Majava – kosteikkoluontomme pelastaja

Sukupuuton partaalta toipunut majava (Castor sp.) palasi kosteikkoluontomme pelastajaksi. Kosteikkojemme katoamisen taustalla on kaksi merkittävää tapahtumaa: majavan sukupuutto sekä laajamittaiset ojitukset. Majavan rakentamat padot ovat tuottaneet Eurooppaan viimeisen 70 vuoden aikana lähes 1 000 neliökilometriä kosteikkoja.

 

Kaikki alkaa tulvan noususta. Rantametsään noussut vesi huuhtoo maa-ainesta ja kasvillisuutta vesistöön. Vesistön orgaanisen hiilen määrä nousee erityisesti kolmena ensimmäisenä tulvavuotena, ja alkaa tämän jälkeen vähitellen palata alkuperäiseen tasoonsa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu edesauttaa vaiheittain koko kosteikon ravintoverkkoa alkaen planktoneista ja selkärangattomista, päättyen sammakkoihin, lintuihin sekä nisäkkäisiin.

 

Majavakosteikot ovatkin sammakoille varsinaisia paratiiseja. Runsas matalan veden osuus luo sopivia kutu- ja poikasten kasvuympäristöjä. Matala vesi lämpiää nopeasti, ja näin kiihdyttää nuijapäiden kuoriutumista ja kasvua. Majavakosteikoilla riittää myös runsaasti ravintoa. Orgaanisen hiilen määrän kasvu kosteikolla on lisännyt nuijapäiden ravintoa: planktonia ja alkueläimiä, sekä aikuisten sammakoiden ravintoa: selkärangattomia. Lisäksi rehevä vesikasvillisuus luo piilopaikkoja saalistajilta niin nuijapäille kuin aikuisillekin sammakoille.

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Majavakosteikot ovat ihanteellisia sammakoiden lisääntymispaikkoja. Lämmin vesi kiihdyttää munien ja nuijapäiden kehitystä sekä vesikasvillisuus suojaa pedoilta. © Mia Vehkaoja

Maalle noussut tulva yhdessä majavan kanssa tappaa rannan puustoa. Lahopuu onkin nykyään katoava luonnonvara Suomen metsissä. Keskiarvollisesti Suomen metsät sisältävät vain 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla. Majavan toiminnan seurauksena maisemaan syntyy lahopuuta 7-kertaa enemmän. Majavan tuottama lahopuu on lisäksi hyvin monipuolista. Metsän muina luontaisina häiriöinä metsäpalot ja tuuli tuottavat pääasiassa kahden tyyppistä lahopuuta: pystyyn kuollutta paksua puuta sekä paksua maapuuta. Majavan toiminta puolestaan tuottaa sekä pystyyn kuollutta että maapuuta, jotka vaihtelevat huomattavasti ympärysmitaltaan. Myös vähälukuista lehtilahopuuta esiintyy majavakosteikoilla muita ympäristöjä enemmän. Mitä monipuolisempi lahopuuvalikoima metsässä on, sitä moninaisempi lahopuusta riippuva lajisto alueelle kehittyy.

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Majavan nostattama tulva tuottaa suuri määriä pystyyn kuollutta puuta. © Mia Vehkaoja

Lahopuusta riippuvainen lajisto on yksi maailman uhanalaisimmista. Maailmassa elää 400 000–1 000 000 eliötä, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta. Suomenkin lajisto kattaa yli 7000 lajia, johon kuuluu esimerkiksi jäkäliä, kovakuoriaisia ja sieniä. Nokinuppiset ovat jäkäläryhmä, joka on erikoistunut kasvamaan pystyyn kuolleella lahopuulla. Majavan toiminnan tuloksena syntyy eniten tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta, mikä takaa huomattavasti monipuolisemman nokinuppislajiston majavakosteikoille. Vedessä seisovasta kosteasta lahopuusta nokinuppiset saavat tasaisella syötöllä vettä. Lisäksi avoimessa ympäristössä nokinuppiset nauttivat runsaasta auringonvalosta. Valon ja veden oikea tasapaino on lajiryhmälle tärkeää.

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Ilmakuvasta pystyy helposti havaitsemaan alkuperäisen järven rantaviivan sekä majavan tulvaaman alueen. © Antti Nykänen

Majavakannan elpyminen on edesauttanut Suomen kosteikkojen ja lahopuusta riippuvaisten lajien säilymistä. Majavakannan toipuminen 1900-luvun alun sukupuutosta nykyiseen noin 10 000 yksilöön on varmasti ollut yksi merkittävä tekijä kosteikkoluontomme säilymisen puolesta. Suomella on kuitenkin vielä työsarkaa jäljellä, jotta saavuttaisimme EU:n edellyttämät sisävesien ennallistamistavoitteet niin määrällisesti kuin laadullisesti. Vesistöjen laadulliseen tasoon vaikuttavat niin veden kemiallinen tila kuin siinä asustavan eliöstön moninaisuus.

 

Lisää tietoa tutkimuksesta

Mainokset

George R.R. Martinin hirviösusien valtakausi

Luettuani George R.R. Martinin tunnettua Game of Thrones saagaa, jäin miettimään mistä kirjailija sai ideansa hirviösusiin. Kirjat toki sisältävät paljon satuhahmoja, jotka eivät ole millään lailla tosia, mutta silti hirviösudet jäivät kummittelemaan mieleeni. Googlen ja tieteellisten artikkeleiden avulla hirviösudet (Canis dirus) heräsivät henkiin.

Hirviösusi (Canis dirus) George R.R. Martinin Game of Thrones -kirjasaagasta. Hirviösudet muistuttivat ulkonäöltään nykysusia (Canis lupus), mutta olivat kooltaan huomattavasti suurempia.

Hirviösusi (Canis dirus) George R.R. Martinin Game of Thrones -kirjasaagasta. Hirviösudet muistuttivat ulkonäöltään nykysusia (Canis lupus), mutta olivat kooltaan huomattavasti suurempia.

Hirviösudet vaelsivat maankamaralla pleistoseenikaudella, jolloin ne olivat sen ajan tärkeitä huippupetoja. Niiden saalista olivat pääasiassa suuret kasvinsyöjät, kuten märehtijät. Ajoittain ne saattoivat myös ruokailla Tyynenmeren rannalle ajautuneilla merinisäkkäiden haaskoilla. Hirviösudet olivat yleisiä Pohjois-Amerikassa, mutta niitä esiintyi myös Meksikossa ja Etelä-Amerikassa. Ne elivät hyvin erilaisissa ympäristöissä. Pohjois-Amerikassa hirviösusia tapasi niin metsäisistä vuoristoista kuin avoimilta ruoho- ja tasankomailta. Lisäksi Etelä-Amerikassa hirviösudet viihtyivät kuivilla savanneilla.

Hirviösudet olivat suurempia kuin nykyiset sudet (Canis lupus). Sukupuolet olivat selvästi erikokoisia ja siksi helposti tunnistettavissa. Ruumiin koko ylipäätään vaihteli huomattavasti, ja pienimmät hirviösudet esiintyivät kylminä ajanjaksoina. Pohjois-Amerikassa itä- ja länsipuolten populaatiot erosivat toisistaan. Länsipuolen hirviösusien keskipaino oli 60 kg, kun taas itäpuolen populaatiot olivat hieman painavampia; keskipaino 68 kg. Kummatkin populaatiot olivat siis ainakin 25 kg painavampia kuin nykysudet.

Hirviösudet olivat nykysusia parempia paloittelemaan saalista, mistä kertovat vahvemmat leukalihakset sekä suuremmat raateluhampaat. Leukalihakset ja raateluhampaat indikoivat myös taipumuksesta haaskan syöntiin. Lisäksi on osoitettu, että petojen lahko kokonaisuudessaan käyttäytyi hyvin eri tavalla pleistoseenikaudella kuin nykyään. Yksi selittävä tekijä voisi olla suuremmat saalislajit ja jäätyneiden haaskojen syönti.

Hirviösudet kuolivat sukupuuttoon pleistoseenikauden lopulla sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa. Sukupuuton tarkkaa aikaa ja syytä ei vielä tällä hetkellä tunneta. Tiedetään kuitenkin, ettei sukupuuton taustalla ole kilpailu muiden suurpetojen kanssa. Yksi todennäköinen syy voisi olla suurten kasvinsyöjien katoaminen.

Joskus jopa fantasiakirjallisuus voi olla inspiraationa tieteellisen tiedon ja ymmärryksen saavuttamiselle. Koskaan ei voi tietää millaisia olioita maan päällä on elänyt tai elää edelleen.

Ei niin söpö ja halittava sitten kuitenkaan

Kesykissa (Felis catus) on levinnyt tasaisesti ympäri mailman kiitos söpön lemmikin maineensa. Lajin elinympäristön käyttö on hyvin moninaista, vaihdellen mm. kaupungista maatalous-, metsä- ja ruohotasankoympäristöihin. Kesykissa lisäksi puolivilliintyy nopeasti saadessaan mahdollisuuden liikkua vapaasti ulkona. Kun yhdistetään lajin nopea levittäytyminen ja monipuolinen ravinto (pienet nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet, kaikki kelpaavat), on kasassa aikamoinen ongelmavyyhti kotoperäislajistolle. Ja vaikka kesykissa on suhteellisen pienikokoinen petonisäkäs, se ei saalista ainoastaan pienikokoisia eläimiä. Saaliiksi on saatu jopa nelikiloisia yksilöitä.

Kesykissoja on kutsuttu “pakonomaisiksi tappajiksi”. Ne eivät siis saalista ainoastaan henkensä pitimiksi, vaan myös hetkellisesti pihalla liikkuvat kotikissat jahtaavat kaikkea liikkuvaa, vaikka niitä odottaakin kotona täysi ruokakuppi. Lisäksi ne valtaavat monen pienen tai keskikokoisen pedon ekolokeron, sekoittaen toiminnallaan samalla ruokaverkkoja ja ekosysteemejä. Kaiken huipuksi kesykissa levittää tehokkaasti toxoplasmoosia, loisen aiheuttamaa tautia joka vaarantaa sekä ihmisiä että mm. karjaa (esim. Australian lampaat).

Villiintyneet kesykissat elävät kaupungeissa ja maaseudulla, aiheuttaen kotoperäiselle lajistolle huomattavia vahinkoja. ©Stella Thompson

Villiintyneet kesykissat elävät kaupungeissa ja maaseudulla, aiheuttaen kotoperäiselle lajistolle huomattavia vahinkoja. ©Stella Thompson

Kotoperäiset ja endeemiset saarilajit ovat kärsineet erityisen paljon kesykissan leviämisestä, mutta kissaeläimen valloituksen mittakaava ovat kaikkialla lähes käsittämätön. Yksistään Australiassa kesykissat syövät vuosittain noin 18 miljoonaa kotoperäislajiston eläintä, ja yhden kissan arvioidaan syövän päivittäin viidestä kolmeenkymmeneen eläintä. Mistään pienestä ongelmasta ei siis ole kyse: Suomessa on noin 592 000 kissaa, joista jokainen tappaa viidestä viiteentoista lintua vuosittain. Siis yhteensä 8 880 000 lintua. Isossa-Britanniassa vastaavan luvun arvioidaan olevan 50 miljoonaa, ja USAssa luku kohoaa 1500 000 000 lintuun joka vuosi.

Australia on reagoinut voimakkaimmin kesykissa-ongelmaan. Arviolta sata kotoperäislajia on vaarassa kuolla siellä sukupuuttoon kesykissan vuoksi, ja maassa on aloitettu kansallinen kampanja joka tähtää uhan poistamiseen. Uudessa-Seelannissa puolestaan taistellaan useita vahingollisia nisäkkäitä vastaan, ja muun muassa kesykissa on tarkoitus poistaa saarelta kokonaan (paitsi lemmikkinä) tulevaisuudessa.

Kesykissa-sotaa käydään joka puolella maailmaa samanlaisen arsenaalin turvin: teknologia on valjastettu mukaan vahinkojen estämiseksi ja minimoimiseksi. Käytössä on mm. lämpökuvaa, liiketunnistimia, kaukokartoituskameroita ja GPS paikantimia perinteisempien pyydystämisen ja jäljestyskoirien rinnalla. Useassa maassa on käytössä myös sterilisointiohjelmia ja kissa-vapaiden alueiden perustamista erityisen tärkeille tai herkille alueille (esim. pesintäalueet). Monet maat (Suomi mukaanluettuna) lisäksi sakottavat kissanomistajia jos voidaan todistaa kissan tappaneen villieläimiä. Sakot voivat tapetusta lajista riippuen nousta tuhansiin euroihin.

Ei liene todennäköistä, että lemmikkikissat katoaisivat lähitulevaisuudessa (ja miksi niiden pitäisikään?), mutta tulisi ehkä harkita tarkasti niiden ulkonaliikkumisen rajoittamista tai mahdollisia lakeja jotka ohjeistavat kissanomistajia pukemaan kissoilleen kiliseviä tiukuja tai värikkäitä kaulureita. Molempien on todettu selvästi vähentävän lintu-, matelija- ja sammakkoeläin-saalismääriä. Kaikkien tulisi ymmärtää sen verran, että kotona söpöltä vaikuttava “leikki” on ulkona pihalla ihan oikeata saaliin väijymistä, joka voi hyvinkin johtaa saalistukseen ja eläimen tappamiseen. Asenteiden tulisi myös muuttua; aivan liian yleisesti ajatellaan kissan hylkäämisen olevan sallittua kun eläintä ei jaksa enää hoitaa. Kesykissan villiintyessä voi maaseudulle ja kaupunkeihin nopeasti kasvaa kymmenien tai jopa satojen kissayksilöiden ryhmiä, jotka elävät hylätyissä rakennuksissa. Saalistuspaine voi kasvaa näillä alueilla niin kovaksi, että paikallissukupuutot ovat täysin mahdollisia. On helppo ajatella tämän olevan vain pienen mittakaavan ilmiö, mutta mm. Suomessa hylätään vuosittain noin 20 000 lemmikkikissaa.

Neljä syytä miksi lahopuiden katoaminen olisi suuri katastrofi

Kaikkialta maailmasta raportoidaan lahopuumäärien dramaattisesti vähentyneen. Neljä syytä, miksi metsiemme lahopuut ovat niin tärkeitä?

1. Kuollut puu säilyy metsässä pitkään
Kun puu lahoaa, se muuttuu hiilidioksidiksi, vedeksi ja mineraaleiksi eli juuri niiksi aineiksi, joita puu sitoo itseensä yhteyttämisen avulla sen ollessa vielä elossa ja kasvavana. Pohjoisilla alueilla puulla kestää 50 – 100 vuotta, jotta se on täydellisesti hajonnut. Lahopuu pysyy siis osana metsän monimuotoisuutta hyvin pitkän ajan, ja mahdollistaa näin ollen siitä riippuvaisten eliöiden selviytymisen.

Puulla kestää jopa 100 vuotta ennen kuin se on kokonaan lahonnut. © Mia Vehkaoja

Puulla kestää jopa 100 vuotta ennen kuin se on kokonaan lahonnut. © Mia Vehkaoja

2. Lahopuu on sienten ja selkärangattomien ravintoa
Puun lahoamisesta vastaavat pääasiallisesti sienet, mutta myös bakteerit ja selkärangattomat. Näiden eliöiden ruoansulatusyhdisteet, entsyymit, pilkkovat puun rakennetta helpommin syötävään muotoon. Aivan kuten ihmisen mahalaukun entsyymit pilkkovat syömämme ravinnon meille paremmin hyödynnettävään muotoon. Sienet voidaan jakaa kahteen päälahottajatyyppiin: rusko- ja valkolahottajiin. Valkolahottajia, kuten aarnikääpää, kasvaa pääasiassa lehtipuilla, kun taas ruskolahottajat, kuten tummakesikkä, vastaavat enimmäkseen havupuiden lahotuksesta. Selkärangattomista esimerkiksi kovakuoriaiset, muurahaiset ja termiitit käyttävät kuollutta puuta ravintonaan. Myös jäkäliin kuuluvat nokinuppiset pystyvät ainakin jossain määrin lahottamaan puuta.

3. Kuollut puu toimii kotina eläinten poikasille
Lahoava puu tarjoaa elinympäristön tuhansille lajeille. Joillekin se on munien haudontapaikka ja vastasyntyneiden poikasten turvallinen koti. Monet kovakuoriaiset ja termiitit laskevat munansa lahoavan puun sisään, jossa kuoriutuvat toukat ovat turvassa omissa kammioissaan. Sääsket ja kärpäset sekä myrkkypistiäiset puolestaan hyödyntävät lahopuiden sieniä toukkiensa kotina. Selkärangattomien lisäksi myös linnut, lepakot ja liito-orava hyödyntävät lahopuun koloja poikastensa pesinä. Kolopesijöinä, tikat ovat hyvä ja helposti havaittava mittari osoittamaan lahopuun runsautta metsässä.

Lahopuu tarjoaa ravintoa tai kodin tuhansille lajeille, esimerkiksi erilaisille limasienille ja muurahaisille. © Mia Vehkaoja

Lahopuu tarjoaa ravintoa tai kodin tuhansille lajeille, esimerkiksi erilaisille limasienille ja muurahaisille. © Mia Vehkaoja

4. Lahopuun katoaminen aiheuttaa ainakin paikallisia sukupuuttoja
Lahopuu on nykyään katoava luonnonvara. Metsäteollisuus on vähentänyt suomalaisten metsien lahopuumääriä yli 90 prosenttia. Samalla se on aiheuttanut usean eliölajin paikallisia sukupuuttoja. Suurimman uhan alla ovat lajit, joiden kaikki elämänvaiheet ovat riippuvaisia lahopuusta. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi arinakääpä ja pohjantikka.

Luonnon oma arkkitehti suojelee kosteikkoja

Lapsuudessani lähimetsät olivat täynnä pieniä kosteikkoja, joissa pystyi tarkkailemaan esimerkiksi nuijapäiden kehitystä. Nyt kun haluaisin tarjota vastaavia kokemuksia lapsilleni, on paikkojen löytäminen hankalaa. Miksi kosteikkomme ovat kadonneet?

Ihmiset ovat toiminnallaan tuhonneet puolet maailman kosteikoista. Euroopan kosteikoista 2/3 on kadonnut. © Sari Holopainen

Ihmiset ovat toiminnallaan tuhonneet puolet maailman kosteikoista. Euroopan kosteikoista 2/3 on kadonnut. © Sari Holopainen

Kosteikot ovat vetäneet minua puoleensa jo lapsesta lähtien. Kun ensimmäisen kerran pääsin majavan luomalle kosteikolle, oli minulle selvää, että tätä minä haluaisin tutkia. Ja niinpä minä ryhdyin tuumasta toimeen. Väitöskirjassani tutkin millaisia vaikutuksia majavan luoma tulva aiheuttaa ympäristöön, ja kuinka tämän pohjoisen pallonpuoliskon arkkitehdin avulla voimme suojella ja luoda maahamme uusia kosteikkoja.

Kosteikot ovat ensiarvoisen tärkeitä, ei vain muulle luonnolle, vaan myös meille ihmisille. Ne pidättävät sadevettä, puhdistavat vesistöjä esimerkiksi raskasmetalleista ja nostavat pohjaveden korkeutta. Lisäksi kosteikot lieventävät kuivuuden vaikutuksia, mikä ilmastonmuutoksen myötä nousee yhä tärkeämpään osaan.

Valitettavasti me ihmiset emme ole osanneet arvostaa kosteikkoja niiden vaatimalla tavalla. Päinvastoin! Olemme hävittäneet puolet maapallon kosteikoista viimeisen sadan vuoden aikana. Myös Suomessa kosteikkojen katoaminen on ollut dramaattista. Meillä tuhojen taustalla ovat olleet maankäytön muutokset, saastuminen ja ojitus. Kosteikkokato on ajanut useita kasveja ja eläimiä ahtaalle.

Monien kosteikkolajien onneksi majava on alkanut palata pohjoisen pallonpuoliskon luontoon. Majavat metsästettiin miltei sukupuuttoon 1800-luvulla. Kato koski sekä Euraasiaa että Pohjois-Amerikkaa. Majavat saatiin kuitenkin pelastettua ajoissa aloitettujen suojelutoimien ansiosta, ja viime vuosikymmeninä niiden elpyminen on ollut hyvin tehokasta.

Majava muokkaa ympäristöään voimakkaasti. Sen rakentama pato aiheuttaa tulvan ja vesi nousee ympäröivään metsään tai niitylle. Nouseva vesi huuhtoo maalta orgaanista ainesta ja ravinteita vesistöön. Tämä ravinnerikas vesi runsastuttaa useita pieniä eliöitä, kuten vesikirppuja ja muita veden selkärangattomia. Selkärangattomien runsaus puolestaan tuo kosteikoille monia selkärankaisryhmiä. Erityisesti sammakot ja vesilinnut suosivat majavien luomia kosteikkoja. Kosteikot toimivat näille loistavina lisääntymispaikkoina. Majavakosteikkojen runsas vesikasvillisuus ja pensaikko suojaavat myös syntyviä poikasia: nuijapäitä ja sorsanpoikasia, saalistajilta.

Majavan luomilla kosteikoilla runsas vesikasvillisuus suojaa nuijapäitä pedoilta, kuten kaloilta. © Mia Vehkaoja

Majavan luomilla kosteikoilla runsas vesikasvillisuus suojaa nuijapäitä pedoilta, kuten kaloilta. © Mia Vehkaoja

Metsään nouseva tulva tuottaa myös runsaasti kuollutta puuta. Suuri osa siitä riippuvaisista lajeista on nykyään uhanalaisia. Uhanalaisuuden taustalla on lahopuiden katoaminen metsätalouden tieltä. Majava tuottaa lahopuuta suhteellisen tasaisella tahdilla kaatamalla puita ja tulvaamalla rantametsiä, jolloin lahopuulajien säilyminen on varmempaa. Varsinkin maksasammalissa ja jäkäliin kuuluvassa nokinuppisten ryhmässä löytyy kosteata lahopuuta tarvitsevia lajeja.

Majava on kuulunut Suomeen luontoon koko jääkauden jälkeisen ajan. Sen luomia ympäristöjä voitaisiin käyttää tehokkaammin hyödyksi kosteikkojen ennallistamisessa. Esimerkiksi EU velvoittaa jäsenvaltioitaan ennallistamaan sisävesiään, johon kosteikot kuuluvat. Suomi onkin ryhtynyt tuumasta toimeen, ja perustanut Kotiseutukosteikko Life -hankkeen, jonka tarkoituksena on ennallistaa tai luoda täysin uusia kosteikkoja ihmisvoimin. Majavan avulla voisimme luoda kosteikkoja ilman kone- ja ihmisvoimaa – ja hyödyntää tehokkaammin kosteikkoihin suunnattuja suojeluvaroja.