Vieraspedot lintujen kimpussa

Pienen altaan täyttää piipitys ja pulputus, kun useampi telkkä- ja haapanapoikue ruokailee emojen vahtiessa valppaina. Äkkiä telkkäemo nostaa mekkalan ja lentää rääpättäen altaan halki. Minkin hahmo ilmestyy halkomaan vedenpintaa, ja sorsapoikueet pakenevat hädissään. Minkki on tehokas peto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Silti se on levinnyt jo koko maahan. Vieraspedot meillä ja maailmalla ovat vakava uhka linnuille.

Minkin ilmestyminen kosteikolle saa sorsanpoikaset pakenemaan. Hälytyksen teki valpas telkkäemo. © Sari Holopainen

Tarhakarkulaisesta tuli riesa

Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jota tuotiin tarhattavaksi Suomeen ja muualle Pohjois-Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Tarhoista karanneet minkit menestyivät hyvin ja Venäjän puolella niitä myös istutettiin luontoon. Pian minkkejä tavattiin koko Fennoskandiassa.

Minkki on vesistöjen liepeillä viihtyvä peto, joka verottaa tehokkaasti vesilintukantoja. Sille kelpaavat niin munat kuin linnut. Etenkin saaristossa minkki on aiheuttanut tuhoja, ja jotkin lajit, kuten riskilä, ovat erityisesti uhattuina. Suomen saariston linnut eivät ole sopeutuneet minkin kaltaisiin petoihin. Minkin eurooppalainen vastinlaji vesikko ei viihtynyt saaristossa. Linnuissa on kuitenkin havaittu potentiaalia sopeutua uuteen saalistajaan.

Minkki on yleinen peto kosteikoilla. © Sari Holopainen

 

Supikoira EU:n vieraslajien mustalle listalle

Supikoira on aasialainen laji, jota istutettiin Neuvostoliittoon turkiseläimeksi. Sieltä supikoirat tulivat Suomeenkin ja ovat nyt levittäytymässä Ruotsiin. Viivytystaistelu supikoiran leviämiseksi on käynnissä. Supikoira listattiin vastikään EU:n haitallisten vieraslajien joukkoon. Yksi syy on sen vaikutus lintuihin.

Helsingin yliopiston petopoistokokeissa on havaittu selvä yhteys supikoiratiheyden ja kosteikoille sijoitettujen koepesien tuhoutumisen välillä. Toisissa tutkimuksissa riistakamerat ovat kuvanneet supikoiria tihutöissä niin fasaanin kuin sorsien keinopesillä. Tarkkanenäinen peto vaikuttaa olevan tehokas maapesien tuhoaja. Supikoirakannan rajoittaminen kosteikoilla ja lintuvesien ympäristöissä olisikin tärkeää. Supikoira tulee virallisesti haitallisten lajien listalle vuoden 2019 alussa ja samalla laji rinnastetaan rauhoittamattomaan eläimeen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

Supikoira tuhomassa sorsan keinopesää. Riistakamerakuva.

 

15 pientä isovilistäjää, joista jäljellä ei enää yhtäkään

1800-luvun lähestyessä loppuaan eräällä Uuden-Seelannin saarella Tibbles-niminen kissa toi majakanvartijan pihalle kummallisia lintuja, isovilistäjiä. Se saalisti ainakin 15 lintua, kunnes jäljellä ei ollut enää ainuttakaan. Rotat ja kissat olivat todennäköisesti hävittäneet nämä pienet lentokyvyttömät linnut jo aikaisemmin kaikilta muilta saarilta. Isovilistäjä ei ole kissojen ainoa uhri. Australiassa kissojen on arveltu olleen osallisena peräti 20 alkuperäisen eläinlajin katoamiseen. Kissojen on laskettu tappavan pelkästään USA:ssa satoja miljoonia lintuja vuosittain. Suurin osa näistä tuhoista on villiintyneiden kissojen tekemiä. Kissat tappavat näin ollen enemmän eläimiä kuin mikään muu ihmislähtöinen tekijä USA:ssa. Maailmanlaajuisesti lasketaan kissojen tappaneen sukupuuttoon 33 eläinlajia.

Kissa ei ole Suomen luontoon kuuluva laji, vaan on villiintyneenä vieraslajiksi luokiteltava. Turussa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa kissojen saaliista on lintuja. Varsinkin pihalintuihin kissoilla on huono vaikutus.

Kissa kyttää sorsapoikuetta kosteikon laidalla. Tässä tapauksessa kasvillisuuden niittäminen pelasti poikueen.

Supi eli pesukarhu valtaa Eurooppaa

Pohjois-Amerikasta on Eurooppaan rantautunut minkin lisäksi myös toinen kosteikkojen tuholainen. Supi (pesukarhu) tuotiin sekin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tämä erittäin sopeutuvainen eläin on menestynyt hyvin, ja nyt supeja tavataan laajalti Saksassa ja Ranskassa. Saksassa arvellaan olevan jo yli miljoona supia. Levittäytyminen pohjoiseen on vaiheessa, ja tällä hetkellä Suomea lähinnä oleva vakaa supikanta löytyy Tanskasta. Supien etujoukot yrittävät maihinnousua Etelä-Ruotsissa, josta yksittäisiä supeja on jo löytynytkin. Supikoiraan verrattuna supit menestyvät hyvin myös kaupungeissa. Mutta samoin kuin supikoira, supikin hakee ravintoa mielellään kosteikoilta ja sillä voi siksi olla tuhoisa vaikutus paikallisiin lintukantoihin.

Supi on tehokas lisääntyjä, joten sen hävittäminen kannan vakiinnuttua on osoittautunut mahdottomaksi. Tämän takia supin leviämisen torjuntaan kannattaa panostaa. EU on julistanut supin haitalliseksi vieraslajiksi, jonka tarhaaminen tai pitäminen lemmikkinä on kielletty.

 

Lähteet & lue lisää

Suomen luonnonsuolejuliitto: Vieraslajit

KSML 20.6.2017: Supikoira on nyt haitallinen vieraslaji, sanoo EU

Väänänen, V.-M. 2007: Vieraspeto kosteikolla – vaikuttaako supikoira vesilintujen ja kahlaajien poikueiden määrään? Suomen Riista (PDF)

PHYS.ORG 29.1. 2014: Cats in US kill billions of birds, mammals, study finds

Loss, S.R. et al. 2013: The impact of free-ranging domestic cats on wildlife of the United States. Nature Communications

Marra, P. & Santella C. 2017. Cat Wars. The Obituary of the Stephens Island Wren

Spiegel Online 3.8.2012. Germany Overrun by Hordes of Masked Omnivores

NOBANIS Invasive Alien fact sheets, Raccoon (PDF)

Lajien suojelua vieraslajien avulla

Ekologit etsivät kuumeisesti keinoja vähentää eliölajien katoamista. Joskus käyttöön otetaan mekanismeja, joiden järkevyydestä ja eettisyydestä kiistellään jopa luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Siirto- ja palautusistutukset ovat yleistyneet vuosien varrella. Niiden tarkoituksena on muodostaa alueelle uusi eliöpopulaatio. Palautuistutuksia tehdään lajeille, joita alueella on aiemmin tavattu, mutta jotka sittemmin ovat kadonneet. Suomessa tällaisia lajeja ovat esimerkiksi euroopanmajava ja metsäpeura. Siirtoistutusten avulla puolestaan tuodaan uusia lajeja alueille, joissa niitä ei aiemmin ole tavattu, esimerkiksi kalaston tai riistalajiston monipuolistamiseksi. Suomeen on tuotu mm. fasaani ja valkohäntäkauris. Siirtoistutuksilla on kuitenkin aikaansaatu myös vakavia vieraslajiongelmia ja taloudellisia haittoja.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_olm-proteus-anguinus

Olmin (Proteus anguinus) luonnonpopulaatiot ovat harvinaistuneet. Lajia on istutettu mm. Ranskaan. Siirtopopulaatiota voisi käyttää luonnonpopulaation kannan vahvistamiseen. By Arne Hodalič – Author’s own work. Uploaded with permission., CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1923566

Siirtoistutusten myötä maailmalla on lukemattomia eliöpopulaatioita, jotka elävät kaukana alkuperäisestä esiintymisalueestaan. Samalla usean tällaisen eliön luontaiset populaatiot ovat romahtaneet tai jopa hävinneet täysin. Viime vuosina siirtoistutuksia on ryhdytty tekemään myös luonnonsuojelun nimissä: etäsuojelun eli ex situ – suojelun tavoitteena on suojella luonnonvaraisia eliöitä niiden luonnollisen elinpiirin ulkopuolella esimerkiksi kasvitieteellisissä puutarhoissa tai eläintarhoissa, ja aikanaan palauttaa etäsuojelussa kasvaneita yksilöitä alkuperäisille elinalueilleen. Suomessa etäsuojelua toteuttaa mm. luonnonvaraisten kasvien ESCAPE –hanke.

Etäsuojelun rinnalle on myös syntynyt menetelmä, jonka tarkoituksena on lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: palauttamalla vieraslajien populaatioita alkuperäisille elinalueilleen voidaan täydentää ja monimuotoistaa vähentyneitä luonnonpopulaatioita. Samalla vieraslajeista muodostuvia ongelmia voidaan vähentää niiden leviämisalueilla.

Ensin on kuitenkin varmistettava, etteivät vieraslajit risteydy muiden lajien kanssa, mikä uhkaisi luonnonpopulaation geneettistä puhtautta. Vieraslajipopulaatioissa voi lisäksi olla tauteja tai loisia, jotka siirtyvät lisääntymisohjelmien yksilöihin ja sitä kautta luonnonpopulaatioihin. Lisäksi on varmistettava, että olosuhteet lajin luonnollisissa elinympäristöissä ovat riittävän hyvät, jotta palautusistutukset ovat kannattavia. Surullisen kuuluisassa tapauksessa arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx) metsästettiin lähes sukupuuttoon, mutta etäsuojelun ja lisääntymisohjelmien avulla laji saatiin muissa maissa pelastettua. Palautusistutukset sujuivat aluksi hyvin, mutta salametsästys lisääntyi jälleen istutetun kannan kasvaessa 2010-luvulla. Nykyään luonnonpopulaation koko on noin tuhat yksilöä. Populaatio on kuitenkin jakaantunut useaan pieneen osapopulaatioon jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa, ja naaraiden osuus on pienentynyt joidenkin alueiden osapopulaatiossa suhteettomasti. Lajin luonnonpopulaation tulevaisuus on siksi jälleen vaakalaudalla.

Vuonna 2016 tutkijat etsivät esimerkkejä lajeista, joiden vieraslajipopuulatioita voitaisi käyttää vahvistamaan luonnonpopulaatioita. IUCN:n punaisen listan avulla löytyi 1399 lajia, jotka ovat luonnollisissa elinympäristöissään harvinaistuneita, mutta joilla on vankka populaatio toisessa maantieteellisessä sijainnissa. Näistä 836 lajia on harvinaistunut resurssikäytön vuoksi, eli niitä uhkaavat salametsästys ja pyydystäminen, ei niinkään alkuperäisen elinympäristön katoaminen. Tällaisia lajeja ovat mm. burmanpyton (Python bivittatus), jonka luonnonpopulaatiota Etelä-Aasiassa uhkaa lemmikkieläinkaupasta ja perinteisestä lääketieteestä johtuva salametsästys, mutta joka vieraslajina on aiheuttanut Floridassa vakavia kannanromahduksia usealle kotoperäiselle nisäkäslajille.

Menetelmää voidaan soveltaa myös toisella tavalla. Vieraslajien populaatioita voidaan käyttää tyydyttämään harvinaiseen lajiin kohdistuvaa metsästys- tai salakuljetuspainetta, jolloin luonnonpopulaatio saa (teoriassa) elpyä.

Epätoivoiset ajat ruokkivat kyseenalaisia tekoja. Moni varmasti miettii, onko millään tavoin oikeutettua sallia uhanalaisen tai vaarantuneen lajin metsästys tai keräily, vaikka kyseessä olisikin aivan ”väärässä” paikassa elävä siirtopopulaatio. Toisaalta puolestapuhujat huomauttavat, että markkinoille syötetään joka tapauksessa kyseisen lajin haluttua osaa (esim. sarvikuonon sarvi). Lajin kokonaisvaltaiselle kohtalolle on väliä tuleeko tuote salametsästettynä luonnonpopulaatiosta vai laillisesti metsästettynä vieraspopulaatiosta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_cyclura_nubila

Kansainvälinen lemmikkieläinkauppa voi johtaa lajien luonnonpopulaatioiden harvinaistuviseen. Siirtopopulaatioita voidaan käyttää tyydyttämään lemmikkieläinkaupan markkinat. By MAKY.OREL – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21151027

Toisaalta minkäänlaiset kulttuurin- tai ajattelutavan muutokset eivät ole tarpeen niin kauan kuin tuotetta saadaan markkinoille, eli vieraslajin populaation hyödyntäminen ei välttämättä edistä lajin kokonaisvaltaista suojelua pitkällä aikavälillä. Huonoimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot saattavat vain nostaa lajin tarjontaa, mikä taas johtaisi kysynnän kasvuun hintojen pudotessa. Parhaimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot taas toimivat puskureina suojaten luonnonpopulaatioita kansainvälisen villieläinkaupan kysynnältä. Esimerkiksi Kuubassa tavattava iguanalaji Cyclura nubila kuoli lähes sukupuuttoon lemmikkieläinkaupan vuoksi, mutta nykyään lähes kaikki lemmikkikaupoissa myytävät yksilöt ovat vieraspopulaatiosta.

Joskus riskejä on vain otettava. Toiveena on kaikkia hyödyttävä lopputulos, jossa vieraslajien käyttö korvaa luonnonpopulaatioiden ylihyödyntämisen. Lajin luonnonpopulaatio voittaa alkuperäisessä elinympäristössään ja samanaikaisesti voidaan vähentää vieraspopulaation aiheuttamia ongelmia muualla. Tällä voisi olla selkeitä taloudellisia hyötyjä aikana jolloin luonnonsuojelussa ja monimuotoisuutta ylläpitävissä projekteissa liikkuu hyvin vähän rahaa. Toisaalta palautusistutukset ovat hidas prosessi, jonka lopputulos on nähtävissä vuosien päästä. Vieraslajien käytöstä luonnonsuojelussa voisi jopa kaavailla oman kauppansa. Kansainvälisen perinteisen lääketieteen tai villieläinkaupan markkinat voidaan tyydyttää vieraspopulaatioilla. Näistä saatavat varat voidaan laittaa suoraan saman lajin luonnonpopulaatioiden suojelutyöhön, jolloin nämä hankkeet eivät välttämättä tarvitse ulkoista rahoitusta.

Daavid ja Goljat – tarina kaarnakuoriaisista

Kaarnakuoriaiset (Scolytinae) ovat muutaman millin kokoisia kovakuoriaisia, joiden toukat kehittyvät kaarnan alla syöden nila-, jälsi- tai ksyleemikerroksia. Osa lajeista tappaa terveitä puuyksilöitä aiheuttaen vakavia metsätuhoja, osa taas iskeytyy ainoastaan heikentyneisiin puihin. Toukkien syömäjäljet ja puun puolustusreaktiot aiheuttavat puun nesteiden ja ravinteiden kierrätyksen häiriöitä, jolloin puu käytännössä kuivuu hengiltä.

Kaarnakuoriaisten olemassaolon voi havaita puun runkoon ilmestyneiden syömäkuvioiden avulla, joista monet ovat hyvin yksilöllisiä ja jopa koreita. Kuvioiden perusteella voidaan kuoriaiset tunnistaa lajilleen, ja tarpeen vaatiessa ryhtyä torjumaan pahimpia tuhoja. Toisaalta puusta on ensin irrottava kuorta, jotta syömäkuvio tulisi näkyviin.

Kaarnakuoriaisilla on lisäksi salainen ase: sinistäjäsienet. Tähän sieniryhmään kuuluu paljon lajeja, jotka aiheuttavat vaurioita puumateriaaliin tai vakavia tauteja. Kaarnakuoriaisten ja sinistäjäsienten välille on kehittynyt eriasteisia suhteita, kuten ambroasiakuoriaisille jotka levittävät sieniä syömäkuvioittensa käytäviin viljelläkseen niitä ruoaksi. Sinistäjäsienet hyötyvät kaarnakuoriaisista, jotka levittävät niitä uusin puihin. Sinistäjäsienille on kehittynyt erityisen tahmeita itiöitä, jotka tarttuvat aikuisiin kuoriaisiin niiden valmistautuessa leviämään toisiin puuyksilöihin. Sienet puolestaan heikentävät uusia puuyksilöitä, jolloin aikuiset kaarnakuoriaiset voivat iskeytyä niihin muniakseen kuoren alle.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_sinistäjäsieni

Koivunmantokuoriaisen iskemän koivun kuoren alla leviää mahdollinen sinistäjäsieni. ©Stella Thompson

Ei kuvittelisi, että pienen pieni kovakuoriainen ja sitäkin huomattavasti kääpiömpi sieni kykenisivät tappamaan suurikokoisia puita. Erityisen tuhoisia ovat tilanteet, joissa kaarnakuoriainen tai sieni leviää puutavaran mukana toiseen maailmankolkkaan. Nämä vieraslajit leviävät räjähdysmäisen nopeasti uusissa isäntäpuissaan, joilla ei ole vastustuskykyä tai puolustuskeinoa uutta eliötä vastaan.

Hollanninjalavatauti on tästä hyvä esimerkki. Jalavien versoja tappava sieni Ophiostoma ulmi levisi Aasiasta ensin Eurooppaan, ja siitä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusbuumin aiheuttaman puutavaran kysynnän myötä Pohjois-Amerikkaan. Euroopan jalavalajit sietivät sientä ilmeisesti hieman pohjoisamerikkalaisia serkkujaan paremmin. Vaikka eurooppalaisetkin jalavat kuolivat, taudin leviäminen ympäri Eurooppaa kesti useita vuosikymmeniä ja laantui viimein. Maasta riippuen jalavista kuoli 10–40 %. Pohjois-Amerikassa tilanne oli toinen. Amerikanjalava (Ulmus americana), joka on hyvin suosittu puisto- ja kaupunkipuu, muodosti laajoja metsiä mantereen itäosissa ja välttyi ainoastaan täpärästi sukupuutolta aktiivisten kampanjoiden avulla, joilla mm. kiellettiin polttopuun kuljettaminen osavaltiosta toiseen. Valitettavasti 1940-luvulla Aasiasta levisi Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan uusi, huomattavasti tarttuvampi hollanninjalavatautia aiheuttava Ophiostoma nova-ulmi –sieni. Tämä sienilaji on tuhonnut useasta Euroopan maasta miltei kaikki jalavat. Toistaiseksi Suomen jalavat ovat suurelta osin välttyneet taudilta, mutta lämpenevä ilmasto saattaa mahdollistaa sitä levittävien mantokuoriaisten talvehtimisen myös Suomessa. Hollanninjalavatautia levittäviä mantokuoriaisia tavataan jo Viron pohjoisrannikolla ja Tukholman alueella. Suomessa esiintyvä koivunmantokuoriainen ei tautia levitä, koska se on erikoistunut ainoastaan koivuun.

Koivunmantokuoriainen levittää kuitenkin Ophiostoma karelicum –sientä, ja sieni on sillä

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_koivunmantokuoriainen

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

ilmeisen yleinen. Suomessa, Norjassa ja Venäjällä vuosina 2008 ja 2009 tehdyissä tutkimuksissa sientä löytyi jokaiselta kiinniotetulta koivunmantokuoriaisyksilöltä ja kaikista havaituista syömäkuvioista. Ophiostoma karelicum on elintavoiltaan hyvin samankaltainen kuin hollanninjalavatautia levittävät sienet, ja sen yleisyydestä johtuen on varsin suuri riski, että tauti tai sitä kantava koivunmantokuoriainen leviää esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan. Mantereen useat koivulajit olisivat tällöin täysin tulilinjalla, koska oletetusti niillä ei olisi minkäänlaista vastustuskykyä tautia kohtaan.

Pihkakoro (Gibberella circirata) on puolestaan Pohjois-Amerikasta Eurooppaan levinnyt kaarnakuoriaisten sienitauti, joka voi tappaa mäntyjä, etenkin meikäläistä metsämäntyä. Sieni ei vielä ole levinnyt Suomeen.

Oman kauhansa tähän soppaan lisäävät useat punkkilajit, joiden on todettu toimivan joidenkin sinistäjäsienten väli-isäntinä tai levittäjinä. Punkit puolestaan leviävät kaarnakuoriaisten avulla. Näiden kolmen eliölajin vuorovaikutuksista on edelleen hyvin vähän tietoa, jopa niinkin metsätalousvaltaisissa maissa kuin Suomessa.

Puulajien taudinkestävyyttä voidaan kehittää jalostuksen avulla. Amerikanjalavalta on löytynyt hollanninjalavatautia kestäviä lajikkeita, joita on jalostettu vieläkin kestävämmiksi. Lajikkeiden avulla Pohjois-Amerikan jalavametsät ovat säilyneet hengissä, joskin metsien ikä- ja kokorakenne on muuttunut huomattavasti vanhojen ja kookkaiden puiden kuoltua. Biologinen tai kemiallinen torjunta on myös mahdollisuus: sienimyrkkyjä voidaan injektoida eläviin puihin taudin estämiseksi. Yhdysvalloissa on markkinoilla kuusi hollanninjalavataudin torjuntavalmistetta. Myös Ophiostoma karelicum –sienen aiheuttamalle koivun sienitaudille voidaan todennäköisesti kehittää samankaltaisia torjuntakeinoja. Tosin laajamittaisia injektiotorjuntoja on hankala toteuttaa. Yhdysvalloissa hollanninjalavatautia torjutaan lähinnä yksittäisten vanhojen kaupunki- ja puistopuiden kohdalla. Injektiotorjuntaa tulisi menetelmänä kehittää ennen kuin siitä saadaan laajamittainen keino vieraslajien torjunnassa.

 

Lue lisää:

Linnakoski R., de Beer W., Rousi M., Niemelä P., Pappinen A., Wingfield M. Fungi, including Ophiostoma karelicum sp. nov., associated with Scolytus ratzeburgi infesting birch in Finland and Russia. Mychological Research.

’Extinct’ elms found in Queen’s garden in Edinburgh

 

 

 

Joskus laji on pakko hävittää luonnosta

10 000 amerikanmajavaa päätyy metsästäjien liipaisimelle, jos Suomi alkaa noudattaa EU:n vieraslajistrategiaa. Mutta miksi laji pitää poistaa?

Vieraslajit, esimerkiksi minkki, kuparisorsa ja jättipalsami, voivat vaikuttaa ihastuttavilta ja mielenkiintoisilta uutuuksilta, mutta ne miltei aina uhkaavat alueen alkuperäisten lajien säilymistä. Vieraslajit haittaavat usein maa- ja metsätaloutta ja pahimmillaan jopa ihmisten terveyttä. Välillä joku eläin- tai kasvilaji päätetään hävittää luonnosta.

Tehokkain tapa vieraslajien karkotukseen on estää niiden saapuminen alueelle. Australia on tässä suhteessa kuuluisin esimerkki. Siellä jopa turistien kengät pestään ennen lentokentältä poistumista. Valitettava tosiasia kuitenkin on, ettei yksikään valtio ole pystynyt estämään vieraslajien saapumista alueelleen.

Yritys on silti kova: Uusi EU:n vieraslajiasetus astui voimaan tämän vuoden alussa.

Asetuksen tärkeimpänä tarkoituksena on koota lista haitallisimmista vieraslajeista ja torjua niitä erilaisin keinoin. Meillä Suomessa haitallisia vieraslajeja on 160. Vielä ei kuitenkaan ole varmaa päätyvätkö kaikki 160 EU:n listalle.

Amerikanmajava ensimmäisenä jonossa

Suomessa arvioidaan olevan noin 10 000 amerikanmajavaa ja vain 2 000 euroopanmajavaa. © Sari Holopainen

Suomessa arvioidaan olevan noin 10 000 amerikanmajavaa ja vain 2 000 euroopanmajavaa. © Sari Holopainen



Nisäkkäistä yksi potentiaalisista vaihtoehdoista EU:n listalle on amerikanmajava. Amerikanmajava tuotiin Suomen luontoon 1930-luvulla pelastamaan Suomen majavakannan säilyminen. Tuolloin ei vielä tiedetty, että euroopan- ja amerikanmajavat eroavat geneettisesti toisistaan enemmän kuin ihminen ja simpanssi.

Kummatkin majavalajit vaativat samanlaisen ympäristön. Ne siis syövät samaa ravintoa ja patoavat samalla lailla vesistöjä. Näiden kahden lajin vaikutukset ympäristöön ovat lähes identtiset.

Suomessa on tällä hetkellä Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan noin 12 000 majavaa. Amerikanmajavia on suurin osa eli 10 000 ja euroopanmajavia vain noin viidennes amerikanmajavien määrästä.

Amerikanmajava uhkaa alkuperäisen lajin olemassaoloa. Käyttöön pitäisi ottaa varovaisuusperiaate, sillä amerikanmajavan voidaan katsoa rajoittavan Suomen alkuperäisen euroopanmajavan kannan kasvua ja levittäytymistä. Tästä huolimatta lajin poistosuunnitelmaa ei ole kuulunut. Amerikanmajavan poistosuunnitelma noudattaisi sekä IUCN:n vieraslajiryhmän suosituksia että olisi myös linjassa Suomen vieraslajistrategian kanssa.

Miten laji käytännössä poistetaan?

Amerikanmajavan laajamittainen poisto olisi ainakin teoriassa mahdollinen.

Menetelminä hyödynneittäisiin todennäköisesti metsästystä, elävänäpyyntiä ja sterilointia, euroopanamajavan uudelleenistutuksia sekä populaatioiden tarkkailua.

Majavanmetsästys olisi myös taloudellisesti houkuttelevaa. Majavan turkiksen suosio Kiinassa on jälleen kasvussa, joten turkeille olisi varmasti kysyntää. Amerikanmajavan steriloinnin tai lopetuksen jälkeen kannattaisi tilalle istuttaa euroopanmajavaa.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Vaikka euroopanmajava ja amerikanmajava eroavat geneettisesti toisistaan, niiden vaikutukset ympäristöön ovat samanlaiset. Majavia pidetään luonnon omina insinööreinä ja niiden rakentamista ympäristöistä on hyötyä Suomen luonnon monille muille lajeille. Nykyisen kokoinen amerikanmajavakanta auttaa esimeriksi metsävikloa ja vesisiippaa. Tosin, jos kaikki amerikanmajavat korvattaisiin euroopanmajavilla, ei poistoista olisi haittaa. Mikään ei kuitenkaan takaa, että euroopanmajavan istutukset onnistuvat.

Jos amerikanmajava nousee EU:n vieraslajiasetuksen listalle, poistotoimiin on ryhdyttävä. Kansalaisaktiivisuus ja metsästäjien aktiivisuus ratkaisevat sen, miten hyvin lajin poistossa onnistutaan. Päätöksistä ja poistotoimista Suomessa vastaa maa- ja metsätalousministeriö yhteistyössä Vieraslajiasioiden neuvottelukunnan sekä erilaisten tutkimuslaitosten kanssa.

Suojelkaa vesiä kaloilta!

Kirjoittanut: Petri Nummi

Otsikko voi vaikuttaa kummalliselta, mutta siinä on mieltä kun tarkastellaan luonnon monimuotoisuutta. On nimittäin monia eliöitä, jotka eivät tule toimeen vesissä, joissa on kaloja saalistamassa. Meikäläisistä otuksista hyvä esimerkki on vesilisko eli manteri.

Mantereita tapaa keväiseen kutuaikaan ojista ja lammikoista, joissa ei ole kaloja ainakaan suurempia määriä. Manterinpoikaset nousevat maalle vasta 3-4 kuukauden kulutta kuoriutumisesta, joten manterin kutuveden täytyy olla suhteellisen pysyvä.

Vesilisko eli manteri pyrkii välttämään kalaisia vesistöjä elinympäristönään. © Mia Vehkaoja

Vesilisko eli manteri pyrkii välttämään kalaisia vesistöjä elinympäristönään. © Mia Vehkaoja

Sammakonpojat sen sijaan kehittyvät parissa kuukaudessa. Sammakko l. ruskosammakko voi siis kutea myös kausikosteikoihin, joista niistäkin kalat puuttuvat. Sammakko pärjää paremmin myös kalaisissa vesissä rehevän rantakasvillisuuden suojissa. Niinpä sille on edelleen tarjolla enemmän ympäristöjä kuin manterille.

Pulaa ympäristöistä

Sammakkoeläinten ympäristöt ovat huvenneet kosteikkojen kuivatuksen myötä, mutta niitä on myös vähennetty kalaistutuksin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen länsiosien 16 000 vuoristojärvestä 95 prosentissa ei alun perin ollut kaloja, mutta nykyään niistä on säilynyt kalattomina vain alle puolet.
Myös Euroopassa kalojen istutus on nähty kansalaishyveenä. Eteläisessä Euroopassa muun muassa alppivesilisko on rajusti vähentynyt vieraskalojen istutusten seurauksena. Siellä lähes puolet aiemmin kalattomista vesistä on kultakalan ja vieraiden lohikalojen valtaamia – Montenegrossa kalattomia ei ole jäljellä laisinkaan.

Sammakkoeläimet eivät ole ainoita kaloista kärsiviä. Länsi-Yhdysvaltojen järvissä havaittiin, että kalat ratkaisivat myös selkärangattomien yhteisökoostumuksen. Joitain vesiluteita ja sukeltajakuoriaisia tavattiin vain kalattomista järvistä, ja monet ryhmät olivat runsaampia niissä. Luteiden ja kuoriaisten lisäksi kalat rajoittavat sudenkorentojen esiintymistä.

Hoidon tarpeita

Kalat vaikuttavat vesiekosysteemissä niin voimakkaasti, että tämä tulee tietyn tyyppisten kosteikkojen hoidossa ottaa huomioon. Esimerkiksi lintuja hoidettaessa kannattaa kalat pyrkiä pitämään kosteikolta poissa.

Kausikosteikot ovat yleensä kalattomia kuivumisriskin vuoksi. © Mia Vehkaoja

Kausikosteikot ovat yleensä kalattomia kuivumisriskin vuoksi. © Mia Vehkaoja

Samoin sammakkoeläimille ja kaloille alttiille selkärangattomille täytyy turvata kalattomia vesiä. Niinpä kalattomille paikoille ei ole syytä harkitsemattomasti kuskata sen enempää kotimaisia ahvenia kuin vieraita hopearuutanoitakaan.

Lisälukemista:
Selkärangattomat ja kalattomat vedet (engl.)

Euroopan vesiliskot ja kalaistutusten haitat (engl.)