Vieraspedot lintujen kimpussa

Pienen altaan täyttää piipitys ja pulputus, kun useampi telkkä- ja haapanapoikue ruokailee emojen vahtiessa valppaina. Äkkiä telkkäemo nostaa mekkalan ja lentää rääpättäen altaan halki. Minkin hahmo ilmestyy halkomaan vedenpintaa, ja sorsapoikueet pakenevat hädissään. Minkki on tehokas peto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Silti se on levinnyt jo koko maahan. Vieraspedot meillä ja maailmalla ovat vakava uhka linnuille.

Minkin ilmestyminen kosteikolle saa sorsanpoikaset pakenemaan. Hälytyksen teki valpas telkkäemo. © Sari Holopainen

Tarhakarkulaisesta tuli riesa

Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jota tuotiin tarhattavaksi Suomeen ja muualle Pohjois-Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Tarhoista karanneet minkit menestyivät hyvin ja Venäjän puolella niitä myös istutettiin luontoon. Pian minkkejä tavattiin koko Fennoskandiassa.

Minkki on vesistöjen liepeillä viihtyvä peto, joka verottaa tehokkaasti vesilintukantoja. Sille kelpaavat niin munat kuin linnut. Etenkin saaristossa minkki on aiheuttanut tuhoja, ja jotkin lajit, kuten riskilä, ovat erityisesti uhattuina. Suomen saariston linnut eivät ole sopeutuneet minkin kaltaisiin petoihin. Minkin eurooppalainen vastinlaji vesikko ei viihtynyt saaristossa. Linnuissa on kuitenkin havaittu potentiaalia sopeutua uuteen saalistajaan.

Minkki on yleinen peto kosteikoilla. © Sari Holopainen

 

Supikoira EU:n vieraslajien mustalle listalle

Supikoira on aasialainen laji, jota istutettiin Neuvostoliittoon turkiseläimeksi. Sieltä supikoirat tulivat Suomeenkin ja ovat nyt levittäytymässä Ruotsiin. Viivytystaistelu supikoiran leviämiseksi on käynnissä. Supikoira listattiin vastikään EU:n haitallisten vieraslajien joukkoon. Yksi syy on sen vaikutus lintuihin.

Helsingin yliopiston petopoistokokeissa on havaittu selvä yhteys supikoiratiheyden ja kosteikoille sijoitettujen koepesien tuhoutumisen välillä. Toisissa tutkimuksissa riistakamerat ovat kuvanneet supikoiria tihutöissä niin fasaanin kuin sorsien keinopesillä. Tarkkanenäinen peto vaikuttaa olevan tehokas maapesien tuhoaja. Supikoirakannan rajoittaminen kosteikoilla ja lintuvesien ympäristöissä olisikin tärkeää. Supikoira tulee virallisesti haitallisten lajien listalle vuoden 2019 alussa ja samalla laji rinnastetaan rauhoittamattomaan eläimeen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

Supikoira tuhomassa sorsan keinopesää. Riistakamerakuva.

 

15 pientä isovilistäjää, joista jäljellä ei enää yhtäkään

1800-luvun lähestyessä loppuaan eräällä Uuden-Seelannin saarella Tibbles-niminen kissa toi majakanvartijan pihalle kummallisia lintuja, isovilistäjiä. Se saalisti ainakin 15 lintua, kunnes jäljellä ei ollut enää ainuttakaan. Rotat ja kissat olivat todennäköisesti hävittäneet nämä pienet lentokyvyttömät linnut jo aikaisemmin kaikilta muilta saarilta. Isovilistäjä ei ole kissojen ainoa uhri. Australiassa kissojen on arveltu olleen osallisena peräti 20 alkuperäisen eläinlajin katoamiseen. Kissojen on laskettu tappavan pelkästään USA:ssa satoja miljoonia lintuja vuosittain. Suurin osa näistä tuhoista on villiintyneiden kissojen tekemiä. Kissat tappavat näin ollen enemmän eläimiä kuin mikään muu ihmislähtöinen tekijä USA:ssa. Maailmanlaajuisesti lasketaan kissojen tappaneen sukupuuttoon 33 eläinlajia.

Kissa ei ole Suomen luontoon kuuluva laji, vaan on villiintyneenä vieraslajiksi luokiteltava. Turussa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa kissojen saaliista on lintuja. Varsinkin pihalintuihin kissoilla on huono vaikutus.

Kissa kyttää sorsapoikuetta kosteikon laidalla. Tässä tapauksessa kasvillisuuden niittäminen pelasti poikueen.

Supi eli pesukarhu valtaa Eurooppaa

Pohjois-Amerikasta on Eurooppaan rantautunut minkin lisäksi myös toinen kosteikkojen tuholainen. Supi (pesukarhu) tuotiin sekin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tämä erittäin sopeutuvainen eläin on menestynyt hyvin, ja nyt supeja tavataan laajalti Saksassa ja Ranskassa. Saksassa arvellaan olevan jo yli miljoona supia. Levittäytyminen pohjoiseen on vaiheessa, ja tällä hetkellä Suomea lähinnä oleva vakaa supikanta löytyy Tanskasta. Supien etujoukot yrittävät maihinnousua Etelä-Ruotsissa, josta yksittäisiä supeja on jo löytynytkin. Supikoiraan verrattuna supit menestyvät hyvin myös kaupungeissa. Mutta samoin kuin supikoira, supikin hakee ravintoa mielellään kosteikoilta ja sillä voi siksi olla tuhoisa vaikutus paikallisiin lintukantoihin.

Supi on tehokas lisääntyjä, joten sen hävittäminen kannan vakiinnuttua on osoittautunut mahdottomaksi. Tämän takia supin leviämisen torjuntaan kannattaa panostaa. EU on julistanut supin haitalliseksi vieraslajiksi, jonka tarhaaminen tai pitäminen lemmikkinä on kielletty.

 

Lähteet & lue lisää

Suomen luonnonsuolejuliitto: Vieraslajit

KSML 20.6.2017: Supikoira on nyt haitallinen vieraslaji, sanoo EU

Väänänen, V.-M. 2007: Vieraspeto kosteikolla – vaikuttaako supikoira vesilintujen ja kahlaajien poikueiden määrään? Suomen Riista (PDF)

PHYS.ORG 29.1. 2014: Cats in US kill billions of birds, mammals, study finds

Loss, S.R. et al. 2013: The impact of free-ranging domestic cats on wildlife of the United States. Nature Communications

Marra, P. & Santella C. 2017. Cat Wars. The Obituary of the Stephens Island Wren

Spiegel Online 3.8.2012. Germany Overrun by Hordes of Masked Omnivores

NOBANIS Invasive Alien fact sheets, Raccoon (PDF)

Ainakin miljoona linnunpönttöä

Kukaanhan ei oikeasti tiedä montako niitä on. Siis linnunpönttöjä Suomessa. Mutta 1.3.2016 avataan valtakunnallinen Miljoona linnunpönttöä -kampanja, jonka tavoitteena on kartoittaa jo olemassa olevien pönttöjen lukumäärä ja alueellinen jakautuminen sekä kannustaa ihmisiä ja yhteisöjä rakentamaan uusia pönttöjä.

Jokainen pöntön omistaja voi käydä rekisteröimässä pönttönsä sijainnin osoitteeseen yle.fi/miljoonaponttoa. Rekisteröimismahdollisuus aukeaa 1.3. Samalla on hyvä hetki tarkistaa pöntön kunto, ja kampanja muistutteleekin linnunpönttöjen puhtaanapidon tärkeydestä. Sivusto tarjoaa myös lisätietoja kolopesijöistä, sekä linnunpönttöjen rakennus- ja ripustusohjeita. Kannustetaanpa sivulla myös rakennustalkoiden järjestämiseen.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_sinitiainen

Sinitiainen lähdössä pöntöltä © Mia Vehkaoja

Mutta eikö miljoona pönttöä ole jo hieman liioittelua, mihin ihmeeseen niitä niin monta tarvitaan?

Kolopesijät ovat eläinlajeja, jotka tarvitsevat pesimisen onnistumiseksi onkalon, mm. monet tiaiset, pöllöt, tikat, liito-orava ja näätä pesivät koloissa. Onkaloita esiintyy luonnossa vanhoissa puissa, joiden runko tai latvusto on vaurioitunut. Vaurio voi saada alkunsa esimerkiksi tuulen katkoessa puun kahtia. Ajan myötä vaurio kasvaa onkaloksi muun muassa lahottajasienten vaikutuksesta. Tikat puolestaan hakkaavat jopa terveisiin puihin koloja. Suomessa kolopesiviä lintulajeja on reilut 40.

Tehostunut metsätalous on vähentänyt vanhojen, lahojen ja järeiden puiden määriä luonnossa, ja näin kolojenkin määrä on pienentynyt huomattavasti. Metsähaapa on suomalaisen metsän parhaimpia koloja muodostavia puita lajin suhteellisen nopean järeytymisen ja puuaineen pehmeyden vuoksi. Onpa haapaa verrattu yhdeksi boreaalisen metsän monimuotoisuuden ja pyhän kolminaisuuden: haapa-haavankääpä-palokärki (tai harmaapäätikka) ylläpitäjäksi. Kyseinen kolmikko on suomalaisen metsän kulmakiviä luonnonkolojen muodostamisen suhteen. Haapa on kuitenkin vähentynyt huomattavasti menneinä vuosikymmeninä sen huonon arvostuksen takia, ja niinpä tikoillekin riittää vähemmän nakutusmateriaalia.

Vähentyneiden kolojen vuoksi myös monien kolopesijöiden kannat ovat laskeneet. Tammikuussa julkaistun uusimman uhanlaisuusarvioinnin mukaan tutut töyhtö- ja hömötiainen luokiteltiin vaarantuneiksi. Hömötiaiskannasta noin 25 % pesii Suomessa, eli Suomella on suuri rooli lajin suojelussa. Luonnonkolojen vähentyminen ja linnunpönttöjen määrän kasvaminen suosii lajeja, jotka kykenevät pesimään asutuksen läheisyydessä ja taajamissa. Juuri näillä alueilla pöntöt ovat yliedustettuja. Keskellä metsää on harvoin linnunpönttöjä, ja esimerkiksi tähän ongelmaan halutaan nyt tarttua uuden kampanjan myötä.

Kaikilla lajeilla on kolojen suhteen omat mieltymyksensä, ja siksi onkaloita tulisi olla paljon erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi hömötiainen haluaa kaivaa oman pesäkolonsa, mutta lajin hennolla nokalla onnistuu onkalon kaivuu ainoastaan hyvin lahoon puuhun. Tämän vuoksi myös pönttöjen ja niiden sijoituspaikkojen on oltava mahdollisimman monipuolisia, jotta saadaan tyydytettyä vaikeimmatkin ”nirsoilut”. Hömötiaiselle voi esimerkiksi rakentaa pienen pöntön, jonka täyttää sahanpurulla tms. pehmeällä puuaineella. Näin saadaan hömis hämättyä luulemaan, että se onkin itse kovertanut onkalon pelkän tehokkaan suursiivouksen sijaan.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_leppälintu

Leppälintu viihtyy tekopöntöissä ©Milla Niemi

Usein luullaan ainoastaan pikkulintujen pesivän tekopönttöihin. Pönttöjä on kuitenkinkaikenkokoisille lajeille, ja esimerkiksi Suomen tuulihaukkakanta on lähtenyt kasvuun osin onnistuneen pöntötyksen avulla. Myös muutamat sorsalinnut, kuten koskelot ja uivelo pesivät pönttöihin ja lähes jokainen pöllölajimme hyväksyy pöntön pesimispaikaksi.

Jo olemassa olevien pönttöjen rekisteröinti antaa arvokasta tietoa pönttöjen maantieteellisestä sijoittumisesta ja pönttötyyppien jakaumasta. Näin voidaan tulevaisuudessa kohdentaa uusia koteja pönttövapaille alueille. Jopa presidenttipari on lupautunut mukaan rakennustalkoisiin, ja heidän saavutuksensa ovat nähtävillä kampanjan aloituspäivänä 1.3. Ylen Aamu-tv:ssä. Miljoona pönttöä ei siis missään nimessä ole liioittelua, vaan ihan hyvä alku laajamittaiselle ja kattavalle suojelutyölle, jonka avulla helpotetaan usean lajin ahdinkoa.

 

Ennen kampanjan alkua lisätietoja tarjoavat:

http://yle.fi/uutiset/suomalaisten_kunnianhimoinen_suunnitelma_rakennamme_miljoona_linnunponttoa/8681847

http://yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa

 

 

 

Unohdetut kausikosteikot

                                                                                              Kirjoittanut Petri Nummi

Metsässä kulkija saattaa notkelmassa kohdata touko- ja heinäkuussa aivan erilaisen ympäristön: keväisin voi painanteissa lillua hehtaarinkin vesiallas, josta ei myöhemmin kesällä ole jäljellä kuin kostea saraikko. Kyseessä on kausikosteikko eli allikko, josta on myös aikoinaan käytetty termiä aro.

Kausikosteikot ovat yksi huonoiten tunnettuja ekosysteemeitä. Eteläisillä alueilla niihin on kiinnitetty jonkin verran huomiota muun muassa siksi, että ne ovat tärkeitä sammakkoeläinten kutupaikkoja. Meillä sammakoita on niin vähän, että nekään eivät ole kirvoittaneet tutkimusta.

Kausikosteikkolaikkujen muuttuvaisuus tekee niistä jännittäviä. Jokaisella niistä tuntuu olevan omansalainen vesitalous, jota vielä kunkin vuoden olosuhteet muuntelevat; lumensulamisvesiä on vaihteleva määrä, alkukesinä sataa eri tavoin ja ehkä routaisuudellakin on joissain tapauksessa vaikutusta.

Monilla allikoiden asujilla on taktiikkana säilyä kuiva kausi pohjassa lepomuotona. Tällaisia ovat äyriäisistä hankajalkaiset ja vesikirput sekä hyönteisistä hyttyset ja jotkin surviaissääsket. Monet malluaiset ja sukeltajakuoriaiset taas lentävät keväällä pysyvistä vesistä kausikosteikoihin ruokailemaan.

Monille sammakkoeläimille kausikosteikot ovat keskeinen lisääntymisympäristö, kun niiden kutu on niissä turvassa kalojen saalistukselta. Meikäläisistä lajeista sammakkoita ja ennen kaikkea vesiliskoja tavataan kutuaikaan allikoissa. Sammakko näkyy ja kuuluu hyvin, mutta vesiliskoa ei niin vain havaitse.

Common frog (Rana temporaria) mating in temporary pond / Sammakko parittelemassa kausikosteikolla © Mia Vehkaoja

Sammakko parittelemassa kausikosteikolla © Mia Vehkaoja

Kausikosteikoiden lajeista ja yhteisöistä tiedetään vähän.  Viimeisten kymmenen vuoden aikana tietämystä on sentään kerätty pariin kirjaan: Colburnin ”Vernal Pools” ilmestyi 2004 ja Calhounin ja De Maynadierin ”Science and Conservation of Vernal Pools in Northeastern North America” 2008.

Kirjoistakin näkyy, että sammakoista tiedetään Pohjois-Amerikoissa yhtä ja toista, mutta allikoilla ruokailevista sorsista ja kahlaajista taas ei paljon mitään. Kiinnostavaa on, että kookkaita lehtijalkais-äyriäisiä tavataan Pohjois-Amerikassa laajalti, kun meiltä vain Lapista.

Kausikosteikot häviävät erilaisten kuivatustoimien yhteydessä helposti, ja ne ovatkin suurelta osin kadonneet maisemista kuin huomaamatta. Itsekin muistan Laajalahden pohjukasta muutaman vuoden takaisia vesiliskopaikkoja, jotka ovat jääneet Espoon Perkkaan alle.

On selvää, että sammakkoeläinten suojelemiseksi on kausikosteikkoja vaalittava. Sitä, mitä kaikkea muuta suojelunarvoista niissä on, ei vielä edes tunneta.

Smooth newt (Triturus vulgaris) in a temporary pond © Mia Vehkaoja

Vesilisko suomalaisella kausikosteikolla  © Mia Vehkaoja

Luonnon oma arkkitehti suojelee kosteikkoja

Lapsuudessani lähimetsät olivat täynnä pieniä kosteikkoja, joissa pystyi tarkkailemaan esimerkiksi nuijapäiden kehitystä. Nyt kun haluaisin tarjota vastaavia kokemuksia lapsilleni, on paikkojen löytäminen hankalaa. Miksi kosteikkomme ovat kadonneet?

Ihmiset ovat toiminnallaan tuhonneet puolet maailman kosteikoista. Euroopan kosteikoista 2/3 on kadonnut. © Sari Holopainen

Ihmiset ovat toiminnallaan tuhonneet puolet maailman kosteikoista. Euroopan kosteikoista 2/3 on kadonnut. © Sari Holopainen

Kosteikot ovat vetäneet minua puoleensa jo lapsesta lähtien. Kun ensimmäisen kerran pääsin majavan luomalle kosteikolle, oli minulle selvää, että tätä minä haluaisin tutkia. Ja niinpä minä ryhdyin tuumasta toimeen. Väitöskirjassani tutkin millaisia vaikutuksia majavan luoma tulva aiheuttaa ympäristöön, ja kuinka tämän pohjoisen pallonpuoliskon arkkitehdin avulla voimme suojella ja luoda maahamme uusia kosteikkoja.

Kosteikot ovat ensiarvoisen tärkeitä, ei vain muulle luonnolle, vaan myös meille ihmisille. Ne pidättävät sadevettä, puhdistavat vesistöjä esimerkiksi raskasmetalleista ja nostavat pohjaveden korkeutta. Lisäksi kosteikot lieventävät kuivuuden vaikutuksia, mikä ilmastonmuutoksen myötä nousee yhä tärkeämpään osaan.

Valitettavasti me ihmiset emme ole osanneet arvostaa kosteikkoja niiden vaatimalla tavalla. Päinvastoin! Olemme hävittäneet puolet maapallon kosteikoista viimeisen sadan vuoden aikana. Myös Suomessa kosteikkojen katoaminen on ollut dramaattista. Meillä tuhojen taustalla ovat olleet maankäytön muutokset, saastuminen ja ojitus. Kosteikkokato on ajanut useita kasveja ja eläimiä ahtaalle.

Monien kosteikkolajien onneksi majava on alkanut palata pohjoisen pallonpuoliskon luontoon. Majavat metsästettiin miltei sukupuuttoon 1800-luvulla. Kato koski sekä Euraasiaa että Pohjois-Amerikkaa. Majavat saatiin kuitenkin pelastettua ajoissa aloitettujen suojelutoimien ansiosta, ja viime vuosikymmeninä niiden elpyminen on ollut hyvin tehokasta.

Majava muokkaa ympäristöään voimakkaasti. Sen rakentama pato aiheuttaa tulvan ja vesi nousee ympäröivään metsään tai niitylle. Nouseva vesi huuhtoo maalta orgaanista ainesta ja ravinteita vesistöön. Tämä ravinnerikas vesi runsastuttaa useita pieniä eliöitä, kuten vesikirppuja ja muita veden selkärangattomia. Selkärangattomien runsaus puolestaan tuo kosteikoille monia selkärankaisryhmiä. Erityisesti sammakot ja vesilinnut suosivat majavien luomia kosteikkoja. Kosteikot toimivat näille loistavina lisääntymispaikkoina. Majavakosteikkojen runsas vesikasvillisuus ja pensaikko suojaavat myös syntyviä poikasia: nuijapäitä ja sorsanpoikasia, saalistajilta.

Majavan luomilla kosteikoilla runsas vesikasvillisuus suojaa nuijapäitä pedoilta, kuten kaloilta. © Mia Vehkaoja

Majavan luomilla kosteikoilla runsas vesikasvillisuus suojaa nuijapäitä pedoilta, kuten kaloilta. © Mia Vehkaoja

Metsään nouseva tulva tuottaa myös runsaasti kuollutta puuta. Suuri osa siitä riippuvaisista lajeista on nykyään uhanalaisia. Uhanalaisuuden taustalla on lahopuiden katoaminen metsätalouden tieltä. Majava tuottaa lahopuuta suhteellisen tasaisella tahdilla kaatamalla puita ja tulvaamalla rantametsiä, jolloin lahopuulajien säilyminen on varmempaa. Varsinkin maksasammalissa ja jäkäliin kuuluvassa nokinuppisten ryhmässä löytyy kosteata lahopuuta tarvitsevia lajeja.

Majava on kuulunut Suomeen luontoon koko jääkauden jälkeisen ajan. Sen luomia ympäristöjä voitaisiin käyttää tehokkaammin hyödyksi kosteikkojen ennallistamisessa. Esimerkiksi EU velvoittaa jäsenvaltioitaan ennallistamaan sisävesiään, johon kosteikot kuuluvat. Suomi onkin ryhtynyt tuumasta toimeen, ja perustanut Kotiseutukosteikko Life -hankkeen, jonka tarkoituksena on ennallistaa tai luoda täysin uusia kosteikkoja ihmisvoimin. Majavan avulla voisimme luoda kosteikkoja ilman kone- ja ihmisvoimaa – ja hyödyntää tehokkaammin kosteikkoihin suunnattuja suojeluvaroja.