Maakotka hyödyttää metsäkanalintuja, pelottaa kettuja

Wetland ecology group_University of Helsinki_maakotka

Huippupedoilla voi olla yllättäviä vaikutuksia ekosysteemeissä. Kuvassa maakotka. ©Sari Holopainen

Maakotka saalistaa niin teeriä, kettuja kuin näätiä. Toki laji nappaa tilaisuuden osuessakohdalle myös pyitä. Pienemmän koonsa ja elinympäristömieltymyksensä (tiheä metsä) vuoksi pyy on paremmin turvassa maakotkalta, joka saalistaessaan suosii avoimia maastoja. Tutkimuksen lähtötilanteessa tutkijat arvelivat maakotkan vähentävän paikallisesti kettujen ja näätien määriä, mistä metsäkanalinnut puolestaan hyötyisivät.

Totuus ei olekaan aivan näin yksinkertainen. Näädän ja ketun tiheydet yllättäen lisääntyvät alueilla, joilla maakotkia esiintyy runsaasti. Syyksi arvellaan yhteisten saalislajien runsasta esiintymistä, sekä näädän ja maakotkan elinympäristöjen osittaista päällekkäisyyttä. Lisäksi näätä välttelee avoimia maastoja, mikä saattaa osittain johtua maakotkan aiheuttamasta ei-tappavasta pelotevaikutuksesta.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Pyy

Pyyn poikanen @Mia Vehkaoja

Mutta, kuinkas ollakaan: kotkien korkealla reviiritiheydellä on kuitenkin selkeä vaikutus,sillä näillä alueilla esiintyy suurempia määriä nuoria pyy- ja teeriyksilöitä. Metsäkanalinnut hyötyvät maakotkasta, koska tämä vähentää pelotevaikutuksellaan keskikokoisten petojen aiheuttamaa munien syöntiä ja poikassaalistusta. Toisin sanoen kettu ja näätä näyttävät välttelevän maakotkaa niin tehokkaasti, että metsäkanalintujen poikueet hyötyvät alentuneesta saalistustehokkuudesta. Samankaltaista suojeluvaikutusta on havaittu aikaisemmin myös kanahaukalla (Accipiter gentilis).

Maakotkan tiheyksien kasvaessa teeripopulaation on havaittu laskevan, mutta sama ei päde pyyhyn. Pyy on todennäköisesti sen verran pienempi, että maakotka saalistaa sitä harvemmin. Teeri lisäksi suosii avoimempia alueita, pyyn viihtyessä tiheämmässä metsikössä. Maakotka suojelee siis nuoria pyy- ja teeriyksilöitä, mutta uhkaa etenkin teeriaikuisia, jotka liikkuvat enemmän avoimilla alueilla.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Teeri

Teerikukot soitimella ©Stella Thompson

Maakotkan metsäkanalintuihin kohdistamat kaskadivaikutukset eivät todennäköisesti muutu näätien ja kettujen vähentyessä. Syynä on muiden mesopetojen, kuten supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison) esiintyminen alueilla. Nämä lajit eivät olleet mukana tutkimuksessa.

Maakotka vaikuttaa siis keskikokoisten petojen saalistuskäyttäytymiseen, mutta ei niiden esiintymistiheyteen. Merikotkalla (Haliaeetus albicilla) on aiemmin havaittu samankaltaista pelotevaikutusta minkkiin, ja todennäköisesti myös maakotkan pelote vaikuttaa minkkiin ja supikoiraan. Kotkat estävät lisäksi muiden munarosvojen, esimerkiksi varsilintujen, liikkumista alueilla.

Väitöskirja luettavissa osoitteessa: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/119875/AnnalesAII310Lyly.pdf?sequence=2

Artikkeli luettavissa: Lyly M.S., Villers A., Koivisto E., Helle P., Ollila T., Korpimäki E. (2015) Avian top predator and the landscape of fear: responses of mammalian mesopredators to risk imposed by the golden eagle. Ecology and Evolution 5(2):503–514.

Mainokset

Naalin jäljet katoavat tunturista

Kirjoittanut: Samuli Karppinen

”Tämä oli jo viides kettu samalle päivälle. Näitähän näkee joka puolella!” Ajattelin työnteon ohessa, Inarissa kesällä 2015. Olin hämmästynyt kuinka paljon kettuja (Vulpes vulpes) niinkin pohjoisessa esiintyy. Lähestulkoon joka päivä tuli havaintoja ketuista, huolimatta siitä missä päin liikuin. Näköhavaintoja tuli niin asutuksen läheisyydestä kuin myös kaukaisimpien asumattomien metsäautoteiden päistä. Oli yksinliikkuvia aikuisia kuin myös saman vuoden pesueita. Kettujen menestymisestä alueella kertoivat myös lukuisat asutut pesäonkalot.

Ketunpoikanen Inarissa kesällä 2015. © Samuli Karppinen

Ketunpoikanen Inarissa kesällä 2015. © Samuli Karppinen

Suomen alkuperäinen arktinen kettulaji on naali (Vulpes lagopus). Suomessa naali on pesinyt Inarin ja Utsjoen kuntien alueilla. Naalin kohdalla ei voida puhua Suomen naalipopulaatiosta, sillä maamme naalikanta on yhteinen Ruotsin ja Norjan kanssa. Kannan koko oli 1800 – luvun lopulla 15 000 yksilöä. Nykyään koko Skandinavian naalikannaksi arvioidaan vain 120 yksilöä. Vaikka Suomessa tehdään havaintoja naalista vuosittain, on viimeisimmistä varmistetusta naalin pesinnästä kohta jo 20 vuotta. Havaitessani Ylä-Lapin ketturunsautta mieleeni hiipi väistämättä ajatus, mikä onkaan ketun merkitys naalin taantumiselle.

Perimmäinen syy naalikannan romahtamiselle on 1900 -luvun alun metsästys. Vaikka naali rauhoitettiin 1940, ei sen kanta ole siitä huolimatta noussut romahdusta edeltäneelle tasolle. Syitä miksi kanta ei ole kyennyt elpymään on useita. Muutokset poronhoidon tehostumisessa ovat vähentäneet porojen kuolleisuutta tauteihin ja päätymistä suurpetojen saaliiksi. Naalien ravintona käyttämien haaskojen sekä teurasjätteiden määrät ovat tunturialueilla näin vähentyneet. Ilmastonmuutos aiheuttaa ongelmia naalille, kuten monille muille arktisen alueen lajeille. Ilmastonlämpeneminen on arktisille lajeille julma. Naaliin se vaikuttaa ohentamalla lumipeitettä, mikä taas vaikuttaa myyriin ja sopuleihin. Pienjyrsijät ovat naaleille tärkein ravinnonlähde. Naalit eivät penikoi ravintotilanteen ollessa huono. Myyrä – ja sopulisyklien huippujen aikana naalit saavat suurempia pentueita. Ilmastonmuutos myös nostaa puurajaa ylemmäksi paljakka-alueille, mikä edistää naalin kilpailijan, ketun, selviytymistä naalin elinalueella.

Naali Norjan Polar Parkissa. © Sari Holopainen

Naali Norjan Polar Parkissa. © Sari Holopainen

Naali ja kettu eivät voi elää samalla reviirillä. Tutkimusten mukaan ketut valtaavat sekä tuhoavat naalien pesiä. Kettu on hyvin sopeutuvainen ja kilpailee ravinnosta naalin kanssa. Kuten pysäyttävä Wildlife Photographer of the Year 2015– kilpailun voittokuva osoittaa, ei pienikokoisemmasta naalista ole vastusta ketulle. Lajien pentuelaskennat osoittavat kuinka kettupentueiden määrän kasvu romahduttaa naalipentueiden määrää. Ratkaisuna kettuongelmaan tulee ensimmäisenä mieleen laajamittainen metsästys. Vuosituhannen alussa kettuja teho metsästettiin Naali Life – hankkeen puitteissa Enontekiön ja Utsjoen tunturialueilla. Ministeriön asettamat saaliskiintiöt saatiin täyteen ilmeisen helposti jokaisena pyyntitalvena. Kyseisellä metsästyksellä tuskin oli minkäänlaista merkitystä naalikannan elpymiseen. Metsästys todennäköisesti vain paransi jäljelle jääneiden kettujen elinoloja ja niiden kanta ehkä jopa vahvistui. Metsästys lyhytkestoisesti suoritettuna tuskin pystyy yksinään toimimaan naalikannan pelastajana.

Suomalaiset metsästäjät ovat hyvin aktiivisia pienpetojen, kuten ketun, metsästäjiä. Aktiivista pyyntiä esiintyy suurin piirtein napapiirin korkeudelle asti. Siirryttäessä Ylä-Lappiin, ei aktiivista pienpetopyyntiä esiinny, ainakaan samoissa mittasuhteissa. Syyt Ylä-Lapin pienpetopyynnin tehottomuuteen voidaan nähdä selvinä: pitkät etäisyydet, harva tieverkosto, lumisuus ja innokkaiden pyytäjien vähäisyys. Ehkäpä pienpetojen, kuten ketun, pyyntiä ei nähdä samalla lailla velvollisuudeksi riistakantojen hoidossa kuin muualla Suomessa. Jotta kettujen tehometsästyksellä olisi positiivia vaikutuksia naalipopulaatioon, olisi metsästyksen oltava jatkuvaa ja intensiivistä vuodesta toiseen. Suomen riistakeskus järjesti vuonna 2015, osana Yhteispohjoismaista supikoirahanketta (Management of invasive Raccoon Dogs (Nyctereutes procyonoides) in the north-European countries) Suomen Lapin supikoirien tehopyyntihankkeen. Samantapainen hanke ketun poistoon naalin elinalueilta voisi toimia paikallisia metsästäjiä innostava tekijänä.

Ilveksen (Lynx lynx) on todettu säätelevän kettukantojen tiheyttä. Runsailla ilvesalueilla kettukannat ovat alhaalla. Ilveksen puuttuminen paljakka-alueilta voidaan nähdä yhtenä syynä kettujen menestymiselle. Ylä-Lapin ilveskannan runsastuminen ei kuitenkaan ole realistinen pelastuskeino naalipopulaatiolle. Pohjoismainen naali Life+ -hanke kuitenkin osoitti että yhdistämällä eri toimia, kuten naalin lisäruokinnan, ketun metsästyksen sekä naalipesiensuojelun, voidaan naalipopulaation aleneminen pysäyttää ja jopa saada populaatio kasvuun. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen ajatus, ovatko kaikki toimet Pohjoismaiden naalipopulaation pelastamiseksi vain pelkkää viivytystaistelua?Populaatio on pieni ja geneettinen monimuotoisuus on alentunut . Pienessä populaatiossa myös tautien merkitys lisääntyy. Oman ongelmansa muodostavat tarhaketut, jotka kykenevät lisääntymään naalin kanssa. Risteymät eivät kuitenkaan pärjää luonnossa. Uhkakuvia ja haasteita naalin eli saameksi ’njallan’ kohdalla on paljon.