Teille liiskaantuu vuosittain miljardeja sammakoita

Sammakkoeläimiä jää selkärankaisten ryhmistä kaikkein eniten autojen alle. Monilla alueilla sammakkoeläimiä kuolee vuosittain noin 250 yksilöä per tiekilometri. Tämän laskukaavan mukaan Suomen tieverkostossa (454 000 km) kuolee 113,5 miljoonaa sammakkoa joka vuosi. Puolestaan Brasiliassa liikenne tappaa vuosittain 9420 sammakkoa per tiekilometri, eli yhteensä koko Brasilian liikenteessä kuolee yli 16 miljardia sammakkoa vuosittain.

 

Kosteikkojen läheisyyteen rakennetut tiet ovat sammakkoeläimien ja matelijoiden merkittävin kuolinsyy monilla alueilla, etenkin Euroopassa. Helpotusta ongelmaan ei ole näkyvissä tulevaisuudessa, sillä liikennemäärät kasvavat maailmanlaajuisesti.

 

Nopeasti liikkuvien sammakkolajien kuolleisuus vähäliikenteisillä teillä (24–40 autoa tunnissa) on suhteellisen pientä, jopa 94 % yksilöistä selviää tien ylityksestä hengissä. Hitaasti liikkuvien lajien, kuten suomalaisen rupikonnan (Bufo bufo) selviytyminen on paljon heikompaa; vain puolet rupikonnista jää eloon. Vilkkaammin liikennöidyillä teillä (60 autoa tunnissa) rupikonnien selviytyminen on vielä huonompaa; jopa 90 % yksilöistä kuolee auton alle.

Hitaasti liikkuva rupikonna (Bufo bufo) on Suomen sammakoista herkin jäämään auton alle. © Mia Vehkaoja

Tieverkosto ja liikenne vaikuttavat sammakkoeläimiin negatiivisesti sekä suoraan tappamalla että epäsuoraan eristämällä elinalueita toisistaan. Sammakkoeläimet vaeltavat vuodenaikojen mukaan elinalueelta toiselle, erityisesti keväällä lisääntymisalueille ja syksyllä talvehtimisalueille, mikä aiheuttaa niille suurimman riskin joutua autojen yliajamiksi. Vuodenaikaista vaeltamista esiintyy varsinkin lauhkeilla vyöhykkeillä, kuten Euroopassa, jossa liikenteestä on paikoin tullut suurin uhka sammakkoeläimien säilymiselle.

 

Tiekuolemat pienentävät populaatioiden kokoa sekä vähentävät sammakoiden liikkuvuutta elinympäristöjen välillä, mikä vähentää geenivirtaa populaatioiden välillä ja johtaa geneettisen monimuotoisuuden katoamiseen. Pienemmillä populaatioilla on suurempi riski hävitä alueelta kokonaan.

 

Ennen nykyisiä kosteikkojen suojelulakeja tuhansia kilometrejä teitä rakennettiin kosteikkojen läpi, mikä aiheutti elinympäristöjen katoamista, pirstaloitumista sekä heikentymistä. Teiden rakentaminen vaikuttaa myös vesistöjen kiertoon ja toimintaan. Rakentaminen on kuivattanut ja saastuttanut teiden läheisyyteen jätettyjä kosteikkoja.

Teiden rakentaminen on vaikeuttanut myös ruskosammakon (Rana temporaria) siirtymistä talvehtimispaikoille. © Mia Vehkaoja

Suojelutoimien tulisi keskittyä teiden rakennusmääräysten tiukentumisen lisäksi estämään sammakoiden pääsyn teille esimerkiksi suoja-aidoilla ja tierummuilla. Ranskalaisen tutkimuksen mukaan aitojen ja alikulkutunnelien yhdistelmä on toimivin ratkaisu, koska sillä sammakot ohjataan käyttämään tunneleita. Valitettavasti edelleen tiedetään aivan liian vähän siitä, minkälaiset ratkaisut olisivat sammakkoeläimille kaikkein parhaita.

Lentävät ja rapisevat – miten metsähyönteisiä tutkitaan

Hyönteisten tutkiminen on mielenkiintoista mutta haastavaa. Määrittäminen vaatii lähes

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_koivunmantokuoriainen

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

aina yksilöiden pyydystämistä, tosin joitain lajeja voi tunnistaa esimerkiksi niiden puunrunkoon jättämien syömäjälkien perusteella kuten koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi). Jos alueen hyönteislajistoa halutaan kartoittaa, on kuitenkin pääsääntöisesti tarpeen käyttää eri tarkoituksiin soveltuvia pyydyksiä. Esimerkiksi perhosia pyydetään valorysillä öiseen aikaan ja joidenkin suojeltavien lajien esiintymistä selvitetään feromoniansoilla, joihin laitetaan täkyksi keinotekoisesti tuotettua houkutinainetta. Ansoja voidaan kaivaa maantasolle, kiinnittää onttoihin puunrunkoihin tai nostaa korkealle puun latvustoon.

Väitöstutkimukseni aikana kartoitan majavien vaikutuksia kovakuoriaisten esiintymiseen. Tutkimuskysymyksiä on useita: esiintyykö majavien tulva-alueilla erilainen lajisto kuin muualla, vaikuttaako tulva-alueiden lisääntynyt kosteus ja paahteisuus lajistoon ja edistävätkö tai vähentävätkö majava-alueet mahdollisia metsätuholaislajeja ja/tai suojeltavia lajeja. Tutkimukseni yhdistää siis mielenkiintoisella tavalla riistaeläimen, jolla on laaja-alaisia vaikutuksia ympäristössään, ja kovakuoriaisia, joista moni on vähentynyt metsissä ja kaipaa nykyään suojelua. Majavan tulva ja puun jyrsintä voi paikallisesti häiritä metsänomistajia, mutta tutkimuksessani selvitän edistääkö tai haittaako majava metsien tuhohyönteisiä. Riista- ja hyönteistutkimuksen yhdistäminen on varsin jännää, ja tuottaa lisätietoa jonka avulla voimme tulevaisuudessa päättää metsähyönteisten suojelusta, majavakantojen hoidosta ja jopa majavalajien käytöstä ennallistamisen välineinä.

Ikkunapyydykset ovat suosittuja ansoja, joiden avulla saadaan kartoitettua laajasti alueen lajistoa. Niiden avulla ei pyydystetä tietyntyyppisiä hyönteisiä, vaan niihin mönkii tai lentää hyvin laaja kirjo erilaisia selkärangattomia kaksisiipisistä valeskorpioneihin ja pistiäisistä kovakuoriaisiin. Ikkunapyydyksen idea on hyvin yksinkertainen: ansa kiinnitetään puunrungolle tai roikkumaan kahden puun väliin. Hyönteiset kävelevät tai lentävät päin pyydyksen muovipleksiä, ja putoavat siitä pyydyksen alaosan säiliöön. Säiliössä on vettä, tiskiainetta ja suolaa. Hyönteiset eivät pääse tiskiaineen vuoksi lentoon vaan hukkuvat veteen, ja suola säilöö ne siihen saakka kunnes ansa käydään tyhjentämässä. Pyydys käydään tyhjentämässä noin kerran kuussa. Minulla on pyydyksiä maastossa 120, eli joka kesä näytepurkkeja kasaantuu noin 600 kappaletta.

Valitettavasti ikkunapyydyksiin voi joskus eksyä myös muita eliöitä. Oman tutkimukseni aikana ansaan on joutunut muutamia sisiliskoja ja yksi lepakko. Tämä harmittaa aina kovasti, koska turhaan kuollut laji ei edistä tutkimusta tai tiedettä. Samoin harmittavat tilanteet, joissa pyydyksen on tietämättään kiinnittänyt puunrunkoon jota muurahaisyhdyskunta käyttää reittinään. Tällöin pyydykseen voi hukkua satoja tai jopa tuhansia muurahaisia. Oma tutkimukseni keskittyy kovakuoriaisiin, joten muurahaisten kuolema on tässä tilanteessa täysin turhaa. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahdu usein.

Tyhjentämisen jälkeen näytteestä etsitään mikroskoopin avulla haluttuja hyönteisiä. Seuraavaksi ne tunnistetaan tarpeelliselle tasolle. Joskus heimon tietäminen riittää, joskus taas yksilöt on tunnistettava lajilleen, jotta voidaan tehdä esimerkiksi riittävän tarkkoja suojelupäätöksiä tai saada lajien käyttäytymisestä uutta tietoa. Lahkosta, heimosta ja suvusta riippuen tunnistaminen tapahtuu eri ruumiinosien perusteella, muun muassa kovakuoriaisilla tärkeitä ruumiinosia ovat nilkat ja sukuelimet.

Välillä vastaan tulee puutteellisesti tunnettuja lajeja. Myös tunnistamisen työkalu, määrityskaavat, ovat toisinaan keskeneräisiä. Esimerkiksi Suomessa tavattavien lyhytsiipisten heimon paras määrityskaava on toistaiseksi saksankielinen, ja monilla heimoilla täydellisimmät kaavat ovat venäjäksi. Kuluva kesä on aineistonkeruuni viimeinen, joten seuraavaksi edessä on heimojen ja lajien tunnistaminen. Tässä vaiheessa kiittelenkin yläasteen ja lukion saksan kielen kursseja. Uutena aluevaltauksena lienee seuraavaksi venäjän sanasto.

Jos lajin suojelu johtaakin konfliktiin?

Luonnonsuojeluaate nousi viime vuosisadalla vastaamaan ympäristön heikentyneeseen tilaan. Monien eläinlajien kannat olivat laskeneet ja suojelutoimilla lähdettiin pelastamaan niitä vääjäämättömältä sukupuutolta. Useiden lajien kohdalla suojelutoimet ovat kantaneet hedelmää, ja kannat on saatu kasvamaan. Tämä on lajin selviämisen kantilta tietenkin hyväksi, mutta kykeneekö nykyinen luonnonsuojelu vastaamaan, jos kantojen kasvu johtaa konfliktiin?

Isot lintukonfliktit

Ensimmäisen kerran törmäsin tähän ongelmaan vuosia sitten hanhilla. Monet hanhilajit ovat olleet tiukan suojelun piirissä kantojen elvyttämiseksi. Joidenkin kohdalla suojelutoimet ovat purreet hyvin, jopa niin että hanhien aiheuttamat ongelmat ovat paikoin ylittäneet viljelijöiden sietokyvyn. Luin kirjoituksen, jossa pohdittiin hoitotoimien jäykkyyttä: osaammeko siirtyä suojelun leimaamasta kantojen hoidosta pois, mikäli siihen olisi taas varaa?

Hanhien kohdalla varsinkin viljelyvahingot ovat kasvaneet ja nyt jo kaupunkilaistenkin sietokykyä koetellaan. Hanhia vastaava tilanne vallitsee tällä hetkellä myös kurjen ja laulujoutsenen kohdalla. Molemmat lajit ovat runsastuneet aallonpohjansa jälkeen, ja aiheuttavat nykyään jonkin verran maatalousvahinkoja. Lintujen ja ihmisten välisiä konflikteja on ratkaistu maksamalla viljelijöille korvauksia, mutta pidemmän päälle tämä ei ole tavoiteltava ratkaisu. Yksi luovempi ratkaisu on houkutella esimerkiksi kurkia tietyille peltoalueille, joilla ne eivät aiheuta hallitsematonta vahinkoa. Lintujen massaesiintymäalueille viljelijä voi hakea korvausta kurki-, hanhi- ja joutsenpellon perustamiseen. Riistalajien kohdalla harkittavana on tietenkin myös suojelutoimien ja metsästyksen suhde ja muuttavien lajien kohdalla tämä tarkoittaisi kansainvälistä keskustelua. Runsastuneen valkoposkihanhen metsästyksen sallimista on Suomessa ehdotettu, mutta tähän ei ole ryhdytty. Sen sijaan heti Itämeren eteläpuolella Virossa valkoposkea saa metsästää satovahinkojen ehkäisemiseksi.

 

Merikotka aiheuttaa haasteita haahkan lisääntymiselle © Sari Holopainen

Merikotka aiheuttaa haasteita haahkan lisääntymiselle © Sari Holopainen

Suojeltukin peto syö lihaa

Erityisen hankala tilanne syntyy siitä, kun yhden lajin suojelun onnistuminen johtaa konfliktiin toisen lajin suojelun kanssa. Tällainen tilanne voi tulla esimerkiksi saalislajin ja sen saalistajan välille. Merikotkan (nyt uhanalainen) pelastaminen sukupuuton partaalta on yksi suomalaisen luonnonsuojelun menestystarinoista. Uusimpien tutkimusten mukaan kotkat ovat kuitenkin yksi syy haahkakantojen taantumiselle saaristossa. Merikotkien saalistuksen takia osa saaristosta on käytännössä tyhjentynyt pesivistä haahkanaaraista. Pesimäajan jälkeen kotkat harventavat myös merellä uiskentelevia poikueita. Merikotkan vaikutus ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen: toisaalta kotka rajoittaa haahkan pesiä tuhoavan minkin määrää saaristossa. Petojen lisäksi haahkakantaa uhkaa myös Itämeren rehevöityminen ja suolapitoisuuteen liittyvät ekosysteemimuutokset.  Suomen uudessa lintujen uhanlaisuusarviossa haahka onkin määritelty vaarantuneeksi lajiksi. Ellei haahkakannan kehitys muutu, joudutaan tämän perinteisen riistalajin metsästysmahdollisuuksia arvioimaan, mutta haahkan monisyisten ongelmien ratkaisemiseen tämä keino tuskin riittää.

Metsäpeuran vasatuotto on kärsinyt petopaineen takia. Tämä vasa syntyi Korkeasaareen © Sari Holopainen

Metsäpeuran vasatuotto on kärsinyt petopaineen takia. Tämä vasa syntyi Korkeasaareen © Sari Holopainen

Konfliktitilanne tilanne on syntynyt myös suden (erittäin uhanalainen) ja metsäpeuran (silmälläpidettävä) välille. Kainuun susikannan kasvu on johtanut metsäpeurakannan kasvun taittumiseen. Peuran vasatuotto on laskenut, osa vasomisaluista tyhjentynyt kokonaan ja pannoitettujen naaraiden suurimmaksi kuolinsyyksi on osoittautunut susi. Myös peuran ahdingon taustalta löytyy muutos elinympäristössä: metsärakenteen nuorentuminen on suosinut hirveä, mikä taas ylläpitää tiheää petokantaa. Metsäpeura kärsii tilanteesta kaksin verroin. Nuorentunut metsärakenne ei ole peuralle edullista, ja hirveä harvalukuisampana lajina tiheän petokannan vaikutus kohdistuu voimakkaasti peuraan.

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden ja metsäpeuran suojelu ovat ristiriidassa Kainuussa. Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Puista tulee metsä

Ylläolevat esimerkit osoittavat hyvin, miten yhdenkin eläinlajin suojelun ympärille voi kietoutua monimutkaisia ekologisia vaikutuksia, puhumattakaan ihmisyhteyksistä. Nämä yhteydet olisi syytä ottaa huomioon lajien suojelussa. Sen sijaan että (ainakin itselle) luonnonsuojelukeskustelu näyttäytyy usein melko suoraviivaisena yhden lajin suojeluna, jossa toki tunnistetaan riskit ja uhat, voisi enemmänkin ottaa esille näitä monimutkaisia vaikutusverkkoja. Mitä tehdä jos suojeltu laji alkaa uhata toista lajia, mikä on niiden luontainen suhde? Tai jos kannan kasvaessa laji alkaa aiheuttaa aineellisia vahinkoja? Osaammeko hahmottaa tilanteen ja käyttää koko palettia parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi, vai luisutaanko polarisoituneeseen väittelyyn vailla rakentavia ratkaisuja? Yksi esimerkki ihmiskonfliktin liennyttämisestä on tällä hetkellä Suomessa menossa oleva suden kannanhoidollinen metsästys, jossa suden arvoa pyritään nostamaan sallimalla sen metsästys. Samalla toivotaan salametsästyksen vähenevän. Tuloksia kokeilun onnistumisesta odotellaan parhaillaan.

Niin tai näin, susikannanhoito on aina väärinpäin

Sudet ovat Suomessa tällä hetkellä varsinainen kuuma peruna. Jopa niin polttava, että onvaikea saada puolueetonta tietoa lajin tilanteesta sekä sen metsästämisestä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Susi muodostaa usean yksilön laumoja voidakseen metsästää hirvieläimiä, pääasiallista ravintoaan. Laumaa johtaa alfapari, eli elinikäisen kumppanuuden muodostanut naaras ja uros. Lauman muut jäsenet eivät tuota jälkeläisiä, ja nuoret yksilöt voivat lisäksi vaihtaa silloin tällöin laumaa löytääkseen kumppanin tai nostaakseen asemaansa hierarkiassa. Lauma pysyy koossa alfaparin ansiosta.

Susi on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi, ja on EU:ssa tiukasti suojeltu. Suojelun ja Venäjältä tulleiden yksilöiden myötä susikanta kasvoi Suomessa 2000-luvun alkupuolella, jonka seurauksena susista aiheutuneet vahingot (mm. metsästyskoirille) ja susihavainnot asutuksen lähellä kasvoivat. Tämä on johtanut sekä tyytymättömyyteen sudensuojelun keinoista että lisääntyneeseen salametsästykseen, joka vuorostaan on lisännyt vastakkainasettelua eri intressitahojen ja yhteiskunnan ryhmien välillä. Susikanta lähti laskuun 2007 voimakkaan salametsästyksen vuoksi, mikä taas aiheutti närää luonnonsuojelurintamalla sekä EU:n tasolla. Siitä lähtien kanta on sahannut edestakaisin.

Lieventääkseen susikiistaa maa- ja metsätalousministeriö (MMM) päätti toteuttaa kahden vuoden kokeellisen kannanhoidollisen metsästyksen 2015–2016, jonka päätteeksi arvioitaisiin metsästyksen vaikutus kantaan. Kannanhoidollinen metsästys perustuu sudenhoitosuunnitelmaan, joka pyrkii sovittamaan yhteen susireviireillä asuvien ihmisten tarpeet ja sudensuojelun. Hoitosuunnitelma on reviiriperusteinen, eli kaikki toimenpiteet suunnitellaan reviiri- ja laumakohtaisesti.

Hoitosuunnitelma määrittelee pienimmäksi elinvoimaiseksi susikannaksi 25 lisääntyvää paria. Luonnonvarakeskus tuottaa arvion susikannan koosta, minkä perusteella MMM asettaa suurimman sallitun vuosittaisen saaliskiintiön, joka voidaan pyytää kannanhoidollisilla poikkeusluvilla. Tähän lukuun ei kuitenkaan tarvitse automaattisesti pyrkiä tai yltää.

Poikkeuslupia myönnetään nuorien yksilöiden metsästykseen, jolla on todennäköisesti pienimmät vaikutukset susilauman elinvoimaisuuteen. Poikkeuslupa voidaan saada myös yksilölle, joka koetaan jollain tapaa häiriöksi tai uhaksi (esim. toistuvasti pihoihin tuleva yksilö). Poikkeuslupia voidaan myöntää ainoastaan susireviireille, joissa on pentuetuottoa, tai häiriösuden ollessa kyseessä erityistilanteessa myös lajin vahvalla esiintymisalueella. Kannanhoidollisten poikkeuslupien lisäksi susia saa metsästää vahinkoperustaisella poikkeusluvalla tai poliisin määräyksellä. Näissä tilanteissa on aina kyseessä häiriösuden metsästäminen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf_hunting_management

Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden kannanvaihtelut ja sen säätely tulevat aiheuttamaan jatkossakin ongelmia. Eri intressitahojen luottamus toisiinsa ja osin valtion sudenhoitosuunnitelmaan on kokenut pahoja kolauksia. On todella vaikea sovittaa yhteen äärimmäisen uhanalaisen petoeläimen suojelua ja säätelyä tilanteessa, jossa laji aiheuttaa vahinkoa ja pelkoa osalle yhteiskunnan ryhmille. Toisaalta myös metsäpeuran, toisen erittäin uhanalaisen lajin, suojelu tarvitsisi selkeitä toimintamalleja suden kannalta. Kainuun metsäpeurakannan vasatuoton uskotaan kärsineen tiheän susikannan takia.

Muutaman vuoden takainen suden täyssuojelu (poikkeuslupia lukuun ottamatta) ei selkeästikään toiminut käytännössä. Kanta kasvoi aluksi, mutta jäi nopeasti täysin kestämättömän salametsästyksen jalkoihin. Vuonna 2006–2010 kanta pieneni jopa 15 % vuodessa. Vuoden 2006 lopulla susia oli arviolta 250–270, vuoden 2007 lopulla luku oli pudonnut kahteensataan. Täyssuojelu ylitti yhteiskunnassa rajan, jonka jälkeen mahdollisia tulevaisuuden vahinkoja estettiin jo etukäteen salametsästyksellä – tilanne jota ei saisi päästää syntymään. Paluu samanlaiseen suojelumalliin vaatisi voimakkaamman otteen salametsästyksen lopettamiseksi.

Kaksivuotinen suden kannanhoidollinen metsästys on päättynyt helmikuun lopulla. Ennen kokeilukauden alkamista vuonna 2015 Luke arvioi Suomen susikannaksi 220–245 yksilöä. Kahden metsästyskauden jälkeen 2016 kannaksi arvioitiin 200–235 sutta. Tämän perusteella kanta on säilynyt suhteellisen vakaana kannanhoidollisen metsästyksen aikana. Kahden vuoden aikana susia on ammuttu 43 yksilöä, joista kuitenkin yli puolet (24) on yli 2-vuotiaita. Näistä kahdeksan on alfanaaraita ja yksi varmistettu alfauros. Alfaurosten tarkka määrä selviää vasta syksyllä. On helppo havaita, ettei metsästys ole kohdistunut tarkoituksenmukaisesti sudenhoitosuunnitelman tai kannanhoidollisen metsästyksen asettamiin tavoitteisiin poistaa pääasiallisesti nuoria yksilöitä. 21 % saaliiksi saaduista oli alfayksilöitä. Se on hurja luku, joka voi vielä nousta urosten osalta. Näin korkea luku on kestämätön tulevaisuuden metsästyskäytäntöjen kannalta.

Jokainen näistä alfojen tapoista on heikentänyt tai hajottanut lauman, jolloin liikkeellä on aiempaa enemmän yksilöitä tai pieniä ryhmiä, jotka eivät kykene optimoimaan saalistusta ja muita lauman toimintoja. Juuri tällä tavoin synnytetään yhä enemmän ongelmasusia, jotka lähestyvät asutusta tai saalistavat metsästyskoiria. Lisäksi esille on tullut huolestuttavia tapauksia, joissa susia on jopa ajettu kohti asutusta tai haavoitettu tahallisesti, jotta poikkeuslupia (kannanhoidollisia tai vahinkoperustaisia) myönnettäisiin enemmän. Sudenhoitosuunnitelman tarkoituksena on ylläpitää maassa elinvoimainen kanta, mutta tällä menolla myös kannanhoidollinen metsästyskin vaikuttaa epäonnistuneen.

Mitä seuraavaksi? Syksyllä 2016 on tarkoitus päättää kannanhoidollisen metsästyksen tulevaisuudesta. Selkeästi susi aiheuttaa yhteiskunnassa niin paljon ristiriitoja, toimintavirheitä ja lain ottamista omiin käsiin, että voi kyseenalaistaa kuuluuko suden säilyä yleisesti metsästettävänä lajina. Kantaa on kuitenkin edelleen säädeltävä ja suojeltava. Ehkä Suomessa tulisi harkita mallia, jossa sudenmetsästys on ainoastaan (riista)viranomaisen vastuulla. Poikkeuslupaprosessi säilyisi samankaltaisena, jolloin häirikkösusiin ja laumakokoon voitaisiin vaikuttaa, mutta viranomaisen ammattitaidolla estettäisiin ylilyöntien ja suden kannanhoidon kannalta äärimmäisen haitallisen alfojen tappamisen. Näin voitaisiin sekä tasapainottaa susikannan kokoa että vaikuttaa susikiistoihin.

 

Ainakin miljoona linnunpönttöä

Kukaanhan ei oikeasti tiedä montako niitä on. Siis linnunpönttöjä Suomessa. Mutta 1.3.2016 avataan valtakunnallinen Miljoona linnunpönttöä -kampanja, jonka tavoitteena on kartoittaa jo olemassa olevien pönttöjen lukumäärä ja alueellinen jakautuminen sekä kannustaa ihmisiä ja yhteisöjä rakentamaan uusia pönttöjä.

Jokainen pöntön omistaja voi käydä rekisteröimässä pönttönsä sijainnin osoitteeseen yle.fi/miljoonaponttoa. Rekisteröimismahdollisuus aukeaa 1.3. Samalla on hyvä hetki tarkistaa pöntön kunto, ja kampanja muistutteleekin linnunpönttöjen puhtaanapidon tärkeydestä. Sivusto tarjoaa myös lisätietoja kolopesijöistä, sekä linnunpönttöjen rakennus- ja ripustusohjeita. Kannustetaanpa sivulla myös rakennustalkoiden järjestämiseen.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_sinitiainen

Sinitiainen lähdössä pöntöltä © Mia Vehkaoja

Mutta eikö miljoona pönttöä ole jo hieman liioittelua, mihin ihmeeseen niitä niin monta tarvitaan?

Kolopesijät ovat eläinlajeja, jotka tarvitsevat pesimisen onnistumiseksi onkalon, mm. monet tiaiset, pöllöt, tikat, liito-orava ja näätä pesivät koloissa. Onkaloita esiintyy luonnossa vanhoissa puissa, joiden runko tai latvusto on vaurioitunut. Vaurio voi saada alkunsa esimerkiksi tuulen katkoessa puun kahtia. Ajan myötä vaurio kasvaa onkaloksi muun muassa lahottajasienten vaikutuksesta. Tikat puolestaan hakkaavat jopa terveisiin puihin koloja. Suomessa kolopesiviä lintulajeja on reilut 40.

Tehostunut metsätalous on vähentänyt vanhojen, lahojen ja järeiden puiden määriä luonnossa, ja näin kolojenkin määrä on pienentynyt huomattavasti. Metsähaapa on suomalaisen metsän parhaimpia koloja muodostavia puita lajin suhteellisen nopean järeytymisen ja puuaineen pehmeyden vuoksi. Onpa haapaa verrattu yhdeksi boreaalisen metsän monimuotoisuuden ja pyhän kolminaisuuden: haapa-haavankääpä-palokärki (tai harmaapäätikka) ylläpitäjäksi. Kyseinen kolmikko on suomalaisen metsän kulmakiviä luonnonkolojen muodostamisen suhteen. Haapa on kuitenkin vähentynyt huomattavasti menneinä vuosikymmeninä sen huonon arvostuksen takia, ja niinpä tikoillekin riittää vähemmän nakutusmateriaalia.

Vähentyneiden kolojen vuoksi myös monien kolopesijöiden kannat ovat laskeneet. Tammikuussa julkaistun uusimman uhanlaisuusarvioinnin mukaan tutut töyhtö- ja hömötiainen luokiteltiin vaarantuneiksi. Hömötiaiskannasta noin 25 % pesii Suomessa, eli Suomella on suuri rooli lajin suojelussa. Luonnonkolojen vähentyminen ja linnunpönttöjen määrän kasvaminen suosii lajeja, jotka kykenevät pesimään asutuksen läheisyydessä ja taajamissa. Juuri näillä alueilla pöntöt ovat yliedustettuja. Keskellä metsää on harvoin linnunpönttöjä, ja esimerkiksi tähän ongelmaan halutaan nyt tarttua uuden kampanjan myötä.

Kaikilla lajeilla on kolojen suhteen omat mieltymyksensä, ja siksi onkaloita tulisi olla paljon erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi hömötiainen haluaa kaivaa oman pesäkolonsa, mutta lajin hennolla nokalla onnistuu onkalon kaivuu ainoastaan hyvin lahoon puuhun. Tämän vuoksi myös pönttöjen ja niiden sijoituspaikkojen on oltava mahdollisimman monipuolisia, jotta saadaan tyydytettyä vaikeimmatkin ”nirsoilut”. Hömötiaiselle voi esimerkiksi rakentaa pienen pöntön, jonka täyttää sahanpurulla tms. pehmeällä puuaineella. Näin saadaan hömis hämättyä luulemaan, että se onkin itse kovertanut onkalon pelkän tehokkaan suursiivouksen sijaan.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_leppälintu

Leppälintu viihtyy tekopöntöissä ©Milla Niemi

Usein luullaan ainoastaan pikkulintujen pesivän tekopönttöihin. Pönttöjä on kuitenkinkaikenkokoisille lajeille, ja esimerkiksi Suomen tuulihaukkakanta on lähtenyt kasvuun osin onnistuneen pöntötyksen avulla. Myös muutamat sorsalinnut, kuten koskelot ja uivelo pesivät pönttöihin ja lähes jokainen pöllölajimme hyväksyy pöntön pesimispaikaksi.

Jo olemassa olevien pönttöjen rekisteröinti antaa arvokasta tietoa pönttöjen maantieteellisestä sijoittumisesta ja pönttötyyppien jakaumasta. Näin voidaan tulevaisuudessa kohdentaa uusia koteja pönttövapaille alueille. Jopa presidenttipari on lupautunut mukaan rakennustalkoisiin, ja heidän saavutuksensa ovat nähtävillä kampanjan aloituspäivänä 1.3. Ylen Aamu-tv:ssä. Miljoona pönttöä ei siis missään nimessä ole liioittelua, vaan ihan hyvä alku laajamittaiselle ja kattavalle suojelutyölle, jonka avulla helpotetaan usean lajin ahdinkoa.

 

Ennen kampanjan alkua lisätietoja tarjoavat:

http://yle.fi/uutiset/suomalaisten_kunnianhimoinen_suunnitelma_rakennamme_miljoona_linnunponttoa/8681847

http://yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa

 

 

 

Ekosysteemien punainen lista turvaamaan yhtä maailman suurinta taloutta

Wetland  ecology group_University of Helsinki_shallow waters of the Baltic Sea

Matalaa Itämeren rannikkoa. © Stella Thompson

Ekosysteemien punaisen listan (Red List of Ecosystems; RLE) käyttöönotto on lähtenyt käyntiin varsin vauhdikkaasti. Esittelin tämän suhteellisen uuden suojelukeinon aiemmassa blogikirjoituksessani (linkki tekstiin: https://ihmeellinenluonto.wordpress.com/2015/10/20/lajeista-ekosysteemeihin-punaisen-kirjan-uudet-haasteet/). Toistaiseksi esimerkkitutkimuksia on toteutettu IUCN:n kanssa yhteistyössä kaikilla mantereilla Afrikkaa ja Antarktista lukuun ottamatta. Tämän lisäksi usealla maalla (mm. El Salvador, Costa Rica, Marokko, Senegal) on valmis tai lähes valmis esivedos omien ekosysteemiensä RLE arvioinneista. Norja, Suomi ja Australia ovat pisimmällä RLE kategorioiden ja kriteerien sisällyttämisessä kansallisiin luonnonsuojelustandardeihin ja monimuotoisuutta käsittelevään lainsäädäntöön. Pikaisella katsauksella eri ekosysteemeistä varsin hyvin edustettuina vaikuttavat olevan erityyppiset suot ja kosteikot, rantaympäristöt (esim. rantahetteiköt), koralliriutat ja erilaiset lauhkean vyöhykkeen ja boreaalisen alueen metsät.

RLEn konkreettinen hyödyntäminen ekosysteemien terveydentilan ja rappeutumisen arvioinnissa on aloitettu innolla varsinkin eteläisellä pallonpuoliskolla. Australialaiset tutkijat ovat arvioineet (13 tutkimusta) punaisen listan olevan toimiva keino erityyppisten ekosysteemien arvioimiseksi ja luokittelemiseksi. Samalla ekosysteemien suojelun edistämiseksi on noussut esiin monia käytännön keinoja. Tarkoituksena on laajentaa arvioinnit kattamaan kaikki Australian ekosysteemit lähivuosien aikana. Terveydentilan kartoitusten yhteydessä on koottu yhteen tekijät, jotka voimakkaimmin heikentävät Australian ekosysteemien terveydentilaa. Yllätyksenä tuskin tulee ilmastonmuutoksen suuri rooli; arviointien perusteella ilmastonmuutoksella on suurin negatiivinen vaikutus erilaisiin ekosysteemeihin sademetsistä valtameriin ja aavikoista ketoihin. Jokainen ekosysteemi kohtaa kuitenkin omat haasteensa omalla aikataulullaan. Tämä tukee RLE:n laaja-alaista käyttöä. Ei voida ajatella muutaman nykyhetkellä heikossa hapessa olevan ekosysteemin suojelun riittävän, vaan on otettava huomioon lähitulevaisuuden todennäköiset muutokset myös tällä hetkellä terveissä tai suhteellisen terveissä ekosysteemeissä. Tulevaisuus-näkökanta tulisi siis ehdottomasti sisällyttää kansallisiin RLE arviointeihin.

Samanaikaisesti jonkinlainen kilpavarustelu tuntuu olevan käynnissä meriensuojelun saralla; vuoden 2015 aikana ainakin neljä maata ilmoitti perustavansa maailman suurimpia merisuojelualueita. Uuden-Seelannin Kermadecin suojelualue eteläisellä Tyynellä valtamerellä tulee olemaan laajuudeltaan 620 000 km2, Britannia taas kaavailee perustavansa Tyynen ja Atlantin valtameriin kolme suojelualuetta, joiden yhteispinta-ala olisi 1 800 000 km2. Palau hyväksyi 500 000 km2:n suuruisen suojelualueen perustamisen, Chile vuorostaan julkisti suunnittelevansa yli 630 000 km2:n alueen perustamisesta Pääsiäissaarten vesialueille. Näille perustettaville suojelualueille kannattaisi ehdottomasti tehdä myös täydelliset arviot ekosysteemien kunnosta, ja löytää ne alueet jotka hyötyisivät eniten parannuksista. Osalle arvioinnit ovatkin jo suunnitteilla.

Valtamerien suojelun tavoitteena on turvata tärkeitä kasvu-, kutu-, poikastuotto- ja ravinnonsaantialueita. Lisäksi tietyt ekosysteemit, kuten vedenalaiset tulivuorijonot, sekä kalastuksen turvaaminen ovat tärkeitä suojelutavoitteita. WWF:n raportin (ladattavissa osoitteessa http://wwf.panda.org/wwf_news/?244770/Ocean-wealth-valued-at-US24-trillion-but-sinking-fast) mukaan valtamerien yhteenlaskettu taloudellinen arvo on $24 triljoonaa. Tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoksi on arvioitu $2.5 triljoonaa. Näin arvioituna maapallon meret olisivat itsenäisenä valtiona maailman seitsemänneksi suurin talous, Iso-Britannian ja Brasilian välissä. Raportin mukaan valtamerten monimuotoisuus on huvennut liki 40 % 1970–2010 välisenä aikana mm. ilmastonmuutoksen, merten happanemisen ja liikakalastuksen vuoksi. Kalavesistä noin 2/3 on täysin hyödynnetty. Suuri osa jäljelle jäävästä kolmasosasta ei suinkaan ole ali- vaan ylihyödynnettyjä. WWF:n raportin mukaan valtamerien rahallinen arvo hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia ekosysteemien heikentyessä ja romahtaessa.

Wetland  ecology group_University of Helsinki_fishing boats on the Atlantic

Kalastusveneitä Atlantin valtamerellä © Stella Thompson

Meret ovat pitkään olleet maapallon Villi Länsi, jossa hyödyntäminen ja suoranainen riisto ovat olleet sallittuja ilman mittavia tai kattavia sääntöjä. Lainsäädännön tasolla olisi edelleen paljon tehtävää, mutta valtavien suojelualueiden perustaminen on erinomainen keino valtamerten ekosysteemien (mm. koralliriutat, ruskoleväalueet) terveyden ylläpitämiseksi, ainakin raaka-aineiden ylihyödyntämisen näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia eivät tämän kaltaisetkaan kattavat suojelualueet pysty paljoakaan hillitsemään ilman muita keinoja.

Valtamerten suojelualueet ovat osoitus siitä, miten paljon voimme tehdä ekosysteemien terveydentilan ylläpitämiseksi ja hoitamiseksi, etenkin kun kansallinen päätäntävalta yhdistetään kansainväliseen yhteistyöhön. Valitettavasti tilanne on tiiviin maankäytön ja -omistuksen takia hieman toinen maaekosysteemeissä. Neljän edellä mainitun maan suunnittelemat meriensuojelualueet kun ovat yhteispinta-alaltaan noin 75 % EU:n pinta-alasta. Tällaisten valtavien suojelualueiden perustaminen maalle on hieman haastavampaa. Kansainvälinen yhteistyö on ainoita keinoja helpottaa tilanteen haastavuutta

 

Lisätietoa suunnitteilla olevista merisuojelualueista

http://www.theguardian.com/world/2015/sep/29/new-zealands-new-ocean-sanctuary-will-be-one-of-worlds-largest-protected-areas

http://www.theguardian.com/environment/2015/feb/10/conservationists-call-for-uk-to-create-worlds-largest-marine-reserve

http://www.theguardian.com/environment/2015/oct/22/palau-approves-huge-pacific-marine-sanctuary

 

 

Kuinka kääntää yleinen mielipide metsästystä vastaan, Maltan malli

Kuinka selviät Maltalla: älä ole flamingo. Tai mikään muukaan harvinainen lintu. Maltalla metsästys kohdistuu yleisesti myös rauhoitettuihin lintuihin. https://www.youtube.com/watch?v=v1M8B8XNzpU © Sari Holopainen

Kuinka selviät Maltalla: älä ole flamingo. Tai mikään muukaan harvinainen lintu. Maltalla metsästys kohdistuu yleisesti myös rauhoitettuihin lintuihin.
© Sari Holopainen

Huhtikuussa uutisoitiin Suomessakin Maltan kansan äänestävän lintujen kevätmetsästyksestä. Varsinaisesti kyse oli viiriäisen ja turturikyyhkyn metsästyksestä, mutta todellisuudessa metsästettävien lajien kirjo on laaja. Maltalla metsästetään lähinnä muuttolintuja, sillä oman maan linnusto on harvaa. Metsästäjätiheys sen sijaan on huima: 75 metsästäjää neliökilometriä kohti tarkoittaisi Suomessa yli 25 miljoonaa metsästäjää! Pienellä Välimeren saarella, jonne muuttolinnut hakeutuvat lepäämään, on vastassa tiheä metsästäjäverkko.

Maltalla lintuja ei metsästetä pelkästään ruuaksi, vaan myös urheilun vuoksi. Joka vuosi metsästystä seuraavat järjestöt vapaaehtoisine tarkkailijoineen raportoivat metsästäjien ampuvan paljon myös esimerkiksi petolintuja. Ne eivät päädy ruuaksi, vaan petoje raatoja löytyy maastosta haudattuina kivien alle.

Keväällä esillä olleet lajit, turturikyyhky ja viiriäinen sen sijaan päätyvät ihmisten ruuaksi. Vaikka molempien lajien Euroopan kannat ovat vielä suuria, ovat ne pienentyneet elinympäristöjen muutoksen ja kestämättömän metsästyksen takia. Kevätmetsästys verottaa erityisesti lisääntyvää kantaa ja on suoraan pois kannan tuotosta. Esimerkiksi kyyhkypari tuottaa kesässä noin kuusi poikasta, mikä tarkoittaisi, että keväällä yhden yksilön säästämällä voisi syksyllä teoriassa ampua jopa kolme lintua vaikuttamatta kannan kokoon.

Myös maltalaiset metsästäjät ovat huomanneet lintukantojen pienentyneen, mutta vetoavat syyn olevan pelkästään elinympäristöjen muutoksessa.

Hyvän metsästyskäytännön mukaan metsästyksen pitäisi olla kestävää, eli riistakantoja ei veroteta enempää kuin ne tuottavat. Vaikka syynä litukatoon olisi elinympäristöjen häviäminen, olisi kestävän käytön periaatteen mukaan metsästyspainetta säädeltävä kulloisenkin kannan tuoton mukaiseksi. Maltalaiset näyttävät kuitenkin torjuvan kestävän käytön mallin.

Malta on ainoa Euroopan maa jossa lintujen kevätmetsästys sallitaan, vaikka joissakin muissakin maissa metsästys menee osittain päällekkäin lintujen kevätmuuton kanssa. Maltalaisilla ei silti näyttäisi olevan syytä sälyttää vastuuta muille. Maltalla saaliskiintiöitä ei tarkkailijoiden mukaan valvota asiallisesti ja valvontajärjestelmää käytetään yleisesti väärin. Lisäksi myös muita kuin sallittuja ja jopa uhanalaisia lajeja ammutaan.

Vaikka Maltalla on otettu edistysaskeleita ja viranomaisvalvontaa on parannettu, metsästyksen maineelle Maltan malli ei ole hyväksi. Metsästyksen yksi kantavimpia perusteluja suomalaisessa yhteiskunnassa on ravinnon hankkiminen. Tällä perusteella yhteiskunta antaa oikeutuksen metsästykselle. Riistakantojen liikaverotus ja toisinaan sukupuuttoon asti jatkuva metsästys (jopa maailman yleisin lintu, muuttokyyhky onnistuttiin aikoinaan metsästämään sukupuuttoon) ovat surullisia esimerkkejä piittaamattomuudesta eivätkä varmasti lisää metsästyksen kannatusta suuren yleisön joukossa.

Joissakin maissa metsästys ymmärretään ampumaurheiluna. Urheilumetsästys ei kuitenkaan kuvaa perinteistä suomalaista metsästystä, johon kuuluu olennaisena osana hyvä luonnontuntemus.  © Sari Holopainen

Joissakin maissa metsästys ymmärretään ampumaurheiluna. Urheilumetsästys ei kuitenkaan kuvaa perinteistä suomalaista metsästystä, johon kuuluu olennaisena osana hyvä luonnontuntemus. © Sari Holopainen

Metsästyksen oikeutus yhteiskunnassa muuttuu ajan mukana eikä sen oikeutus ole enää nyky-yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Lisääntyvä kiinnostus eläimiä kohtaan ja luonnonsuojelullinen ajanhenki yhdessä vähäisen viestinnän takia on aiheuttanut metsästykselle hallaa Suomessakin (Ilvesviita 2005). Väitökseensä liittyen Ilvesviita on todennut ”Esimerkiksi kestävän verotuksen periaatteen laiminlyönti, vakava erehtyminen riistakantojen arvioinnissa tai eläinsuojelullisten normien rikkominen voisivat asettaa nykymetsästyksen oikeutuksen vakavasti kyseenalaiseksi” Maltalainen metsästys rikkoo tällä hetkellä kaikkia kolmea yllämainittua kohtaa kestämättömillä saalismäärillä, piittaamattomuudella kantojen koosta sekä vähenemisen syistä ja kohdistumalla myös rauhoitettuihin lajeihin.

Lähteet

BirdLife Maltan raportti: The illegal hunting situation in Malta

Ilvesviita 2005 Lapin yliopisto, Väitös: Metsästykseen suhtaudutaan entistä myönteisemmin.

Maltan virallinen kevätmetsätysraportti: Report on the Outcome of the 2014 Spring Hunting Season in Malta

Nummi, P. (toim.) 1995. Metsästys – luonto – yhteiskunta.