Se ui ja vaakkuu kuin sinisorsa, mutta näyttääkö se sinisorsalta?

Tässä on sinisorsa. Se on meille kaikille tuttu perussorsa puistojen lammikoista. Sinisorsan vaakkuminenkin kuulostaa juuri niin perussorsamaiselta kuin sorsa vain voi kuulostaa.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard

Värikäs sinisorsaparvi on monelle tuttu kaupunkien puistoista. Koirailla on vihreä pää ja keltainen nokka, naaraat ovat ruskean harmaita ja oranssinokkaisia. Siiven sininen laikku löytyy molemmilta sukupuolilta.

Ikä ja vuodenaika muuttavat sorsaa

Aina sinisorsa ei näytä siltä kuin ylläolevassa kuvassa. Koiraan päälaki ei ole aina vihreä, eikä naaraskaan ole aina vaatimattoman ruskean harmaa. Riippuen sorsan iästä, vuoden vaiheesta tai geeneistä, sorsa voi näyttää vähän erilaiselta. Untuvikkona sinisorsa näyttää hyvin samalta kuin muidenkin puolisukeltajien poikaset. Nopeasti se kuitenkin kehittää lajityypillisiä piirteitä, ja esimerkiksi nuorella koiraalla päälaki alkaa hohtaa vihreää jo ennen kuin kaikki poikasuntuva on tippunut. Kesäpukuiselta koiraalta vihreä päälaki puuttuu kokonaan ja koiras näyttää paljolti naaraalta. Silloin keltainen nokka on hyvä tunnusmerkki koiraasta.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard male_sinisorsa

Nuoren sinisorsakoiraan selkää peittää vielä untuva, mutta päälaella välkehtii jo tuttu vihertävä kiilto. Kesäpuvussaan kaikki sinisorsat ovat ruskeita. Hohtavan keltainen nokka kuitenkin paljastaa tämän yksilön koiraaksi.

Nokka paljastaa sukupuolen

Sinisorsan elämään kuuluvien normaalien elämänvaiheiden lisäksi joskus törmää erilaisiin sinisorsiin, joiden puku on muuntunut joko geneettisistä tai hormonaalisista syistä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard female_sinisorsa

Vaalea sinisorsanaaras.

Eläimillä ovat tyypillisiä ulkomuodon erilaiset variaatiot. Sinisorsilla värimuunnelmat ovat melko yleisiä ja varsinkin kaupungeissa erikoisia yksilöitä havaitaan usein. Esimerkiksi sinisorsanaaraat saattavat syntyä vaaleiksi mutaatioiden takia. Mutaatiot voivat toimia monella tapaa aiheuttaen muutoksia joko pigmentin synnyssä tai sen ilmenemisessä. Haalistuneen väriset sinisorsat tuottavat väripigmenttiä, mutta höyhenissä väri ilmenee muuntuneena. Mikäli melaniinipigmenttiä ei synny ollenkaan, tulee yksilöstä albiino eli kokonaan valkoinen.

Sinisorsilla värimuunnokset ovat verrattain yleisiä. Syiksi epäillään muun muassa erikoisen väristen lintujen selviytymistä kaupunkiympäristöissä, joissa petoja on vähemmän ja toisaalta myös sinisorsien laajamittaisella jalostuksella saattaa olla syynsä. Jalostetut erikoisen näköiset linnut levittävät geenejään myös luonnonpopulaatioihin.

 

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual_male_female

Erikoisen näköinen koiras sinisorsaparvessa saattaakin itseasiassa olla naaras. Kuvissa näkyy interseksuaalisia sinisorsanaaraita tavallisten sinisorsien seurassa. Juhlapukuaan vaihtavat koiraat näyttävät vähän samalta, mutta tässäkin tapauksessa nokan väri on hyvä vinkki sorsan todellisen sukupuolen määrittämiseen. Lisäksi nämä molemmat kuvat on otettu keskellä talvea, jolloin koirailla ei ole enää juhlapuvun vaihto kesken.

Sinisorsan sukupuolen määrittämisessä nokka on tärkeässä roolissa, sillä nokan väri säilyy koiraalla keltaisena ja naaraalla oranssi-laikukkaana vuodenajasta riippumatta. Nokka voi myös paljastaa interseksuaalin naaraan. Ne ovat yksilöitä, jotka ilmentävät sekä naaraan että koiraan ulkoasua. Syitä voi olla kaksi: naaraan hormonien tuotanto on joko häiriintynyt, eli naarashormonit jäävät testosteronin varjoon, tai yksilö on aidosti intersukupuolinen omaten sekä naaraan että koiraan ominaisuuksia. Hormonit säätelevät yksilön ulkoasua, ja testosteronin vaikutus näkyykin yleensä naaraan koirasmaisesssa höyhenpuvussa. Sen sijaan nokan väri ei ole niin herkkä hormonaaliselle säätelylle ja säilyttää siksi naaraalle tyypillisen oranssin sävyn.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual_male_female_sinisorsa

Neljä luontaisesti erinäköistä sinisorsaa samassa talvehtimisparvessa Järvenpäässä.

Hybridisorsat

Sinisorsaparvissa saattaa nähdä myös sinisorsaristeymiä. Sorsat ovat keskenään lähisukulaisia, joten risteymiä tunnetaan useita. Sinisorsien tiedetään risteytyneen esimerkiksi tavien, haapanoiden, jouhisorsien sekä nokisorsien kanssa. Risteymät ovat kuitenkin melko harvinaisia, sillä jokaiselle sorsalajille on kehittynyt lajikohtaisia tapoja ja piirteitä, jotka toimivat esteinä risteytymiselle. Joskus raja-aidat kuitenkin kaatuvat, ja syntyy hybridiyksilöitä. Nämä ilmentävät yleensä piirteitä molemmista emolajeista, eivätkä siksi ole erityisen menestyksekkäitä lisääntyjiä: niiden tavat ja piirteet eivät ole yleensä houkuttelevia emolajien edustajien mielestä.

Risteytyminen saattaa aiheuttaa monenlaisia ongelmia, joista pahin on toisen lajin ajautuminen sukupuuttoon. Aikaisemmin Amerikassa eri alueilla elävien sinisorsan ja nokisorsan esiintymisalueiden liikkuminen päällekkäin on ajanut nokisorsan ahdinkoon. Se risteytyy helposti sinisorsan kanssa, joka on tehokas lisääntyjä. Harvinaisten, varsinkin saarilla eristäytyneinä elävien lajien sekoittuminen sinisorsaan vaarantaa lajin oman geenipuhtauden. Esimerkiksi havaijinsorsan risteytyminen saarille tuotujen sinisorsien kanssa uhkaa ajaa lajin sukupuuttoon. Lajin säilyminen riippuukin nyt suojelutoimista, joiden tavoitteena on hävittää saarilta kaikki sinisorsat ja risteymät.

Se näyttää ankalta

Sinisorsia jalostetaan yleisesti ja siitä onkin olemassa huomattava määrä erilaisia variaatioita. Kaikkien tuntema valkoinen ankka on sekin muunnos sinisorsasta. Joskus näitä jalostettuja sinisorsia pääsee luontoon ja ne voivat lisääntyä siellä luonnonvaraisen kannan seassa. Eteläisen ja keskisen Euroopan puistoissa onkin tavallisista nähdä erikoisia sorsia, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän sinisorsaa. Vieraan geeniaineksen määrä luonnonvaraisessa sinisorsapopulaatiossa vähenee pohjoista kohti.

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Lähteet & lue lisää:

Pär Söderquist: Large-Scale Releases of Native Species: the Mallard as a Predictive Model System

Harry J. Lehdon kuvia interseksuaaleista sinisorsanaaraista

Pekka Sarvelan kuvia sinisorsan värimuunnoksista

Suomen Luonto: Vaaleita on moneksi

Ducks Unlimited: Waterfowl Hybrids

Mainokset

Kun tyhjästä on paha nyhjästä – mitä muuttoreittitasoiseen sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan?

Euroopan vesilintukantojen hoito on käännekohdassa. Näin vakuutti Mikko Alhainen Suomen riistakeskuksesta Riistapäivillä tammikuussa. Muutoksella tarkoitetaan siirtymistä kansallisesta, ja varsin heikkotehoisesta, kannanhoidosta muuttoreittitasoiseen (”flyway”) valtioiden rajat ylittävään kannanhoitoon. Muutos on alkanut, sillä joillekin hanhille kansainväliset hoitosuunnitelmat on jo laadittu. Mallia on otettu Pohjois-Amerikasta, jossa sopeutuva muuttoreittitason kannanhoito on ollut arkipäivää jo pitkään. Amerikan ”adaptive harvest management” (AHM) malli tarkoittaa käytännössä sopeutuvaa luonnonvarojen käyttöä metsästystä säätelemällä. Amerikassa käytännöllä pyritään takaamaan metsästyksen kestävyys Pohjois-Amerikan sorsakannoille.

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Hanhien kannanhoito osoittaa Euroopassa siis uutta suuntaa Amerikan mallia seuraten. Suunta on epäilemättä oikea, mutta Amerikkaan nähden meiltä puuttuu huomattavan paljon tietoa varsinaisen sopeutuvan säätelyn saavuttamiseksi. Nummi ym. kirjoittivat jo vuonna 2009, että eurooppalainen tietämys on vielä liian hataraa ennustearvoltaan käyttökelpoisten mallien pohjaksi, eikä tilanne ole kuudessa vuodessa juurikaan muuttunut. Euroopan sorsatutkijoiden verkosto (NOWAC) keräsi vuoden 2010 jälkeen yhteen kaiken aineiston mitä tiedossa on, löytäen yhä suuria puutteita.

Mihin Amerikan sopeutuva sorsakantojen hoito sitten perustuu? Kyseessä on monimutkainen malli, jota parannetaan koko ajan. Siinä yhdistetään metsästyksen, elinympäristöjen ja ympäristövaihtelut yhteen malliin. Mallin avaimet ovat:

  • Rajallinen määrä säätelymahdollisuuksia. Ne kuvaavat kauden pituutta, saalismääriä ja kauden alkamis- sekä loppumispäiviä (”viitekehys”)
  • Kokoelma kilpailevia populaatiomalleja. Mallit selittävät metsästyksen ja ympäristön vaihtelun vaikutusta vesilintupopulaatioihin epävarmuuksineen
  • Tavoitemalli, jonka avulla erilaisen säätelypolitiikan vaikutuksia voidaan vertailla
  • Sorsakantojen seuranta, joka mahdollistaa paikkakohtaiset säätelypäätökset ja mallipohjaisten ennustuksien tekemisen sekä havaitut populaatioiden vasteet

Amerikkalaisten AHM on perustunut maankolkan keskiosien (preerialta tundralle) sinisorsapopulaatiodynamiikkaan jo perustamisvuodestaan 1995 lähtien. Sinisorsa on yleisin ja metsästetyin laji. Keskiosien sinisorsat ovat perinteisesti olleet luotettava indikaattori muillekin lajeille. Mitä parametreja amerikkalaiset sisällyttävät sorsamalliinsa?

  • 1. Lisääntyvän populaation koko
  • 2. Koiraiden osuus populaatiosta
  • 3. Aikuisten naaraiden, koiraiden sekä nuorten naaraiden ja -koiraiden selviytymiskertoimet
  • 4. Lisääntymiskerroin (määritetään naaraiden syksyisestä ikäjakaumasta)
  • 5. Naaraiden kesäaikainen selviytyvyys verrattuna koiraiden selviytyvyyteen
  • 6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien parametrien korjaus

Neljää vaihtoehtoista mallia käytetään havaitsemaan avainasemassa olevia epävarmuuksia sinisorsapopulaatioissa. Epävarmuutta malleihin aiheuttavat metsästys ja ympäristötekijät. Neljä mallia muodostuvat yhdistelemällä kahta eri kuolleisuus- ja lisääntymishypoteesia. ”Kuolleisuus”-hypoteesi sisältää kaksi eri näkemystä metsästyksen vaikutuksesta vuotuiseen kuolleisuuteen: toisen hypoteesin mukaan kuolleisuus on additiivista, toisen mukaan kompensoivaa. Ensimmäisessä mallissa selviytyminen vähenee lineaarisesti metsästyksen mukana, kun taas jälkimmäisessä metsästyksellä ei ole vaikutusta kokonaisselviytyvyyteen tiettyyn rajaan asti. Lisääntymishypoteesit taas kuvaavat mahdollisia tiheysriippuvaisia yksilön vasteita lisääntymismenestykseen. Kaikkiin neljään malliin sisällytetään myös ympäristötekijä, joka saadaan preerian toukokuisesta kosteikkojen määrästä.

Kannanhoidolla pyritään maksimoimaan saaliin ”arvo” pitkällä aikavälillä. Arvoon voi sisältyä niin saaliin määrä kuin kannan koko. Esimerkiksi kannan laskiessa alle tavoitteen, voidaan saaliin määrän arvoa laskea kannan koon hyödyksi.

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Vuotuisen sinisorsasaaliin ennuste puolestaan riippuu valitusta sääntelystä. Metsästyskaudelle on määritetty kolme mahdollista vaihtoehtoa, ja ne perustuvat aikaisemmille säätelyehdoille: tiukka, keskimääräinen ja vapaa. Metsästyspaineen jakautuminen näihin luokkiin tarkistetaan vuosittain mallinnuksin ja rengastusaineistoa hyödyntäen. Vaikka amerikkalaisilla on kertynyt aineistoa jo monelta vuodelta, metsästyspaineen vaihtelu eri säätelyvaihtoehdoilla on suuri. Siihen vaikuttavatkin ilmeisesti muuton ajoitus sekä säätekijät.

Sopeutuvassa mallissa on omat heikkoutensa. Yksi niistä on se, että sinisorsalle luotu malli ei sovi kaikille lajeille, sillä lajien saalispotentiaali vaihtelee. Amerikkalaiset ovat myös huomanneet, että sinisorsakannan kehitys on viimeaikoina alkanut erota joistakin muista lajeista. Malli onkin kohdannut nyt haasteen: pidetäänkö sinisorsan metsästyspaine korkealla yhdessä monimutkaisen säätelyn kanssa, vai matalalla säätelyn helppouden kanssa.

Metsästyssäätelyn (AHM) ja elinympäristöjen hoidon kehitys (North American Waterfowl Managment Plan, NAWMP) ovat kulkeneet Amerikassa omia polkujaan. Näiden kahden ohjelman kehitys erillään nähdäänkin esteenä tehokkaalle ja johdonmukaiselle kannan hoidon suunnittelulle ja arvioinnille.

Miten Amerikan malli soveltuisi Eurooppaan? Eurooppa muodostaa pääasiassa yhden kokonaisen flywayn, joten tarvitsisimme tietoja koko Euroopasta. Monissa Euroopan maissa laskenta-aineisto on kuitenkin huonolaatuista ja ainoastaan Suomessa tehdään pitkäaikaista kattavaa pesimäkannan seurantaa. Mitä sinisorsasta sitten tiedetään Euroopassa?

1-4. Lisääntyvän populaation koko ja muut lisääntymisaikaiset tiedot tunnetaan laskentoihin perustuen ainoastaan Suomesta. Koska Suomen osuus Euroopassa lisääntyvästä kannasta on vain 6 %, ei otos ole kattava. Muissa maissa lisääntyvä kanta ilmoitetaan asiantuntija-arvioina ja aineiston laatu on monesta maasta heikko. Kolmasosa Euroopan sinisorsista pesii Venäjällä ja loput hyvin hajautuneesti eri maissa.

5. Naaraiden kesäaikainen selviytyminen verrattuna koiraiden selviytymiseen ei ole tiedossa.

6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien muuttujien korjauskertoimia Euroopasta ei ole.

Tunnistamaton sinisorsatyyppinen lintu ©Sari Holopainen

Euroopassa on lisättävä myös kohta 7) istutettujen sorsien vaikutus. Euroopan koko sinisorsakannan koko on noin 8 miljoonaa lintua. Sinisorsia istutetaan vuosittain noin 4,5 miljoonaa , joten on selvää, että populaatiomuuttujien arvioiminen mutkistuu. Vaikka suurin osa istutetuista sorsista ammutaan, pääsee osa silti sekoittumaan luonnonpopulaatioihin. Euroopan sinisorsakannat ovatkin saaneet jo melko paljon geneettistä lisää tarhalinnuilta.

Euroopassa ole juurikaan tutkittu, miten metsästys vaikuttaa sorsakantoihin. Jatkuvia siipinäytekeräyksiä toteutetaan ainoastaan Tanskassa. Esimerkiksi Suomessa näytteitä kerätään vain silloin tällöin.

Valtavan kysymysmerkin aiheuttaa myös ympäristötekijöiden hallinta. Pohjois-Amerikassa suurin osa sinisorsista pesii preerialla ja alueen vetisyyden vaihtelu heijastuu sinisorsan lisääntymismenestykseen. Preerian vetisyys heijastuu myös boreaalisella alueella lisääntyvään kantaan. Euroopassa vastaavaa mekanismia ei ole. Meillä ei ole tietoa siitä mikä rajoittaa sinisorsan vuotuista lisääntymismenestystä.

Olen Alhaisen kannalla siinä, että asian hoito vaatisi ennen kaikkea poliittista tahtoa. Euroopan Unioniin kenties tarvittaisiin Amerikan mallinen ”Fish and Wildlife Service”-vastaava toimija, joka määräisi siipinäytekeräykset ja pesimäaikaiset laskennat aloitettavaksi ja hallinnoisi aineistoja. Suomen kattavat laskennat tehdään tällä hetkellä pitkälti vapaaehtoisvoimin. Saman systeemin järjestäminen Euroopan muihin maihin voi olla haastavaa ja vaatisi ehdottomasti pitkän ajan. Amerikan malliset laskennat palkkatyönä taas ovat kalliita, joten poliittisen tahdon lujuus joutunee koville.

Lue lisää:

U.S. Fish & Wildlife Service: Adaptive harvest management

Dalby et al. 2003: The status of the Nordic populations of the Mallard (Anas platyrhynchos) in a changing world. Ornis Fennica

Gunnarsson et al. 2008: Survival estimates, mortality patterns, and population growth of Fennoscandian mallards Anas platyrhynchos. Ann. Zool. Fennici

Geneettinen saastuminen – lajin hyödyksi vai haitaksi

Kaikilla elävillä eliöillä on geenejä, eli perinnöllistä tietoa joka siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Tämä perinnöllinen tieto siirtyy populaatiosta toiseen geenivirtojen kautta. Geenivirrat ovat normaali keino siirtää perinnöllistä ainesta saman lajin populaatioiden välillä, ylläpitäen samalla geneettistä monimuotoisuutta. Perinnöllinen monimuotoisuus parantaa populaatioiden terveyttä ja taudinkestävyyttä.

Geenivirrat voivat joskus levitä lajien välillä tai epänormaaleissa tilanteissa. Tätä ilmiötä kutsutaan geneettiseksi sekoittumiseksi, tai negatiivisemmin geneettiseksi saastumiseksi. Ilmiö itsessään ei ole automaattisesti huono asia. Esimerkiksi läheiset alalajit saattavat joskus saada jälkeläisiä, joita kutsutaan hybrideiksi. Hybridisaatio voi monipuolistaa perinnöllistä ainesta, nopeuttaa yksilöiden kasvua lisätä taudinkestävyyttä. Ongelmat syntyvät vasta kun läheiset (ala)lajit jotka eivät ennen ole olleet kosketuksissa toisiinsa tapaavat, tai kun geneettisesti muunneltujen eliöiden perinnöllinen materiaali pääsee esteettä leviämään villeihin populaatioihin. Tämänkaltainen geneettiinen saastuminen voi aiheuttaa vakavia vahinkoja yksittäisille lajeille tai kokonaisille ekosysteemeille.

Tunnistamaton sorsalintu ©Sari Holopainen

Tunnistamaton sorsalintu ©Sari Holopainen

Hybridisaatio on vaarallista lajeille, joiden yksilömäärät ovat pieniä. Erityisesti tapauksissa, joissa vieraslaji tai kesytetty alalaji hitaasti tukahduttaa ja heikentää alkuperäisen lajin perinnöllisyyttä. Sinisorsa (Anas platyrhynchos) on esimerkki yleisestä lajista, joka herkästi parittelee muiden sorsalajien kanssa. Pohjois-Amerikassa puolestaan esiintyy hyvin harvinainen täpläpöllö (Strix occidentalis), joka risteytyy huomattavasti yleisemmän amerikanviirupöllön (Strix varia) kanssa. Molemmissa tapauksissa harvinainen laji harvinaistuu entisestään. Monen mielestä tällainen geneettinen saastuminen tulisi estää kaikin tavoin. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä normaalista evoluutiosta, ja on vaikea päättää mikä on järkevää suojelua ja mikä turhaa sekaantumista luonnon kiertokulkuun.

Geneettinen saastuminen on huolestuttavampaa kun geenimanipuloitujen (GM)eliöiden geenivirta siirtyy villeihin populaatioihin, esim. kun GM viljojen siitepöly pölyttää lähialueiden villejä ei-GM-yksilöitä. Näiden geenivirtojen vaikutukset ovat tuntemattomia alkuperäisissä populaatioissa. Tuhoa voi tapahtua myös ekosysteemitasolla, esimerkiksi GM-maissin on todettu merkittävästi lisäävän monarkkiperhosen toukkien kuolleisuutta. Tämä vuorostaan vaikuttaa negatiivisesti paikallisten lintulajien ravinnonsaantiin, vähentäen näiden pesintäonnistumista ja yksilömääriä.

Alalajien risteytymistä tapahtuu jatkuvasti luonnossa. GM-eliöitä sen sijaan ei tavata luonnossa muuta kuin ihmisen toimesta.

GM eliöiden jälkeläiset saattavat olla vähemmän elinkelpoisia, mutta tämä ei estä niitä leviämästä luonnossa helposti. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa mallinnettiin järveä, johon vapautettiin pieni joukko GM-kaloja. Loppupäätelmänä todettiin GM-kalojen johtavan alkuperäisen terveen kalalajin sukupuuttoon 40 vuoden sisällä, vaikka villien kalojen alkuperäinen populaatio oli 30-kertainen GM-kalapopulaatioon nähden. Kyseessä on vain yksi esimerkki mallinnetusta tilanteesta, mutta villin kalalajin sukupuuttoon johtavat piirteet GM-kaloissa (suurempi koko joka johti korkeampaan parittelumenestykseen villiin lajiin verrattuna) ovat yleisiä muissakin GM-lajeissa ja -risteymissä.

Kesy hanhi ja merihanhi ©Sari Holopainen

Kesy hanhi ja merihanhi ©Sari Holopainen

Toimenpidesuunnitelmien, joilla ongelmat ratkaistaan, tulisi olla tapauskohtaisia. Risteytymisestä kärsivät (ala)lajit kokevat usein myös muunlaista stressiä, kuten elinoloja heikentäviä ympäristömuutoksia (makeanveden saastuminen tai vanhojen metsien katoaminen). Näiden vuoksi lajit ovat alttiita uusille vieraslajeille. Alkuperäinen populaatio saattaa olla liian stressaantunut tai heikentynyt kestääkseen uuden ongelman. Suojelulliset toimenpiteet voivat olla aiheellisia joissain tapauksissa ja turhia toisissa tilanteissa.

GM-lajit ovat eri tarina. Emme tiedä miten geenimanipulointi vaikuttaa lajeihin; kuinka pitkään GM-populaatiot säilyvät elinkelpoisina luonnossa, kuinka helposti ne siirtävät lisättyä perintöainesta villeihin populaatioihin jne. Nämä ovat suuria kysymyksiä kun mietitään lajien vaikutuksia ekosysteemeihin ja kestävään maatalouteen, joista myös ihminen on täysin riippuvainen.