Kaikki kolot eivät ole samanarvoisia

Kevään (lopputalven) koittaessa metsissä käy kuhina. Koloissa pesivät eläimet etsivät sopivia puiden onkaloita, jonne asettua munimaan ja kasvattamaan jälkeläisiä. Onkalot tarjoavat vakaan ympäristön, jossa pesintä onnistuu.

Wetland ecology group_onkalo vanhassa lehmuksessa

Luonnon onkalot ovat usein vanhoissa paksuissa puissa, jolloin onkalon lämpötila säilyy tasaisempana kuin ulkolämpötila. ©Elina Peuhu

Matkassa on vain yksi mutka. Puiden onkaloita syntyy yleensä vanhoihin ja vähintäänkin lahoihin puihin, mutta metsätalous yksipuolistaa puuston rakennetta. Yhä harvempi puu kasvaa metsänhoitosuosituksia vanhemmaksi, eli metsissämme on vähemmän suurikokoisia, ikääntyviä puita, johon lahosieni voi iskeytyä kovertamaan. Puunkoloista on huutava pula. Tätä ongelmaa on pyritty ratkomaan linnunpöntöillä. Ajatus on yksinkertainen: kuka tahansa voi rakentaa pöntön ja ripustaa sen omaan (tai luvan kanssa toisen) metsään paikkaamaan onkalopulaa. Näin on saatu joidenkin kolopesijöiden kannat nousuun, muun muassa kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) ja talitiainen (Parus major) ovat hyötyneet pöntöistä.

Olisi mukava ajatella, että ongelma on ratkaistu, tai ainakin ratkaistavissa mikäli pönttöjen määrä nostettaisiin riittäväksi. Mutta tilanne ei ole näin yksinkertainen. Linnunpönttöjen toimivuutta on tutkittu useaan otteeseen. Aiemminkin on havaittu, että onkaloiden ja pönttöjen mikroilmastot eroavat toisistaan lämpötilan ja kosteuden suhteen. Tämän eron osoittivat viimeisimpänä Wroclavin yliopiston tutkijat, jotka lisäksi

Wetland Ecology Group_kettukusu

Kettukusu on australialainen puiden onkaloissa pesivä nisäkäs. Kuva: Wikimedia Commons. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Brush_tail_possum_4-colour_corr.jpg. By user:benjamint444 modified by Tony Wills [GFDL

todistivat, että nämä erot ajavat viitatiaisen (Poecile palustris), joka on heidän tutkimuslajinsa, valitsemaan luonnon onkalon linnunpönttöä mieluummin. Tutkimus tehtiin kahdessa metsikössä, jossa toisessa oli tarjolla rajaton määrä luonnon onkaloita ja toisessa ainoastaan linnunpönttöjä. Viitatiaiset suosivat luonnon onkaloita, joiden paksut seinämät puskuroivat onkaloa ulko-olosuhteilta. Linnut eivät ole ainoita luonnon onkaloiden suosijoita; esimerkiksi kettukusu (Trichosurus vulpecula) ja jotkin lepakot suosivat pesäpaikakseen luonnon koloja niiden tasaisemman sisäilmaston vuoksi.

Wroclawin yliopiston tutkimuksessa linnunpönttöjen sisälämpötila vaihteli merkitsevästi enemmän kuin luonnon onkaloissa. Lisäksi pönttöjen sisälämpötila muuttui samaan tahtiin kuin ulkoilman lämpötila. Lämpötila pöntöissä voikin kesällä nousta vaarallisen korkeaksi poikasten terveyden kannalta, ja laskea luonnon onkaloita alemmas talvella, jolloin monet pikkulinnut käyttävät onkaloita suojautuakseen pakkaselta.

Pönttöjen sisäilman kosteus on lisäksi keskimäärin alhaisempaa luonnon onkaloihin verrattuna. Riittävä kosteus on tarpeen, tosin kosteuden nousu liian korkeaksi voi lisätä homeenkasvua onkaloissa. Pönttöjen alhaisempi kosteus voi rohkaista ampiaisia (Vespidae) tai kartanokimalaisia (Bombus hypnorum) pesimään pöntöissä. Myös kirppujen (Siphonaptera) määrä voi lisääntyä kuivassa ja lämpimässä, eli kilpailijoiden ja ulkoloisien määrä voi kasvaa.

Toisin sanoen, rakenteellisesta näkökulmasta pöntöt ja luonnon onkalot eivät korvaa toisiaan ja kaikki lajit eivät suostu asettumaan pönttöihin. Valtaosa rakennetuista linnunpöntöistä ovat ns. standardimallia, eli ne ovat toistensa kopioita koon ja lentoaukon halkaisijan suhteen. Todellisuudessa standardimallinen linnunpönttö soveltuu varsin rajalliselle määrälle kolopesijöitä, eli parasta olisi säilyttää vanhat lahoavat puut, joiden onkalot eivät ole koskaan samankokoisia. Oman pihan lahopuut

Wetland ecology group_Pystyynkuollut puu

Tikat kovertavat onkaloita pystyynkuolleisiin tai lahoaviin puihin. ©Stella Thompson

kannattaa ainakin säästää; puun voi aina katkaista muutaman metrin korkeudelta pökkelöksi, jolloin siitä ei ole tulevaisuudessakaan vaaraa rakennuksille. Koivupökkelöllä voi saada jopa pesämateriaaleistaan nirson hömötiaisen (Poecile montanus) pesimään pihapiirissään.

Seuraavaksi paras vaihtoehto on varmistaa pönttömallien monimuotoisuus, eli rakentaa pönttöjä, jotka soveltuvat myös esimerkiksi leppälinnuille (Phoenicurus phoenicurus), pöllöille (Strigidae), vaativammille tiaisille, ja jopa liito-oraville (Pteromys volans). Linnunpöntön rakentamisessa voi tällöin joutua kikkailemaan jonkin verran, mutta tämä on ainoa keino maksimoida pesimäpaikat käsitellyissä metsissä. Ideoita pönttömalleille voi ammentaa netistä, muun muassa Pinterestissä on valtava määrä erilaisia pönttömalleja. Täytyy kuitenkin pitää mielessä Birdlife Suomen pöntön rakennusohjeet, eli netistä löytyneitä malleja tulee soveltaa niin, että ne ovat mahdollisimman turvallisia. Myös pöntön sijoittelulla on väliä; puuston lehvästöllä on suojaava vaikutus ja keinopönttöjen lämpötila säilyy siksi lehvästön suojissa tasaisempana kuin paahteisessa paikassa.

Wetland_Ecology_Group_Vehkaoja_Mia_sinitiainen_kurkistaa_linnunpönttö

Sinitiainen on ahkera linnunpönttöjen hyödyntäjä. ©Mia Vehkaoja

Yksi mahdollinen tapa viedä keinopönttöjen kanssa kikkailu seuraavalle tasolle on lisätä niihin eristävää materiaalia. Jäljitelläkseen luonnon kolojen mikroilmastoa australialaiset tutkijat vertasivat keskenään kolmea keinopönttöihin asennettua lämpöeristettä tai lämpöä heijastavaa materiaalia. Koepönttöihin asennetut polystyreenilevyt ylläpitivät tasaisimman lämpötilan vuorokauden ympäri. Yhden polystyreenipöntön sisälämpötila oli lähes kuusi astetta alempi kuin ulkolämpötila. Polystyreenipöntöt pitivät myös yöllä sisälämpötilan korkeampana eristämättömiin pönttöihin verrattuna, kun pöntöissä pidettiin lämpöä tuottava tyyny, joka jäljitteli pöntössä yöpyvää lintua. Tutkimuksessa pöntön eristyksellä oli merkitsevämpi vaikutus kuin pöntön sijoittamisella varjoon tai valoisaan paikkaan. Ympäristön ja pönttöjen hengittävyyden kannalta olisi kuitenkin järkevämpää käyttää jotain eristevillan kaltaista tuotetta kuten ekovillaa. Ja muistaa, että tutkimuksen polystyreenipönttöjenkin lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin luonnon onkaloissa, eli mitkään rakenteelliset jipot eivät täysin kykene korvaamaan luonnon onkaloiden katoamista.

Mainokset

Eläinmaailman vaeltajat – susi ja supikoira taittavat matkaa halki Euroopan

Omaa reviiriään etsivät petoeläimet voivat liikkua pitkiäkin matkoja kumppania ja tyhjää sekä tarpeet täyttävää aluetta etsien. Samalla ne tulevat helposti levittäyneiksi alueille, joilla niitä ei ole ennen tavattu, tai joista ne ovat jostain syystä aikoinaan kadonneet. Euroopassa on menossa tällä hetkellä parikin erityyppistä petolajin alueiden valloitusta: susi on palaamassa entisille asuinalueilleen, kun taas vieraslaji supikoira valloittaa uusia elinalueita.

Suomen susikanta on lähihistoriassa keskittynyt Itä-Suomeen, mutta vahvan kauriskannan ansiosta susi on saanut jalansijan myös Länsi-Suomesta.

Susi metsästettiin suuresta osasta Suomea sukupuuttoon 1900-luvun alussa ja sama kohtalo sudella oli myös monissa muissa Euroopan maissa. Itäisessä Euroopassa susia säilyi ja suojelun ansiosta laji on nyt palaamassa eurooppalaiseen luontoon. Tanskassa sudet lisääntyivät nyt ensimmäistä kertaa 200 vuoteen. Viimeisenä susi palasi Belgiaan viime talvena. Suomen lähihistoriassa susia esiintyi lähinnä idässä, mutta nyt ne ovat tekemässä paluuta myös Länsi- ja Etelä-Suomeen tiheiden kauriskantojen houkuttelemana. Susien liikkumisen määrästä on esitetty epäilyjä, mutta tutkimusten mukaan sudet ovat varsin tehokkaita vaeltajia. Jopa susia paljon pienemmät supikoirat voivat liikkua pantatutkimusten mukaan satoja kilometrejä vain kuukausien aikana.

Pienikokoinen supikoira taivaltaa yllättävän pitkiä matkoja.

Supikoira levisi Suomeen Neuvostoliiton läntisistä osista, jonne sitä istutettiin turkiseläimeksi. Supikoirien liikkeistä on saatu tietoja esimerkiksi satelliittipantojen avulla. Lapissa GPS-pannoilla on varustettu niin sanottuja Judas-supikoiria. Supikoira vaeltaa, kunnes löytää kumppanin ja jää paikalleen. Tämän jälkeen kumppani lopetetaan ja Judas-supikoira jatkaa taas vaellustaan. Pannat ovat paljastaneet supikoirien kykenevän yllättävän pitkiin vaelluksiin. Kittilän Sirkassa pannoitettu supikoira teki alkuvuodesta 2016 reippaan Lapin vaelluksen kiertäen Lemmenjoen kansallispuistossa ja koukaten myös Urho Kekkosen kansallispuistoon. Yhteensä 600 km vaellus päätyi takaisin Kittilän Sirkkaan alle puolen vuoden päästä lähdöstä. Supikoiralle vesistötkään eivät ole este, vaan se liikkuu sujuvasti pitkiä matkoja uimalla. Saaristossa pannoitetut supikoirat uivat näppärästi saarelta toiselle, eivätkä kaihda suuremmallekaan selälle lähtemistä. Seurannat antavat arvokasta tietoa supikoiran kannanhallintaan. Haitalliseksi vieraslajiksi määritellyn supikoiran leviämistä Euroopassa yritetään estää ja esimerkiksi Lapin Judas-supikoirien avulla pyritään torppaamaan lajin levittäytyminen Ruotsiin ja Norjaan. Esimerkiksi Norjan rannikolle päästessään supikoiralla voisi olla tuhoisa vaikutus merilintukolonioissa.

Sudet hävitettiin Tanskasta vuonna 1813, mutta vuonna 2017 siellä tavattiin taas lisääntyvä lauma. Tämä susi elää Kööpenhaminan eläintarhassa.

Jos lyhytjalkainen supikoira pystyy vaeltamaan satoja kilometrejä, sitä paljon isompi susi taittaa helposti vieläkin pidempiä matkoja. Esimerkiksi Saksassa Berliinin eteläpuolella pannoitetut sudet ovat kiertäneet Eurooppaa laajasti. Eräs pantasusi tavattiin parin vuoden päästä Pohjois-Tanskassa. Linnuntietä matkaa uudelle elinalueelle tuli yli 700 km. Toinen pannoitettu susi vaelsi puolessa vuodessa Vilnaan. Tutkijat laskivat suden kävelleen matkallaan ainakin 1500 km, päätyen linnuntietä noin 800 km päähän pannoituspaikasta. Kuukaudessa susi taittoi parhaimmillaan yli 750 km (vertailukohtana: vastaava matka on Hangosta Rovaniemelle, tai Joensuusta Kokkolaan ja takaisin). Mikäli tämän suden pannoituspaikan ympärille piirretään 800 km säteinen ympyrä, katetaan iso osa keskistä ja eteläistä Eurooppaa. Ympyrän pohjoisreuna ulottuu lähes Tukholmaan, itäinen osuu Vilnaan, läntinen Pariisiin ja eteläinen pitkälti Rooman eteläpuolelle. Eurooppaan palaaville susille välimatkat eivät siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaan yksi susi voisi teoriassa kävellä yhden vuoden aikana Euroopan laidalta toiselle.

Lähteet ja lue lisää:

Fiona Schönfeld: Return of Wolves to Germany – distribution, population dynamics and conflicts. Hochschule Weihenstephan-Triesdorf. Game and Wildlife Habitat Management Course 2014.

Marko Svensberg: Pohjoismainen supikoirahanke. Luonnon- ja Riistanhoidon Säätiön kevätinfo 2018.

Yhteispohjoismainen supikoirahanke Life+

SEIS – Supikoiran etenemiselle Lapissa

Supikoirien tullimies ylläpitää ”Salpalinjaa” Suomen ja Ruotsin rajalla – linja on vielä pitänyt. YLE Helmikuu 2017

Pioneering wolf becomes first sighted in Belgium for a century. The Guardian Tammikuu 2018

Kuka hiippailee sorsan pesällä?

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

”Alussa ovat sorsa, pesä ja muna. Niitä vaanivat monet pedot, joiden tunnistamiseen nykytekniikka tuo uutta varmuutta, kirjoittaa Sari Holopainen.”

Lue Nesslingin blogista Sarin kirjoitus sorsien pesäpedoista.

Paras ystävä tutkimusapuna

Koira on ollut ihmisen paras ystävä kymmeniä tuhansia vuosia. Ystävämme on matkustanut puolestamme avaruuteen (Laika-koira ensimmäinen elävä olento avaruudessa), vartioinut kotejamme, toiminut metsästysapuna, auttanut huumerikollisuuden kitkemisessä sekä kadonneitten ihmisten etsimisessä ja osallistunut syöpäkasvaimien seulontaan. Älykäs ja monipuolinen kumppanimme on jälleen jalkautunut uudeksi hyödyksi ja tueksi.

Koirat on otettu avuksi myös ekologisen tutkimustiedon keräämistoimintaan. Suomen Luonnonvarakeskus alkoi hyödyntämään kanalintukoiria Lapin riekkolaskennoissa 10 vuotta sitten (v. 2008). Aiemmin riekkolaskennat tehtiin ihmisvoimin riistakolmio- ja poikuelaskennoilla, mutta nyt laskenta-avuksi on otettu kanalintukoiria.

Kanalintukoirat ovat avustaneet suomalaisia tutkijoita riekkokantojen laskennoissa vuodesta 2008 lähtien. © Veli-Matti Väänänen

Kanakoiralaskennoissa Lappi jaetaan 45 alueeseen ja näille alueille perustetaan yhteensä 171 laskentakaistaa. Kokonaisuudessaan koirien avulla lasketaan riekkoja (Lagopus lagopus) 670 kilometriltä. Yleensä laskentakaistalla työskentelee kaksi laskijaa; toinen ohjaa koiraa ja toinen pitää linjaa ja laskee keskilinjalta kaikki havaittavat riekot. Linjastolla työskentelee aina vain yksi koira, vaikkakin koiria voi olla mukana useampia.

Koiran tarkoituksena on nostaa linnut ylös lentoon, jonka jälkeen ne lasketaan ja niistä määritetään ikä ja sukupuoli. Lisäksi laskijan tehtävänä on arvioida parven lähtöpaikan keskipiste. Tällä menetelmällä saadaan määritettyä riekoille yksilötiheydet. Viimeisimmässä laskennassa Suomen riekkotiheys oli noin 7,5 yksilöä per neliökilometri. On kuitenkin huomattava, että riekkokannat vaihtelevat suuresti. Kannanvaihtelu perustuu pääasiassa poikastuotannon vaihteluun. Riekkokannat voivat vaihdella kymmenistä tuhansista muutamaan sataan tuhanteen Lapin alueella.

Lapin riekkokantoja lasketaan kanalintukoirien avulla. © Veli-Matti Väänänen

Suomi tulee hieman jälkijunassa tämän laskentamenetelmän hyödyntämisessä, sillä Ruotsi ja Norja ovat hyödyntäneet kanakoiralaskentaa jo 1990-luvulta lähtien. Laskennoissa käytettävien koirien vaatimuksena on kokemus. Kokemuksella tarkoitetaan kokemusta lintujen ylösnostoon, ei niinkään menestystä kanalintukokeissa. Lintujen ylösnostokokemusta koirille on yleensä karttunut metsästystilanteissa. Kanalintukoirat on jalostettu ja koulutettu lintujen havaitsemiseen ja ylösnostoon. Tutkimuksen kannalta rodulla ei sinänsä ole väliä, mutta kanalintukoirarodut ovat käyttöominaisuuksiltaan soveltuvimpia.

Kuinka hirvieläimiä lasketaan?

Hirvieläimet ovat Suomessa merkittävä riistavara. Kestävä metsästys edellyttää kantojen seurantaa ja hirvien laskentamentelmät ovatkin Suomessa hyvin pitkälle kehittyneitä. Pienempien hirvieläinten kohdalla seuranta hakee vielä muotoaan. Rovaniemen Riistapäivillä kuultiin esitykset sekä hirvien lentolaskennoista Pohjois-Suomessa, että pienten hirvieläinten laskentojen kehittämisestä.

Valkohäntäkauris on alun perin pohjoisamerikkalainen laji, joka tuotiin Suomeen 1930-luvulla. Kauris lajin kotiseudulla Marylandissa.

Hirvien lentolaskennat toimivat Pohjois-Suomessa

Hirvikantaa arvioidaan Suomessa pääasiassa hirvihavaintokorttien ja lentolaskentojen perusteella. Luonnonvarakeskuksen mallit huomioivat lisäksi vuosien välisen yhteyden. Riistapäivillä Jyrki Pusenius kertoi Luonnonvarakeskuksen koordinoimista hirvien lentolaskennoista Pohjois-Suomessa. Laskennat aloitettiin vuonna 2014. Laskennoissa hyödynnetään ns. etäisyysmenetelmää hirvikannan arvioinnissa. Siinä hirvien määrä päätellään niiden havaintotodennäköisyyden perusteella. Juuri laskentalinjalla olevat hirvet havaitaan varmasti, mutta mitä kauemmaksi linjasta mennään, sitä suurempi osuus hirvistä jää havaitsematta. Havaituista hirvistä voidaan laskea etäisyysjakauma, jonka avulla hirvien todellinen määrä voidaan arvioida. Linjat ovat 2 km välein ja ne asetetaan ympäristön gradientteja vastaan.

Mitä lähempänä laskentalinjan keskustaa hirvi on, sitä todennäköisemmin se lentolaskennoissa havaitaan.

 

Hirvien havaittavuuteen ja siten myös laskentaan vaikuttavat ympäristötekijät. Pohjoisemmassa Lapissa latvuspeittävyys on pienempi, joten siellä laskennat voidaan toteuttaa 2-paikkaisilla helikoptereilla. Eteläisimmissä osissa latvuspeittävyys kasvaa, ja koneeseen tarvitaan useampi silmäpari. Käytössä on siksi 4-paikkainen helikopteri.

Hirvien laskennat ovat tammi-helmikuussa, eli laskennoilla tavoitetaan kanta metsästyskauden jälkeen. Havainnot ovat tarkempia, jos hirviä on paljon. Vähäisillä hirvimäärillä vaihtelua ja epävarmuutta tulee malleihin enemmän. Metsästäjien havaintoihin verrattuna lentolaskennat näyttävät tuottavan suurempia hirvitiheyksiä. Näin tapahtuu etenkin niillä alueilla, joilla on paljon hirvien talvehtimisalueita. Laskennoilla tuotetaan tietoa niin kannankoon arviointiin kuin metsästäjien arvion kalibrointiin. Kun hirvien sijainti tiedetään, voidaan tietoa käyttää myös vahinkojen ennaltaehkäisyyn.

 

Pienille hirvieläimille uusia suunnitelmia

Metsä- ja valkohäntäkauriiden saalismäärät ovat kasvaneet reippaasti viime vuosikymmeninä. Niiden kantojen seuranta on kuitenkin haastavaa, eikä luotettavia koko maan kattavia menetelmiä toistaiseksi ole. Mikael Wikström esitteli Riistapäivillä pienten riistaeläinten kannanhoidon kehitystoimia. Kauriskantojen tiheydessä on suurta vaihtelua alueiden välillä, ja yhdeksi syyksi tähän on ehdotettu heikkoa kannanhoidon suunnittelua. Hirven kannanhoitojärjestelmää voitaisiin ehkä hyödyntää myös kauriiden kohdalla. Nyt kannanhoidon malleja ollaankin kehittämässä. Kantojen kehitystä pitäisi seurata paitsi metsästyksen kannalta myös haittojen takia. Pienten hirvieläinten aiheuttamat liikenne- ja erikoisviljelmien vahingot voivat olla paikallisesti merkittäviä. Kannanarvioissa voitaisiin seurata tiheyden, sukupuoli- ja ikäjakauman lisäksi myös vasatuottoa. Ensimmäisiä pilottihankkeita kannanarvioinnin menetelmiin onkin jo testattu. Kokeilussa ovat olleet niin riistakamerat, ulosteiden DNA-testit kuin havaintokortit. Myös kolaritilastoja on hyödynnetty.

 

Valkohäntäkauriit ovat tehokkaita lisääntyjiä. Naaraalla voi olla jopa kolme vasaa.

Metsästäjille tehdyn kyselyn perusteella kannanhoitoon on intoa.  Metsästäjien koulutus valikoivaan verotukseen toimii tärkeänä osana kannanhoidon kehityksessä. Koulutuksen tavoitteena on, että metsästäjä tietää miten metsästystilanteessa voi vaikuttaa kantaan. Muun muassa eläimen iän tunnistaminen on tärkeää valikoivaan verotukseen tähdättäessä.

 

Lue lisää:

Jyrki Pusenius: Hirvien lentolaskenta Pohjois-Suomessa. Riistapäivät 2018.

Mikael Wikström: Pienten hirvieläinten kannanhoidon kehittäminen. Riistapäivät 2018.

Luonnonvarakeskus: Hirvikannan arviontimenetelmä

Syökö laulujoutsen haapanan habitaatin?

Laulujoutsenen paluu on yksi suomalaisen luonnonsuojelun menestystarinoita. Vielä vähän aikaa sitten laulujoutsen oli harvinainen erämaiden lintu, mutta nyt sen toitotusta kuulee joka puolella Suomea. Joutsen on suuri lintu, ja tarvitsee paljon ravintoa. Joutsenet syövät erilaisia kasveja. Ne kaivavat järvien pohjasta juuria ja nyhtävät versoja. Esimerkiksi järvikortteen on huomattu olevan sille mieluisaa evästä.

Laulujoutsenen kanta on runsastunut viime vuosina reippaasti.

Järvikortteen seassa ruokailee muitakin lajeja. Esimerkiksi haapanapoikueet hakeutuvat järvikortteikkoon etsimään selkärangattomia. Aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa havaittiin järvikortteen kuitenkin olevan katoamassa niin suomalaisilta kuin ruotsalaisiltakin järviltä. Syytä tälle ei tiedetä, mutta yhdeksi mahdolliseksi syyksi on esitetty lisääntynyttä kortteen laidunnusta. Voimakkaasti runsastuneet laulujoutsenet kuluttavat kortekasvustoja tehokkaasti, joten senkin syyllisyyttä epäiltiin. Samaan aikaan haapana on vähentynyt huolestuttavasti.

Juuri julkaistu tutkimus hyödynsi 60 suomalaisella ja ruotsalaisella järvellä tehtyjä lintulaskentoja ja kasvillisuuskartoituksia 90-luvun alusta sekä vuodelta 2016. Tutkimuksen järvet kattavat boreaalista aluetta laajasti Ruotsin Skoonesta Suomen Lappiin. Tutkimuksen aikavälillä näkyy selvästi joutsenkannan kasvu. Tutkijat selvittivät, voisiko laulujoutsen olla haapanan taantumisen takana joutsenten myllätessä haapanoille mieluisaa kortehabitaattia. Tutkimuksessa käytettiin pariaikaisia laskentoja, joten mahdolliset poikueaikaiset muutokset eivät tulleet ilmi.

Joutsenet ovat laiduntajia, ja isoina lintuina ne tarvitsevat runsaasti kasveja selviytyäkseen.

Tutkimuksen mukaan laulujoutsenet tosiaan vaikuttivat suosineen kortteellisia järviä vielä 1990-luvulla, mutta enää tätä yhteyttä ei ole. Siinä missä joutsenten käyttämien järvien määrä on kasvanut kannan kasvun myötä, on kortejärvien määrä laskenut dramaattisesti. Joutsenella ja kortteen katoamisella järviltä ei kuitenkaan näyttäisi olevan yhteyttä, sillä kortetta on kadonnut myös niiltä järviltä, joilla joutsenia ei tutkimuksessa havaittu. Joillakin joutsenten valtaamilla järvillä korte on sen sijaan runsastunut.

Haapanan käyttämien järvien määrä on vähentynyt, mutta se ei ole ollut voimakkaampaa niillä järvillä, joille myös joutsenet ovat tulleet. Itseasiassa haapana ja joutsen näyttäisivät käyttävän samoja järviä, joten niiden välillä on positiivinen korrelaatio. Vaikka haapanan on todettu suosivan kortteisia järviä, haapanoiden katoaminen järviltä ei myöskään näyttäisi olevan yhteydessä kortteen katoamiseen. Vaikka haapana siis näyttäisi ensisijaisesti käyttävän kortejärviä, se pystyy hyödyntämään myös muitakin järviä. Toisaalta tutkijat spekuloivat sillä, että tutkimuksessa ei tarkasteltu kriittistä poikueaikaa, jolloin kortteen tarjoamat mahdollisuudet ravinnonhankintaan olisivat erityisen tärkeitä.

Lue lisää:

Pöysä et al. 2017. Recovering Whooper Swans do not cause a decline in Eurasian Wigeon via their grazing impact on habitat. Journal of Ornithology.

Pöysä et al. 2017. Habitat associations and habitat change: seeking explanation for population decline in breeding Eurasian wigeon Anas penelope. Hydrobiologia.

Blogiteksti: Häviää haapana, katoaa korte

Uudet tuulet muuttavien lintujen kannanhoidossa

Suomen järvillä syntyneet jouhisorsat jättävät Suomen syksyllä ja lentävät aina Afrikkaan saakka talvehtimaan. Matkalla ne ohittavat monta maata ja kohtaavat erilaisia riistanhoitotoimia sekä metsästyskäytäntöjä. Muuttolinnut ovat monen maan jakama resurssi. Elokuussa järjestetty International Union of Game Biologists (IUGB) konferenssi kokosi yhteen tutkijoita ympäri maailman ja tänä vuonna vesilintukantojen hoidon kehitys oli voimakkaasti painottuneena ohjelmassa.

Maaninkalaisilla jouhisorsanpoikasilla on pitkä matka talvehtimisalueille Afrikkaan.

Sopeutuvan kannanhoidon haasteet

Amerikassa sorsakantojen hoidossa mietitään paljon metsästyksen ja tiheysriippuvuuden suhdetta. Heti ensimmäisessä avauspuheessa Jean-Dominique Lebreton (CNRS) käski unohtaa tiheysriippuvuuden ja kompensoivan kuolleisuuden pohdinnan. Hän vertasi, että jos populaatio pienenee 5%, ei selviytyminen vastaavasti kasva 5%. Kuitenkin se, mitä yksilöitä metsästetään, on tärkeää. Lebreton painotti heikkojen yksilöiden metsästystä, sillä nämä ovat niitä, jotka kuolisivat muutenkin pois. Esimerkiksi kasvatetuilla sinisorsilla selviytyminen on muista huonompaa, eli metsästystä kannattaisi kohdentaa niihin. Joillakin lajeilla koiraiden lisääntymisarvo saattaa olla lähellä nollaa, jolloin metsästyksen säätelyssä naaras-koiras-suhde on tärkeä huomioida.

Jesper Madsen (Aarhusin yliopisto) piti esitelmän hanhien sopeutuvan kannanhoidon aloittamisesta Euroopassa. Kannanhoitoa on suunniteltu niin lajeille, joiden populaatiot ovat kasvussa kuin toisaalta taas taantuville lajeille. Hanhien kannanhoidossa on etsitty tavoitepopulaatiokokoa, jossa ylärajan määrittää sosiaalinen kestävyys ja alaraja turvaa kannan säilymisen pitkällä aikavälillä. Sosiaalisen kestävyysrajan yläpuolella esimerkiksi maatalousvahingot ovat korkeat. Toisaalta tiheä kanta voi myös tuhota luontaisia elinympäristöjä, kuten on havaittu lyhytnokkahanhien laiduntamalla tundralla. Lyhytnokkahanhen kohdalla metsästäjien koulutuksella ja metsästyksen suunnitellulla on päästy hyviin tuloksiin. Hanhet viipyvät kauemmin Norjassa ja Tanskassa, missä ne aiheuttavat vähemmän vahinkoja, kuin eteläisimmillä talvehtimisalueilla, missä niitä ei edes saa metsästää. Vaikka lintuja ammutaan enemmän, niitä häiritään vähemmän ja haavakoiden määrää on myös saatu laskettua. Vaikka lyhytnokkahanhen kohdalla metsästystä on voitu lisätä, kannan pelätään karkaavan säätelyn käsistä ja ylittävän kannalle asetetun ylärajan. Madsen heittikin ajatuksen, voisivatko Belgia ja Hollanti taas sallia lajin metsästyksen, jotta kanta saataisiin pidettyä tavoiterajoissa.

Taigametsähanhen kantaa yritetään tukea sopeutuvalla kannanhoidon suunnitelmalla.

Taigametsähanhen kohdalla Madsen muistutti, että jos metsästäjillä ei ole mahdollisuutta metsästää, voi into elinympäristöjen hoitoon laskea. Pienen metsästyspaineen salliminen voisikin olla paras vaihtoehto.

Ludwig Le Maresquierin (Euroopan komissio) kertoi EU:n suhtautuvan hyvin suopeasti sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmiin. Hän myöntää, että tällä hetkellä EU:lla ei ole mekanismeja kansainvälisesti koordinoituun kantojen seurantaan. Sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmat voivat kuitenkin tarjota työkalun kestävän metsästyksen suunnitteluun. Vastauksena EU:n heikkoon vesilintujen seurantaan on nyt tulossa pieniä parannuksia. EU-maiden on raportoiva lintukannoistaan kuuden vuoden välein ja jatkossa myös saalismääristä on raportoitava, mutta siitä miten usein tämä tapahtuisi, ei ollut vielä tietoa. Valkoposkihanhen hoitoon liittyen Le Maresquier totesi EU:n tukevan lajin kannanhoidollisia menetelmiä, ja muistutti, että jäsenmaiden olisi todistettava miten kannan suotuisan suojelun taso taataan. Esimerkiksi Itä-Euroopassa seurantojen puutteen takia mitään takeita kannan suotuisan suojelun tason pysymisestä ei ole.

Valkoposkihanhikanta on Suomessa kasvanut nopeasti 1990-luvulta lähtien. © Sari Holopainen

AEWA:n Jacques Trouvilliez kertoi Euroopassa mentävän kohti sopeutuvan kannanhoidon mallia. Tällä hetkellä lajikohtaiset suunnitelmat ovat kustantaneet noin 500 000 e/laji, mikä on paljon vähemmän, kuin esimerkiksi Hollannissa käytetään vuosittain hanhituhojen korvauksiin ja tuhojen hallintaan. Trouvilliezin mukaan tähän asti asioita on ratkaistu paikallisesti, mutta nyt pitäisi mennä kohti kansainvälistä hallintaa. Hän korosti myös elinympäristöjen hoitoa osana kannanhoidon suunnitelmia.

Fred Johnson (U.S. Geological Survey) kertoi taigametsähanhen sopeutuvan kannanhoidon mallista. Hanhien ikärakennetta on vaikea tarkastella ilman kunnollista aineistoa. Kuitenkin populaatiokoon perusteella voidaan arvata kannan ikärakenne kohtalaisen hyvin. Sopeutuvaa kannanhoitoa varten tarvittaisiin vielä seurantaa, jolloin malleja voidaan muokata ja verrata niiden onnistumisia.

David Scallan (FACE) & Szabolcs Nagy (Wetlands Internatinal, Rubicon Foundation) mukaan sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan tietoa kasvukertoimesta, populaatio koosta, tiheysriippuvuudesta sekä saalismääristä. Saalistiedon puute Euroopassa on ilmeinen. Toisinaan tietoja ei julkaista, toisinaan niitä ei ole. Tiedonvaihtoa ja aineiston laatua pitäisi pystyä parantamaan, ja tätä varten köyhempiä maita pitäisi tukea seurantojen kehityksessä. FACE pitää yllä keskustelua, mutta Scallanin mukaan kehitystyö on EU:n vastuulla.

Hanhilajien joukossa on niin taantuvia kuin populaatiotaan kasvattavia lajeja.

Vesilintujen elinympäristöt muutoksessa

Robert Clark (Environment & Climate Change Canad) kertoi preerian sorsien ahdingosta. Luontaisten heinämaiden kato Yhdysvalloissa on käynyt kovana, ja esimerkiksi Manitobassa jopa 99% heinämaista on hävitetty. Sorsat pesivät tilalle tulleille pelloille. Viljelykäytäntöjen muuttuminen ja koneellistuminen on pesille riskialtista. Tuhotuista pesistä 25% menevät pedoille, kun taas loput 75% tuhoutuvat koneiden alle. Esimerkiksi jouhisorsa on yksi kärsijöistä, sillä se pesii avoimilla ruohomailla. Monien muiden sorsien kannat ovat olleet nousussa kaudella 2006–2016 kesämonsuunien luotua preerialle runsaasti kosteikoita. Jouhisorsan kannat sen sijaan ovat pysyneet tavoitteiden alapuolella, ja sille muut hoitotoimet olisivat tarpeen.

Tanskassa on onnistuttu vähentämään hauleja kantavien lyhytnokkahanhien määrää kansallisen koulutusohjelman avulla.

Metsästäjien koulutuksella hyviä tuloksia

Tanskassa on oltu jo pitkään huolissaan haulien kertymisestä riistaeläimiin. Thomas Eske Holm kertoi Tanskan kansallisesta ohjelmasta vähentää metsästyksestä koituvien haavakoiden määrää. Ohjelma aloitettiin vuonna 1997 valistamalla metsästäjiä ja se on osoittautunut hyvin menestyksekkääksi. Kampanjan alussa esimerkiksi 36% tarkistetuista lyhytnokkahanhista oli hauleja, mutta osuus on nyt ohjelman aikana laskenut jo noin 19%:iin. Positiivisen kehityksen on todettu olevan suurelta osin koulutusohjelman ansiota. Hanhien kohdalla koulutukseen on kuulunut muun muassa suositella maksimiampumisetäisyydeksi 25 metriä.

Lue lisää:

IUGB:n abstraktikirja

Noer et al. 2007: Reducing wounding of game by shotgun hunting: effects of a Danish action plan on pink-footed geese