Epätasaista kilpailua karuissa järvissä – sorsat ja kalat samoilla apajilla

Kalat asuttavat boreaalisia järviä ympäri vuoden. Järvissä elävät selkärangattomat taas kuuluvat monen kalalajin ruokalistalle. Puolet vuodesta samoilla järvillä selkärangattomilla ruokailevat myös sorsat. Myös kasvinsyöntiin erikoistuneilla sorsilla varsinkin munintaan valmistautuvat naaraat ja pienet poikaset tarvitsevat valkuaispitoista selkärangatonravintoa. Boreaaliset järvet ovat tyypillisesti karuja, ja niiden selkärangatontarjonta on niukkaa. Tämä johtaa ravintokilpailuun kalojen ja sorsien välillä. Nummen ym. vastajulkaistussa kokooma-artikkelissa korostetaankin harkitsemaan kalojen istuttamista kosteikoille, joihin ne eivät alun perin kuulu tai jotka perustetaan sorsia ajatellen.

Selkärangattomat kalojen armoilla

Kalat muokkaavat vesien selkärangaton yhteisön rakennetta, joten kalallisten ja kalattomien järvien selkärangatonyhteisön rakenteen, runsauden ja monimuotoisuuden on havaittu eroavan. Kalat saalistavat erityisesti suuria selkärangattomia, jotka ovat yleensä oman yhteisönsä huippupetoja. Tällöin selkärangatonyhteisön rakenne painottuu pienempiin lajeihin.

Kasvillisuuden seassa lymyilevät selkärangattomat ovat kaloilta paremmassa suojassa, eli kalojen saalistuspaine on suurempi avovedessä. Tämä tarkoittaa, että kalojen vaikutus eri sorsalajeihin eroaa. Kalakilpailun vaikutus iskee erityisesti avovedessä ruokaileviin sorsiin (esim. tavi), kun taas kasvillisuuden joukosta ravintoa etsiviin lajeihin (esim. sinisorsa) vaikutus on heikompi.

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Sorsat kärsivät kilpailusta

Kokooma-artikkeli osoitti selvästi, että kalojen aiheuttama ravintokilpailu on haitallista sorsille lisääntymisaikana. Tilanne ei kuitenkaan ole aina niin yksiselkoinen: kala- ja sorsamääriä rajoittavat yleensä samat avainasemassa olevat ympäristötekijät, kuten järven tuotanto. Siispä rehevillä järvillä, jotka voivat tarjota runsaasti selkärangaton- ja kasviravintoa, voi sekä kalojen että sorsien runsaus olla suuri. Karuilla boreaalisilla järvillä kilpailuasetelma taas korostuu.

Nuuksiossa on istutettu koemielessä kaloja happamoitumisen takia aikoinaan kalattomiksi jääneille järville. Tutkijat istuttivat kalat järviin seurattuaan ensin useita vuosia telkkäpoikueiden järvien käyttöä samoilla järvillä. Poikueiden määrä järvillä väheni selvästi ahventen palattua. Sen sijaan parit käyttivät järviä edelleen lähes entiseen tapaan. Ero johtuu todennäköisesti poikasten ja aikuisten lintujen erilaisesta ravinnonkäytöstä: aikuiset hakevat ravintonsa pohjasta, jonka eläimistöön kaloilla on todennäköisesti pienempi vaikutus. Kalallisissa järvissä sorsanpoikasten on havaittu joutuvan käyttämään enemmän aikaa ruokailuun ja kasvavan silti hitaammin kuin kalattomissa järvissä.

Ruotsissa kalakoe tehtiin päinvastoin kuin Nuuksiossa, ja kalat poistettiin joistakin järvistä. Selkärangattomat lisääntyivät ja telkkäpoikueet saapuivat järville.

Suomessa on havaittu, että kalakannat ovat alkaneet toipua aikaisemmin happamoitumisesta kärsineillä järvillä. Tällä saattaa olla vaikutusta sorsien lisääntymismenestykseen boreaalisilla järvillä, etenkin telkän osalta.

Kalojen ja sorsien kilpailu ei ole tasapainoista siinä mielessä, että kalat vaikuttavat kyllä sorsiin, mutta sorsilla ei ole vaikutusta kaloihin. Kalat ovat järvissä vuoden ympäri ja voivat niukkoina aikoina kasvaa hitaammin. Ne myös vahvasti vaikuttavat järven selkärangatonyhteisöön. Sorsilla ei ole yhtä voimakasta vaikutusta selkärangattomiin. Ravinnon vähetessä sorsankin poikaset kasvavat hitaammin, mutta myös kuolleisuus kasvaa radikaalisti. Sorsille kunnostettaviin kosteikkoihin ei tämän takia kannattaisikaan istuttaa kaloja.

Lue lisää:

Nummi, P., Väänänen, V.-M., Holopainen S. & Pöysä H. 2016. Duck–fish competition in boreal lakes – a review. – Ornis Fennica 93: 67-76.

Mainokset

Suojelkaa vesiä kaloilta!

Kirjoittanut: Petri Nummi

Otsikko voi vaikuttaa kummalliselta, mutta siinä on mieltä kun tarkastellaan luonnon monimuotoisuutta. On nimittäin monia eliöitä, jotka eivät tule toimeen vesissä, joissa on kaloja saalistamassa. Meikäläisistä otuksista hyvä esimerkki on vesilisko eli manteri.

Mantereita tapaa keväiseen kutuaikaan ojista ja lammikoista, joissa ei ole kaloja ainakaan suurempia määriä. Manterinpoikaset nousevat maalle vasta 3-4 kuukauden kulutta kuoriutumisesta, joten manterin kutuveden täytyy olla suhteellisen pysyvä.

Vesilisko eli manteri pyrkii välttämään kalaisia vesistöjä elinympäristönään. © Mia Vehkaoja

Vesilisko eli manteri pyrkii välttämään kalaisia vesistöjä elinympäristönään. © Mia Vehkaoja

Sammakonpojat sen sijaan kehittyvät parissa kuukaudessa. Sammakko l. ruskosammakko voi siis kutea myös kausikosteikoihin, joista niistäkin kalat puuttuvat. Sammakko pärjää paremmin myös kalaisissa vesissä rehevän rantakasvillisuuden suojissa. Niinpä sille on edelleen tarjolla enemmän ympäristöjä kuin manterille.

Pulaa ympäristöistä

Sammakkoeläinten ympäristöt ovat huvenneet kosteikkojen kuivatuksen myötä, mutta niitä on myös vähennetty kalaistutuksin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen länsiosien 16 000 vuoristojärvestä 95 prosentissa ei alun perin ollut kaloja, mutta nykyään niistä on säilynyt kalattomina vain alle puolet.
Myös Euroopassa kalojen istutus on nähty kansalaishyveenä. Eteläisessä Euroopassa muun muassa alppivesilisko on rajusti vähentynyt vieraskalojen istutusten seurauksena. Siellä lähes puolet aiemmin kalattomista vesistä on kultakalan ja vieraiden lohikalojen valtaamia – Montenegrossa kalattomia ei ole jäljellä laisinkaan.

Sammakkoeläimet eivät ole ainoita kaloista kärsiviä. Länsi-Yhdysvaltojen järvissä havaittiin, että kalat ratkaisivat myös selkärangattomien yhteisökoostumuksen. Joitain vesiluteita ja sukeltajakuoriaisia tavattiin vain kalattomista järvistä, ja monet ryhmät olivat runsaampia niissä. Luteiden ja kuoriaisten lisäksi kalat rajoittavat sudenkorentojen esiintymistä.

Hoidon tarpeita

Kalat vaikuttavat vesiekosysteemissä niin voimakkaasti, että tämä tulee tietyn tyyppisten kosteikkojen hoidossa ottaa huomioon. Esimerkiksi lintuja hoidettaessa kannattaa kalat pyrkiä pitämään kosteikolta poissa.

Kausikosteikot ovat yleensä kalattomia kuivumisriskin vuoksi. © Mia Vehkaoja

Kausikosteikot ovat yleensä kalattomia kuivumisriskin vuoksi. © Mia Vehkaoja

Samoin sammakkoeläimille ja kaloille alttiille selkärangattomille täytyy turvata kalattomia vesiä. Niinpä kalattomille paikoille ei ole syytä harkitsemattomasti kuskata sen enempää kotimaisia ahvenia kuin vieraita hopearuutanoitakaan.

Lisälukemista:
Selkärangattomat ja kalattomat vedet (engl.)

Euroopan vesiliskot ja kalaistutusten haitat (engl.)

Pakene tai tule syödyksi

Eläinmaailmassa puolustautuminen on elinehto. Jokaiselle lajille on kehittynyt jokin keino välttyä saalistukselta. Tyypillisesti kullakin lajilla on useampia keinoja. Yhden kortin varassa menestyminen on onnen arpapeliä.

Usein ajoissa tehty havainto saalistajasta on selviytymisen kannalta olennaisinta. Saalistajan havaitseminen on kaikkien eläinten puolustautumisen lähtökohta, muut keinot seuraavat havaitsemista. Kun vaara havaitaan ajoissa, saalis ehtii valita sopivimman puolustautumiskeinon.

Eläimet vartiotornissa
Osa eläimistä on vienyt havaitsemisen ja yllätysten välttämisen äärimmilleen. Majava nostaa veden pintaa rakentamalla padon. Puiden oksista rakennettu kekopesä jää veden keskelle turvaan. Pesä on kuin vallihaudan ympäröimä linna. Majava ei siis edes yritä piiloutua, vaan pyrkii torjumaan hyökkäykset luomalla ympäristön, joka on petojen saavuttamattomissa.

Myös hirville ja peuroille yllätysten välttäminen on tärkeää. Ne valitsevat avoimia tai korkeita paikkoja, jotka soveltuvat myös petojen tarkkailuun. Metsäpeura vasoo keväisin järven jäällä, jotta se pystyisi havaitsemaan pedot jo mahdollisimman kaukaa. Hirvien talvilaitumet puolestaan sijaitsevat usein kukkulalla. Korkeammalla paikalla on vähemmän lunta ja lämpimämpi ilmasto, mikä mahdollistaa paremmat ruokavarat sekä oivan sijainnin petojen tarkkailuun.

Parvilinnut, kuten naakka ja naurulokki, perustavat puolustautumisensa ylivoimaan sekä useiden tarkkailevien silmäparien hyödyntämiseen. Vaaran vaaniessa koko parvea varoitetaan. Lajista riippuen vaara pyritään minimoimaan joko pakenemalla tai hyökkäämällä.

Majava suojautuu pedoilta nostattamalla tulvan pesän ympärille. © Sari Holopainen

Majava suojautuu pedoilta nostattamalla tulvan pesän ympärille. © Sari Holopainen

Maastoutumisen mestarit
Kömpelöt ja hitaat eläimet turvautuvat pakenemisen sijaan piiloutumiseen. Ne tekevät kaikkensa jottei niitä havaittaisi. Mielenkiintoinen esimerkki hyvästä naamioijasta on Suomenkin vesillä asusteleva kampela. Kampela pystyy muuttamaan ihonsa väriä ympäristönsä mukaan, ja näin naamioimaan itsensä näkymättömäksi. Kirjavilla hiekkapohjilla kampelan iho matkii eriväristen hiekanjyvien väriä, kun taas tummilla liejupohjilla kampela voi olla miltei musta.

Perinteisiä suomalaisia maastoutujia ovat talveksi valkoisen turkin tai höyhenpeitteen vaihtavat eläimet, kuten naali ja riekko. Niiden piilotteleva elämäntyyli ei rajoitu vain talveen. Esimerkiksi riekon kesäisen höyhenpeitteen väritys jäljittelee hyvin metsän ja suon aluskasvillisuutta.

Hyönteismaailmasta löytyy lukuisia ilmiömäisiä maastoutujia. Ehkä kuuluisin esimerkki on koivumittari, joka pystyy imitoimaan koivun rungon väriä lähes täydellisesti. Teollisuusalueiden läheisyydessä koivumittareiden siipien väri kehittyi vuosien saatossa tummemmaksi saasteiden liatessa koivujen runkoja. Toisaalta vesiperhosen toukkaa voidaan ehkä kutsua Suomen järvien ja lampien maastoutumisen mestariksi. Se rakentaa pienistä hiekanjyvistä ja ohuista puutikuista itselleen toukkakopan. Kopan tarkoitus on suojata sen pehmeää takaruumista sekä hämätä sitä syöviä petoja luulemaan koppaa vedessä lilluvaksi kepiksi.

Kiiruna on pohjoisen loistava maastoutuja: talvella valkoinen ja kesällä kirjava höyhenpuku suojaa petojen silmiltä. © Sari Holopainen

Kiiruna on pohjoisen loistava maastoutuja: talvella valkoinen ja kesällä kirjava höyhenpuku suojaa petojen katseilta. © Sari Holopainen

Huijasin!
Huijaaminen ei ole ihmisillä arvostusta lisäävä piirre, mutta eläinmaailmassa se on oiva keino välttyä syömiseltä. Kukkakärpänen huijaa saalistajaa näyttämällä ulkoisesti aivan ampiaiselta. Ampiaisen aiheuttamat epämiellyttävät kokemukset saavat pedot välttämään myös kukkakärpäsen syöntiä.

Sisilisko puolestaan huijaa saalistajaa irrottamalla häntänsä vaaran uhatessa. Pedolle jää kokonaisen saaliin sijasta vain pieni suupala. Hännän irrottaminen on sisiliskolle äärimmäinen puolustautumiskeino. Hännässä on varastoituneena paljon energiaa, joka menetetään saalistajalle hännän irrottua. Lisäksi uuden hännän kasvattamiseen menee paljon aikaa ja ravintoa.

Monet maassa pesivät linnut, kuten kapustarinta ja töyhtöhyyppä, näyttelevät siipirikkoa pelastaakseen poikasensa. Pedon vaaniessa emo alkaa juosta siipi maata raahaten poikasista poispäin. Peto, esimerkiksi kettu, lähtee seuraamaan helpoksi saaliiksi luulemaansa emoa, joka viime hetkellä lähteekin lentoon. Samaan aikaan toinen lintuemoista on vienyt poikaset muualle turvaan.

Sisilisko tiputtaa vararavintoasisältävän häntänsä äärimmäisen vaaran uhatessa. © Mia Vehkaoja

Sisilisko tiputtaa vararavintoasisältävän häntänsä äärimmäisen vaaran uhatessa. © Mia Vehkaoja

Suomen luonnon haarniskat
Ihmiset ovat hyödyntäneet haarniskoja taisteluissaan vuosisatojen ajan. Haarniskan käyttö ei kuitenkaan ole ihmisen keksintö, vaan se on ollut usean eläimen puolustautumiskeinona satoja miljoonia vuosia. Rapujen kitiinistä ja kalkista muodostuva kuori suojaa niitä petojen hampailta ja kynsiltä.

Kovakuoriaisten kuori muodostuu rapujen tapaan kitiinistä, mutta se on paljon kevyempää materiaalia, sillä se päällä pitää pystyä lentämään! Kovakuoriaisten kitiinikuori on toiminut inspiraationa nykyisten Kevlar-luotiliivien suunnittelussa. Kevlar on kitiinin tavoin kevyttä mutta kovaa.

Panssareita löytyy myös nisäkkäiltä. Villisian nahka on paksua ja jäykkää, erityisesti hartioissa. Näin se suojautuu pedoilta ja kilpakumppaneilta. Paksun nahan lisäksi villisika voi puolustaa itseään torahampaillaan. Villisika ja rapu ovat vieneet ritarimaisen varustelunsa kovakuoriaisia pidemmälle. Haarniskan lisäksi rapu puolustaa itseään asein: eturaajojen saksilla.

Villisian niskapanssarit suojaavat niin pedoilta kuin toisilta villisioiltakin. © Sari Holopainen

Villisian hartiapanssarit suojaavat niin pedoilta kuin toisilta villisioiltakin. © Sari Holopainen

Viimeinen oljenkorsi?
Mitä tehdä kun pakeneminen, piiloutuminen ja huijaus epäonnistuvat? Joillekin eläinlajeille on kehittynyt erilaisia keinoja vahinkojen minimointiin. Rupikonnalle on kehittynyt kaksi erilaista viimeistä oljenkortta. Rupikonnan ihonystyröiden rauhaset erittävät limaa ja myrkkyä (bufotoksiinia), joilla ne pyrkivät karkottamaan pedon. Rupikonnan myrkky voi aiheuttaa petoeläimelle pahanmakuisuuden lisäksi esimerkiksi voimakasta kuolaneritystä. Myös rupikonnan kutumunat ja nuijapäät on suojattu myrkyllä.

Toisena pedon karkottamiskeinona rupikonna käyttää virtsasuihkua. Rupikonna pystyy suihkuttamaan uhkaajan silmiin virtsasuihkun kovalla paineella. Nestettä saattaa suihkuta jopa 0,5 desilitraa kerralla. Virtsasuihkua rupikonna käyttää vain äärimmäisessä hädässä, sillä vitsan keräämiseen elimistöön menee pitkä aika, eikä sitä kannata tuhlata kuin aivan viimeisenä keinona.

Rupikonnien ihonystyrät sisältävät bufotoksiini-nimistä myrkkyä © Mia Vehkaoja

Rupikonnien ihonystyrät sisältävät bufotoksiini-nimistä myrkkyä © Mia Vehkaoja

Rantakäärme – puolustautumisen mestari
Useinkaan eläimet eivät jätä puolustautumistaan yhden kortin varaan, vaan niiltä löytyy jonkin asteista puolustautumista useampaa keinoa hyödyntäen. Yleistä eläinmaailmassa on, että lajeilla on jokin pääasiallinen keino, ja muut keinot ovat tukitoimia. Esimerkiksi kampelan pääasiallinen keino on naamioitua, mutta lisäksi se on litteänmuotoisena hankalaa syötävää. Kampelan selviytymistä auttavat myös sen 180-astetta ympärilleen näkevät silmät, jotka parantavat pedon havaitsemista ajoissa.

Osa lajeista on kuitenkin puolustautumisen moniosaajia. Rantakäärme on mainio esimerkki suomalaisesta moniosaajasta. Käärmeillä on tunnetusti erinomainen haju- ja tuntoaisti, jota ne hyödyntävät niin omassa ravinnonhankinnassaan kuin vaaran välttämisessä. Lisäksi niskan kirkkaan keltaiset kuviot auttavat välttämään petolintujen hyökkäyksiä. Kelta-mustalla värityksellä rantakäärme matkii vaarallisia hyönteisiä, vähän kuin kukkakärpänenkin matkii ampiaisia. Havaitessaan vaaran ajoissa rantakäärme piiloutuu nopeasti läheisen kiven koloon tai muuhun onkaloon.

Vaaran jo uhatessa rantakäärme pyrkii sihisemällä ja itseään isommaksi pullistelemalla pelästyttämään uhkaajan. Pelkoa lisätään pään hyökkäyseleillä. Mikäli nämä keinot eivät riitä pedon karkottamiseksi, rantakäärme pystyy ruiskuttamaan viemärisuolen läheisistä anaalirauhasista pahanhajuista nestettä uhkaajan päälle. Toiseksi viimeisenä keinona rantakäärme voi oksentaa vastaniellyn saaliinsa ja jättää sen uhrilahjana pedolle oman henkensä säästämiseksi.

Viimeisenä oljenkortena rantakäärme tekeytyy kuolleeksi. Se aloittaa kuolemantanssinsa, joka päättyy kouristeluiden jälkeen kielen ulostyöntämiseen ja jähmettymiseen. Peto ajattelee rantakäärmeen olevan sairas tai muuten huonoa ravintoa ja jättää saaliinsa rauhaan.

Rantakäärme on puolustautumisen mestari. Se ei jätä henkeään yhden kortin varaan. © Sari Holopainen

Rantakäärme on puolustautumisen mestari. Se ei jätä henkeään yhden kortin varaan. © Sari Holopainen