Epätasaista kilpailua karuissa järvissä – sorsat ja kalat samoilla apajilla

Kalat asuttavat boreaalisia järviä ympäri vuoden. Järvissä elävät selkärangattomat taas kuuluvat monen kalalajin ruokalistalle. Puolet vuodesta samoilla järvillä selkärangattomilla ruokailevat myös sorsat. Myös kasvinsyöntiin erikoistuneilla sorsilla varsinkin munintaan valmistautuvat naaraat ja pienet poikaset tarvitsevat valkuaispitoista selkärangatonravintoa. Boreaaliset järvet ovat tyypillisesti karuja, ja niiden selkärangatontarjonta on niukkaa. Tämä johtaa ravintokilpailuun kalojen ja sorsien välillä. Nummen ym. vastajulkaistussa kokooma-artikkelissa korostetaankin harkitsemaan kalojen istuttamista kosteikoille, joihin ne eivät alun perin kuulu tai jotka perustetaan sorsia ajatellen.

Selkärangattomat kalojen armoilla

Kalat muokkaavat vesien selkärangaton yhteisön rakennetta, joten kalallisten ja kalattomien järvien selkärangatonyhteisön rakenteen, runsauden ja monimuotoisuuden on havaittu eroavan. Kalat saalistavat erityisesti suuria selkärangattomia, jotka ovat yleensä oman yhteisönsä huippupetoja. Tällöin selkärangatonyhteisön rakenne painottuu pienempiin lajeihin.

Kasvillisuuden seassa lymyilevät selkärangattomat ovat kaloilta paremmassa suojassa, eli kalojen saalistuspaine on suurempi avovedessä. Tämä tarkoittaa, että kalojen vaikutus eri sorsalajeihin eroaa. Kalakilpailun vaikutus iskee erityisesti avovedessä ruokaileviin sorsiin (esim. tavi), kun taas kasvillisuuden joukosta ravintoa etsiviin lajeihin (esim. sinisorsa) vaikutus on heikompi.

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Sorsat kärsivät kilpailusta

Kokooma-artikkeli osoitti selvästi, että kalojen aiheuttama ravintokilpailu on haitallista sorsille lisääntymisaikana. Tilanne ei kuitenkaan ole aina niin yksiselkoinen: kala- ja sorsamääriä rajoittavat yleensä samat avainasemassa olevat ympäristötekijät, kuten järven tuotanto. Siispä rehevillä järvillä, jotka voivat tarjota runsaasti selkärangaton- ja kasviravintoa, voi sekä kalojen että sorsien runsaus olla suuri. Karuilla boreaalisilla järvillä kilpailuasetelma taas korostuu.

Nuuksiossa on istutettu koemielessä kaloja happamoitumisen takia aikoinaan kalattomiksi jääneille järville. Tutkijat istuttivat kalat järviin seurattuaan ensin useita vuosia telkkäpoikueiden järvien käyttöä samoilla järvillä. Poikueiden määrä järvillä väheni selvästi ahventen palattua. Sen sijaan parit käyttivät järviä edelleen lähes entiseen tapaan. Ero johtuu todennäköisesti poikasten ja aikuisten lintujen erilaisesta ravinnonkäytöstä: aikuiset hakevat ravintonsa pohjasta, jonka eläimistöön kaloilla on todennäköisesti pienempi vaikutus. Kalallisissa järvissä sorsanpoikasten on havaittu joutuvan käyttämään enemmän aikaa ruokailuun ja kasvavan silti hitaammin kuin kalattomissa järvissä.

Ruotsissa kalakoe tehtiin päinvastoin kuin Nuuksiossa, ja kalat poistettiin joistakin järvistä. Selkärangattomat lisääntyivät ja telkkäpoikueet saapuivat järville.

Suomessa on havaittu, että kalakannat ovat alkaneet toipua aikaisemmin happamoitumisesta kärsineillä järvillä. Tällä saattaa olla vaikutusta sorsien lisääntymismenestykseen boreaalisilla järvillä, etenkin telkän osalta.

Kalojen ja sorsien kilpailu ei ole tasapainoista siinä mielessä, että kalat vaikuttavat kyllä sorsiin, mutta sorsilla ei ole vaikutusta kaloihin. Kalat ovat järvissä vuoden ympäri ja voivat niukkoina aikoina kasvaa hitaammin. Ne myös vahvasti vaikuttavat järven selkärangatonyhteisöön. Sorsilla ei ole yhtä voimakasta vaikutusta selkärangattomiin. Ravinnon vähetessä sorsankin poikaset kasvavat hitaammin, mutta myös kuolleisuus kasvaa radikaalisti. Sorsille kunnostettaviin kosteikkoihin ei tämän takia kannattaisikaan istuttaa kaloja.

Lue lisää:

Nummi, P., Väänänen, V.-M., Holopainen S. & Pöysä H. 2016. Duck–fish competition in boreal lakes – a review. – Ornis Fennica 93: 67-76.

Daavid ja Goljat – tarina kaarnakuoriaisista

Kaarnakuoriaiset (Scolytinae) ovat muutaman millin kokoisia kovakuoriaisia, joiden toukat kehittyvät kaarnan alla syöden nila-, jälsi- tai ksyleemikerroksia. Osa lajeista tappaa terveitä puuyksilöitä aiheuttaen vakavia metsätuhoja, osa taas iskeytyy ainoastaan heikentyneisiin puihin. Toukkien syömäjäljet ja puun puolustusreaktiot aiheuttavat puun nesteiden ja ravinteiden kierrätyksen häiriöitä, jolloin puu käytännössä kuivuu hengiltä.

Kaarnakuoriaisten olemassaolon voi havaita puun runkoon ilmestyneiden syömäkuvioiden avulla, joista monet ovat hyvin yksilöllisiä ja jopa koreita. Kuvioiden perusteella voidaan kuoriaiset tunnistaa lajilleen, ja tarpeen vaatiessa ryhtyä torjumaan pahimpia tuhoja. Toisaalta puusta on ensin irrottava kuorta, jotta syömäkuvio tulisi näkyviin.

Kaarnakuoriaisilla on lisäksi salainen ase: sinistäjäsienet. Tähän sieniryhmään kuuluu paljon lajeja, jotka aiheuttavat vaurioita puumateriaaliin tai vakavia tauteja. Kaarnakuoriaisten ja sinistäjäsienten välille on kehittynyt eriasteisia suhteita, kuten ambroasiakuoriaisille jotka levittävät sieniä syömäkuvioittensa käytäviin viljelläkseen niitä ruoaksi. Sinistäjäsienet hyötyvät kaarnakuoriaisista, jotka levittävät niitä uusin puihin. Sinistäjäsienille on kehittynyt erityisen tahmeita itiöitä, jotka tarttuvat aikuisiin kuoriaisiin niiden valmistautuessa leviämään toisiin puuyksilöihin. Sienet puolestaan heikentävät uusia puuyksilöitä, jolloin aikuiset kaarnakuoriaiset voivat iskeytyä niihin muniakseen kuoren alle.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_sinistäjäsieni

Koivunmantokuoriaisen iskemän koivun kuoren alla leviää mahdollinen sinistäjäsieni. ©Stella Thompson

Ei kuvittelisi, että pienen pieni kovakuoriainen ja sitäkin huomattavasti kääpiömpi sieni kykenisivät tappamaan suurikokoisia puita. Erityisen tuhoisia ovat tilanteet, joissa kaarnakuoriainen tai sieni leviää puutavaran mukana toiseen maailmankolkkaan. Nämä vieraslajit leviävät räjähdysmäisen nopeasti uusissa isäntäpuissaan, joilla ei ole vastustuskykyä tai puolustuskeinoa uutta eliötä vastaan.

Hollanninjalavatauti on tästä hyvä esimerkki. Jalavien versoja tappava sieni Ophiostoma ulmi levisi Aasiasta ensin Eurooppaan, ja siitä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusbuumin aiheuttaman puutavaran kysynnän myötä Pohjois-Amerikkaan. Euroopan jalavalajit sietivät sientä ilmeisesti hieman pohjoisamerikkalaisia serkkujaan paremmin. Vaikka eurooppalaisetkin jalavat kuolivat, taudin leviäminen ympäri Eurooppaa kesti useita vuosikymmeniä ja laantui viimein. Maasta riippuen jalavista kuoli 10–40 %. Pohjois-Amerikassa tilanne oli toinen. Amerikanjalava (Ulmus americana), joka on hyvin suosittu puisto- ja kaupunkipuu, muodosti laajoja metsiä mantereen itäosissa ja välttyi ainoastaan täpärästi sukupuutolta aktiivisten kampanjoiden avulla, joilla mm. kiellettiin polttopuun kuljettaminen osavaltiosta toiseen. Valitettavasti 1940-luvulla Aasiasta levisi Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan uusi, huomattavasti tarttuvampi hollanninjalavatautia aiheuttava Ophiostoma nova-ulmi –sieni. Tämä sienilaji on tuhonnut useasta Euroopan maasta miltei kaikki jalavat. Toistaiseksi Suomen jalavat ovat suurelta osin välttyneet taudilta, mutta lämpenevä ilmasto saattaa mahdollistaa sitä levittävien mantokuoriaisten talvehtimisen myös Suomessa. Hollanninjalavatautia levittäviä mantokuoriaisia tavataan jo Viron pohjoisrannikolla ja Tukholman alueella. Suomessa esiintyvä koivunmantokuoriainen ei tautia levitä, koska se on erikoistunut ainoastaan koivuun.

Koivunmantokuoriainen levittää kuitenkin Ophiostoma karelicum –sientä, ja sieni on sillä

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_koivunmantokuoriainen

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

ilmeisen yleinen. Suomessa, Norjassa ja Venäjällä vuosina 2008 ja 2009 tehdyissä tutkimuksissa sientä löytyi jokaiselta kiinniotetulta koivunmantokuoriaisyksilöltä ja kaikista havaituista syömäkuvioista. Ophiostoma karelicum on elintavoiltaan hyvin samankaltainen kuin hollanninjalavatautia levittävät sienet, ja sen yleisyydestä johtuen on varsin suuri riski, että tauti tai sitä kantava koivunmantokuoriainen leviää esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan. Mantereen useat koivulajit olisivat tällöin täysin tulilinjalla, koska oletetusti niillä ei olisi minkäänlaista vastustuskykyä tautia kohtaan.

Pihkakoro (Gibberella circirata) on puolestaan Pohjois-Amerikasta Eurooppaan levinnyt kaarnakuoriaisten sienitauti, joka voi tappaa mäntyjä, etenkin meikäläistä metsämäntyä. Sieni ei vielä ole levinnyt Suomeen.

Oman kauhansa tähän soppaan lisäävät useat punkkilajit, joiden on todettu toimivan joidenkin sinistäjäsienten väli-isäntinä tai levittäjinä. Punkit puolestaan leviävät kaarnakuoriaisten avulla. Näiden kolmen eliölajin vuorovaikutuksista on edelleen hyvin vähän tietoa, jopa niinkin metsätalousvaltaisissa maissa kuin Suomessa.

Puulajien taudinkestävyyttä voidaan kehittää jalostuksen avulla. Amerikanjalavalta on löytynyt hollanninjalavatautia kestäviä lajikkeita, joita on jalostettu vieläkin kestävämmiksi. Lajikkeiden avulla Pohjois-Amerikan jalavametsät ovat säilyneet hengissä, joskin metsien ikä- ja kokorakenne on muuttunut huomattavasti vanhojen ja kookkaiden puiden kuoltua. Biologinen tai kemiallinen torjunta on myös mahdollisuus: sienimyrkkyjä voidaan injektoida eläviin puihin taudin estämiseksi. Yhdysvalloissa on markkinoilla kuusi hollanninjalavataudin torjuntavalmistetta. Myös Ophiostoma karelicum –sienen aiheuttamalle koivun sienitaudille voidaan todennäköisesti kehittää samankaltaisia torjuntakeinoja. Tosin laajamittaisia injektiotorjuntoja on hankala toteuttaa. Yhdysvalloissa hollanninjalavatautia torjutaan lähinnä yksittäisten vanhojen kaupunki- ja puistopuiden kohdalla. Injektiotorjuntaa tulisi menetelmänä kehittää ennen kuin siitä saadaan laajamittainen keino vieraslajien torjunnassa.

 

Lue lisää:

Linnakoski R., de Beer W., Rousi M., Niemelä P., Pappinen A., Wingfield M. Fungi, including Ophiostoma karelicum sp. nov., associated with Scolytus ratzeburgi infesting birch in Finland and Russia. Mychological Research.

’Extinct’ elms found in Queen’s garden in Edinburgh

 

 

 

Lentävät ja rapisevat – miten metsähyönteisiä tutkitaan

Hyönteisten tutkiminen on mielenkiintoista mutta haastavaa. Määrittäminen vaatii lähes

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_koivunmantokuoriainen

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

aina yksilöiden pyydystämistä, tosin joitain lajeja voi tunnistaa esimerkiksi niiden puunrunkoon jättämien syömäjälkien perusteella kuten koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi). Jos alueen hyönteislajistoa halutaan kartoittaa, on kuitenkin pääsääntöisesti tarpeen käyttää eri tarkoituksiin soveltuvia pyydyksiä. Esimerkiksi perhosia pyydetään valorysillä öiseen aikaan ja joidenkin suojeltavien lajien esiintymistä selvitetään feromoniansoilla, joihin laitetaan täkyksi keinotekoisesti tuotettua houkutinainetta. Ansoja voidaan kaivaa maantasolle, kiinnittää onttoihin puunrunkoihin tai nostaa korkealle puun latvustoon.

Väitöstutkimukseni aikana kartoitan majavien vaikutuksia kovakuoriaisten esiintymiseen. Tutkimuskysymyksiä on useita: esiintyykö majavien tulva-alueilla erilainen lajisto kuin muualla, vaikuttaako tulva-alueiden lisääntynyt kosteus ja paahteisuus lajistoon ja edistävätkö tai vähentävätkö majava-alueet mahdollisia metsätuholaislajeja ja/tai suojeltavia lajeja. Tutkimukseni yhdistää siis mielenkiintoisella tavalla riistaeläimen, jolla on laaja-alaisia vaikutuksia ympäristössään, ja kovakuoriaisia, joista moni on vähentynyt metsissä ja kaipaa nykyään suojelua. Majavan tulva ja puun jyrsintä voi paikallisesti häiritä metsänomistajia, mutta tutkimuksessani selvitän edistääkö tai haittaako majava metsien tuhohyönteisiä. Riista- ja hyönteistutkimuksen yhdistäminen on varsin jännää, ja tuottaa lisätietoa jonka avulla voimme tulevaisuudessa päättää metsähyönteisten suojelusta, majavakantojen hoidosta ja jopa majavalajien käytöstä ennallistamisen välineinä.

Ikkunapyydykset ovat suosittuja ansoja, joiden avulla saadaan kartoitettua laajasti alueen lajistoa. Niiden avulla ei pyydystetä tietyntyyppisiä hyönteisiä, vaan niihin mönkii tai lentää hyvin laaja kirjo erilaisia selkärangattomia kaksisiipisistä valeskorpioneihin ja pistiäisistä kovakuoriaisiin. Ikkunapyydyksen idea on hyvin yksinkertainen: ansa kiinnitetään puunrungolle tai roikkumaan kahden puun väliin. Hyönteiset kävelevät tai lentävät päin pyydyksen muovipleksiä, ja putoavat siitä pyydyksen alaosan säiliöön. Säiliössä on vettä, tiskiainetta ja suolaa. Hyönteiset eivät pääse tiskiaineen vuoksi lentoon vaan hukkuvat veteen, ja suola säilöö ne siihen saakka kunnes ansa käydään tyhjentämässä. Pyydys käydään tyhjentämässä noin kerran kuussa. Minulla on pyydyksiä maastossa 120, eli joka kesä näytepurkkeja kasaantuu noin 600 kappaletta.

Valitettavasti ikkunapyydyksiin voi joskus eksyä myös muita eliöitä. Oman tutkimukseni aikana ansaan on joutunut muutamia sisiliskoja ja yksi lepakko. Tämä harmittaa aina kovasti, koska turhaan kuollut laji ei edistä tutkimusta tai tiedettä. Samoin harmittavat tilanteet, joissa pyydyksen on tietämättään kiinnittänyt puunrunkoon jota muurahaisyhdyskunta käyttää reittinään. Tällöin pyydykseen voi hukkua satoja tai jopa tuhansia muurahaisia. Oma tutkimukseni keskittyy kovakuoriaisiin, joten muurahaisten kuolema on tässä tilanteessa täysin turhaa. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahdu usein.

Tyhjentämisen jälkeen näytteestä etsitään mikroskoopin avulla haluttuja hyönteisiä. Seuraavaksi ne tunnistetaan tarpeelliselle tasolle. Joskus heimon tietäminen riittää, joskus taas yksilöt on tunnistettava lajilleen, jotta voidaan tehdä esimerkiksi riittävän tarkkoja suojelupäätöksiä tai saada lajien käyttäytymisestä uutta tietoa. Lahkosta, heimosta ja suvusta riippuen tunnistaminen tapahtuu eri ruumiinosien perusteella, muun muassa kovakuoriaisilla tärkeitä ruumiinosia ovat nilkat ja sukuelimet.

Välillä vastaan tulee puutteellisesti tunnettuja lajeja. Myös tunnistamisen työkalu, määrityskaavat, ovat toisinaan keskeneräisiä. Esimerkiksi Suomessa tavattavien lyhytsiipisten heimon paras määrityskaava on toistaiseksi saksankielinen, ja monilla heimoilla täydellisimmät kaavat ovat venäjäksi. Kuluva kesä on aineistonkeruuni viimeinen, joten seuraavaksi edessä on heimojen ja lajien tunnistaminen. Tässä vaiheessa kiittelenkin yläasteen ja lukion saksan kielen kursseja. Uutena aluevaltauksena lienee seuraavaksi venäjän sanasto.

Kielletään lyijyhaulit!

Lyijyhaulien käyttö metsästyksessä ja kalastuksessa on maailmanlaajuisesti yleinen ilmiö.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_blog_pyy

Myös metsäkanalintujen on todettu kärsivän lyijyn vaikutuksista. Kuvassa pyy. ©Stella Thompson

Vasta viime vuosikymmeninä on havahduttu myrkyllisten lyijyammusten haitallisiin vaikutuksiin ekosysteemeissä. Muun muassa linnut kuolevat lyijymyrkytykseen hauleja syötyään. Ne erehtyvät luulemaan niitä soraksi tai hiekaksi, jota käyttävät edistämään ruoansulatustaan. Linnun kivipiira ja vatsahapot sulattavat niellyn haulin kokonaan, jolloin lyijy kerääntyy luustoon. Jo kaksi haulia sisältää riittävästi lyijyä aiheuttaakseen sorsalinnun kokoisen eläimen kuoleman.

1980-luvun alkupuolella Yhdysvaltojen Fish and Wildlife Service (USFWS) toteutti laajamittaisen tutkimuksen lyijyaltistumisen vaikutuksista vesilintuihin. Nieltyjä lyijyhauleja löytyi eniten kokosukeltajista, mutta yleisesti myös puolisukeltajista, hanhista ja joutsenista. Saman järjestön pitkäaikaisseuranta havaitsi lyijyhaulien negatiiviset vaikutukset valkopäämerikotkakantoihin, ja vuosien varrella useat kansainväliset tutkimukset ovat havainneet haitallisia vaikutuksia mm. karhuissa, kauriseläimissä, peto-, kyyhky-, kuikka- ja sorsalinnuissa sekä sammakoissa. Lisäksi moni kansainvälinen tutkimus yhdistää lyijyhaulit riistaa syövien ihmisten korkeampiin lyijypitoisuuksiin.

Lyijyhaulit kiellettiin vesilintujen metsästyksessä liittovaltion tasolla USA:ssa vuonna 1991. Tämän jälkeen 34 osavaltiota on lisäksi säätänyt tiukempia lakeja lyijyhaulien osalta, mm. Kalifornia kielsi vuonna 2008 lyijyhaulit kokonaan kaliforniankondorin (Gymnogyps californianus) elinalueilla. Täydellinen lyijyhaulikielto astuu Kaliforniassa voimaan heinäkuussa 2019, ensimmäisenä osavaltiona Yhdysvalloissa.

Suomessa lyijyhaulit ovat olleet kiellettyjä vesilintujen metsästyksessä vuodesta 1996 lähtien. Nyt EU:n tasolla pohditaan kokonaiskieltoa, mutta esitys on vasta ajatustasolla.

Kaikki eivät ole olleet tyytyväisiä laadukkaiden, edullisten ja aseille turvallisten lyijyhaulien poistuttua kuviosta. Kielto on aiheuttanut vuosien varrella paljon keskustelua ja kritiikkiä, ja mm. Suomessa on kerätty kansalaisaloitetta kiellon lopettamiksi, tosin heikolla menestyksellä. Monen toiveena on vähintäänkin heikentää lyijyhaulikieltoa vesilintumetsästyksessä koskemaan ainoastaan tiettyjä matalapohjaisia kosteikoita tai muuton kannalta erityisen tärkeitä levähdysalueita. Lyijyhaulikiellon vastustajat ovat perustelleet kantansa muutamalla 90-luvulla syntyneellä väitteellä, jotka on sittemmin voitu pitkälti todistaa vääriksi lisääntyneen tutkimustiedon avulla:

 

Väite 1: Lyijyhaulit eivät ole vaarallisia, koska niiden uskotaan painuvan nopeasti vesistöjen pohjakerroksiin, johon sorsalinnut eivät yllä.

USFWS aloitti pitkäaikaisseurannan kiellon vaikutuksista, ja kuudessa vuodessa sinisorsien kuolleisuus lyijymyrkytyksiin todettiin vähentyneen 64 %:ia, vaikka sinisorsa on puolisukeltajalaji, jonka ei arveltu kärsivän eniten lyijymyrkytyksistä. Vaikutukset ovat todennäköisesti vielä voimakkaammat pohjamudista ravintoa siivilöivillä kokosukeltajilla tai pienillä sorsalajeilla kuten taveilla. Lisäksi lyijy aiheuttaa muun muassa lisääntymistehottomuutta, mikä voi pitkällä aikavälillä heikentää lajien kantoja vaikka ei suoranaisesti tappaisikaan kaikkia yksilöitä. Muun muassa ranskalainen tutkijaryhmä havaitsi naarastavien kantavan hauleja kivipiiraassaan koiraita yleisemmin, jolloin naaraiden selviytymisaste oli heikompi. Yhdysvalloissa kuikkalinnuilla 17–46 % kuolemista johtuu lyijystä, joutsenilla 31 %, ja valkopäämerikotkalla 12 %. Yhdysvalloissa lyijyhaulikiellon on arvioitu pelastaneen vuosittain noin 1,4 miljoonaa sorsalintua. Kanadassa vesilintujen luustosta mitatut lyijypitoisuudet vähenivät 50–70 %:ia. Vaikka kuikkalintuja ei ravinnoksi metsästetäkään, niiden kantojen väheneminen lyijyhaulien ja -painojen vuoksi on silti otettava tärkeänä seikkana huomioon lyijyhaulikiellon tulevaisuuden kannalta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_blog_tavi_sinisorsa

Sekä tavi että sinisorsa kärsivät lyijymyrkytyksistä. Myrkytys aiheuttaa kuoleman lisäksi käyttäymyshäiriöitä, altistaen yksilöitä mm. predaatiolle, esimerkiksi metsästämiselle. ©Veli-Matti Väänänen

Väite 2: Vaihtoehtoiset haulityypit (lähinnä teräs-, vismutti ja sinkkihaulit) ovat tehottomia ja kalliita.

Vuonna 2015 Yhdysvalloissa toteutetussa tutkimuksessa vertailtiin lyijy- ja kahden teräshaulimerkin vaikutuksia vaikertajakyyhkyn (Zenaida macroura) metsästyksessä. Eroja ei löydetty osumatarkkuudessa, haavakoiden määrässä, metsästäjien tyytyväisyydessä tai toteutuneissa saaliskiintiöissä. Lintujen ruumiinavauksissa ei havaittu eroja läpi-kehon tunkeutuneiden iskujen määrissä tai keskimääräisissä iskusyvyyksissä. Teräshaulien tappavuus todettiin siis riittävän tarkaksi kyyhkyjen metsästämiseen. Toisessa kyselytutkimuksessa Yhdysvalloissa lähes 80 % metsästäjistä piti teräshauleja parempina tai vähintään yhtä hyvinä lyijyhauleihin verrattuna. Aluksi muun muassa Suomessa myytiin teräspatruunoita, jotka pyrkivät matkimaan lyijypatruunoiden ominaisuuksia. Tällöin alhaiset lähtönopeudet ja suuri koko takasivat huonon lopputuloksen. Nykyään markkinoilla on huomattavasti toimivampia teräspatruunoita, mutta vahinko saatiin aikaan heti kiellon alkumetreillä huonoilla patruunoilla, joiden vuoksi teräshauleilla on edelleen huono maine. Moni kokeili niitä kerran tai pari, ja palasi kiellosta huolimatta käyttämään lyijyä.

Teräshaulien hinnat olivat selkeästi lyijyvastineitaan kalliimpia (noin nelinkertaisia) kiellon astuessa voimaan, mutta kysynnän kasvaessa niiden hinta on pudonnut selvästi Yhdysvalloissa. Samoin kävisi todennäköisesti myös Suomessa, mikäli kysyntä kasvaisi.

 

Väite 3: Vaihtoehtoisilla hauleilla metsästäminen lisää haavakoiden määrää. Tälle on ehdotettu syyksi sekä haulien tehottomuutta että metsästäjien tottumattomuutta lyijyhauleja kevyempiin vaihtoehtoihin.

USFWS vuosittain keräämässä kyselytutkimuksessa inventoidaan muun muassa saaliin ja haavakoiden määriä. 1950–60-luvuilla haavakkoaste oli noin 20 %, mutta kasvoi lyijyhaulikiellon astuttua voimaan noin 24 %:iin. Muutama vuosi kiellon astumisen jälkeen taso putosi kuitenkin alkuperäiseen, kun metsästäjät tottuivat teräshaulien käyttöön. Viime vuosina luku on pudonnut 14 %:iin. Vaikertajakyyhkytutkimuksessa ei myöskään havaittu lisääntyneitä haavakkomääriä. Jos suomalaismetsästäjien osumatarkkuus on edelleen huonompi kaikkien näiden vuosien jälkeen, voisi olla aika hieman vilkaista peiliin.

 

Väite 4: Lyijyhaulikielto on vähentänyt sorsasaaliita mm. metsästyksen vähennyttyä ja pyyntituloksen heikettyä.

Kummankaan syyn kohdalla ei ole esittää tutkimustietoa väitteiden varmistamiseksi, mutta sen sijaan sorsakannat ovat pienentyneet huomattavasti kyseisenä ajanjaksona lajien elinympäristöjen kadotessa ja muuttuessa epäsopivammiksi. Olisiko tässä todellinen syy saalismäärien pienenemiseen? Etenkin kun tutkimusten ja arvioiden perusteella metsästäjät ovat varsin huonosti totelleet lyijyhaulikieltoa. Muun muassa Suomessa jopa 90 %:n arvioidaan käyttävän edelleen lyijyhauleja. Britanniassa 70 % ammuttavista sorsista kantaa lyijyhauleja. Tällöin teräshaulien käyttö ei ole voinut vähentää sorsasaaliita, koska teräshauleja ei yksinkertaisesti ole käytetty.

Jonkintasoinen ongelma on kuitenkin se, ettei vanhemmilla haulikoilla voi käyttää teräspatruunoita. Tämä on todennäköisesti hieman vähentänyt iäkkäämpien metsästäjien sorsastusintoa.

 

Valitettavasti Euroopan Komissio haluaa keskittyä lyijyn vähentämiseen ainoastaan kosteikkoalueilta. EU on allekirjoittanut YK:n Yleissopimuksen muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta, joten lyijyammuksista olisi päästävä eroon kolmessa vuodessa. Sen vuoksi onkin mielenkiintoista, ettei täyskiellosta keskustella nykyistä enempää. Toistaiseksi mm. Tanska ja Hollanti ovat toteuttaneet täyskiellot, jolloin lyijyä ei saa käyttää lainkaan ammuksissa. Myöskään Yhdysvalloissa ei tunnuta kulkevan kohti täyskieltoa. Lyijymyrkytysten vähentymisestä ja rohkaisevista tuloksista huolimatta osittaisten kieltojen teho on selkeästi liian heikko. Oxfordin yliopiston katsauksessa vuodelta 2015 todettiin edelleen 50 000–100 000 linnun kuolevan lyijymyrkytykseen vuosittain pelkästään Britanniassa. Eviran ja Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimuksessa jopa joka kolmas merikotka on kuollut lyijymyrkytykseen. Yhdysvalloissa lyijyhaulit ovat edelleen niin laajasti käytössä muissa metsästysmuodoissa, että arviolta 10–20 miljoonaa ei-kohdeyksilöä kuolee vuosittain lyijymyrkytykseen. Osittaiset kiellot ovat tehottomia eikä niiden täytäntöön panemista voida valvoa. Täyskielto asettaisi lisäksi paineita kehitellä sopivia vaihtoehtoisia haulityyppejä myös vanhoihin aseisiin. Nyt on viimeistään aika kieltää lyijyhaulit täysin.

 

Lisätietoja

lyijymyrkytyksistä useilla lintulajeilla

http://link.springer.com/article/10.1007/BF00119051

http://www.nwhc.usgs.gov/disease_information/lead_poisoning/

vaikertajakyyhkytutkimuksesta

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/wsb.504/full

lyijyn vaikutuksesta taveihin

http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0006320707001346

Suomen merikotkista ja lyijystä http://yle.fi/uutiset/merikotkien_kuolemiin_yllattava_syy_lyijymyrkytys/7889294

Jos lajin suojelu johtaakin konfliktiin?

Luonnonsuojeluaate nousi viime vuosisadalla vastaamaan ympäristön heikentyneeseen tilaan. Monien eläinlajien kannat olivat laskeneet ja suojelutoimilla lähdettiin pelastamaan niitä vääjäämättömältä sukupuutolta. Useiden lajien kohdalla suojelutoimet ovat kantaneet hedelmää, ja kannat on saatu kasvamaan. Tämä on lajin selviämisen kantilta tietenkin hyväksi, mutta kykeneekö nykyinen luonnonsuojelu vastaamaan, jos kantojen kasvu johtaa konfliktiin?

Isot lintukonfliktit

Ensimmäisen kerran törmäsin tähän ongelmaan vuosia sitten hanhilla. Monet hanhilajit ovat olleet tiukan suojelun piirissä kantojen elvyttämiseksi. Joidenkin kohdalla suojelutoimet ovat purreet hyvin, jopa niin että hanhien aiheuttamat ongelmat ovat paikoin ylittäneet viljelijöiden sietokyvyn. Luin kirjoituksen, jossa pohdittiin hoitotoimien jäykkyyttä: osaammeko siirtyä suojelun leimaamasta kantojen hoidosta pois, mikäli siihen olisi taas varaa?

Hanhien kohdalla varsinkin viljelyvahingot ovat kasvaneet ja nyt jo kaupunkilaistenkin sietokykyä koetellaan. Hanhia vastaava tilanne vallitsee tällä hetkellä myös kurjen ja laulujoutsenen kohdalla. Molemmat lajit ovat runsastuneet aallonpohjansa jälkeen, ja aiheuttavat nykyään jonkin verran maatalousvahinkoja. Lintujen ja ihmisten välisiä konflikteja on ratkaistu maksamalla viljelijöille korvauksia, mutta pidemmän päälle tämä ei ole tavoiteltava ratkaisu. Yksi luovempi ratkaisu on houkutella esimerkiksi kurkia tietyille peltoalueille, joilla ne eivät aiheuta hallitsematonta vahinkoa. Lintujen massaesiintymäalueille viljelijä voi hakea korvausta kurki-, hanhi- ja joutsenpellon perustamiseen. Riistalajien kohdalla harkittavana on tietenkin myös suojelutoimien ja metsästyksen suhde ja muuttavien lajien kohdalla tämä tarkoittaisi kansainvälistä keskustelua. Runsastuneen valkoposkihanhen metsästyksen sallimista on Suomessa ehdotettu, mutta tähän ei ole ryhdytty. Sen sijaan heti Itämeren eteläpuolella Virossa valkoposkea saa metsästää satovahinkojen ehkäisemiseksi.

 

Merikotka aiheuttaa haasteita haahkan lisääntymiselle © Sari Holopainen

Merikotka aiheuttaa haasteita haahkan lisääntymiselle © Sari Holopainen

Suojeltukin peto syö lihaa

Erityisen hankala tilanne syntyy siitä, kun yhden lajin suojelun onnistuminen johtaa konfliktiin toisen lajin suojelun kanssa. Tällainen tilanne voi tulla esimerkiksi saalislajin ja sen saalistajan välille. Merikotkan (nyt uhanalainen) pelastaminen sukupuuton partaalta on yksi suomalaisen luonnonsuojelun menestystarinoista. Uusimpien tutkimusten mukaan kotkat ovat kuitenkin yksi syy haahkakantojen taantumiselle saaristossa. Merikotkien saalistuksen takia osa saaristosta on käytännössä tyhjentynyt pesivistä haahkanaaraista. Pesimäajan jälkeen kotkat harventavat myös merellä uiskentelevia poikueita. Merikotkan vaikutus ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen: toisaalta kotka rajoittaa haahkan pesiä tuhoavan minkin määrää saaristossa. Petojen lisäksi haahkakantaa uhkaa myös Itämeren rehevöityminen ja suolapitoisuuteen liittyvät ekosysteemimuutokset.  Suomen uudessa lintujen uhanlaisuusarviossa haahka onkin määritelty vaarantuneeksi lajiksi. Ellei haahkakannan kehitys muutu, joudutaan tämän perinteisen riistalajin metsästysmahdollisuuksia arvioimaan, mutta haahkan monisyisten ongelmien ratkaisemiseen tämä keino tuskin riittää.

Metsäpeuran vasatuotto on kärsinyt petopaineen takia. Tämä vasa syntyi Korkeasaareen © Sari Holopainen

Metsäpeuran vasatuotto on kärsinyt petopaineen takia. Tämä vasa syntyi Korkeasaareen © Sari Holopainen

Konfliktitilanne tilanne on syntynyt myös suden (erittäin uhanalainen) ja metsäpeuran (silmälläpidettävä) välille. Kainuun susikannan kasvu on johtanut metsäpeurakannan kasvun taittumiseen. Peuran vasatuotto on laskenut, osa vasomisaluista tyhjentynyt kokonaan ja pannoitettujen naaraiden suurimmaksi kuolinsyyksi on osoittautunut susi. Myös peuran ahdingon taustalta löytyy muutos elinympäristössä: metsärakenteen nuorentuminen on suosinut hirveä, mikä taas ylläpitää tiheää petokantaa. Metsäpeura kärsii tilanteesta kaksin verroin. Nuorentunut metsärakenne ei ole peuralle edullista, ja hirveä harvalukuisampana lajina tiheän petokannan vaikutus kohdistuu voimakkaasti peuraan.

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden ja metsäpeuran suojelu ovat ristiriidassa Kainuussa. Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Puista tulee metsä

Ylläolevat esimerkit osoittavat hyvin, miten yhdenkin eläinlajin suojelun ympärille voi kietoutua monimutkaisia ekologisia vaikutuksia, puhumattakaan ihmisyhteyksistä. Nämä yhteydet olisi syytä ottaa huomioon lajien suojelussa. Sen sijaan että (ainakin itselle) luonnonsuojelukeskustelu näyttäytyy usein melko suoraviivaisena yhden lajin suojeluna, jossa toki tunnistetaan riskit ja uhat, voisi enemmänkin ottaa esille näitä monimutkaisia vaikutusverkkoja. Mitä tehdä jos suojeltu laji alkaa uhata toista lajia, mikä on niiden luontainen suhde? Tai jos kannan kasvaessa laji alkaa aiheuttaa aineellisia vahinkoja? Osaammeko hahmottaa tilanteen ja käyttää koko palettia parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi, vai luisutaanko polarisoituneeseen väittelyyn vailla rakentavia ratkaisuja? Yksi esimerkki ihmiskonfliktin liennyttämisestä on tällä hetkellä Suomessa menossa oleva suden kannanhoidollinen metsästys, jossa suden arvoa pyritään nostamaan sallimalla sen metsästys. Samalla toivotaan salametsästyksen vähenevän. Tuloksia kokeilun onnistumisesta odotellaan parhaillaan.

Maakotka hyödyttää metsäkanalintuja, pelottaa kettuja

Wetland ecology group_University of Helsinki_maakotka

Huippupedoilla voi olla yllättäviä vaikutuksia ekosysteemeissä. Kuvassa maakotka. ©Sari Holopainen

Maakotka saalistaa niin teeriä, kettuja kuin näätiä. Toki laji nappaa tilaisuuden osuessakohdalle myös pyitä. Pienemmän koonsa ja elinympäristömieltymyksensä (tiheä metsä) vuoksi pyy on paremmin turvassa maakotkalta, joka saalistaessaan suosii avoimia maastoja. Tutkimuksen lähtötilanteessa tutkijat arvelivat maakotkan vähentävän paikallisesti kettujen ja näätien määriä, mistä metsäkanalinnut puolestaan hyötyisivät.

Totuus ei olekaan aivan näin yksinkertainen. Näädän ja ketun tiheydet yllättäen lisääntyvät alueilla, joilla maakotkia esiintyy runsaasti. Syyksi arvellaan yhteisten saalislajien runsasta esiintymistä, sekä näädän ja maakotkan elinympäristöjen osittaista päällekkäisyyttä. Lisäksi näätä välttelee avoimia maastoja, mikä saattaa osittain johtua maakotkan aiheuttamasta ei-tappavasta pelotevaikutuksesta.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Pyy

Pyyn poikanen @Mia Vehkaoja

Mutta, kuinkas ollakaan: kotkien korkealla reviiritiheydellä on kuitenkin selkeä vaikutus,sillä näillä alueilla esiintyy suurempia määriä nuoria pyy- ja teeriyksilöitä. Metsäkanalinnut hyötyvät maakotkasta, koska tämä vähentää pelotevaikutuksellaan keskikokoisten petojen aiheuttamaa munien syöntiä ja poikassaalistusta. Toisin sanoen kettu ja näätä näyttävät välttelevän maakotkaa niin tehokkaasti, että metsäkanalintujen poikueet hyötyvät alentuneesta saalistustehokkuudesta. Samankaltaista suojeluvaikutusta on havaittu aikaisemmin myös kanahaukalla (Accipiter gentilis).

Maakotkan tiheyksien kasvaessa teeripopulaation on havaittu laskevan, mutta sama ei päde pyyhyn. Pyy on todennäköisesti sen verran pienempi, että maakotka saalistaa sitä harvemmin. Teeri lisäksi suosii avoimempia alueita, pyyn viihtyessä tiheämmässä metsikössä. Maakotka suojelee siis nuoria pyy- ja teeriyksilöitä, mutta uhkaa etenkin teeriaikuisia, jotka liikkuvat enemmän avoimilla alueilla.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Teeri

Teerikukot soitimella ©Stella Thompson

Maakotkan metsäkanalintuihin kohdistamat kaskadivaikutukset eivät todennäköisesti muutu näätien ja kettujen vähentyessä. Syynä on muiden mesopetojen, kuten supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison) esiintyminen alueilla. Nämä lajit eivät olleet mukana tutkimuksessa.

Maakotka vaikuttaa siis keskikokoisten petojen saalistuskäyttäytymiseen, mutta ei niiden esiintymistiheyteen. Merikotkalla (Haliaeetus albicilla) on aiemmin havaittu samankaltaista pelotevaikutusta minkkiin, ja todennäköisesti myös maakotkan pelote vaikuttaa minkkiin ja supikoiraan. Kotkat estävät lisäksi muiden munarosvojen, esimerkiksi varsilintujen, liikkumista alueilla.

Väitöskirja luettavissa osoitteessa: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/119875/AnnalesAII310Lyly.pdf?sequence=2

Artikkeli luettavissa: Lyly M.S., Villers A., Koivisto E., Helle P., Ollila T., Korpimäki E. (2015) Avian top predator and the landscape of fear: responses of mammalian mesopredators to risk imposed by the golden eagle. Ecology and Evolution 5(2):503–514.