Valkoselkätikan suojelu pelastaa myös uhanalaisen luontotyypin

Valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos) on yksi harvinaisimmista Euroopassa elävistä tikoista. Suomen metsälinnustosta valkoselkätikka on yksi uhanalaisimmista ja koko boreaalisella vyöhykkeellä laji on hyvin harvinainen. Valkoselkätikan levinneisyysalue on Norjasta aina Japaniin asti. Ennen 1900-lukua laji levisi laajasti Fennoskandian metsiin, mutta viimeisten 100 vuoden aikana kyseiset metsät ovat dramaattisesti vähentyneet ja näin aiheuttaneet valkoselkätikan vaarantumisen.

Valkoselkätikka suosii vanhoja lehtimetsiä, mutta sitä tavataan myös sekametsistä. Kuollutta lahopuuta täytyy löytyä elinympäristöstä runsaasti, sillä laji on erikoistunut käyttämään ravinnokseen kuolleen puun kaarnassa ja puun sisällä eläviä hyönteisiä, erityisesti koiperhosten (Tineidae) ja kovakuoriaisten (Coleoptera) toukkia. Valkoselkätikka on sekä ravinto- että elinympäristöspesialisti ja siksi niin herkkä muutoksille. Muihin tikkalajeihin verrattuna valkoselkätikka on vaativin elinympäristönsä suhteen. Elinvoimaisen valkoselkätikkapopulaation viihtyminen edellyttää, että alueella on 12–13 % vanhaa lehtimetsää. Yksi valkoselkätikkapari tarvitsee yhden neliökilometrin reviirin selviytyäkseen.

Valkoselkätikka on erikoistunut käyttämään ravinnokseen kuolleen puun kaarnassa ja puun sisällä eläviä hyönteisiä, erityisesti koiperhosten (Tineidae) ja kovakuoriaisten (Coleoptera) toukkia.

Valkoselkätikan elinalueiden muutoksia ja vähenemistä koskevia tutkimuksia on tehty eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Suomessa valkoselkätikka oli levittäytynyt suurimpaan osaan eteläistä Suomea 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tosin jo tuolloin esiintyminen oli laikuittaista. Kaskeamisen seurauksena lehtimetsää oli enemmän kuin nykyään, mikä oli lajille hyödyllistä. Nykyään, kun kaskeamista ei harjoiteta ja metsäpaloja torjutaan aktiivisesti, ei sukkession keskivaiheen lehtimetsää pääse syntymään. 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien myös tehokas metsätalous on vähentänyt vanhoja metsiä.

Ruotsissa valkoselkätikkoja elää kolmessa erillisessä populaatiossa maan eteläosissa. Kaikki kolme populaatiota ovat pienenemässä. Suomessa viimeisten 40 vuoden aikana kaksi kolmasosaa valkoselkätikalle sopivista elinalueista on kadonnut ja samaan aikaan populaatiokoko on vähentynyt 95 %. Tämä äkillinen kannanromahdus johtuu elinympäristön muutoksesta ja vanhan lehtimetsän vähentymisestä. Vielä 1920-luvulla Suomessa oli lehtimetsää 20 %, mutta 1980-luvun puolivälissä lehtimetsää oli jäljellä enää 8 %.

Norjassa tehdyn tutkimuksen mukaan kuusien osuus puustosta vaikuttaa valkoselkätikan esiintymiseen lisääntymisaikana. Toisin kuin Ruotsissa ja Suomessa, Norjassa valkoselkätikka viihtyy lehtimetsien lisäksi mäntyvaltaisissa metsissä. Vaikka Länsi-Norjan alkuperäisiin mäntymetsiin tehdyillä kuusi-istutuksilla on negatiivisia vaikutuksia valkoselkätikkaan, on populaatio säilynyt vakaana. Tämä johtuu siitä, että alueelle tehdyt kuusi-istutukset ovat melko pieniä ja lehtipuita on säilytetty istutusalueilla. Lisäksi alueen kokonaismetsäpinta-ala on kaksinkertaistunut 1920-luvulta lähtien, koska laajoja ruohostomaita on metsitetty. Kyseisen tutkimuksen mukaan valkoselkätikan populaatiokoko pieneni huomattavasti kuusen osuuden kasvaessa 60 %:iin.

Valkoselkätikka tarvitsee lahonnutta lehtipuuta elinympäristössään. ©Sari Holopainen

Valkoselkätikkakannat ovat olleet pitkään laskussa, mutta ainakin Suomessa ongelmaan on tartuttu. Suomen ensimmäinen suojelusuunnitelma valkoselkätikalle valmistui vuonna 1992. Valkoselkätikan seurannasta ja suojelusta on vastannut WWF vuoteen 2003 asti, jonka jälkeen päävastuu siirtyi Metsähallitukselle. Suojelutoimenpiteisiin kuuluvat kartoitusten lisäksi elinympäristöjen hoito ja suojelu, vuosittaiset pesimäpaikkakartoitukset, pesimäbiologisen aineiston kerääminen, yksilöiden rengastus sekä talviruokinta selkäsilavalla ja sian ihralla. Suojeluohjelmalla on saatu positiivisia tuloksia viimeisten vuosikymmenien aikana. Vuoden 2010 arvioinnissa lajin luokitus parani äärimmäisen uhanalaisesta (CR) erittäin uhanalaiseksi (EN) ja viimeisimmässä vuoden 2015 arvioinnissa lajin luokitus koheni entisestään. Valkoselkätikka on tällä hetkellä luokiteltu vaarantuneeksi (VU). Lisäksi vuonna 2016 havaittiin ennätysmäärä valkoselkätikkoja eli yli 250 parireviiriä, joilta 140 paikalta pystyttiin varmistamaan pesintä.

Valkoselkätikan suojelulle olisi ensiarvoisen tärkeätä lisätä suojelualueiden määrää ja kokoa. Elinympäristöjen välille olisi hyvä saada ekologisia käytäviä. Suuremmilla suojelualueilla ja ekologisilla käytävillä varmistettaisiin, että uudet poikaset pääsevät levittäytymään uusille alueille, koska pirstoutuminen on aiheuttanut nuorten yksilöiden kuolemia niiden yrittäessä siirtyä pitkiä matkoja elinympäristölaikkujen välillä. Valkoselkätikan uhanalaisuus johtuu ihmisen aiheuttamista elinympäristön muutoksista. Valkoselkätikan suojelulla ei pelasteta vain harvinaista lintulajia, vaan kokonainen katoamassa oleva luontotyyppi harvinaisine selkärangattomineen.

Mainokset

Neljä ominaisuutta, jotka tekevät majavakosteikoista nokinuppisten paratiiseja

Majavien toiminta edesauttaa nokinuppisten (Caliciales, pienten nuppineulannäköisten jäkälien) esiintymistä ja lajirikkautta. Niiden laji-ja yksilömäärät ovat huomattavasti korkeampia majavakosteikoilla kuin muunlaisissa boreaalisissa metsäympäristöissä. Majakosteikkojen otollisuus johtuu neljästä tekijästä:

 

  1. Runsaat lahopuumäärät. Nokinuppiset kasvavat elävien ja lahopuiden pinnalla, ja erityisesti kuorettomat lahopuut ovat niiden suosiossa. Majavan nostattama tulva tappaa rannan puustoa ja tuottaa runsaasti pystyyn kuollutta kuoretonta lahopuuta.

Nokinuppisia kuorettomalla kannolla majavakosteikon rannalla. © Mia Vehkaoja

  1. Lahopuutyyppien monipuolisuus. Majavan toiminta tuottaa niin pystyyn kuollutta kuin maalahopuuta ja kantoja. Tulva tappaa puut pystyyn, kun taas majavan järsiminen luo kantoja ja maapuuta. Myös lahopuun puulajivalikoima on laaja. Se sisältää niin havu- kuin lehtipuulajeja. Lahopuiden monipuolisuus puolestaan ylläpitää monipuolista nokinuppislajistoa.

 

  1. Elinympäristön suuri kosteuspitoisuus. Useat nokinuppislajit hyötyvät elinympäristön korkeasta kosteuspitoisuudesta. Boreaalisella havumetsävyöhykkeellä korkeita kosteuspitoisuuksia löytyy yleisesti vain vanhoista metsistä, joissa puut varjostavat nokinuppisille otollisen kostean pienilmaston. Tosin vanhoissa metsissä riittävästä valonsaannista muodostuu nuppisten esiintymistä rajoittava tekijä. Majavakosteikoilla suurin osa pystyyn kuolleesta puusta seisoo vedessä, mikä takaa puun tasaisen ja jatkuvan kosteuden.

Tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta majavakosteikolla. © Mia Vehkaoja

  1. Riittävä valonsaanti. Koska suurin osa lahopuusta seisoo pystyyn kuolleena vedessä, on ympäristö avoin ja valoisa. Monien boreaalisen metsän nokinuppisten uskotaan olevan keimofotofyyttisiä (=cheimophotophytic) eli ne kykenevät yhteyttämiseen (=fotosynteesiin) myös talvella hyvin alhaisissa lämpötiloissa. Nokinuppisjäkälien leväosakas tarvitsee tarpeeksi valoa yhteyttämistä varten. Tämä mahdollistuu avoimilla majavakosteikoilla niin kesällä kuin talvellakin. Talvella myös ympäröivä lumi lisää valonsaantia.

 

Lisää tietoa: Vehkaoja, M., Nummi, P., Rikkinen, J. 2016: Beavers promote calicioid diversity in boreal forest landscapes. Biodiversity and Conservation. 26 (3): 579-591.

Majava – kosteikkoluontomme pelastaja

Sukupuuton partaalta toipunut majava (Castor sp.) palasi kosteikkoluontomme pelastajaksi. Kosteikkojemme katoamisen taustalla on kaksi merkittävää tapahtumaa: majavan sukupuutto sekä laajamittaiset ojitukset. Majavan rakentamat padot ovat tuottaneet Eurooppaan viimeisen 70 vuoden aikana lähes 1 000 neliökilometriä kosteikkoja.

 

Kaikki alkaa tulvan noususta. Rantametsään noussut vesi huuhtoo maa-ainesta ja kasvillisuutta vesistöön. Vesistön orgaanisen hiilen määrä nousee erityisesti kolmena ensimmäisenä tulvavuotena, ja alkaa tämän jälkeen vähitellen palata alkuperäiseen tasoonsa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu edesauttaa vaiheittain koko kosteikon ravintoverkkoa alkaen planktoneista ja selkärangattomista, päättyen sammakkoihin, lintuihin sekä nisäkkäisiin.

 

Majavakosteikot ovatkin sammakoille varsinaisia paratiiseja. Runsas matalan veden osuus luo sopivia kutu- ja poikasten kasvuympäristöjä. Matala vesi lämpiää nopeasti, ja näin kiihdyttää nuijapäiden kuoriutumista ja kasvua. Majavakosteikoilla riittää myös runsaasti ravintoa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu kosteikolla on lisännyt nuijapäiden ravintoa: planktonia ja alkueläimiä, sekä aikuisten sammakoiden ravintoa: selkärangattomia. Lisäksi rehevä vesikasvillisuus luo piilopaikkoja saalistajilta niin nuijapäille kuin aikuisillekin sammakoille.

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Maalle noussut tulva yhdessä majavan kanssa tappaa rannan puustoa. Lahopuu onkin nykyään katoava luonnonvara Suomen metsissä. Keskiarvollisesti Suomen metsät sisältävät vain 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla. Majavan toiminnan seurauksena maisemaan syntyy lahopuuta 7-kertaa enemmän. Majavan tuottama lahopuu on lisäksi hyvin monipuolista. Metsän muina luontaisina häiriöinä metsäpalot ja tuuli tuottavat pääasiassa kahden tyyppistä lahopuuta: pystyyn kuollutta paksua puuta sekä paksua maapuuta. Majavan toiminta puolestaan tuottaa sekä pystyyn kuollutta että maapuuta, jotka vaihtelevat huomattavasti ympärysmitaltaan. Myös vähälukuista lehtilahopuuta esiintyy majavakosteikoilla muita ympäristöjä enemmän. Mitä monipuolisempi lahopuuvalikoima metsässä on, sitä moninaisempi lahopuusta riippuva lajisto alueelle kehittyy.

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Lahopuusta riippuvainen lajisto on yksi maailman uhanalaisimmista. Maailmassa elää 400 000–1 000 000 eliötä, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta. Suomenkin lajisto kattaa yli 7000 lajia, johon kuuluu esimerkiksi jäkäliä, kovakuoriaisia ja sieniä. Nokinuppiset ovat jäkäläryhmä, joka on erikoistunut kasvamaan pystyyn kuolleella lahopuulla. Majavan toiminnan tuloksena syntyy eniten tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta, mikä takaa huomattavasti monipuolisemman nokinuppislajiston majavakosteikoille. Vedessä seisovasta kosteasta lahopuusta nokinuppiset saavat tasaisella syötöllä vettä. Lisäksi avoimessa ympäristössä nokinuppiset nauttivat runsaasta auringonvalosta. Valon ja veden oikea tasapaino on lajiryhmälle tärkeää.

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Majavakannan elpyminen on edesauttanut Suomen kosteikkojen ja lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Majavakannan toipuminen 1900-luvun alun sukupuutosta nykyiseen noin 10 000 yksilöön on varmasti ollut yksi merkittävä tekijä kosteikkoluontomme säilymisen puolesta. Suomella on kuitenkin vielä työsarkaa jäljellä, jotta saavuttaisimme EU:n edellyttämät sisävesien ennallistamistavoitteet niin määrällisesti kuin laadullisesti. Vesistöjen laadulliseen tasoon vaikuttavat niin veden kemiallinen tila kuin siinä asustavan eliöstön moninaisuus.

 

Lisää tietoa tutkimuksesta

Nokinuppiset – lahopuun pienet väriläiskät

Kun menet metsään ja näet siellä henkilön halailemassa puuta ja tähyilemässä runkoa pitkin korkeuksiin, voit tästä hetkestä eteenpäin huokaista helpotuksesta. Kyseessä ei ole jokin puun halailu –rituaali, vaan olet törmännyt nokinuppistutkijaan työssään.

Nokinuppisten havainnointia puunrungolta. © Stella Thompson

Nokinuppisten havainnointia puunrungolta. © Stella Thompson

Nokinuppiset ovat moninainen jäkäläryhmä, joka elää yleensä lahopuun pinnalla. Ulkonäöltään nokinuppiset muistuttavat nimensä veroisesti nuppineulaa. Ne ovat kooltaan pieniä noin yhdestä millimetristä viiteen senttimetriin. Parhaiten niitä havaitsee juuri puunrunkoa ylöspäin katselemalla. Nokinuppisten itiöt kerääntyvät nuppipään itiömaljaan, josta ne tarttuvat runkoa pitkin kipittelevien eläimien karvoihin ja sulkiin. Itiöt voi havaita omalla sormella nokimaisena pölynä.

Nokinuppisia pystyyn kuolleen puun pinnalla. Mycocalicium subtilella ei ole tällä hetkellä suomenkielistä nimeä, vaikka laji on kohtuullisen yleinen Suomessa. © Mia Vehkaoja

Nokinuppisia pystyyn kuolleen puun pinnalla. Mycocalicium subtilella ei ole tällä hetkellä suomenkielistä nimeä, vaikka laji on kohtuullisen yleinen Suomessa. © Mia Vehkaoja

Vaikka nokinuppiset voi suhteellisen helposti havaita paljaalla silmällä, tehdään lajitunnistus yleensä luupin ja mikroskoopin avulla. Lähempi tarkastelu avaa aivan uuden värimaailman. Usealla lajilla leväosakas kasvaa puun pinnalla kirkkaan keltaisen, vihreän tai punaisen värisenä. Toisilla lajeilla itse nuppirakenteen omaavassa sieniosakkaassa on valkoista, vihreää, keltaista taikka ruskeaa.

Ruosteneulajäkälä (Chaenotheca ferruginea) viihtyy havupuiden pinnalla, ja on hyvin laajalle levinnyt lauhkeiden ja viileiden alueiden laji. © Mia Vehkaoja

Ruosteneulajäkälä (Chaenotheca ferruginea) viihtyy havupuiden pinnalla, ja on hyvin laajalle levinnyt lauhkeiden ja viileiden alueiden laji. © Mia Vehkaoja

Suomessa elää noin 70 nokinuppislajia, mutta ne ovat lajiryhmänä valitettavan puutteellisesti tutkittuja. Osa lajeista on loisia. Ne loisivat joko toisella nokinuppislajilla, levällä tai esimerkiksi sammaleella. Nokinuppisfossiileitakin on löydetty säilyneenä meripihkan sisällä. Nokinuppisten ulkonäkö on säilynyt hyvin samankaltaisena miljoonia vuosia. Löydetyillä fossiilinäytteillä voidaan mallintaa miljoonien vuosien takaisien metsien puustorakenteita. Tämä ulkomuodoltaan pieni mutta sitäkin mielenkiintoisempi lajiryhmä ansaitsisi enemmän huomiota. Lisäksi niiden tarkkailu ja harrastaminen on suhteellisen helppoa, sillä ne eivät liiku ja lähde karkuun. Tarvitaan vain tarkkaavaiset silmät.

Ainakin miljoona linnunpönttöä

Kukaanhan ei oikeasti tiedä montako niitä on. Siis linnunpönttöjä Suomessa. Mutta 1.3.2016 avataan valtakunnallinen Miljoona linnunpönttöä -kampanja, jonka tavoitteena on kartoittaa jo olemassa olevien pönttöjen lukumäärä ja alueellinen jakautuminen sekä kannustaa ihmisiä ja yhteisöjä rakentamaan uusia pönttöjä.

Jokainen pöntön omistaja voi käydä rekisteröimässä pönttönsä sijainnin osoitteeseen yle.fi/miljoonaponttoa. Rekisteröimismahdollisuus aukeaa 1.3. Samalla on hyvä hetki tarkistaa pöntön kunto, ja kampanja muistutteleekin linnunpönttöjen puhtaanapidon tärkeydestä. Sivusto tarjoaa myös lisätietoja kolopesijöistä, sekä linnunpönttöjen rakennus- ja ripustusohjeita. Kannustetaanpa sivulla myös rakennustalkoiden järjestämiseen.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_sinitiainen

Sinitiainen lähdössä pöntöltä © Mia Vehkaoja

Mutta eikö miljoona pönttöä ole jo hieman liioittelua, mihin ihmeeseen niitä niin monta tarvitaan?

Kolopesijät ovat eläinlajeja, jotka tarvitsevat pesimisen onnistumiseksi onkalon, mm. monet tiaiset, pöllöt, tikat, liito-orava ja näätä pesivät koloissa. Onkaloita esiintyy luonnossa vanhoissa puissa, joiden runko tai latvusto on vaurioitunut. Vaurio voi saada alkunsa esimerkiksi tuulen katkoessa puun kahtia. Ajan myötä vaurio kasvaa onkaloksi muun muassa lahottajasienten vaikutuksesta. Tikat puolestaan hakkaavat jopa terveisiin puihin koloja. Suomessa kolopesiviä lintulajeja on reilut 40.

Tehostunut metsätalous on vähentänyt vanhojen, lahojen ja järeiden puiden määriä luonnossa, ja näin kolojenkin määrä on pienentynyt huomattavasti. Metsähaapa on suomalaisen metsän parhaimpia koloja muodostavia puita lajin suhteellisen nopean järeytymisen ja puuaineen pehmeyden vuoksi. Onpa haapaa verrattu yhdeksi boreaalisen metsän monimuotoisuuden ja pyhän kolminaisuuden: haapa-haavankääpä-palokärki (tai harmaapäätikka) ylläpitäjäksi. Kyseinen kolmikko on suomalaisen metsän kulmakiviä luonnonkolojen muodostamisen suhteen. Haapa on kuitenkin vähentynyt huomattavasti menneinä vuosikymmeninä sen huonon arvostuksen takia, ja niinpä tikoillekin riittää vähemmän nakutusmateriaalia.

Vähentyneiden kolojen vuoksi myös monien kolopesijöiden kannat ovat laskeneet. Tammikuussa julkaistun uusimman uhanlaisuusarvioinnin mukaan tutut töyhtö- ja hömötiainen luokiteltiin vaarantuneiksi. Hömötiaiskannasta noin 25 % pesii Suomessa, eli Suomella on suuri rooli lajin suojelussa. Luonnonkolojen vähentyminen ja linnunpönttöjen määrän kasvaminen suosii lajeja, jotka kykenevät pesimään asutuksen läheisyydessä ja taajamissa. Juuri näillä alueilla pöntöt ovat yliedustettuja. Keskellä metsää on harvoin linnunpönttöjä, ja esimerkiksi tähän ongelmaan halutaan nyt tarttua uuden kampanjan myötä.

Kaikilla lajeilla on kolojen suhteen omat mieltymyksensä, ja siksi onkaloita tulisi olla paljon erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi hömötiainen haluaa kaivaa oman pesäkolonsa, mutta lajin hennolla nokalla onnistuu onkalon kaivuu ainoastaan hyvin lahoon puuhun. Tämän vuoksi myös pönttöjen ja niiden sijoituspaikkojen on oltava mahdollisimman monipuolisia, jotta saadaan tyydytettyä vaikeimmatkin ”nirsoilut”. Hömötiaiselle voi esimerkiksi rakentaa pienen pöntön, jonka täyttää sahanpurulla tms. pehmeällä puuaineella. Näin saadaan hömis hämättyä luulemaan, että se onkin itse kovertanut onkalon pelkän tehokkaan suursiivouksen sijaan.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_leppälintu

Leppälintu viihtyy tekopöntöissä ©Milla Niemi

Usein luullaan ainoastaan pikkulintujen pesivän tekopönttöihin. Pönttöjä on kuitenkinkaikenkokoisille lajeille, ja esimerkiksi Suomen tuulihaukkakanta on lähtenyt kasvuun osin onnistuneen pöntötyksen avulla. Myös muutamat sorsalinnut, kuten koskelot ja uivelo pesivät pönttöihin ja lähes jokainen pöllölajimme hyväksyy pöntön pesimispaikaksi.

Jo olemassa olevien pönttöjen rekisteröinti antaa arvokasta tietoa pönttöjen maantieteellisestä sijoittumisesta ja pönttötyyppien jakaumasta. Näin voidaan tulevaisuudessa kohdentaa uusia koteja pönttövapaille alueille. Jopa presidenttipari on lupautunut mukaan rakennustalkoisiin, ja heidän saavutuksensa ovat nähtävillä kampanjan aloituspäivänä 1.3. Ylen Aamu-tv:ssä. Miljoona pönttöä ei siis missään nimessä ole liioittelua, vaan ihan hyvä alku laajamittaiselle ja kattavalle suojelutyölle, jonka avulla helpotetaan usean lajin ahdinkoa.

 

Ennen kampanjan alkua lisätietoja tarjoavat:

http://yle.fi/uutiset/suomalaisten_kunnianhimoinen_suunnitelma_rakennamme_miljoona_linnunponttoa/8681847

http://yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa

 

 

 

Majava – kosteikkojemme lahopuuntuottaja

Boreaalisella vyöhykkeellä lahopuusta on tullut harvinaista tehostuneen metsätalouden myötä. Monet hyönteis-, sieni-, lintu- ja nisäkäslajit hyödyntävät lahopuuta jossain elämänvaiheessaan esimerkiksi ruokana, pesä- tai suojapaikkana. Lahopuuta syntyy puuston ikääntyessä tai jonkin häiriön kuten metsäpalon seurauksena. Kontrolloidussa talousmetsässä on vähemmän sekä häiriöitä että vanhoja puita. Jopa 90 % Fennoskandian metsistä on nykyisin metsätalouden muokkaamia. Lahopuun vähentyessä myös siitä riippuvaiset lajit ovat harvinaistuneet, heikentäen ravintoverkkojen ja ekosysteemien toiminnallisuutta. Talousmetsissä lahopuuta voi olla ainoastaan muutamia kuutioita hehtaarilla, kun taas häiriön seurauksena tai vanhassa metsässä lahopuun määrät voivat nousta satoihin kuutioihin hehtaarilla.

Suomessa arvioidaan olevan noin 10 000 amerikanmajavaa ja vain 2 000 euroopanmajavaa. © Sari Holopainen

Suomessa arvioidaan olevan noin 10 000 amerikanmajavaa ja vain 2 000 euroopanmajavaa. © Sari Holopainen

Boreaalisen vyöhykkeen alavilla kosteikkomailla esiintyy harvoin voimakkaita häiriötekijöitä kuten metsäpaloja, joten lahopuuta muodostuu lähinnä yksittäisten puiden kuollessa kilpailun ja ikääntymisen vuoksi. Majava on kuitenkin kosteikkojen ekosysteemi-insinööri, joka muokkaa elinympäristöään kaatamalla puita ja nostattamalla tulvia. Toiminnallaan se vaikuttaa myös muihin ympäristönsä eliöihin. Majavan tulvan vaikutusalueelle voi muodostua huomattavia määriä lahopuuta puuston kuollessa hapenpuutteeseen. Tietyissä tilanteissa tulva voi tappaa kokonaisia metsäkuvioita. Majavan voidaan siksi ajatella olevan alavien metsien pääasiallinen luonnollinen häiriötekijä.

Lahopuulaskentaa majavatulvikolla - bongaa tutkijat! © Mia Vehkaoja

Lahopuulaskentaa majavatulvikolla – bongaa tutkijat! © Mia Vehkaoja

Majava tarvitsee ravinnokseen sekä pesän ja padon rakennusaineiksi puuta, mieluiten lehtipuuta. Kaataessaan puita ja tulvatessaan vesistön rannan se kuluttaa tarvitsemansa puuresurssin muutamassa vuodessa loppuun, ja siirtyy seuraavalle vesistölle aloittaakseen toimintansa alusta. Sopivalle vesistölle majava voi palata joitakin vuosia myöhemmin, kunhan puuta on jälleen saatavilla. Maisemaan syntyy näin majavan ansiosta lahopuu pesäkkeitä, jotka lisäävät maisematasolla lajiston monimuotoisuutta. Liikkuessaan paikasta toiseen ja palatessaan vanhoille esiintymisvesistöilleen majava luo maisemaan toistuvasti eri-ikäistä lahopuuta. Tämä on suuri etu lahopuusta riippuvaisille lajeille, koska rajatun alueen lahopuun ominaisuudet muuttuvat lahoutumisen jatkuessa, ja viimein resurssi kuluu loppuun. Kun lähialueilta löytyy lisää lahoasteiltaan vaihtelevaa puuta jatkumona, on lahopuusta riippuvaisilla eliöillä parhaimmat mahdollisuudet selviytyä.

Majava tuottaa ympäristöönsä lisäksi harvinaisia lahopuun muotoja. Osa lahopuutyypeistä on harvinaistunut talousmetsissä voimakkaammin kuin muut, esimerkiksi pystyyn kuolleet rungot ja lehtipuusta koostuva lahopuu ovat nykyään kaikista epäedustetuimpia boreaalisen vyöhykkeen talousmetsissä. Lahopuun tyypillä on merkitystä, sillä monet lahopuusta riippuvaiset eliöt ovat lisäksi erikoistuneet käyttämään tietynlaista lahopuuta, esimerkiksi osa tarvitsee palanutta puuta, osa syö ainoastaan lehtipuuta jne. Majava tuottaa huomattavia määriä sekä pystyyn kuollutta että lehtilahopuuta, eli se lisää maisemaan juuri metsissämme harvinaisemmiksi käyneitä lahopuutyyppejä. Majavan tuottama lahopuu ei kuitenkaan rajaudu ainoastaan näihin kahteen tyyppiin, vaan laji edesauttaa hyvin laajasti lahopuun muodostumista tuottamalla edellä mainittujen lisäksi mm. havupuusta koostuvaa lahopuuta, maapuita ja kantoja. Majavan tuottama lahopuu on myös hyvin kosteaa, mikä todennäköisesti vaikuttaa puun vallanneeseen lahottajasienilajistoon. Esimerkiksi kotelosienet viihtyvät kosteassa puussa huomattavasti kantasieniä paremmin, ja tämä vuorostaan voi hyvinkin vaikuttaa alueelle muodostuvan hyönteislajiston kirjoon. Majava-alueille voi siis muodostua erilaisia lahopuusta riippuvaisia lajistoja kuin paloalueille tai talousmetsään hakkuiden jälkeen. Näiden lajien vuorovaikutuksia tunnetaan kuitenkin vielä hyvin huonosti.

Majavan tulva voi tappaa myös kokonaisia täysi-ikäisiä metsiköitä, jolloin syntyy huomattavia määriä lahopuuta. © Mia Vehkaoja

Majavan tulva voi tappaa myös kokonaisia täysi-ikäisiä metsiköitä, jolloin syntyy huomattavia määriä lahopuuta. © Mia Vehkaoja

Majava tarjoaa toimillaan mahdollisuuden kaikenkattavaan ekosysteemien suojeluun yksittäisten lajien suojelun sijaan. Majavaa voitaisiin käyttää lahopuun tuottajana ja ennallistajana kosteikkoja ympäröivissä metsissä.

Tutkimusryhmämme on julkaissut majavan lahopuuvaikutuksista artikkelin, joka löytyy osoitteesta http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0378112715005757

Neljä syytä miksi lahopuiden katoaminen olisi suuri katastrofi

Kaikkialta maailmasta raportoidaan lahopuumäärien dramaattisesti vähentyneen. Neljä syytä, miksi metsiemme lahopuut ovat niin tärkeitä?

1. Kuollut puu säilyy metsässä pitkään
Kun puu lahoaa, se muuttuu hiilidioksidiksi, vedeksi ja mineraaleiksi eli juuri niiksi aineiksi, joita puu sitoo itseensä yhteyttämisen avulla sen ollessa vielä elossa ja kasvavana. Pohjoisilla alueilla puulla kestää 50 – 100 vuotta, jotta se on täydellisesti hajonnut. Lahopuu pysyy siis osana metsän monimuotoisuutta hyvin pitkän ajan, ja mahdollistaa näin ollen siitä riippuvaisten eliöiden selviytymisen.

Puulla kestää jopa 100 vuotta ennen kuin se on kokonaan lahonnut. © Mia Vehkaoja

Puulla kestää jopa 100 vuotta ennen kuin se on kokonaan lahonnut. © Mia Vehkaoja

2. Lahopuu on sienten ja selkärangattomien ravintoa
Puun lahoamisesta vastaavat pääasiallisesti sienet, mutta myös bakteerit ja selkärangattomat. Näiden eliöiden ruoansulatusyhdisteet, entsyymit, pilkkovat puun rakennetta helpommin syötävään muotoon. Aivan kuten ihmisen mahalaukun entsyymit pilkkovat syömämme ravinnon meille paremmin hyödynnettävään muotoon. Sienet voidaan jakaa kahteen päälahottajatyyppiin: rusko- ja valkolahottajiin. Valkolahottajia, kuten aarnikääpää, kasvaa pääasiassa lehtipuilla, kun taas ruskolahottajat, kuten tummakesikkä, vastaavat enimmäkseen havupuiden lahotuksesta. Selkärangattomista esimerkiksi kovakuoriaiset, muurahaiset ja termiitit käyttävät kuollutta puuta ravintonaan. Myös jäkäliin kuuluvat nokinuppiset pystyvät ainakin jossain määrin lahottamaan puuta.

3. Kuollut puu toimii kotina eläinten poikasille
Lahoava puu tarjoaa elinympäristön tuhansille lajeille. Joillekin se on munien haudontapaikka ja vastasyntyneiden poikasten turvallinen koti. Monet kovakuoriaiset ja termiitit laskevat munansa lahoavan puun sisään, jossa kuoriutuvat toukat ovat turvassa omissa kammioissaan. Sääsket ja kärpäset sekä myrkkypistiäiset puolestaan hyödyntävät lahopuiden sieniä toukkiensa kotina. Selkärangattomien lisäksi myös linnut, lepakot ja liito-orava hyödyntävät lahopuun koloja poikastensa pesinä. Kolopesijöinä, tikat ovat hyvä ja helposti havaittava mittari osoittamaan lahopuun runsautta metsässä.

Lahopuu tarjoaa ravintoa tai kodin tuhansille lajeille, esimerkiksi erilaisille limasienille ja muurahaisille. © Mia Vehkaoja

Lahopuu tarjoaa ravintoa tai kodin tuhansille lajeille, esimerkiksi erilaisille limasienille ja muurahaisille. © Mia Vehkaoja

4. Lahopuun katoaminen aiheuttaa ainakin paikallisia sukupuuttoja
Lahopuu on nykyään katoava luonnonvara. Metsäteollisuus on vähentänyt suomalaisten metsien lahopuumääriä yli 90 prosenttia. Samalla se on aiheuttanut usean eliölajin paikallisia sukupuuttoja. Suurimman uhan alla ovat lajit, joiden kaikki elämänvaiheet ovat riippuvaisia lahopuusta. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi arinakääpä ja pohjantikka.