaa paikkakohtaiset säätelypäätökset ja mallipohjaisten ennustuksien tekemisen sekä havaitut populaatioiden vasteet

Amerikkalaisten AHM on perustunut maankolkan keskiosien (preerialta tundralle) sinisorsapopulaatiodynamiikkaan jo perustamisvuodestaan 1995 lähtien. Sinisorsa on yleisin ja metsästetyin laji. Keskiosien sinisorsat ovat perinteisesti olleet luotettava indikaattori muillekin lajeille. Mitä parametreja amerikkalaiset sisällyttävät sorsamalliinsa?

  • 1. Lisääntyvän populaation koko
  • 2. Koiraiden osuus populaatiosta
  • 3. Aikuisten naaraiden, koiraiden sekä nuorten naaraiden ja -koiraiden selviytymiskertoimet
  • 4. Lisääntymiskerroin (määritetään naaraiden syksyisestä ikäjakaumasta)
  • 5. Naaraiden kesäaikainen selviytyvyys verrattuna koiraiden selviytyvyyteen
  • 6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien parametrien korjaus

Neljää vaihtoehtoista mallia käytetään havaitsemaan avainasemassa olevia epävarmuuksia sinisorsapopulaatioissa. Epävarmuutta malleihin aiheuttavat metsästys ja ympäristötekijät. Neljä mallia muodostuvat yhdistelemällä kahta eri kuolleisuus- ja lisääntymishypoteesia. ”Kuolleisuus”-hypoteesi sisältää kaksi eri näkemystä metsästyksen vaikutuksesta vuotuiseen kuolleisuuteen: toisen hypoteesin mukaan kuolleisuus on additiivista, toisen mukaan kompensoivaa. Ensimmäisessä mallissa selviytyminen vähenee lineaarisesti metsästyksen mukana, kun taas jälkimmäisessä metsästyksellä ei ole vaikutusta kokonaisselviytyvyyteen tiettyyn rajaan asti. Lisääntymishypoteesit taas kuvaavat mahdollisia tiheysriippuvaisia yksilön vasteita lisääntymismenestykseen. Kaikkiin neljään malliin sisällytetään myös ympäristötekijä, joka saadaan preerian toukokuisesta kosteikkojen määrästä.

Kannanhoidolla pyritään maksimoimaan saaliin ”arvo” pitkällä aikavälillä. Arvoon voi sisältyä niin saaliin määrä kuin kannan koko. Esimerkiksi kannan laskiessa alle tavoitteen, voidaan saaliin määrän arvoa laskea kannan koon hyödyksi.

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Vuotuisen sinisorsasaaliin ennuste puolestaan riippuu valitusta sääntelystä. Metsästyskaudelle on määritetty kolme mahdollista vaihtoehtoa, ja ne perustuvat aikaisemmille säätelyehdoille: tiukka, keskimääräinen ja vapaa. Metsästyspaineen jakautuminen näihin luokkiin tarkistetaan vuosittain mallinnuksin ja rengastusaineistoa hyödyntäen. Vaikka amerikkalaisilla on kertynyt aineistoa jo monelta vuodelta, metsästyspaineen vaihtelu eri säätelyvaihtoehdoilla on suuri. Siihen vaikuttavatkin ilmeisesti muuton ajoitus sekä säätekijät.

Sopeutuvassa mallissa on omat heikkoutensa. Yksi niistä on se, että sinisorsalle luotu malli ei sovi kaikille lajeille, sillä lajien saalispotentiaali vaihtelee. Amerikkalaiset ovat myös huomanneet, että sinisorsakannan kehitys on viimeaikoina alkanut erota joistakin muista lajeista. Malli onkin kohdannut nyt haasteen: pidetäänkö sinisorsan metsästyspaine korkealla yhdessä monimutkaisen säätelyn kanssa, vai matalalla säätelyn helppouden kanssa.

Metsästyssäätelyn (AHM) ja elinympäristöjen hoidon kehitys (North American Waterfowl Managment Plan, NAWMP) ovat kulkeneet Amerikassa omia polkujaan. Näiden kahden ohjelman kehitys erillään nähdäänkin esteenä tehokkaalle ja johdonmukaiselle kannan hoidon suunnittelulle ja arvioinnille.

Miten Amerikan malli soveltuisi Eurooppaan? Eurooppa muodostaa pääasiassa yhden kokonaisen flywayn, joten tarvitsisimme tietoja koko Euroopasta. Monissa Euroopan maissa laskenta-aineisto on kuitenkin huonolaatuista ja ainoastaan Suomessa tehdään pitkäaikaista kattavaa pesimäkannan seurantaa. Mitä sinisorsasta sitten tiedetään Euroopassa?

1-4. Lisääntyvän populaation koko ja muut lisääntymisaikaiset tiedot tunnetaan laskentoihin perustuen ainoastaan Suomesta. Koska Suomen osuus Euroopassa lisääntyvästä kannasta on vain 6 %, ei otos ole kattava. Muissa maissa lisääntyvä kanta ilmoitetaan asiantuntija-arvioina ja aineiston laatu on monesta maasta heikko. Kolmasosa Euroopan sinisorsista pesii Venäjällä ja loput hyvin hajautuneesti eri maissa.

5. Naaraiden kesäaikainen selviytyminen verrattuna koiraiden selviytymiseen ei ole tiedossa.

6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien muuttujien korjauskertoimia Euroopasta ei ole.

Tunnistamaton sinisorsatyyppinen lintu ©Sari Holopainen

Euroopassa on lisättävä myös kohta 7) istutettujen sorsien vaikutus. Euroopan koko sinisorsakannan koko on noin 8 miljoonaa lintua. Sinisorsia istutetaan vuosittain noin 4,5 miljoonaa , joten on selvää, että populaatiomuuttujien arvioiminen mutkistuu. Vaikka suurin osa istutetuista sorsista ammutaan, pääsee osa silti sekoittumaan luonnonpopulaatioihin. Euroopan sinisorsakannat ovatkin saaneet jo melko paljon geneettistä lisää tarhalinnuilta.

Euroopassa ole juurikaan tutkittu, miten metsästys vaikuttaa sorsakantoihin. Jatkuvia siipinäytekeräyksiä toteutetaan ainoastaan Tanskassa. Esimerkiksi Suomessa näytteitä kerätään vain silloin tällöin.

Valtavan kysymysmerkin aiheuttaa myös ympäristötekijöiden hallinta. Pohjois-Amerikassa suurin osa sinisorsista pesii preerialla ja alueen vetisyyden vaihtelu heijastuu sinisorsan lisääntymismenestykseen. Preerian vetisyys heijastuu myös boreaalisella alueella lisääntyvään kantaan. Euroopassa vastaavaa mekanismia ei ole. Meillä ei ole tietoa siitä mikä rajoittaa sinisorsan vuotuista lisääntymismenestystä.

Olen Alhaisen kannalla siinä, että asian hoito vaatisi ennen kaikkea poliittista tahtoa. Euroopan Unioniin kenties tarvittaisiin Amerikan mallinen ”Fish and Wildlife Service”-vastaava toimija, joka määräisi siipinäytekeräykset ja pesimäaikaiset laskennat aloitettavaksi ja hallinnoisi aineistoja. Suomen kattavat laskennat tehdään tällä hetkellä pitkälti vapaaehtoisvoimin. Saman systeemin järjestäminen Euroopan muihin maihin voi olla haastavaa ja vaatisi ehdottomasti pitkän ajan. Amerikan malliset laskennat palkkatyönä taas ovat kalliita, joten poliittisen tahdon lujuus joutunee koville.

Lue lisää:

U.S. Fish & Wildlife Service: Adaptive harvest management

Dalby et al. 2003: The status of the Nordic populations of the Mallard (Anas platyrhynchos) in a changing world. Ornis Fennica

Gunnarsson et al. 2008: Survival estimates, mortality patterns, and population growth of Fennoscandian mallards Anas platyrhynchos. Ann. Zool. Fennici

Ekosysteemien punainen lista turvaamaan yhtä maailman suurinta taloutta

Wetland  ecology group_University of Helsinki_shallow waters of the Baltic Sea

Matalaa Itämeren rannikkoa. © Stella Thompson

Ekosysteemien punaisen listan (Red List of Ecosystems; RLE) käyttöönotto on lähtenyt käyntiin varsin vauhdikkaasti. Esittelin tämän suhteellisen uuden suojelukeinon aiemmassa blogikirjoituksessani (linkki tekstiin: https://ihmeellinenluonto.wordpress.com/2015/10/20/lajeista-ekosysteemeihin-punaisen-kirjan-uudet-haasteet/). Toistaiseksi esimerkkitutkimuksia on toteutettu IUCN:n kanssa yhteistyössä kaikilla mantereilla Afrikkaa ja Antarktista lukuun ottamatta. Tämän lisäksi usealla maalla (mm. El Salvador, Costa Rica, Marokko, Senegal) on valmis tai lähes valmis esivedos omien ekosysteemiensä RLE arvioinneista. Norja, Suomi ja Australia ovat pisimmällä RLE kategorioiden ja kriteerien sisällyttämisessä kansallisiin luonnonsuojelustandardeihin ja monimuotoisuutta käsittelevään lainsäädäntöön. Pikaisella katsauksella eri ekosysteemeistä varsin hyvin edustettuina vaikuttavat olevan erityyppiset suot ja kosteikot, rantaympäristöt (esim. rantahetteiköt), koralliriutat ja erilaiset lauhkean vyöhykkeen ja boreaalisen alueen metsät.

RLEn konkreettinen hyödyntäminen ekosysteemien terveydentilan ja rappeutumisen arvioinnissa on aloitettu innolla varsinkin eteläisellä pallonpuoliskolla. Australialaiset tutkijat ovat arvioineet (13 tutkimusta) punaisen listan olevan toimiva keino erityyppisten ekosysteemien arvioimiseksi ja luokittelemiseksi. Samalla ekosysteemien suojelun edistämiseksi on noussut esiin monia käytännön keinoja. Tarkoituksena on laajentaa arvioinnit kattamaan kaikki Australian ekosysteemit lähivuosien aikana. Terveydentilan kartoitusten yhteydessä on koottu yhteen tekijät, jotka voimakkaimmin heikentävät Australian ekosysteemien terveydentilaa. Yllätyksenä tuskin tulee ilmastonmuutoksen suuri rooli; arviointien perusteella ilmastonmuutoksella on suurin negatiivinen vaikutus erilaisiin ekosysteemeihin sademetsistä valtameriin ja aavikoista ketoihin. Jokainen ekosysteemi kohtaa kuitenkin omat haasteensa omalla aikataulullaan. Tämä tukee RLE:n laaja-alaista käyttöä. Ei voida ajatella muutaman nykyhetkellä heikossa hapessa olevan ekosysteemin suojelun riittävän, vaan on otettava huomioon lähitulevaisuuden todennäköiset muutokset myös tällä hetkellä terveissä tai suhteellisen terveissä ekosysteemeissä. Tulevaisuus-näkökanta tulisi siis ehdottomasti sisällyttää kansallisiin RLE arviointeihin.

Samanaikaisesti jonkinlainen kilpavarustelu tuntuu olevan käynnissä meriensuojelun saralla; vuoden 2015 aikana ainakin neljä maata ilmoitti perustavansa maailman suurimpia merisuojelualueita. Uuden-Seelannin Kermadecin suojelualue eteläisellä Tyynellä valtamerellä tulee olemaan laajuudeltaan 620 000 km2, Britannia taas kaavailee perustavansa Tyynen ja Atlantin valtameriin kolme suojelualuetta, joiden yhteispinta-ala olisi 1 800 000 km2. Palau hyväksyi 500 000 km2:n suuruisen suojelualueen perustamisen, Chile vuorostaan julkisti suunnittelevansa yli 630 000 km2:n alueen perustamisesta Pääsiäissaarten vesialueille. Näille perustettaville suojelualueille kannattaisi ehdottomasti tehdä myös täydelliset arviot ekosysteemien kunnosta, ja löytää ne alueet jotka hyötyisivät eniten parannuksista. Osalle arvioinnit ovatkin jo suunnitteilla.

Valtamerien suojelun tavoitteena on turvata tärkeitä kasvu-, kutu-, poikastuotto- ja ravinnonsaantialueita. Lisäksi tietyt ekosysteemit, kuten vedenalaiset tulivuorijonot, sekä kalastuksen turvaaminen ovat tärkeitä suojelutavoitteita. WWF:n raportin (ladattavissa osoitteessa http://wwf.panda.org/wwf_news/?244770/Ocean-wealth-valued-at-US24-trillion-but-sinking-fast) mukaan valtamerien yhteenlaskettu taloudellinen arvo on $24 triljoonaa. Tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoksi on arvioitu $2.5 triljoonaa. Näin arvioituna maapallon meret olisivat itsenäisenä valtiona maailman seitsemänneksi suurin talous, Iso-Britannian ja Brasilian välissä. Raportin mukaan valtamerten monimuotoisuus on huvennut liki 40 % 1970–2010 välisenä aikana mm. ilmastonmuutoksen, merten happanemisen ja liikakalastuksen vuoksi. Kalavesistä noin 2/3 on täysin hyödynnetty. Suuri osa jäljelle jäävästä kolmasosasta ei suinkaan ole ali- vaan ylihyödynnettyjä. WWF:n raportin mukaan valtamerien rahallinen arvo hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia ekosysteemien heikentyessä ja romahtaessa.

Wetland  ecology group_University of Helsinki_fishing boats on the Atlantic

Kalastusveneitä Atlantin valtamerellä © Stella Thompson

Meret ovat pitkään olleet maapallon Villi Länsi, jossa hyödyntäminen ja suoranainen riisto ovat olleet sallittuja ilman mittavia tai kattavia sääntöjä. Lainsäädännön tasolla olisi edelleen paljon tehtävää, mutta valtavien suojelualueiden perustaminen on erinomainen keino valtamerten ekosysteemien (mm. koralliriutat, ruskoleväalueet) terveyden ylläpitämiseksi, ainakin raaka-aineiden ylihyödyntämisen näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia eivät tämän kaltaisetkaan kattavat suojelualueet pysty paljoakaan hillitsemään ilman muita keinoja.

Valtamerten suojelualueet ovat osoitus siitä, miten paljon voimme tehdä ekosysteemien terveydentilan ylläpitämiseksi ja hoitamiseksi, etenkin kun kansallinen päätäntävalta yhdistetään kansainväliseen yhteistyöhön. Valitettavasti tilanne on tiiviin maankäytön ja -omistuksen takia hieman toinen maaekosysteemeissä. Neljän edellä mainitun maan suunnittelemat meriensuojelualueet kun ovat yhteispinta-alaltaan noin 75 % EU:n pinta-alasta. Tällaisten valtavien suojelualueiden perustaminen maalle on hieman haastavampaa. Kansainvälinen yhteistyö on ainoita keinoja helpottaa tilanteen haastavuutta

 

Lisätietoa suunnitteilla olevista merisuojelualueista

http://www.theguardian.com/world/2015/sep/29/new-zealands-new-ocean-sanctuary-will-be-one-of-worlds-largest-protected-areas

http://www.theguardian.com/environment/2015/feb/10/conservationists-call-for-uk-to-create-worlds-largest-marine-reserve

http://www.theguardian.com/environment/2015/oct/22/palau-approves-huge-pacific-marine-sanctuary

 

 

Luonnontutkijalla on kolme hyvää syytä olla tutkija: kesä-, heinä- ja elokuu

Eli mitä luonnontutkijat tekevät kaiket päivät kesällä

Heinäkuun helteillä Suomi lomailee. Myös tutkija lisää aurinkorasvaa naamaan ja asettaa aurinkolasit silmille. Sudenkorennot pörräävät ja sorsapoikue lipuu esiin ruovikosta. Kasvihuonekaasukammion varjossa lämpömittari näyttää +24,5 °C. Kumisaappaat polttavat jaloissa.

Nummelan Portin kosteikon ranta- ja vesikasvillisuus on kehittynyt reheväksi viidessä vuodessa, ja pidättää hyvin huleveden mukana tulevaa kiintoainesta ja ravinteita. Luonnontutkijat selvittävät, miten kosteikon kasvillisuus vaikuttaa hiilenkiertoon. © Sari Holopainen

Nummelan Portin kosteikon ranta- ja vesikasvillisuus on kehittynyt reheväksi viidessä vuodessa, ja pidättää hyvin huleveden mukana tulevaa kiintoainesta ja ravinteita. Luonnontutkijat selvittävät, miten kosteikon kasvillisuus vaikuttaa hiilenkiertoon. © Sari Holopainen

Kesä tuppaa olemaan suomalaiselle luonnontutkijalle kiireistä aikaa. Moni tärkeä ilmiö esiintyy vain lyhyen kesän aikana ja ne on ehdittävä havainnoimaan viikonlopuista ja juhannuksesta välittämättä. Niin kasvit, eläimet kuin levät ja mikrobitkin aktivoituvat kesällä, joten tutkittavaa riittää.

Esimerkiksi Nummelan hulevesikosteikoilla seurataan luonnonilmiöitä tarkasti. Kasvihuonekaasukaasuja mitattiin kesän aikana viidestä eri kasvillisuustyypistä. Mittalaitteistoa siirrettiin yhteensä 15 eri paikalle lutaikolla, jonka tavallinen ulkoilija kiertää visusti ulkoilutietä pitkin. Myös kasvien biomassat mitataan. Mittauksilla selvitetään, miten eri kasvillisuustyypit vaikuttavat kasvihuonekaasupäästöihin, ja miten ne sitovat hiiltä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen ovat suuria haasteita, joihin luonnontutkijat yrittävät vastata. Tutkijoiden selvityksistä on hyötyä, kun päättäjät kokoontuvat sopimaan ilmastostrategioista, esimerkiksi Pariisin ilmastokokoukseen. Nummelassa myös kosteikon veden laatua seurataan tarkasti, jotta tiedetään kuinka hyvin kosteikko puhdistaa taajaman ja maatalouden saastuttamaa hulevettä.

Miten paljon kosteikko pidättää kiintoainesta ja fosforia tänä kesänä? Järveen päästessään fosfori saa sinilevän lisääntymään, estäen jopa järven virkistyskäytön. © Sari Holopainen

Miten paljon kosteikko pidättää kiintoainesta ja fosforia tänä kesänä? Järveen päästessään fosfori saa sinilevän lisääntymään, estäen jopa järven virkistyskäytön. © Sari Holopainen

Lenkkipolulla kulkeva pariskunta kuuluu juttelevan, että viereisessä Enäjärvessä voi taas uida. Ehkäpä järveä ympäröivillä hulevesikosteikoilla on siihen osuutta yhdessä monien muiden hoitotoimenpiteiden kanssa. Sudenkorentojen ja perhosten kuvaajat kehuvat kesän mittaan kosteikon luontoa. Luonnontutkija voi olla tyytyväinen. Kosteikko selvästi toteuttaa niitä ekosysteemipalveluita, joita varten se on perustettu, ja joiden toteutumista Nummelassa seurataan. Ekosysteemipalvelut ovat luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita. Hulevesien puhdistus ja virkistyspalvelut sekä luonnon monimuotoisuus on selvästi huomattu myös paikallisten keskuudessa.

Professorikin saapuu kosteikolle tarkkailemaan mittausten kulkua. Iltapäivästä hän lähtee opastamaan kosteikolle tutustumaan tullutta ryhmää, joka haluaisi rakentaa hulevesikosteikon oman järvensä suojaksi. Kesä onkin aktiivista oppimisen aikaa; lasten luontoleirit ja yliopistojen kesäkurssit sekä uusinta tietoa hakevat ympäristöammattilaiset ja -harrastajat pitävät luonnontutkijat professoreita myöten kiireisinä tutkimustyön lisäksi. Myös yhteistyökumppanit on pidettävä ajan tasalla, uusia projekteja on suunniteltava ja rahoitusta haettava.

Opettajien loma on koittanut, ja koululaiset siirtyvät luonnontutkijan oppiin. Miten kotikylän kosteikko oikein puhdistaa vettä? Outi Wahlroos opastaa lasten luontoleiriläisiä kosteikon toimintaan © Sari Holopainen

Opettajien loma on koittanut, ja koululaiset siirtyvät luonnontutkijan oppiin. Miten kotikylän kosteikko oikein puhdistaa vettä? Outi Wahlroos opastaa lasten luontoleiriläisiä kosteikon toimintaan © Sari Holopainen

Bongailu (ks. edellinen blogiteksti) on tärkeä osa monen luonnontutkijan kesän työrupeamaa. Kesällä selvitetään eliöiden esiintymistä, lisääntymistä ja selviytymistä. Kysymykset ovat monipuolisia: tuleeko tänä vuonna metsoja metsästettäväksi asti, kukkiiko sinilevä Lahden Vesijärvessä, lentääkö kirjanpainaja aiheuttaen metsätuhoja jne…Työpäivä venyy, jos kohteena sattuu olemaan yöllä seurattavat lepakot tai illalla kurnuttavat sammakot. Osa luonnontutkijoista vetäytyy tutkimuksiinsa kauas takametsiin, tuntureille tai merten saarille, esimerkiksi jollekin tutkimusasemalle. Valitettavasti Suomen ennen kattava tutkimusasemaverkosto on viime vuosina harventunut säästöjen takia. Yhä harvempi luonnontutkija saa kouluttautua ja työskennellä keskellä tutkimusaihettaan tai sen elinympäristöä. Tietotaitoa menetetään ja pitkäjänteisyydestä, jota monien luonnonilmiöiden havaitsemiseen vaaditaan, on tullut ns. ”katoava luonnonvara”.

Tutkimustoiminta Evolla sai alkunsa jo vuonna 1892 kalastuskoeaseman aloittaessa toimintansa. Viimeiset vuodet paikalla toimi Riistan- ja kalantutkimuslaitoksen asema, kunnes se lakkautettiin vuonna 2014 ja henkilökunta siirrettiin kaupunkitoimipisteisiin. © Sari Holopainen

Tutkimustoiminta Evolla Majajoen rannalla sai alkunsa jo vuonna 1892 kalastuskoeaseman aloittaessa. Viimeiset vuodet paikalla toimi Riistan- ja kalantutkimuslaitoksen asema, kunnes se lakkautettiin vuonna 2014 ja henkilökunta siirrettiin kaupunkitoimipisteisiin. © Sari Holopainen

Syksyllä alkaa kerätyn aineiston läpikäyminen. Maaperä- ja sedimenttinäytteet, kasvit, selkärangattomat sekä jäkälät viedään laboratorioihin tarkempiin selvityksiin. Elektroninen aineisto käsitellään ja analysoidaan.

Nummelan luonnontutkija selvittää, toimiko kosteikko tänä vuonna taas vähän paremmin veden puhdistajana, sillä viisi vuotta vanhan kosteikon kasvillisuus oli jälleen edellisvuotta monipuolisempi. Tai mitä kertoo kosteikon eliöstö: onko rakentamalla onnistuttu perustamaan toimiva ja terve kosteikkoekosysteemi, joka osaltaan korvaisi harvinaisten luonnontilaisten saviuomien puutetta? Mitä rakentamisesta on opittu ja mitä voitaisiin tehdä paremmin? Entä ovatko kuntalaiset tyytyväisiä kosteikon toimintaan?

Helsingin Sanomat 27.5.2015: Tieteentekijät loukkaantuivat Stubbin heitosta: professorit tekevät satoja tunteja enemmän töitä kuin muut työntekijät

Lajeista ekosysteemeihin: punaisen kirjan uudet haasteet

Uhanalaisten lajien punainen lista (punainen kirja; RLTS Red List of Threatened Species) on monelle tuttu jo pitkän ajan takaa. Kirjaan on kerätty maailman eliöitä niiden uhanalaisuustilanteen mukaan, ja tämän jälkeen lajit on luokiteltu yhdeksään uhanalaisuusluokkaan. Lajien uhanalaisuuteen vaikuttavat esimerkiksi kannan koko ja elinympäristössä tapahtuneet muutokset.

Punainen kirja perustettiin vuonna 1964, ja sitä pidettiin pitkään tärkeimpänä maailmanlaajuisena suojelukeinona. Alussa punaiseen kirjaan oli tarkoitus kerätä kaikki maailman eliöt, mutta valitettavasti tämä on osoittautunut liian suureksi tehtäväksi. Uutena tavoitteena on kerätä kirjaan 160 000 lajia vuoteen 2020 mennessä. Tämä käsittää ainoastaan 8 % maailman kaikista tunnetuista lajeista. Tehtävä tulee olemaan vaikea ja miltei mahdoton. Vaikka punainen kirja on ollut tärkeässä roolissa joidenkin lajien suojelussa, ei se ole kyennyt pysäyttämään lukuisten lajien kantojen laskua.

Monimuotoisuuden vähentämiseksi punaista kirjaa alettiin kehittää 2000-luvulla. Tällöin luotiin punainen kirja myös ekosysteemeille (RLE, Red List of Ecosystems). Ekosysteemien punainen kirja arvioi kokonaisten ekosysteemien toiminnallisuutta, vakautta ja tuhoutumisen todennäköisyyttä. Ekosysteemin tuhoutumisessa sen toiminnot lakkaavat, mikä johtaa monimuotoisuuden romahdukseen. Kirja on oikeastaan riskikartoitus, jolla mitataan ekosysteemin todennäköisyyttä “kuolla sukupuuttoon”. Arviointikriteereinä käytetään alkuperäisen lajiston muuttumista, heikentymistä ja tuhoutumista sekä kuinka paljon ekosysteemin alkuperäisestä pinta-alasta on jäljellä.

Krimmlin vesiputous Itävallan Alpeilla. © Mia Vehkaoja

Krimmlin vesiputous Itävallan Alpeilla. © Mia Vehkaoja

Ekosysteemien uhanalaisuusluokittelu on hyvin yhtenevä lajien luokittelun kanssa. Siihen kuuluu seitsemän luokkaa: elinvoimainen ekosysteemi (LC, least concern), vaarantunut (VN vulnerable), erittäin uhanalainen (EN, endangered), äärimmäisen uhanalainen ekosysteemi (CR, critically endangered) tai ekosysteemi voi olla lähellä tuhoutumista (EX, extinct). Lisäksi ekosysteemin tilasta saattaa olla liian vähän tietoa (DD, data deficient) tai niiden tilaa ei ole arvioitu ollenkaan (NE, not evaluated). Luokittelun jälkeen ekosysteemin toimintoja voidaan vahvistaa tai pyrkiä palauttamaan oikea-aikaisilla suunnittelu- ja hoitotoimenpiteillä. Nämä yleensä parantavat myös kunkin ekosysteemin vaikutusalueella asuvien ihmisyhteiskuntien vakautta. Esimerkiksi kosteikkojen ennallistaminen hyödyttää yhteiskuntaa tarjoamalla puhtaampaa käyttövettä ja lieventämällä tai jopa täysin estämällä tulva- ja kuivuustuhoja.

Ekosysteemien punainen kirja on tärkeä työkalu ja ohjekirja, jonka avulla ekologit, päättäjät ja suunnittelijat pystyvät viestimään toistensa kanssa. Se tarjoaa suoraviivaisia ja kestäviä ohjeita maailmanlaajuisesti kaikkien ekosysteeminen suojeluun. IUCN (the International Union for Conservation of Nature) yksi tärkeimmistä tavoitteista on määrittää ja esitellä hyväkuntoisia ekosysteemejä. Niiden avulla voidaan määrittää ne syyt ja hoitotoimenpiteet, jotka ovat johtaneet kyseisten ekosysteemien tämän hetkiseen hyvinvointiin.

Kitukasvuista kasvillisuutta Dubain hiekka-aavikolla. © Mia Vehkaoja

Kitukasvuista kasvillisuutta Dubain hiekka-aavikolla. © Mia Vehkaoja

Parantamisen varaa on kuitenkin aina. Yksi kehitystarve on saada kaikki maat toimimaan yhdessä, jotta maiden rajat ylittäviä ekosysteemejä pystytään suojelemaan. Näin voitaisiin luoda ekosysteemien välisiä verkostoja, joilla olisi suuri merkitys erityisesti vaeltaviin lajeihin tai lajeihin, joilla on tiukat vaatimukset elinympäristönsä koon suhteen. Ekosysteemien punainen kirja vaikuttaa lupaavalta, varsinkin jos sitä käyttää yhdessä muiden suojelutoimien, kuten ekosysteemipalveluiden arvioinnin, alueellisen suunnittelun ja IUCN lajien punaisen kirjan kanssa. IUCN:n tavoitteena on kartoittaa kaikki maailman ekosysteemit kansallisella ja laajemmalla alueellisella tasolla vuoteen 2025 mennessä. Tuloksia voi vapaasti tarkastella IUCN:n verkkotietokannassa.

Lisätietoja ja esimerkkitapauksia

Käytännönläheinen arviointiopas