Mitä sorsanpoika syö?

Sorsan poikaset kasvavat nopeasti. Vain parissa kuukaudessa munasta kehittyy lintu, joka lentää tuhansia kilometrejä. Sulkien kasvattaminen vaatii paljon proteiineja. Mistä sorsan poikaset sitä saavat?

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_ducklings

Sorsanpoikasilla on monia menetelmiä etsiä ravintoa.

Kosteikolla käydessäsi olet ehkä huomannut, että siellä on paljon selkärangattomia. Ilmassa pörrää hyttysiä, sudenkorentoja ja perhosia. Moni lentävistä hyönteisistä aloittaa kuitenkin elämänsä vedestä. Toukat kehittyvät vedessä, ennen kuin kuoriutuvat ja lähtevät lentoon. Lentävät hyönteiset lepäilevät usein kosteikon kasvien varsilla. Sekä lentävät että uivat selkärangattomat ovat sorsien ruokaa.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_invertebrates_mosquito

Hyttysen toukkia eri kehitysvaiheissa. Toukat kehittyvät vedessä.

 

Kosteikkoja kansoittavat monenlaiset selkärangattomat pienestä eläinplanktonista suuriin kovakuoriaisiin. Ne kaikki ovat sorsan ruokaa. Sorsista on selkärangattomille kuitenkin myös hyötyä, sillä sorsat levittävät selkärangattomia kosteikolta toiselle: aikuiset yksilöt ja munat voivat kulkeutua sorsien höyhenissä tai suolessa pitkiäkin matkoja.

Se mitä sorsa syö, riippuu sen lajista. Eri lajit ovat erikoistuneet erilaiseen ravintoon ja esimerkiksi nokan lamellien (hammasmainen siivilärakenne) koko vaihtelee lajeittain. Puolisukeltajat ja sukeltajasorsat hakevat ravintonsa eritavoin. Pienetkin sukeltajasorsien poikaset kykenevät hakemaan ravintoa veden pohjasta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_greylag-geese_lamellar

Nokan lamellien tiheys vaihtelee lajeittain. Lamelleja käytetään ravinnon siivilöintiin.

Naaraiden tehtävänä on löytää hyviä ruokailualueita poikueilleen. Poikueet voivat liikkua pitkiäkin matkoja pesäpaikalta hyville ruokailuapajille. Suurin osa Euroopan sorsista pesii boreaalisella alueella, mutta monet järvet ovat liian ravintoköyhiä ylläpitääkseen poikueita. Tämän takia monilla järvillä ei ole poikueita ollenkaan.

Telkkäpoikueet hyödyntävät erityisesti sellaisia järviä, joissa on runsaasti sukeltavia selkärangattomia, kuten sukeltajakovakuoriaisia, sekä isoja lentäviä selkärangattomia, kuten vesiperhosia ja päivänkorentoja.

wetland_ecology_group_univeristy-of-helsinki_dytiscidae

Sukeltajakuoriaisia ja niiden toukkia.

Puolisukeltajasorsat; sinisorsa, tavi ja haapana, esiintyvät usein samoilla järvillä, eli ne jakavat saman ekologisen lokeron. Niiden syömä ravinto kuitenkin eroaa toisistaan. Sinisorsapoikueet suosivat rehevämpiä järviä, joilla on runsaasti suuria lentäviä selkärangattomia, kun taas tavipoikueet hakevat ravinnokseen pieniä lentäviä selkärangattomia, kuten erilaisia kaksisiipisiä hyttysiä. Kaksisiipiset ovat yleisiä erityisesti uusilla kosteikoilla ja tavi onkin usein tällaisten kosteikoiden pioneerilaji.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_aquatic-invertebrates

Kosteikoissa elää monenlaista pientä selkärangatonta, mm. hankajalkaisia ja siiroja.

Aikuiset haapanat ovat kasvinsyöjiä ja myös poikuevaiheessa haapanat suosivat reheviä järviä. Erityisesti kuitenkin sellaisia järviä, joilla on paljon pieniä lentäviä hyönteisiä. Sinisorsalle ja haapanalle kelpaavia kasvillisuudeltaan rikkaita järviä on kuitenkin harvassa. Karussa boreaalisessa maisemassa majava onkin tärkeä tekijä: järvet, joista puuttuu rehevä kasvillisuus, voivat kehittyä majavan tulvan aikaan kasvillisuudeltaan soveliaiksi myös haapanalle ja sinisorsalle. Majava voi siis lisätä poikueille sopivien järvien määrää muutoin karussa boreaalisessa luonnossa.

Lue lisää:

Nummi, Paasivaara, Suhonen & Pöysä 2013: Wetland use by brood-rearing female ducks in a boreal forest landscape: the importance of food and habitat

Nummi & Holopainen 2014: Whole-community facilitation by beaver: ecosystem engineer increases waterbird diversity

Do ducks have teeth?

Mainokset

Majavan alkuliemi

Kaikki elämä maapallolla on lähtöisin vedestä, niin sanotusta alkuliemestä. Vedessä tapahtuvat kemialliset reaktiot synnyttivät tapahtumaketjun, jonka tuloksena maapallolle alkoi kehittyä elämää. Elämän pääasialliset ainesosat koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta.

 

Majavat toimivat pohjoisen pallonpuoliskon vesistöjen alkuliemen keittäjänä. Pohjoisella vyöhykkeellä vesistöt ovat suurimmaksi osaksi hyvin vähäravinteisia ja karuja. Vähäravinteinen vesistö tarkoittaa, ettei siinä elä monipuolista kasvi- ja eläinlajistoa eli se tarjoaa elinympäristön hyvin rajalliselle määrälle lajeja. Vähäravinteisuuden taustalla on vesistön kemiallinen koostumus. Vähäravinteisissa vesistöissä veteen on liuenneena vain niukasti erilaisia orgaanisia yhdisteitä (orgaaninen = hiili-hiiliyhdiste).

 

Majavan luoma tulva muuttaa vähäravinteisen vesistön vaikuttamalla vesistön veden kemiaan. Majavan rakentama pato nostattaa tulvan ympäröivään maaekosysteemiin. Noussut vesi huuhtoo maalta erilaisia aineita vesistöön. Suurin osa aineista on peräisin elävistä eliöistä, pääosin kasveista.

Majava muuttaa toiminnallaan vesistön veden kemiaa. © Sari Holopainen

Kasvit koostuvat erilaisista proteiineista, rasvoista ja hiilihydraateista, joiden pääasiallisia kemiallisia aineosia ovat hiili, vety ja happi; elämän keskeiset aineosat. Vesistöön siis huuhtoutuu majavan padon rakennuksen toimesta paljon hiiltä, vetyä sekä jossain määrin fosforia.

 

Vesistössä hiili on usein liuenneessa muodossa, jota kutsutaan kansainvälisesti lyhenteellä DOC (dissolved organic carbon). Majavan padottua vesistön liuenneen hiilen pitoisuus kasvaa huomattavasti. Majavan vaikutus hiileen ei kuitenkaan ole pysyvä, vaan hiilen määrä palautuu vähitellen, noin 4-6 vuoden kuluessa tulvan alkamisesta, alkuperäiseen pitoisuuteensa. Maalta huuhtoutunut hiili varastoituu pikkuhiljaa vesistön pohjaan sekä se voi myös vapautua ilmakehään hiilidioksidin ja metaanin muodoissa.

 

Majavan synnyttämän runsasravinteisen alkuliemen johdosta vesistössä tapahtuu tapahtumaketju, jonka seurauksena vesistöön voi kehittyä hyvin monipuolinen kasvi- ja eläinlajisto. Majavan vaikutukset näkyvät ravintoverkon eri tasoilla. Orgaanista hiiltä ja muita ravinteita hyödyntävät kasviplankton ja vesikasvillisuus, mikä vuorostaan hyödyttää esimerkiksi vesiselkärangattomia ja sammakoiden nuijapäitä. Vesiselkärangattomien runsastuminen puolestaan tuo runsaasti ravintoa kaloille ja sorsien poikasille. Pohjoisen pallonpuoliskon vähäravinteiset vesistöt muuttuvat majavan toiminnan seurauksena vesilajistollisiksi keitaiksi.

Lisätietoa majavavesistöjen veden kemian muutoksista Vehkaoja ym. (2015). Spatiotemporal dynamics of boreal landscapes with ecosystem engineers: beavers influence the biogeochemistry of small lakes. Biogeochemisty.

Golfkenttien salattu luonto

Viileä aamuilma on nostattanut nurmen pienille kastehelmille. Viheriö kylpee häilyvän usvan ja joka puolella välkkyvien helmien loisteessa. Pian viheriön valtaavat suhisevat pallot ja niiden perässä kulkevat golffarit, mutta pienen hetken paikka kuuluu vielä muille.

Hiekkaharju Golfin vesiesteet tarjoavat elinympäristön monimuotoiselle lajistolle, lainattu sivulta http://www.hieg.fi

Vantaalla sijaitseva Keimola Golf on oikea lintu- ja sammakkoeläimien paratiisi. Suurimmalla vesiesteellä pesivät laulujoutsen (Cygnus cygnus), telkkä (Bucephala clangula), kaksi mustakurkku-uikkuparia (Podiceps auritus) sekä vesistön läheisyydessä palokärki (Dryocopus martius). Mustakurkku-uikkujen määrät ovat vähentyneet maailmanlaajuisesti ja laji on Suomessa luokiteltu vaarantuneeksi. Suomen kanta on pienentynyt 1980-luvun 3000-6000 pesivästä parista 1200-1700 pesivään pariin.

Yhdessä pienimmistä vesiesteistä puolestaan elävät kaikki Suomen sammakkoeläinlajit erittäin uhanalaista rupimanteria (entiseltä nimeltä rupilisko, Triturus cristatus) lukuun ottamatta. Keväällä kyseisessä vesistössä kurnuttavat kilpaa rusko- (Rana temporaria) ja viitasammakko (Rana arvalis) sekä rupikonna (Bufo bufo). Manteri (entiseltä nimeltään vesilisko, Lissotriton vulgaris) puolestaan ei kurnuta, mutta sen soidinasuiset koiraat tuovat tropiikin värejä muuten hyvin ruskean väriseen maisemaan.

Soidinasuinen manterikoiras on keväisin kosteikkojen väriläiskä. © Mia Vehkaoja

Juhannuksen tienoilla golfkentillä käykin kova kuhina. Kuivalla maalla golffarit nauttivat kesäsäässä urheilusta ja veden äärellä puolestaan kuoriutuneiden lintu- ja sammakkoeläinpoikasten kehitys on kovassa vauhdissa. Golfkentät tarjoavat poikasille paljon ravintoa, sillä vesiesteillä elävät myös lukuisat selkärangattomat; hyttysten, sääskien ja vesiperhosten toukat sekä viherlevät ja eläinplanktonit. Aurinkoiset vesistöt ovat erityisesti sammakkoeläinten suosiossa, sillä korkeammat lämpötilat vauhdittavat nuijapäiden kehitystä. Linnunpoikasille otollisia ympäristöjä ovat taas vesistöt, joissa on runsas rantakasvillisuus (esimerkiksi kaisloja ja saroja), mikä auttaa niitä suojautumaan pedoilta.

Runsas rantakasvillisuus suojaa vesilintujen poikasia, kun taas avoimuus nostattaa veden lämpötilaa ja vauhdittaa nuijapäiden kehitystä. ©Mia Vehkaoja

Golfkentät toimivat kosteikkojen eläimistön keitaina erityisesti kaupunkiympäristöissä, joissa suurin osa kaupunkikosteikoista on eristyneinä saarekkeina toisistaan. Vesiesteet puolestaan tarjoavat miltei esteettömän siirtymisen kosteikkojen välillä ja elintilaa lukuisille lajeille. Uusien golfkenttien suunnittelussa ei tällä hetkellä huomioida luontoa yleisesti ottaen laisinkaan. Mieleen kuitenkin nousee ajatus tai haave siitä, mitä saisimme aikaan, mikäli suunnittelussa huomioitaisiin luonto edes 10 % panostuksella. Keimola Golfiinkin on rakennettu hieman sattumalta täydellinen vesieste monimuotoiselle linnustolle. Suurimman vesiesteen keskelle on jätetty saari, jossa kasvaa kymmenkunta puuta ja pensasta. Juuri tällä saarella pesivät ainakin laulujoutsen ja telkkä.

Suomalaisten golfkenttien suunnittelusta ovat vastanneet niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin suunnittelijat. Keimola Golfin kentät on suunniteltu Iso-Britanniassa, mikä lisää ihmetystä kentän korkeaan biodiversiteettiin. Nykyään golfkenttien suunnittelussa ollaan ainakin osaksi siirrytty käytäntöön, jossa arkkitehti suunnittelee aluksi vain kenttien reitit, jonka jälkeen suunnittelua jatketaan paikan päällä rakennettaessa. Tällainen suunnittelutapa mahdollistaisi, että kentän toteutuksessa voitaisiin huomioida myös luonnon tarpeet.

Vesi- ja metsäsaarekkeiden suunnittelussa voitaisiin hyvin pienillä asioilla lisätä eläin- ja kasvilajien viihtymistä. Esimerkiksi mikäli jokin osa vesiesteen rantaviivasta ei tule suoranaisesti kiinni kenttään, voitaisiin tuohon rannan osuuteen jättää tiheämpää puustoa ja pensastoa sekä tuon osion rantakasvillisuuden voisi jättää niittämättä. Näin on esimerkiksi juuri Keimola Golfilla tehty. Tällaisten pienten asioiden huomioiminen ei edes aiheuttaisi lisäkustannuksia. Lisäksi suurin osa golffareista nauttii lajista, koska saavat olla ulkona ”luonnossa”. Luontoa huomioimalla golffarit tosiaan harrastaisivat lajiaan enemmän luonnossa.

Teille liiskaantuu vuosittain miljardeja sammakoita

Sammakkoeläimiä jää selkärankaisten ryhmistä kaikkein eniten autojen alle. Monilla alueilla sammakkoeläimiä kuolee vuosittain noin 250 yksilöä per tiekilometri. Tämän laskukaavan mukaan Suomen tieverkostossa (454 000 km) kuolee 113,5 miljoonaa sammakkoa joka vuosi. Puolestaan Brasiliassa liikenne tappaa vuosittain 9420 sammakkoa per tiekilometri, eli yhteensä koko Brasilian liikenteessä kuolee yli 16 miljardia sammakkoa vuosittain.

 

Kosteikkojen läheisyyteen rakennetut tiet ovat sammakkoeläimien ja matelijoiden merkittävin kuolinsyy monilla alueilla, etenkin Euroopassa. Helpotusta ongelmaan ei ole näkyvissä tulevaisuudessa, sillä liikennemäärät kasvavat maailmanlaajuisesti.

 

Nopeasti liikkuvien sammakkolajien kuolleisuus vähäliikenteisillä teillä (24–40 autoa tunnissa) on suhteellisen pientä, jopa 94 % yksilöistä selviää tien ylityksestä hengissä. Hitaasti liikkuvien lajien, kuten suomalaisen rupikonnan (Bufo bufo) selviytyminen on paljon heikompaa; vain puolet rupikonnista jää eloon. Vilkkaammin liikennöidyillä teillä (60 autoa tunnissa) rupikonnien selviytyminen on vielä huonompaa; jopa 90 % yksilöistä kuolee auton alle.

Hitaasti liikkuva rupikonna (Bufo bufo) on Suomen sammakoista herkin jäämään auton alle. © Mia Vehkaoja

Tieverkosto ja liikenne vaikuttavat sammakkoeläimiin negatiivisesti sekä suoraan tappamalla että epäsuoraan eristämällä elinalueita toisistaan. Sammakkoeläimet vaeltavat vuodenaikojen mukaan elinalueelta toiselle, erityisesti keväällä lisääntymisalueille ja syksyllä talvehtimisalueille, mikä aiheuttaa niille suurimman riskin joutua autojen yliajamiksi. Vuodenaikaista vaeltamista esiintyy varsinkin lauhkeilla vyöhykkeillä, kuten Euroopassa, jossa liikenteestä on paikoin tullut suurin uhka sammakkoeläimien säilymiselle.

 

Tiekuolemat pienentävät populaatioiden kokoa sekä vähentävät sammakoiden liikkuvuutta elinympäristöjen välillä, mikä vähentää geenivirtaa populaatioiden välillä ja johtaa geneettisen monimuotoisuuden katoamiseen. Pienemmillä populaatioilla on suurempi riski hävitä alueelta kokonaan.

 

Ennen nykyisiä kosteikkojen suojelulakeja tuhansia kilometrejä teitä rakennettiin kosteikkojen läpi, mikä aiheutti elinympäristöjen katoamista, pirstaloitumista sekä heikentymistä. Teiden rakentaminen vaikuttaa myös vesistöjen kiertoon ja toimintaan. Rakentaminen on kuivattanut ja saastuttanut teiden läheisyyteen jätettyjä kosteikkoja.

Teiden rakentaminen on vaikeuttanut myös ruskosammakon (Rana temporaria) siirtymistä talvehtimispaikoille. © Mia Vehkaoja

Suojelutoimien tulisi keskittyä teiden rakennusmääräysten tiukentumisen lisäksi estämään sammakoiden pääsyn teille esimerkiksi suoja-aidoilla ja tierummuilla. Ranskalaisen tutkimuksen mukaan aitojen ja alikulkutunnelien yhdistelmä on toimivin ratkaisu, koska sillä sammakot ohjataan käyttämään tunneleita. Valitettavasti edelleen tiedetään aivan liian vähän siitä, minkälaiset ratkaisut olisivat sammakkoeläimille kaikkein parhaita.

Vieraspedot lintujen kimpussa

Pienen altaan täyttää piipitys ja pulputus, kun useampi telkkä- ja haapanapoikue ruokailee emojen vahtiessa valppaina. Äkkiä telkkäemo nostaa mekkalan ja lentää rääpättäen altaan halki. Minkin hahmo ilmestyy halkomaan vedenpintaa, ja sorsapoikueet pakenevat hädissään. Minkki on tehokas peto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Silti se on levinnyt jo koko maahan. Vieraspedot meillä ja maailmalla ovat vakava uhka linnuille.

Minkin ilmestyminen kosteikolle saa sorsanpoikaset pakenemaan. Hälytyksen teki valpas telkkäemo. © Sari Holopainen

Tarhakarkulaisesta tuli riesa

Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jota tuotiin tarhattavaksi Suomeen ja muualle Pohjois-Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Tarhoista karanneet minkit menestyivät hyvin ja Venäjän puolella niitä myös istutettiin luontoon. Pian minkkejä tavattiin koko Fennoskandiassa.

Minkki on vesistöjen liepeillä viihtyvä peto, joka verottaa tehokkaasti vesilintukantoja. Sille kelpaavat niin munat kuin linnut. Etenkin saaristossa minkki on aiheuttanut tuhoja, ja jotkin lajit, kuten riskilä, ovat erityisesti uhattuina. Suomen saariston linnut eivät ole sopeutuneet minkin kaltaisiin petoihin. Minkin eurooppalainen vastinlaji vesikko ei viihtynyt saaristossa. Linnuissa on kuitenkin havaittu potentiaalia sopeutua uuteen saalistajaan.

Minkki on yleinen peto kosteikoilla. © Sari Holopainen

 

Supikoira EU:n vieraslajien mustalle listalle

Supikoira on aasialainen laji, jota istutettiin Neuvostoliittoon turkiseläimeksi. Sieltä supikoirat tulivat Suomeenkin ja ovat nyt levittäytymässä Ruotsiin. Viivytystaistelu supikoiran leviämiseksi on käynnissä. Supikoira listattiin vastikään EU:n haitallisten vieraslajien joukkoon. Yksi syy on sen vaikutus lintuihin.

Helsingin yliopiston petopoistokokeissa on havaittu selvä yhteys supikoiratiheyden ja kosteikoille sijoitettujen koepesien tuhoutumisen välillä. Toisissa tutkimuksissa riistakamerat ovat kuvanneet supikoiria tihutöissä niin fasaanin kuin sorsien keinopesillä. Tarkkanenäinen peto vaikuttaa olevan tehokas maapesien tuhoaja. Supikoirakannan rajoittaminen kosteikoilla ja lintuvesien ympäristöissä olisikin tärkeää. Supikoira tulee virallisesti haitallisten lajien listalle vuoden 2019 alussa ja samalla laji rinnastetaan rauhoittamattomaan eläimeen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

Supikoira tuhomassa sorsan keinopesää. Riistakamerakuva.

 

15 pientä isovilistäjää, joista jäljellä ei enää yhtäkään

1800-luvun lähestyessä loppuaan eräällä Uuden-Seelannin saarella Tibbles-niminen kissa toi majakanvartijan pihalle kummallisia lintuja, isovilistäjiä. Se saalisti ainakin 15 lintua, kunnes jäljellä ei ollut enää ainuttakaan. Rotat ja kissat olivat todennäköisesti hävittäneet nämä pienet lentokyvyttömät linnut jo aikaisemmin kaikilta muilta saarilta. Isovilistäjä ei ole kissojen ainoa uhri. Australiassa kissojen on arveltu olleen osallisena peräti 20 alkuperäisen eläinlajin katoamiseen. Kissojen on laskettu tappavan pelkästään USA:ssa satoja miljoonia lintuja vuosittain. Suurin osa näistä tuhoista on villiintyneiden kissojen tekemiä. Kissat tappavat näin ollen enemmän eläimiä kuin mikään muu ihmislähtöinen tekijä USA:ssa. Maailmanlaajuisesti lasketaan kissojen tappaneen sukupuuttoon 33 eläinlajia.

Kissa ei ole Suomen luontoon kuuluva laji, vaan on villiintyneenä vieraslajiksi luokiteltava. Turussa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa kissojen saaliista on lintuja. Varsinkin pihalintuihin kissoilla on huono vaikutus.

Kissa kyttää sorsapoikuetta kosteikon laidalla. Tässä tapauksessa kasvillisuuden niittäminen pelasti poikueen.

Supi eli pesukarhu valtaa Eurooppaa

Pohjois-Amerikasta on Eurooppaan rantautunut minkin lisäksi myös toinen kosteikkojen tuholainen. Supi (pesukarhu) tuotiin sekin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tämä erittäin sopeutuvainen eläin on menestynyt hyvin, ja nyt supeja tavataan laajalti Saksassa ja Ranskassa. Saksassa arvellaan olevan jo yli miljoona supia. Levittäytyminen pohjoiseen on vaiheessa, ja tällä hetkellä Suomea lähinnä oleva vakaa supikanta löytyy Tanskasta. Supien etujoukot yrittävät maihinnousua Etelä-Ruotsissa, josta yksittäisiä supeja on jo löytynytkin. Supikoiraan verrattuna supit menestyvät hyvin myös kaupungeissa. Mutta samoin kuin supikoira, supikin hakee ravintoa mielellään kosteikoilta ja sillä voi siksi olla tuhoisa vaikutus paikallisiin lintukantoihin.

Supi on tehokas lisääntyjä, joten sen hävittäminen kannan vakiinnuttua on osoittautunut mahdottomaksi. Tämän takia supin leviämisen torjuntaan kannattaa panostaa. EU on julistanut supin haitalliseksi vieraslajiksi, jonka tarhaaminen tai pitäminen lemmikkinä on kielletty.

 

Lähteet & lue lisää

Suomen luonnonsuolejuliitto: Vieraslajit

KSML 20.6.2017: Supikoira on nyt haitallinen vieraslaji, sanoo EU

Väänänen, V.-M. 2007: Vieraspeto kosteikolla – vaikuttaako supikoira vesilintujen ja kahlaajien poikueiden määrään? Suomen Riista (PDF)

PHYS.ORG 29.1. 2014: Cats in US kill billions of birds, mammals, study finds

Loss, S.R. et al. 2013: The impact of free-ranging domestic cats on wildlife of the United States. Nature Communications

Marra, P. & Santella C. 2017. Cat Wars. The Obituary of the Stephens Island Wren

Spiegel Online 3.8.2012. Germany Overrun by Hordes of Masked Omnivores

NOBANIS Invasive Alien fact sheets, Raccoon (PDF)

Epätasaista kilpailua karuissa järvissä – sorsat ja kalat samoilla apajilla

Kalat asuttavat boreaalisia järviä ympäri vuoden. Järvissä elävät selkärangattomat taas kuuluvat monen kalalajin ruokalistalle. Puolet vuodesta samoilla järvillä selkärangattomilla ruokailevat myös sorsat. Myös kasvinsyöntiin erikoistuneilla sorsilla varsinkin munintaan valmistautuvat naaraat ja pienet poikaset tarvitsevat valkuaispitoista selkärangatonravintoa. Boreaaliset järvet ovat tyypillisesti karuja, ja niiden selkärangatontarjonta on niukkaa. Tämä johtaa ravintokilpailuun kalojen ja sorsien välillä. Nummen ym. vastajulkaistussa kokooma-artikkelissa korostetaankin harkitsemaan kalojen istuttamista kosteikoille, joihin ne eivät alun perin kuulu tai jotka perustetaan sorsia ajatellen.

Selkärangattomat kalojen armoilla

Kalat muokkaavat vesien selkärangaton yhteisön rakennetta, joten kalallisten ja kalattomien järvien selkärangatonyhteisön rakenteen, runsauden ja monimuotoisuuden on havaittu eroavan. Kalat saalistavat erityisesti suuria selkärangattomia, jotka ovat yleensä oman yhteisönsä huippupetoja. Tällöin selkärangatonyhteisön rakenne painottuu pienempiin lajeihin.

Kasvillisuuden seassa lymyilevät selkärangattomat ovat kaloilta paremmassa suojassa, eli kalojen saalistuspaine on suurempi avovedessä. Tämä tarkoittaa, että kalojen vaikutus eri sorsalajeihin eroaa. Kalakilpailun vaikutus iskee erityisesti avovedessä ruokaileviin sorsiin (esim. tavi), kun taas kasvillisuuden joukosta ravintoa etsiviin lajeihin (esim. sinisorsa) vaikutus on heikompi.

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Sorsat kärsivät kilpailusta

Kokooma-artikkeli osoitti selvästi, että kalojen aiheuttama ravintokilpailu on haitallista sorsille lisääntymisaikana. Tilanne ei kuitenkaan ole aina niin yksiselkoinen: kala- ja sorsamääriä rajoittavat yleensä samat avainasemassa olevat ympäristötekijät, kuten järven tuotanto. Siispä rehevillä järvillä, jotka voivat tarjota runsaasti selkärangaton- ja kasviravintoa, voi sekä kalojen että sorsien runsaus olla suuri. Karuilla boreaalisilla järvillä kilpailuasetelma taas korostuu.

Nuuksiossa on istutettu koemielessä kaloja happamoitumisen takia aikoinaan kalattomiksi jääneille järville. Tutkijat istuttivat kalat järviin seurattuaan ensin useita vuosia telkkäpoikueiden järvien käyttöä samoilla järvillä. Poikueiden määrä järvillä väheni selvästi ahventen palattua. Sen sijaan parit käyttivät järviä edelleen lähes entiseen tapaan. Ero johtuu todennäköisesti poikasten ja aikuisten lintujen erilaisesta ravinnonkäytöstä: aikuiset hakevat ravintonsa pohjasta, jonka eläimistöön kaloilla on todennäköisesti pienempi vaikutus. Kalallisissa järvissä sorsanpoikasten on havaittu joutuvan käyttämään enemmän aikaa ruokailuun ja kasvavan silti hitaammin kuin kalattomissa järvissä.

Ruotsissa kalakoe tehtiin päinvastoin kuin Nuuksiossa, ja kalat poistettiin joistakin järvistä. Selkärangattomat lisääntyivät ja telkkäpoikueet saapuivat järville.

Suomessa on havaittu, että kalakannat ovat alkaneet toipua aikaisemmin happamoitumisesta kärsineillä järvillä. Tällä saattaa olla vaikutusta sorsien lisääntymismenestykseen boreaalisilla järvillä, etenkin telkän osalta.

Kalojen ja sorsien kilpailu ei ole tasapainoista siinä mielessä, että kalat vaikuttavat kyllä sorsiin, mutta sorsilla ei ole vaikutusta kaloihin. Kalat ovat järvissä vuoden ympäri ja voivat niukkoina aikoina kasvaa hitaammin. Ne myös vahvasti vaikuttavat järven selkärangatonyhteisöön. Sorsilla ei ole yhtä voimakasta vaikutusta selkärangattomiin. Ravinnon vähetessä sorsankin poikaset kasvavat hitaammin, mutta myös kuolleisuus kasvaa radikaalisti. Sorsille kunnostettaviin kosteikkoihin ei tämän takia kannattaisikaan istuttaa kaloja.

Lue lisää:

Nummi, P., Väänänen, V.-M., Holopainen S. & Pöysä H. 2016. Duck–fish competition in boreal lakes – a review. – Ornis Fennica 93: 67-76.

Majava – kosteikkoluontomme pelastaja

Sukupuuton partaalta toipunut majava (Castor sp.) palasi kosteikkoluontomme pelastajaksi. Kosteikkojemme katoamisen taustalla on kaksi merkittävää tapahtumaa: majavan sukupuutto sekä laajamittaiset ojitukset. Majavan rakentamat padot ovat tuottaneet Eurooppaan viimeisen 70 vuoden aikana lähes 1 000 neliökilometriä kosteikkoja.

 

Kaikki alkaa tulvan noususta. Rantametsään noussut vesi huuhtoo maa-ainesta ja kasvillisuutta vesistöön. Vesistön orgaanisen hiilen määrä nousee erityisesti kolmena ensimmäisenä tulvavuotena, ja alkaa tämän jälkeen vähitellen palata alkuperäiseen tasoonsa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu edesauttaa vaiheittain koko kosteikon ravintoverkkoa alkaen planktoneista ja selkärangattomista, päättyen sammakkoihin, lintuihin sekä nisäkkäisiin.

 

Majavakosteikot ovatkin sammakoille varsinaisia paratiiseja. Runsas matalan veden osuus luo sopivia kutu- ja poikasten kasvuympäristöjä. Matala vesi lämpiää nopeasti, ja näin kiihdyttää nuijapäiden kuoriutumista ja kasvua. Majavakosteikoilla riittää myös runsaasti ravintoa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu kosteikolla on lisännyt nuijapäiden ravintoa: planktonia ja alkueläimiä, sekä aikuisten sammakoiden ravintoa: selkärangattomia. Lisäksi rehevä vesikasvillisuus luo piilopaikkoja saalistajilta niin nuijapäille kuin aikuisillekin sammakoille.

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Maalle noussut tulva yhdessä majavan kanssa tappaa rannan puustoa. Lahopuu onkin nykyään katoava luonnonvara Suomen metsissä. Keskiarvollisesti Suomen metsät sisältävät vain 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla. Majavan toiminnan seurauksena maisemaan syntyy lahopuuta 7-kertaa enemmän. Majavan tuottama lahopuu on lisäksi hyvin monipuolista. Metsän muina luontaisina häiriöinä metsäpalot ja tuuli tuottavat pääasiassa kahden tyyppistä lahopuuta: pystyyn kuollutta paksua puuta sekä paksua maapuuta. Majavan toiminta puolestaan tuottaa sekä pystyyn kuollutta että maapuuta, jotka vaihtelevat huomattavasti ympärysmitaltaan. Myös vähälukuista lehtilahopuuta esiintyy majavakosteikoilla muita ympäristöjä enemmän. Mitä monipuolisempi lahopuuvalikoima metsässä on, sitä moninaisempi lahopuusta riippuva lajisto alueelle kehittyy.

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Lahopuusta riippuvainen lajisto on yksi maailman uhanalaisimmista. Maailmassa elää 400 000–1 000 000 eliötä, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta. Suomenkin lajisto kattaa yli 7000 lajia, johon kuuluu esimerkiksi jäkäliä, kovakuoriaisia ja sieniä. Nokinuppiset ovat jäkäläryhmä, joka on erikoistunut kasvamaan pystyyn kuolleella lahopuulla. Majavan toiminnan tuloksena syntyy eniten tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta, mikä takaa huomattavasti monipuolisemman nokinuppislajiston majavakosteikoille. Vedessä seisovasta kosteasta lahopuusta nokinuppiset saavat tasaisella syötöllä vettä. Lisäksi avoimessa ympäristössä nokinuppiset nauttivat runsaasta auringonvalosta. Valon ja veden oikea tasapaino on lajiryhmälle tärkeää.

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Majavakannan elpyminen on edesauttanut Suomen kosteikkojen ja lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Majavakannan toipuminen 1900-luvun alun sukupuutosta nykyiseen noin 10 000 yksilöön on varmasti ollut yksi merkittävä tekijä kosteikkoluontomme säilymisen puolesta. Suomella on kuitenkin vielä työsarkaa jäljellä, jotta saavuttaisimme EU:n edellyttämät sisävesien ennallistamistavoitteet niin määrällisesti kuin laadullisesti. Vesistöjen laadulliseen tasoon vaikuttavat niin veden kemiallinen tila kuin siinä asustavan eliöstön moninaisuus.

 

Lisää tietoa tutkimuksesta