Teille liiskaantuu vuosittain miljardeja sammakoita

Sammakkoeläimiä jää selkärankaisten ryhmistä kaikkein eniten autojen alle. Monilla alueilla sammakkoeläimiä kuolee vuosittain noin 250 yksilöä per tiekilometri. Tämän laskukaavan mukaan Suomen tieverkostossa (454 000 km) kuolee 113,5 miljoonaa sammakkoa joka vuosi. Puolestaan Brasiliassa liikenne tappaa vuosittain 9420 sammakkoa per tiekilometri, eli yhteensä koko Brasilian liikenteessä kuolee yli 16 miljardia sammakkoa vuosittain.

 

Kosteikkojen läheisyyteen rakennetut tiet ovat sammakkoeläimien ja matelijoiden merkittävin kuolinsyy monilla alueilla, etenkin Euroopassa. Helpotusta ongelmaan ei ole näkyvissä tulevaisuudessa, sillä liikennemäärät kasvavat maailmanlaajuisesti.

 

Nopeasti liikkuvien sammakkolajien kuolleisuus vähäliikenteisillä teillä (24–40 autoa tunnissa) on suhteellisen pientä, jopa 94 % yksilöistä selviää tien ylityksestä hengissä. Hitaasti liikkuvien lajien, kuten suomalaisen rupikonnan (Bufo bufo) selviytyminen on paljon heikompaa; vain puolet rupikonnista jää eloon. Vilkkaammin liikennöidyillä teillä (60 autoa tunnissa) rupikonnien selviytyminen on vielä huonompaa; jopa 90 % yksilöistä kuolee auton alle.

Hitaasti liikkuva rupikonna (Bufo bufo) on Suomen sammakoista herkin jäämään auton alle. © Mia Vehkaoja

Tieverkosto ja liikenne vaikuttavat sammakkoeläimiin negatiivisesti sekä suoraan tappamalla että epäsuoraan eristämällä elinalueita toisistaan. Sammakkoeläimet vaeltavat vuodenaikojen mukaan elinalueelta toiselle, erityisesti keväällä lisääntymisalueille ja syksyllä talvehtimisalueille, mikä aiheuttaa niille suurimman riskin joutua autojen yliajamiksi. Vuodenaikaista vaeltamista esiintyy varsinkin lauhkeilla vyöhykkeillä, kuten Euroopassa, jossa liikenteestä on paikoin tullut suurin uhka sammakkoeläimien säilymiselle.

 

Tiekuolemat pienentävät populaatioiden kokoa sekä vähentävät sammakoiden liikkuvuutta elinympäristöjen välillä, mikä vähentää geenivirtaa populaatioiden välillä ja johtaa geneettisen monimuotoisuuden katoamiseen. Pienemmillä populaatioilla on suurempi riski hävitä alueelta kokonaan.

 

Ennen nykyisiä kosteikkojen suojelulakeja tuhansia kilometrejä teitä rakennettiin kosteikkojen läpi, mikä aiheutti elinympäristöjen katoamista, pirstaloitumista sekä heikentymistä. Teiden rakentaminen vaikuttaa myös vesistöjen kiertoon ja toimintaan. Rakentaminen on kuivattanut ja saastuttanut teiden läheisyyteen jätettyjä kosteikkoja.

Teiden rakentaminen on vaikeuttanut myös ruskosammakon (Rana temporaria) siirtymistä talvehtimispaikoille. © Mia Vehkaoja

Suojelutoimien tulisi keskittyä teiden rakennusmääräysten tiukentumisen lisäksi estämään sammakoiden pääsyn teille esimerkiksi suoja-aidoilla ja tierummuilla. Ranskalaisen tutkimuksen mukaan aitojen ja alikulkutunnelien yhdistelmä on toimivin ratkaisu, koska sillä sammakot ohjataan käyttämään tunneleita. Valitettavasti edelleen tiedetään aivan liian vähän siitä, minkälaiset ratkaisut olisivat sammakkoeläimille kaikkein parhaita.

Mainokset

Majava – kosteikkoluontomme pelastaja

Sukupuuton partaalta toipunut majava (Castor sp.) palasi kosteikkoluontomme pelastajaksi. Kosteikkojemme katoamisen taustalla on kaksi merkittävää tapahtumaa: majavan sukupuutto sekä laajamittaiset ojitukset. Majavan rakentamat padot ovat tuottaneet Eurooppaan viimeisen 70 vuoden aikana lähes 1 000 neliökilometriä kosteikkoja.

 

Kaikki alkaa tulvan noususta. Rantametsään noussut vesi huuhtoo maa-ainesta ja kasvillisuutta vesistöön. Vesistön orgaanisen hiilen määrä nousee erityisesti kolmena ensimmäisenä tulvavuotena, ja alkaa tämän jälkeen vähitellen palata alkuperäiseen tasoonsa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu edesauttaa vaiheittain koko kosteikon ravintoverkkoa alkaen planktoneista ja selkärangattomista, päättyen sammakkoihin, lintuihin sekä nisäkkäisiin.

 

Majavakosteikot ovatkin sammakoille varsinaisia paratiiseja. Runsas matalan veden osuus luo sopivia kutu- ja poikasten kasvuympäristöjä. Matala vesi lämpiää nopeasti, ja näin kiihdyttää nuijapäiden kuoriutumista ja kasvua. Majavakosteikoilla riittää myös runsaasti ravintoa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu kosteikolla on lisännyt nuijapäiden ravintoa: planktonia ja alkueläimiä, sekä aikuisten sammakoiden ravintoa: selkärangattomia. Lisäksi rehevä vesikasvillisuus luo piilopaikkoja saalistajilta niin nuijapäille kuin aikuisillekin sammakoille.

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Maalle noussut tulva yhdessä majavan kanssa tappaa rannan puustoa. Lahopuu onkin nykyään katoava luonnonvara Suomen metsissä. Keskiarvollisesti Suomen metsät sisältävät vain 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla. Majavan toiminnan seurauksena maisemaan syntyy lahopuuta 7-kertaa enemmän. Majavan tuottama lahopuu on lisäksi hyvin monipuolista. Metsän muina luontaisina häiriöinä metsäpalot ja tuuli tuottavat pääasiassa kahden tyyppistä lahopuuta: pystyyn kuollutta paksua puuta sekä paksua maapuuta. Majavan toiminta puolestaan tuottaa sekä pystyyn kuollutta että maapuuta, jotka vaihtelevat huomattavasti ympärysmitaltaan. Myös vähälukuista lehtilahopuuta esiintyy majavakosteikoilla muita ympäristöjä enemmän. Mitä monipuolisempi lahopuuvalikoima metsässä on, sitä moninaisempi lahopuusta riippuva lajisto alueelle kehittyy.

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Lahopuusta riippuvainen lajisto on yksi maailman uhanalaisimmista. Maailmassa elää 400 000–1 000 000 eliötä, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta. Suomenkin lajisto kattaa yli 7000 lajia, johon kuuluu esimerkiksi jäkäliä, kovakuoriaisia ja sieniä. Nokinuppiset ovat jäkäläryhmä, joka on erikoistunut kasvamaan pystyyn kuolleella lahopuulla. Majavan toiminnan tuloksena syntyy eniten tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta, mikä takaa huomattavasti monipuolisemman nokinuppislajiston majavakosteikoille. Vedessä seisovasta kosteasta lahopuusta nokinuppiset saavat tasaisella syötöllä vettä. Lisäksi avoimessa ympäristössä nokinuppiset nauttivat runsaasta auringonvalosta. Valon ja veden oikea tasapaino on lajiryhmälle tärkeää.

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Majavakannan elpyminen on edesauttanut Suomen kosteikkojen ja lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Majavakannan toipuminen 1900-luvun alun sukupuutosta nykyiseen noin 10 000 yksilöön on varmasti ollut yksi merkittävä tekijä kosteikkoluontomme säilymisen puolesta. Suomella on kuitenkin vielä työsarkaa jäljellä, jotta saavuttaisimme EU:n edellyttämät sisävesien ennallistamistavoitteet niin määrällisesti kuin laadullisesti. Vesistöjen laadulliseen tasoon vaikuttavat niin veden kemiallinen tila kuin siinä asustavan eliöstön moninaisuus.

 

Lisää tietoa tutkimuksesta

Sammakot rakastavat majavakosteikoita

Sammakkoeläimet ja kosteikot katoavat kiihtyvään tahtiin maailmanlaajuisesti. Viimeisen sadan vuoden aikana noin puolet maailman kosteikoista ja kaksi kolmasosaa Euroopan kosteikoista on tuhoutunut. Samaan aikaan 23 % Euroopan sammakkoeläimistä on uhanalaisia. Kosteikkoluonnon pelastajan roolissa on varsinkin pohjoisella pallonpuoliskolla toiminut majava (Castor sp.). Majavat metsästettiin 1800-luvun lopulla miltei sukupuuttoon niin Euraasiassa kuin Pohjois-Amerikassa. Sittemmin majavakannat ovat alkaneet elpyä liikametsästyksestä.

Ekosysteemi-insinööreiksikin tituleeratut majavat rakentavat uusia kosteikkoja boreaaliselle alueelle. Majavien rakentamat padot tuottavat hyvin omalaatuisen ympäristön. Pato nostattaa veden vesistöä ympäröivään metsään, jolloin rannan läheinen puusto kuolee hapen puutteeseen. Majava-altaat ovatkin tyypillisesti avoimia ja aurinkoisia. Tulva myös huuhtoo maalta paljon hajoavaa kasviainesta vesistöön, mikä hyödyttää lukuisia selkärangattomia, kuten vesikirppuja ja sukeltajia.

Selkärangattomien lisäksi majava-altailla esiintyy myös monipuolisempi sammakkolajisto kuin muilla lähellä olevilla vesistöillä. Lisäksi sammakoiden yksilömäärät ovat korkeammat majava-altailla. Suomessa esiintyy vain kolme alkuperäistä sammakkolajia (tavallinen sammakko eli ruskosammakko, viitasammakko ja rupikonna), ja niitä kaikkia tavataan majava-altailla. Viitasammakko (Rana arvalis) suosii boreaalisella alueella majava-altaita, joissa myös ruskosammakkoa (Rana temporaria) on runsaasti. Rupikonna (Bufo bufo) puolestaan viihtyy syvemmissä vesistöissä kuin kaksi edellä mainittua, mutta koska majava-altailla on sekä matalampia että syvempiä osia, viihtyy se normaalien järvien lisäksi myös majava-altailla.

Ruskosammakko (Rana temporaria) esiintyy majavan luomilla kosteikoilla runsaslukuisena. © Mia Vehkaoja

Ruskosammakko (Rana temporaria) esiintyy majavan luomilla kosteikoilla runsaslukuisena. © Mia Vehkaoja

Majava-altaat tarjoavat erinomaisen elinympäristön sammakoille. Matala ja lämmin vesi kiihdyttää niiden nuijapäiden kuoriutumista ja muodonmuutosta. Runsas vesikasvillisuus puolestaan toimii kudun kiinnityspaikkana sekä antaa suojaa petoja vastaan. Kasvi- ja eläinplanktonin sekä vesiselkärangattomien runsaus tarjoaa ravintoa niin nuijapäille kuin aikuisille sammakoille. Lisäksi majava-altailla löytyy sammakoille hyviä talvehtimispaikkoja, koska ne harvemmin jäätyvät pohjaa myöten.

Majavakosteikkojen kasvillisuus on vaihtelevaa ja monipuolista. Sammakoille runsas kasvillisuus antaa suojaa saalistajia, kuten kaloja, vastaan. © Mia Vehkaoja

Majavakosteikkojen kasvillisuus on vaihtelevaa ja monipuolista. Sammakoille runsas kasvillisuus antaa suojaa saalistajia, kuten kaloja, vastaan. © Mia Vehkaoja

Sammakot hyötyvät majavan toimista hyvin moninaisesti. Majava sekä luo paremman elinympäristön lisääntymiselle ja selviytymiselle että takaa runsaan ravinnon. Sammakot eivät kuitenkaan ole ainoa ryhmä, joka hyötyy majavan toiminnasta. Majava-altaat runsastuttavat myös sorsia, lepakoita, tikkoja sekä monia selkärangattomia. Tulevaisuudessa majavaa voitaisiin hyödyntää kosteikkojen ennallistamisessa sekä sammakoiden suojelussa.

Pakene tai tule syödyksi

Eläinmaailmassa puolustautuminen on elinehto. Jokaiselle lajille on kehittynyt jokin keino välttyä saalistukselta. Tyypillisesti kullakin lajilla on useampia keinoja. Yhden kortin varassa menestyminen on onnen arpapeliä.

Usein ajoissa tehty havainto saalistajasta on selviytymisen kannalta olennaisinta. Saalistajan havaitseminen on kaikkien eläinten puolustautumisen lähtökohta, muut keinot seuraavat havaitsemista. Kun vaara havaitaan ajoissa, saalis ehtii valita sopivimman puolustautumiskeinon.

Eläimet vartiotornissa
Osa eläimistä on vienyt havaitsemisen ja yllätysten välttämisen äärimmilleen. Majava nostaa veden pintaa rakentamalla padon. Puiden oksista rakennettu kekopesä jää veden keskelle turvaan. Pesä on kuin vallihaudan ympäröimä linna. Majava ei siis edes yritä piiloutua, vaan pyrkii torjumaan hyökkäykset luomalla ympäristön, joka on petojen saavuttamattomissa.

Myös hirville ja peuroille yllätysten välttäminen on tärkeää. Ne valitsevat avoimia tai korkeita paikkoja, jotka soveltuvat myös petojen tarkkailuun. Metsäpeura vasoo keväisin järven jäällä, jotta se pystyisi havaitsemaan pedot jo mahdollisimman kaukaa. Hirvien talvilaitumet puolestaan sijaitsevat usein kukkulalla. Korkeammalla paikalla on vähemmän lunta ja lämpimämpi ilmasto, mikä mahdollistaa paremmat ruokavarat sekä oivan sijainnin petojen tarkkailuun.

Parvilinnut, kuten naakka ja naurulokki, perustavat puolustautumisensa ylivoimaan sekä useiden tarkkailevien silmäparien hyödyntämiseen. Vaaran vaaniessa koko parvea varoitetaan. Lajista riippuen vaara pyritään minimoimaan joko pakenemalla tai hyökkäämällä.

Majava suojautuu pedoilta nostattamalla tulvan pesän ympärille. © Sari Holopainen

Majava suojautuu pedoilta nostattamalla tulvan pesän ympärille. © Sari Holopainen

Maastoutumisen mestarit
Kömpelöt ja hitaat eläimet turvautuvat pakenemisen sijaan piiloutumiseen. Ne tekevät kaikkensa jottei niitä havaittaisi. Mielenkiintoinen esimerkki hyvästä naamioijasta on Suomenkin vesillä asusteleva kampela. Kampela pystyy muuttamaan ihonsa väriä ympäristönsä mukaan, ja näin naamioimaan itsensä näkymättömäksi. Kirjavilla hiekkapohjilla kampelan iho matkii eriväristen hiekanjyvien väriä, kun taas tummilla liejupohjilla kampela voi olla miltei musta.

Perinteisiä suomalaisia maastoutujia ovat talveksi valkoisen turkin tai höyhenpeitteen vaihtavat eläimet, kuten naali ja riekko. Niiden piilotteleva elämäntyyli ei rajoitu vain talveen. Esimerkiksi riekon kesäisen höyhenpeitteen väritys jäljittelee hyvin metsän ja suon aluskasvillisuutta.

Hyönteismaailmasta löytyy lukuisia ilmiömäisiä maastoutujia. Ehkä kuuluisin esimerkki on koivumittari, joka pystyy imitoimaan koivun rungon väriä lähes täydellisesti. Teollisuusalueiden läheisyydessä koivumittareiden siipien väri kehittyi vuosien saatossa tummemmaksi saasteiden liatessa koivujen runkoja. Toisaalta vesiperhosen toukkaa voidaan ehkä kutsua Suomen järvien ja lampien maastoutumisen mestariksi. Se rakentaa pienistä hiekanjyvistä ja ohuista puutikuista itselleen toukkakopan. Kopan tarkoitus on suojata sen pehmeää takaruumista sekä hämätä sitä syöviä petoja luulemaan koppaa vedessä lilluvaksi kepiksi.

Kiiruna on pohjoisen loistava maastoutuja: talvella valkoinen ja kesällä kirjava höyhenpuku suojaa petojen silmiltä. © Sari Holopainen

Kiiruna on pohjoisen loistava maastoutuja: talvella valkoinen ja kesällä kirjava höyhenpuku suojaa petojen katseilta. © Sari Holopainen

Huijasin!
Huijaaminen ei ole ihmisillä arvostusta lisäävä piirre, mutta eläinmaailmassa se on oiva keino välttyä syömiseltä. Kukkakärpänen huijaa saalistajaa näyttämällä ulkoisesti aivan ampiaiselta. Ampiaisen aiheuttamat epämiellyttävät kokemukset saavat pedot välttämään myös kukkakärpäsen syöntiä.

Sisilisko puolestaan huijaa saalistajaa irrottamalla häntänsä vaaran uhatessa. Pedolle jää kokonaisen saaliin sijasta vain pieni suupala. Hännän irrottaminen on sisiliskolle äärimmäinen puolustautumiskeino. Hännässä on varastoituneena paljon energiaa, joka menetetään saalistajalle hännän irrottua. Lisäksi uuden hännän kasvattamiseen menee paljon aikaa ja ravintoa.

Monet maassa pesivät linnut, kuten kapustarinta ja töyhtöhyyppä, näyttelevät siipirikkoa pelastaakseen poikasensa. Pedon vaaniessa emo alkaa juosta siipi maata raahaten poikasista poispäin. Peto, esimerkiksi kettu, lähtee seuraamaan helpoksi saaliiksi luulemaansa emoa, joka viime hetkellä lähteekin lentoon. Samaan aikaan toinen lintuemoista on vienyt poikaset muualle turvaan.

Sisilisko tiputtaa vararavintoasisältävän häntänsä äärimmäisen vaaran uhatessa. © Mia Vehkaoja

Sisilisko tiputtaa vararavintoasisältävän häntänsä äärimmäisen vaaran uhatessa. © Mia Vehkaoja

Suomen luonnon haarniskat
Ihmiset ovat hyödyntäneet haarniskoja taisteluissaan vuosisatojen ajan. Haarniskan käyttö ei kuitenkaan ole ihmisen keksintö, vaan se on ollut usean eläimen puolustautumiskeinona satoja miljoonia vuosia. Rapujen kitiinistä ja kalkista muodostuva kuori suojaa niitä petojen hampailta ja kynsiltä.

Kovakuoriaisten kuori muodostuu rapujen tapaan kitiinistä, mutta se on paljon kevyempää materiaalia, sillä se päällä pitää pystyä lentämään! Kovakuoriaisten kitiinikuori on toiminut inspiraationa nykyisten Kevlar-luotiliivien suunnittelussa. Kevlar on kitiinin tavoin kevyttä mutta kovaa.

Panssareita löytyy myös nisäkkäiltä. Villisian nahka on paksua ja jäykkää, erityisesti hartioissa. Näin se suojautuu pedoilta ja kilpakumppaneilta. Paksun nahan lisäksi villisika voi puolustaa itseään torahampaillaan. Villisika ja rapu ovat vieneet ritarimaisen varustelunsa kovakuoriaisia pidemmälle. Haarniskan lisäksi rapu puolustaa itseään asein: eturaajojen saksilla.

Villisian niskapanssarit suojaavat niin pedoilta kuin toisilta villisioiltakin. © Sari Holopainen

Villisian hartiapanssarit suojaavat niin pedoilta kuin toisilta villisioiltakin. © Sari Holopainen

Viimeinen oljenkorsi?
Mitä tehdä kun pakeneminen, piiloutuminen ja huijaus epäonnistuvat? Joillekin eläinlajeille on kehittynyt erilaisia keinoja vahinkojen minimointiin. Rupikonnalle on kehittynyt kaksi erilaista viimeistä oljenkortta. Rupikonnan ihonystyröiden rauhaset erittävät limaa ja myrkkyä (bufotoksiinia), joilla ne pyrkivät karkottamaan pedon. Rupikonnan myrkky voi aiheuttaa petoeläimelle pahanmakuisuuden lisäksi esimerkiksi voimakasta kuolaneritystä. Myös rupikonnan kutumunat ja nuijapäät on suojattu myrkyllä.

Toisena pedon karkottamiskeinona rupikonna käyttää virtsasuihkua. Rupikonna pystyy suihkuttamaan uhkaajan silmiin virtsasuihkun kovalla paineella. Nestettä saattaa suihkuta jopa 0,5 desilitraa kerralla. Virtsasuihkua rupikonna käyttää vain äärimmäisessä hädässä, sillä vitsan keräämiseen elimistöön menee pitkä aika, eikä sitä kannata tuhlata kuin aivan viimeisenä keinona.

Rupikonnien ihonystyrät sisältävät bufotoksiini-nimistä myrkkyä © Mia Vehkaoja

Rupikonnien ihonystyrät sisältävät bufotoksiini-nimistä myrkkyä © Mia Vehkaoja

Rantakäärme – puolustautumisen mestari
Useinkaan eläimet eivät jätä puolustautumistaan yhden kortin varaan, vaan niiltä löytyy jonkin asteista puolustautumista useampaa keinoa hyödyntäen. Yleistä eläinmaailmassa on, että lajeilla on jokin pääasiallinen keino, ja muut keinot ovat tukitoimia. Esimerkiksi kampelan pääasiallinen keino on naamioitua, mutta lisäksi se on litteänmuotoisena hankalaa syötävää. Kampelan selviytymistä auttavat myös sen 180-astetta ympärilleen näkevät silmät, jotka parantavat pedon havaitsemista ajoissa.

Osa lajeista on kuitenkin puolustautumisen moniosaajia. Rantakäärme on mainio esimerkki suomalaisesta moniosaajasta. Käärmeillä on tunnetusti erinomainen haju- ja tuntoaisti, jota ne hyödyntävät niin omassa ravinnonhankinnassaan kuin vaaran välttämisessä. Lisäksi niskan kirkkaan keltaiset kuviot auttavat välttämään petolintujen hyökkäyksiä. Kelta-mustalla värityksellä rantakäärme matkii vaarallisia hyönteisiä, vähän kuin kukkakärpänenkin matkii ampiaisia. Havaitessaan vaaran ajoissa rantakäärme piiloutuu nopeasti läheisen kiven koloon tai muuhun onkaloon.

Vaaran jo uhatessa rantakäärme pyrkii sihisemällä ja itseään isommaksi pullistelemalla pelästyttämään uhkaajan. Pelkoa lisätään pään hyökkäyseleillä. Mikäli nämä keinot eivät riitä pedon karkottamiseksi, rantakäärme pystyy ruiskuttamaan viemärisuolen läheisistä anaalirauhasista pahanhajuista nestettä uhkaajan päälle. Toiseksi viimeisenä keinona rantakäärme voi oksentaa vastaniellyn saaliinsa ja jättää sen uhrilahjana pedolle oman henkensä säästämiseksi.

Viimeisenä oljenkortena rantakäärme tekeytyy kuolleeksi. Se aloittaa kuolemantanssinsa, joka päättyy kouristeluiden jälkeen kielen ulostyöntämiseen ja jähmettymiseen. Peto ajattelee rantakäärmeen olevan sairas tai muuten huonoa ravintoa ja jättää saaliinsa rauhaan.

Rantakäärme on puolustautumisen mestari. Se ei jätä henkeään yhden kortin varaan. © Sari Holopainen

Rantakäärme on puolustautumisen mestari. Se ei jätä henkeään yhden kortin varaan. © Sari Holopainen