Merikotkan paluu

Wetland ecology group_University of Helsinki_Merikotka_Ranua

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_geese

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

Lajien suojelua vieraslajien avulla

Ekologit etsivät kuumeisesti keinoja vähentää eliölajien katoamista. Joskus käyttöön otetaan mekanismeja, joiden järkevyydestä ja eettisyydestä kiistellään jopa luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Siirto- ja palautusistutukset ovat yleistyneet vuosien varrella. Niiden tarkoituksena on muodostaa alueelle uusi eliöpopulaatio. Palautuistutuksia tehdään lajeille, joita alueella on aiemmin tavattu, mutta jotka sittemmin ovat kadonneet. Suomessa tällaisia lajeja ovat esimerkiksi euroopanmajava ja metsäpeura. Siirtoistutusten avulla puolestaan tuodaan uusia lajeja alueille, joissa niitä ei aiemmin ole tavattu, esimerkiksi kalaston tai riistalajiston monipuolistamiseksi. Suomeen on tuotu mm. fasaani ja valkohäntäkauris. Siirtoistutuksilla on kuitenkin aikaansaatu myös vakavia vieraslajiongelmia ja taloudellisia haittoja.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_olm-proteus-anguinus

Olmin (Proteus anguinus) luonnonpopulaatiot ovat harvinaistuneet. Lajia on istutettu mm. Ranskaan. Siirtopopulaatiota voisi käyttää luonnonpopulaation kannan vahvistamiseen. By Arne Hodalič – Author’s own work. Uploaded with permission., CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1923566

Siirtoistutusten myötä maailmalla on lukemattomia eliöpopulaatioita, jotka elävät kaukana alkuperäisestä esiintymisalueestaan. Samalla usean tällaisen eliön luontaiset populaatiot ovat romahtaneet tai jopa hävinneet täysin. Viime vuosina siirtoistutuksia on ryhdytty tekemään myös luonnonsuojelun nimissä: etäsuojelun eli ex situ – suojelun tavoitteena on suojella luonnonvaraisia eliöitä niiden luonnollisen elinpiirin ulkopuolella esimerkiksi kasvitieteellisissä puutarhoissa tai eläintarhoissa, ja aikanaan palauttaa etäsuojelussa kasvaneita yksilöitä alkuperäisille elinalueilleen. Suomessa etäsuojelua toteuttaa mm. luonnonvaraisten kasvien ESCAPE –hanke.

Etäsuojelun rinnalle on myös syntynyt menetelmä, jonka tarkoituksena on lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: palauttamalla vieraslajien populaatioita alkuperäisille elinalueilleen voidaan täydentää ja monimuotoistaa vähentyneitä luonnonpopulaatioita. Samalla vieraslajeista muodostuvia ongelmia voidaan vähentää niiden leviämisalueilla.

Ensin on kuitenkin varmistettava, etteivät vieraslajit risteydy muiden lajien kanssa, mikä uhkaisi luonnonpopulaation geneettistä puhtautta. Vieraslajipopulaatioissa voi lisäksi olla tauteja tai loisia, jotka siirtyvät lisääntymisohjelmien yksilöihin ja sitä kautta luonnonpopulaatioihin. Lisäksi on varmistettava, että olosuhteet lajin luonnollisissa elinympäristöissä ovat riittävän hyvät, jotta palautusistutukset ovat kannattavia. Surullisen kuuluisassa tapauksessa arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx) metsästettiin lähes sukupuuttoon, mutta etäsuojelun ja lisääntymisohjelmien avulla laji saatiin muissa maissa pelastettua. Palautusistutukset sujuivat aluksi hyvin, mutta salametsästys lisääntyi jälleen istutetun kannan kasvaessa 2010-luvulla. Nykyään luonnonpopulaation koko on noin tuhat yksilöä. Populaatio on kuitenkin jakaantunut useaan pieneen osapopulaatioon jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa, ja naaraiden osuus on pienentynyt joidenkin alueiden osapopulaatiossa suhteettomasti. Lajin luonnonpopulaation tulevaisuus on siksi jälleen vaakalaudalla.

Vuonna 2016 tutkijat etsivät esimerkkejä lajeista, joiden vieraslajipopuulatioita voitaisi käyttää vahvistamaan luonnonpopulaatioita. IUCN:n punaisen listan avulla löytyi 1399 lajia, jotka ovat luonnollisissa elinympäristöissään harvinaistuneita, mutta joilla on vankka populaatio toisessa maantieteellisessä sijainnissa. Näistä 836 lajia on harvinaistunut resurssikäytön vuoksi, eli niitä uhkaavat salametsästys ja pyydystäminen, ei niinkään alkuperäisen elinympäristön katoaminen. Tällaisia lajeja ovat mm. burmanpyton (Python bivittatus), jonka luonnonpopulaatiota Etelä-Aasiassa uhkaa lemmikkieläinkaupasta ja perinteisestä lääketieteestä johtuva salametsästys, mutta joka vieraslajina on aiheuttanut Floridassa vakavia kannanromahduksia usealle kotoperäiselle nisäkäslajille.

Menetelmää voidaan soveltaa myös toisella tavalla. Vieraslajien populaatioita voidaan käyttää tyydyttämään harvinaiseen lajiin kohdistuvaa metsästys- tai salakuljetuspainetta, jolloin luonnonpopulaatio saa (teoriassa) elpyä.

Epätoivoiset ajat ruokkivat kyseenalaisia tekoja. Moni varmasti miettii, onko millään tavoin oikeutettua sallia uhanalaisen tai vaarantuneen lajin metsästys tai keräily, vaikka kyseessä olisikin aivan ”väärässä” paikassa elävä siirtopopulaatio. Toisaalta puolestapuhujat huomauttavat, että markkinoille syötetään joka tapauksessa kyseisen lajin haluttua osaa (esim. sarvikuonon sarvi). Lajin kokonaisvaltaiselle kohtalolle on väliä tuleeko tuote salametsästettynä luonnonpopulaatiosta vai laillisesti metsästettynä vieraspopulaatiosta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_cyclura_nubila

Kansainvälinen lemmikkieläinkauppa voi johtaa lajien luonnonpopulaatioiden harvinaistuviseen. Siirtopopulaatioita voidaan käyttää tyydyttämään lemmikkieläinkaupan markkinat. By MAKY.OREL – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21151027

Toisaalta minkäänlaiset kulttuurin- tai ajattelutavan muutokset eivät ole tarpeen niin kauan kuin tuotetta saadaan markkinoille, eli vieraslajin populaation hyödyntäminen ei välttämättä edistä lajin kokonaisvaltaista suojelua pitkällä aikavälillä. Huonoimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot saattavat vain nostaa lajin tarjontaa, mikä taas johtaisi kysynnän kasvuun hintojen pudotessa. Parhaimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot taas toimivat puskureina suojaten luonnonpopulaatioita kansainvälisen villieläinkaupan kysynnältä. Esimerkiksi Kuubassa tavattava iguanalaji Cyclura nubila kuoli lähes sukupuuttoon lemmikkieläinkaupan vuoksi, mutta nykyään lähes kaikki lemmikkikaupoissa myytävät yksilöt ovat vieraspopulaatiosta.

Joskus riskejä on vain otettava. Toiveena on kaikkia hyödyttävä lopputulos, jossa vieraslajien käyttö korvaa luonnonpopulaatioiden ylihyödyntämisen. Lajin luonnonpopulaatio voittaa alkuperäisessä elinympäristössään ja samanaikaisesti voidaan vähentää vieraspopulaation aiheuttamia ongelmia muualla. Tällä voisi olla selkeitä taloudellisia hyötyjä aikana jolloin luonnonsuojelussa ja monimuotoisuutta ylläpitävissä projekteissa liikkuu hyvin vähän rahaa. Toisaalta palautusistutukset ovat hidas prosessi, jonka lopputulos on nähtävissä vuosien päästä. Vieraslajien käytöstä luonnonsuojelussa voisi jopa kaavailla oman kauppansa. Kansainvälisen perinteisen lääketieteen tai villieläinkaupan markkinat voidaan tyydyttää vieraspopulaatioilla. Näistä saatavat varat voidaan laittaa suoraan saman lajin luonnonpopulaatioiden suojelutyöhön, jolloin nämä hankkeet eivät välttämättä tarvitse ulkoista rahoitusta.

Daavid ja Goljat – tarina kaarnakuoriaisista

Kaarnakuoriaiset (Scolytinae) ovat muutaman millin kokoisia kovakuoriaisia, joiden toukat kehittyvät kaarnan alla syöden nila-, jälsi- tai ksyleemikerroksia. Osa lajeista tappaa terveitä puuyksilöitä aiheuttaen vakavia metsätuhoja, osa taas iskeytyy ainoastaan heikentyneisiin puihin. Toukkien syömäjäljet ja puun puolustusreaktiot aiheuttavat puun nesteiden ja ravinteiden kierrätyksen häiriöitä, jolloin puu käytännössä kuivuu hengiltä.

Kaarnakuoriaisten olemassaolon voi havaita puun runkoon ilmestyneiden syömäkuvioiden avulla, joista monet ovat hyvin yksilöllisiä ja jopa koreita. Kuvioiden perusteella voidaan kuoriaiset tunnistaa lajilleen, ja tarpeen vaatiessa ryhtyä torjumaan pahimpia tuhoja. Toisaalta puusta on ensin irrottava kuorta, jotta syömäkuvio tulisi näkyviin.

Kaarnakuoriaisilla on lisäksi salainen ase: sinistäjäsienet. Tähän sieniryhmään kuuluu paljon lajeja, jotka aiheuttavat vaurioita puumateriaaliin tai vakavia tauteja. Kaarnakuoriaisten ja sinistäjäsienten välille on kehittynyt eriasteisia suhteita, kuten ambroasiakuoriaisille jotka levittävät sieniä syömäkuvioittensa käytäviin viljelläkseen niitä ruoaksi. Sinistäjäsienet hyötyvät kaarnakuoriaisista, jotka levittävät niitä uusin puihin. Sinistäjäsienille on kehittynyt erityisen tahmeita itiöitä, jotka tarttuvat aikuisiin kuoriaisiin niiden valmistautuessa leviämään toisiin puuyksilöihin. Sienet puolestaan heikentävät uusia puuyksilöitä, jolloin aikuiset kaarnakuoriaiset voivat iskeytyä niihin muniakseen kuoren alle.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_sinistäjäsieni

Koivunmantokuoriaisen iskemän koivun kuoren alla leviää mahdollinen sinistäjäsieni. ©Stella Thompson

Ei kuvittelisi, että pienen pieni kovakuoriainen ja sitäkin huomattavasti kääpiömpi sieni kykenisivät tappamaan suurikokoisia puita. Erityisen tuhoisia ovat tilanteet, joissa kaarnakuoriainen tai sieni leviää puutavaran mukana toiseen maailmankolkkaan. Nämä vieraslajit leviävät räjähdysmäisen nopeasti uusissa isäntäpuissaan, joilla ei ole vastustuskykyä tai puolustuskeinoa uutta eliötä vastaan.

Hollanninjalavatauti on tästä hyvä esimerkki. Jalavien versoja tappava sieni Ophiostoma ulmi levisi Aasiasta ensin Eurooppaan, ja siitä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusbuumin aiheuttaman puutavaran kysynnän myötä Pohjois-Amerikkaan. Euroopan jalavalajit sietivät sientä ilmeisesti hieman pohjoisamerikkalaisia serkkujaan paremmin. Vaikka eurooppalaisetkin jalavat kuolivat, taudin leviäminen ympäri Eurooppaa kesti useita vuosikymmeniä ja laantui viimein. Maasta riippuen jalavista kuoli 10–40 %. Pohjois-Amerikassa tilanne oli toinen. Amerikanjalava (Ulmus americana), joka on hyvin suosittu puisto- ja kaupunkipuu, muodosti laajoja metsiä mantereen itäosissa ja välttyi ainoastaan täpärästi sukupuutolta aktiivisten kampanjoiden avulla, joilla mm. kiellettiin polttopuun kuljettaminen osavaltiosta toiseen. Valitettavasti 1940-luvulla Aasiasta levisi Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan uusi, huomattavasti tarttuvampi hollanninjalavatautia aiheuttava Ophiostoma nova-ulmi –sieni. Tämä sienilaji on tuhonnut useasta Euroopan maasta miltei kaikki jalavat. Toistaiseksi Suomen jalavat ovat suurelta osin välttyneet taudilta, mutta lämpenevä ilmasto saattaa mahdollistaa sitä levittävien mantokuoriaisten talvehtimisen myös Suomessa. Hollanninjalavatautia levittäviä mantokuoriaisia tavataan jo Viron pohjoisrannikolla ja Tukholman alueella. Suomessa esiintyvä koivunmantokuoriainen ei tautia levitä, koska se on erikoistunut ainoastaan koivuun.

Koivunmantokuoriainen levittää kuitenkin Ophiostoma karelicum –sientä, ja sieni on sillä

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_koivunmantokuoriainen

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

ilmeisen yleinen. Suomessa, Norjassa ja Venäjällä vuosina 2008 ja 2009 tehdyissä tutkimuksissa sientä löytyi jokaiselta kiinniotetulta koivunmantokuoriaisyksilöltä ja kaikista havaituista syömäkuvioista. Ophiostoma karelicum on elintavoiltaan hyvin samankaltainen kuin hollanninjalavatautia levittävät sienet, ja sen yleisyydestä johtuen on varsin suuri riski, että tauti tai sitä kantava koivunmantokuoriainen leviää esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan. Mantereen useat koivulajit olisivat tällöin täysin tulilinjalla, koska oletetusti niillä ei olisi minkäänlaista vastustuskykyä tautia kohtaan.

Pihkakoro (Gibberella circirata) on puolestaan Pohjois-Amerikasta Eurooppaan levinnyt kaarnakuoriaisten sienitauti, joka voi tappaa mäntyjä, etenkin meikäläistä metsämäntyä. Sieni ei vielä ole levinnyt Suomeen.

Oman kauhansa tähän soppaan lisäävät useat punkkilajit, joiden on todettu toimivan joidenkin sinistäjäsienten väli-isäntinä tai levittäjinä. Punkit puolestaan leviävät kaarnakuoriaisten avulla. Näiden kolmen eliölajin vuorovaikutuksista on edelleen hyvin vähän tietoa, jopa niinkin metsätalousvaltaisissa maissa kuin Suomessa.

Puulajien taudinkestävyyttä voidaan kehittää jalostuksen avulla. Amerikanjalavalta on löytynyt hollanninjalavatautia kestäviä lajikkeita, joita on jalostettu vieläkin kestävämmiksi. Lajikkeiden avulla Pohjois-Amerikan jalavametsät ovat säilyneet hengissä, joskin metsien ikä- ja kokorakenne on muuttunut huomattavasti vanhojen ja kookkaiden puiden kuoltua. Biologinen tai kemiallinen torjunta on myös mahdollisuus: sienimyrkkyjä voidaan injektoida eläviin puihin taudin estämiseksi. Yhdysvalloissa on markkinoilla kuusi hollanninjalavataudin torjuntavalmistetta. Myös Ophiostoma karelicum –sienen aiheuttamalle koivun sienitaudille voidaan todennäköisesti kehittää samankaltaisia torjuntakeinoja. Tosin laajamittaisia injektiotorjuntoja on hankala toteuttaa. Yhdysvalloissa hollanninjalavatautia torjutaan lähinnä yksittäisten vanhojen kaupunki- ja puistopuiden kohdalla. Injektiotorjuntaa tulisi menetelmänä kehittää ennen kuin siitä saadaan laajamittainen keino vieraslajien torjunnassa.

 

Lue lisää:

Linnakoski R., de Beer W., Rousi M., Niemelä P., Pappinen A., Wingfield M. Fungi, including Ophiostoma karelicum sp. nov., associated with Scolytus ratzeburgi infesting birch in Finland and Russia. Mychological Research.

’Extinct’ elms found in Queen’s garden in Edinburgh

 

 

 

Lentävät ja rapisevat – miten metsähyönteisiä tutkitaan

Hyönteisten tutkiminen on mielenkiintoista mutta haastavaa. Määrittäminen vaatii lähes

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_koivunmantokuoriainen

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

aina yksilöiden pyydystämistä, tosin joitain lajeja voi tunnistaa esimerkiksi niiden puunrunkoon jättämien syömäjälkien perusteella kuten koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi). Jos alueen hyönteislajistoa halutaan kartoittaa, on kuitenkin pääsääntöisesti tarpeen käyttää eri tarkoituksiin soveltuvia pyydyksiä. Esimerkiksi perhosia pyydetään valorysillä öiseen aikaan ja joidenkin suojeltavien lajien esiintymistä selvitetään feromoniansoilla, joihin laitetaan täkyksi keinotekoisesti tuotettua houkutinainetta. Ansoja voidaan kaivaa maantasolle, kiinnittää onttoihin puunrunkoihin tai nostaa korkealle puun latvustoon.

Väitöstutkimukseni aikana kartoitan majavien vaikutuksia kovakuoriaisten esiintymiseen. Tutkimuskysymyksiä on useita: esiintyykö majavien tulva-alueilla erilainen lajisto kuin muualla, vaikuttaako tulva-alueiden lisääntynyt kosteus ja paahteisuus lajistoon ja edistävätkö tai vähentävätkö majava-alueet mahdollisia metsätuholaislajeja ja/tai suojeltavia lajeja. Tutkimukseni yhdistää siis mielenkiintoisella tavalla riistaeläimen, jolla on laaja-alaisia vaikutuksia ympäristössään, ja kovakuoriaisia, joista moni on vähentynyt metsissä ja kaipaa nykyään suojelua. Majavan tulva ja puun jyrsintä voi paikallisesti häiritä metsänomistajia, mutta tutkimuksessani selvitän edistääkö tai haittaako majava metsien tuhohyönteisiä. Riista- ja hyönteistutkimuksen yhdistäminen on varsin jännää, ja tuottaa lisätietoa jonka avulla voimme tulevaisuudessa päättää metsähyönteisten suojelusta, majavakantojen hoidosta ja jopa majavalajien käytöstä ennallistamisen välineinä.

Ikkunapyydykset ovat suosittuja ansoja, joiden avulla saadaan kartoitettua laajasti alueen lajistoa. Niiden avulla ei pyydystetä tietyntyyppisiä hyönteisiä, vaan niihin mönkii tai lentää hyvin laaja kirjo erilaisia selkärangattomia kaksisiipisistä valeskorpioneihin ja pistiäisistä kovakuoriaisiin. Ikkunapyydyksen idea on hyvin yksinkertainen: ansa kiinnitetään puunrungolle tai roikkumaan kahden puun väliin. Hyönteiset kävelevät tai lentävät päin pyydyksen muovipleksiä, ja putoavat siitä pyydyksen alaosan säiliöön. Säiliössä on vettä, tiskiainetta ja suolaa. Hyönteiset eivät pääse tiskiaineen vuoksi lentoon vaan hukkuvat veteen, ja suola säilöö ne siihen saakka kunnes ansa käydään tyhjentämässä. Pyydys käydään tyhjentämässä noin kerran kuussa. Minulla on pyydyksiä maastossa 120, eli joka kesä näytepurkkeja kasaantuu noin 600 kappaletta.

Valitettavasti ikkunapyydyksiin voi joskus eksyä myös muita eliöitä. Oman tutkimukseni aikana ansaan on joutunut muutamia sisiliskoja ja yksi lepakko. Tämä harmittaa aina kovasti, koska turhaan kuollut laji ei edistä tutkimusta tai tiedettä. Samoin harmittavat tilanteet, joissa pyydyksen on tietämättään kiinnittänyt puunrunkoon jota muurahaisyhdyskunta käyttää reittinään. Tällöin pyydykseen voi hukkua satoja tai jopa tuhansia muurahaisia. Oma tutkimukseni keskittyy kovakuoriaisiin, joten muurahaisten kuolema on tässä tilanteessa täysin turhaa. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahdu usein.

Tyhjentämisen jälkeen näytteestä etsitään mikroskoopin avulla haluttuja hyönteisiä. Seuraavaksi ne tunnistetaan tarpeelliselle tasolle. Joskus heimon tietäminen riittää, joskus taas yksilöt on tunnistettava lajilleen, jotta voidaan tehdä esimerkiksi riittävän tarkkoja suojelupäätöksiä tai saada lajien käyttäytymisestä uutta tietoa. Lahkosta, heimosta ja suvusta riippuen tunnistaminen tapahtuu eri ruumiinosien perusteella, muun muassa kovakuoriaisilla tärkeitä ruumiinosia ovat nilkat ja sukuelimet.

Välillä vastaan tulee puutteellisesti tunnettuja lajeja. Myös tunnistamisen työkalu, määrityskaavat, ovat toisinaan keskeneräisiä. Esimerkiksi Suomessa tavattavien lyhytsiipisten heimon paras määrityskaava on toistaiseksi saksankielinen, ja monilla heimoilla täydellisimmät kaavat ovat venäjäksi. Kuluva kesä on aineistonkeruuni viimeinen, joten seuraavaksi edessä on heimojen ja lajien tunnistaminen. Tässä vaiheessa kiittelenkin yläasteen ja lukion saksan kielen kursseja. Uutena aluevaltauksena lienee seuraavaksi venäjän sanasto.

Kielletään lyijyhaulit!

Lyijyhaulien käyttö metsästyksessä ja kalastuksessa on maailmanlaajuisesti yleinen ilmiö.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_blog_pyy

Myös metsäkanalintujen on todettu kärsivän lyijyn vaikutuksista. Kuvassa pyy. ©Stella Thompson

Vasta viime vuosikymmeninä on havahduttu myrkyllisten lyijyammusten haitallisiin vaikutuksiin ekosysteemeissä. Muun muassa linnut kuolevat lyijymyrkytykseen hauleja syötyään. Ne erehtyvät luulemaan niitä soraksi tai hiekaksi, jota käyttävät edistämään ruoansulatustaan. Linnun kivipiira ja vatsahapot sulattavat niellyn haulin kokonaan, jolloin lyijy kerääntyy luustoon. Jo kaksi haulia sisältää riittävästi lyijyä aiheuttaakseen sorsalinnun kokoisen eläimen kuoleman.

1980-luvun alkupuolella Yhdysvaltojen Fish and Wildlife Service (USFWS) toteutti laajamittaisen tutkimuksen lyijyaltistumisen vaikutuksista vesilintuihin. Nieltyjä lyijyhauleja löytyi eniten kokosukeltajista, mutta yleisesti myös puolisukeltajista, hanhista ja joutsenista. Saman järjestön pitkäaikaisseuranta havaitsi lyijyhaulien negatiiviset vaikutukset valkopäämerikotkakantoihin, ja vuosien varrella useat kansainväliset tutkimukset ovat havainneet haitallisia vaikutuksia mm. karhuissa, kauriseläimissä, peto-, kyyhky-, kuikka- ja sorsalinnuissa sekä sammakoissa. Lisäksi moni kansainvälinen tutkimus yhdistää lyijyhaulit riistaa syövien ihmisten korkeampiin lyijypitoisuuksiin.

Lyijyhaulit kiellettiin vesilintujen metsästyksessä liittovaltion tasolla USA:ssa vuonna 1991. Tämän jälkeen 34 osavaltiota on lisäksi säätänyt tiukempia lakeja lyijyhaulien osalta, mm. Kalifornia kielsi vuonna 2008 lyijyhaulit kokonaan kaliforniankondorin (Gymnogyps californianus) elinalueilla. Täydellinen lyijyhaulikielto astuu Kaliforniassa voimaan heinäkuussa 2019, ensimmäisenä osavaltiona Yhdysvalloissa.

Suomessa lyijyhaulit ovat olleet kiellettyjä vesilintujen metsästyksessä vuodesta 1996 lähtien. Nyt EU:n tasolla pohditaan kokonaiskieltoa, mutta esitys on vasta ajatustasolla.

Kaikki eivät ole olleet tyytyväisiä laadukkaiden, edullisten ja aseille turvallisten lyijyhaulien poistuttua kuviosta. Kielto on aiheuttanut vuosien varrella paljon keskustelua ja kritiikkiä, ja mm. Suomessa on kerätty kansalaisaloitetta kiellon lopettamiksi, tosin heikolla menestyksellä. Monen toiveena on vähintäänkin heikentää lyijyhaulikieltoa vesilintumetsästyksessä koskemaan ainoastaan tiettyjä matalapohjaisia kosteikoita tai muuton kannalta erityisen tärkeitä levähdysalueita. Lyijyhaulikiellon vastustajat ovat perustelleet kantansa muutamalla 90-luvulla syntyneellä väitteellä, jotka on sittemmin voitu pitkälti todistaa vääriksi lisääntyneen tutkimustiedon avulla:

 

Väite 1: Lyijyhaulit eivät ole vaarallisia, koska niiden uskotaan painuvan nopeasti vesistöjen pohjakerroksiin, johon sorsalinnut eivät yllä.

USFWS aloitti pitkäaikaisseurannan kiellon vaikutuksista, ja kuudessa vuodessa sinisorsien kuolleisuus lyijymyrkytyksiin todettiin vähentyneen 64 %:ia, vaikka sinisorsa on puolisukeltajalaji, jonka ei arveltu kärsivän eniten lyijymyrkytyksistä. Vaikutukset ovat todennäköisesti vielä voimakkaammat pohjamudista ravintoa siivilöivillä kokosukeltajilla tai pienillä sorsalajeilla kuten taveilla. Lisäksi lyijy aiheuttaa muun muassa lisääntymistehottomuutta, mikä voi pitkällä aikavälillä heikentää lajien kantoja vaikka ei suoranaisesti tappaisikaan kaikkia yksilöitä. Muun muassa ranskalainen tutkijaryhmä havaitsi naarastavien kantavan hauleja kivipiiraassaan koiraita yleisemmin, jolloin naaraiden selviytymisaste oli heikompi. Yhdysvalloissa kuikkalinnuilla 17–46 % kuolemista johtuu lyijystä, joutsenilla 31 %, ja valkopäämerikotkalla 12 %. Yhdysvalloissa lyijyhaulikiellon on arvioitu pelastaneen vuosittain noin 1,4 miljoonaa sorsalintua. Kanadassa vesilintujen luustosta mitatut lyijypitoisuudet vähenivät 50–70 %:ia. Vaikka kuikkalintuja ei ravinnoksi metsästetäkään, niiden kantojen väheneminen lyijyhaulien ja -painojen vuoksi on silti otettava tärkeänä seikkana huomioon lyijyhaulikiellon tulevaisuuden kannalta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_blog_tavi_sinisorsa

Sekä tavi että sinisorsa kärsivät lyijymyrkytyksistä. Myrkytys aiheuttaa kuoleman lisäksi käyttäymyshäiriöitä, altistaen yksilöitä mm. predaatiolle, esimerkiksi metsästämiselle. ©Veli-Matti Väänänen

Väite 2: Vaihtoehtoiset haulityypit (lähinnä teräs-, vismutti ja sinkkihaulit) ovat tehottomia ja kalliita.

Vuonna 2015 Yhdysvalloissa toteutetussa tutkimuksessa vertailtiin lyijy- ja kahden teräshaulimerkin vaikutuksia vaikertajakyyhkyn (Zenaida macroura) metsästyksessä. Eroja ei löydetty osumatarkkuudessa, haavakoiden määrässä, metsästäjien tyytyväisyydessä tai toteutuneissa saaliskiintiöissä. Lintujen ruumiinavauksissa ei havaittu eroja läpi-kehon tunkeutuneiden iskujen määrissä tai keskimääräisissä iskusyvyyksissä. Teräshaulien tappavuus todettiin siis riittävän tarkaksi kyyhkyjen metsästämiseen. Toisessa kyselytutkimuksessa Yhdysvalloissa lähes 80 % metsästäjistä piti teräshauleja parempina tai vähintään yhtä hyvinä lyijyhauleihin verrattuna. Aluksi muun muassa Suomessa myytiin teräspatruunoita, jotka pyrkivät matkimaan lyijypatruunoiden ominaisuuksia. Tällöin alhaiset lähtönopeudet ja suuri koko takasivat huonon lopputuloksen. Nykyään markkinoilla on huomattavasti toimivampia teräspatruunoita, mutta vahinko saatiin aikaan heti kiellon alkumetreillä huonoilla patruunoilla, joiden vuoksi teräshauleilla on edelleen huono maine. Moni kokeili niitä kerran tai pari, ja palasi kiellosta huolimatta käyttämään lyijyä.

Teräshaulien hinnat olivat selkeästi lyijyvastineitaan kalliimpia (noin nelinkertaisia) kiellon astuessa voimaan, mutta kysynnän kasvaessa niiden hinta on pudonnut selvästi Yhdysvalloissa. Samoin kävisi todennäköisesti myös Suomessa, mikäli kysyntä kasvaisi.

 

Väite 3: Vaihtoehtoisilla hauleilla metsästäminen lisää haavakoiden määrää. Tälle on ehdotettu syyksi sekä haulien tehottomuutta että metsästäjien tottumattomuutta lyijyhauleja kevyempiin vaihtoehtoihin.

USFWS vuosittain keräämässä kyselytutkimuksessa inventoidaan muun muassa saaliin ja haavakoiden määriä. 1950–60-luvuilla haavakkoaste oli noin 20 %, mutta kasvoi lyijyhaulikiellon astuttua voimaan noin 24 %:iin. Muutama vuosi kiellon astumisen jälkeen taso putosi kuitenkin alkuperäiseen, kun metsästäjät tottuivat teräshaulien käyttöön. Viime vuosina luku on pudonnut 14 %:iin. Vaikertajakyyhkytutkimuksessa ei myöskään havaittu lisääntyneitä haavakkomääriä. Jos suomalaismetsästäjien osumatarkkuus on edelleen huonompi kaikkien näiden vuosien jälkeen, voisi olla aika hieman vilkaista peiliin.

 

Väite 4: Lyijyhaulikielto on vähentänyt sorsasaaliita mm. metsästyksen vähennyttyä ja pyyntituloksen heikettyä.

Kummankaan syyn kohdalla ei ole esittää tutkimustietoa väitteiden varmistamiseksi, mutta sen sijaan sorsakannat ovat pienentyneet huomattavasti kyseisenä ajanjaksona lajien elinympäristöjen kadotessa ja muuttuessa epäsopivammiksi. Olisiko tässä todellinen syy saalismäärien pienenemiseen? Etenkin kun tutkimusten ja arvioiden perusteella metsästäjät ovat varsin huonosti totelleet lyijyhaulikieltoa. Muun muassa Suomessa jopa 90 %:n arvioidaan käyttävän edelleen lyijyhauleja. Britanniassa 70 % ammuttavista sorsista kantaa lyijyhauleja. Tällöin teräshaulien käyttö ei ole voinut vähentää sorsasaaliita, koska teräshauleja ei yksinkertaisesti ole käytetty.

Jonkintasoinen ongelma on kuitenkin se, ettei vanhemmilla haulikoilla voi käyttää teräspatruunoita. Tämä on todennäköisesti hieman vähentänyt iäkkäämpien metsästäjien sorsastusintoa.

 

Valitettavasti Euroopan Komissio haluaa keskittyä lyijyn vähentämiseen ainoastaan kosteikkoalueilta. EU on allekirjoittanut YK:n Yleissopimuksen muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta, joten lyijyammuksista olisi päästävä eroon kolmessa vuodessa. Sen vuoksi onkin mielenkiintoista, ettei täyskiellosta keskustella nykyistä enempää. Toistaiseksi mm. Tanska ja Hollanti ovat toteuttaneet täyskiellot, jolloin lyijyä ei saa käyttää lainkaan ammuksissa. Myöskään Yhdysvalloissa ei tunnuta kulkevan kohti täyskieltoa. Lyijymyrkytysten vähentymisestä ja rohkaisevista tuloksista huolimatta osittaisten kieltojen teho on selkeästi liian heikko. Oxfordin yliopiston katsauksessa vuodelta 2015 todettiin edelleen 50 000–100 000 linnun kuolevan lyijymyrkytykseen vuosittain pelkästään Britanniassa. Eviran ja Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimuksessa jopa joka kolmas merikotka on kuollut lyijymyrkytykseen. Yhdysvalloissa lyijyhaulit ovat edelleen niin laajasti käytössä muissa metsästysmuodoissa, että arviolta 10–20 miljoonaa ei-kohdeyksilöä kuolee vuosittain lyijymyrkytykseen. Osittaiset kiellot ovat tehottomia eikä niiden täytäntöön panemista voida valvoa. Täyskielto asettaisi lisäksi paineita kehitellä sopivia vaihtoehtoisia haulityyppejä myös vanhoihin aseisiin. Nyt on viimeistään aika kieltää lyijyhaulit täysin.

 

Lisätietoja

lyijymyrkytyksistä useilla lintulajeilla

http://link.springer.com/article/10.1007/BF00119051

http://www.nwhc.usgs.gov/disease_information/lead_poisoning/

vaikertajakyyhkytutkimuksesta

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/wsb.504/full

lyijyn vaikutuksesta taveihin

http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0006320707001346

Suomen merikotkista ja lyijystä http://yle.fi/uutiset/merikotkien_kuolemiin_yllattava_syy_lyijymyrkytys/7889294

Maakotka hyödyttää metsäkanalintuja, pelottaa kettuja

Wetland ecology group_University of Helsinki_maakotka

Huippupedoilla voi olla yllättäviä vaikutuksia ekosysteemeissä. Kuvassa maakotka. ©Sari Holopainen

Maakotka saalistaa niin teeriä, kettuja kuin näätiä. Toki laji nappaa tilaisuuden osuessakohdalle myös pyitä. Pienemmän koonsa ja elinympäristömieltymyksensä (tiheä metsä) vuoksi pyy on paremmin turvassa maakotkalta, joka saalistaessaan suosii avoimia maastoja. Tutkimuksen lähtötilanteessa tutkijat arvelivat maakotkan vähentävän paikallisesti kettujen ja näätien määriä, mistä metsäkanalinnut puolestaan hyötyisivät.

Totuus ei olekaan aivan näin yksinkertainen. Näädän ja ketun tiheydet yllättäen lisääntyvät alueilla, joilla maakotkia esiintyy runsaasti. Syyksi arvellaan yhteisten saalislajien runsasta esiintymistä, sekä näädän ja maakotkan elinympäristöjen osittaista päällekkäisyyttä. Lisäksi näätä välttelee avoimia maastoja, mikä saattaa osittain johtua maakotkan aiheuttamasta ei-tappavasta pelotevaikutuksesta.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Pyy

Pyyn poikanen @Mia Vehkaoja

Mutta, kuinkas ollakaan: kotkien korkealla reviiritiheydellä on kuitenkin selkeä vaikutus,sillä näillä alueilla esiintyy suurempia määriä nuoria pyy- ja teeriyksilöitä. Metsäkanalinnut hyötyvät maakotkasta, koska tämä vähentää pelotevaikutuksellaan keskikokoisten petojen aiheuttamaa munien syöntiä ja poikassaalistusta. Toisin sanoen kettu ja näätä näyttävät välttelevän maakotkaa niin tehokkaasti, että metsäkanalintujen poikueet hyötyvät alentuneesta saalistustehokkuudesta. Samankaltaista suojeluvaikutusta on havaittu aikaisemmin myös kanahaukalla (Accipiter gentilis).

Maakotkan tiheyksien kasvaessa teeripopulaation on havaittu laskevan, mutta sama ei päde pyyhyn. Pyy on todennäköisesti sen verran pienempi, että maakotka saalistaa sitä harvemmin. Teeri lisäksi suosii avoimempia alueita, pyyn viihtyessä tiheämmässä metsikössä. Maakotka suojelee siis nuoria pyy- ja teeriyksilöitä, mutta uhkaa etenkin teeriaikuisia, jotka liikkuvat enemmän avoimilla alueilla.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Teeri

Teerikukot soitimella ©Stella Thompson

Maakotkan metsäkanalintuihin kohdistamat kaskadivaikutukset eivät todennäköisesti muutu näätien ja kettujen vähentyessä. Syynä on muiden mesopetojen, kuten supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison) esiintyminen alueilla. Nämä lajit eivät olleet mukana tutkimuksessa.

Maakotka vaikuttaa siis keskikokoisten petojen saalistuskäyttäytymiseen, mutta ei niiden esiintymistiheyteen. Merikotkalla (Haliaeetus albicilla) on aiemmin havaittu samankaltaista pelotevaikutusta minkkiin, ja todennäköisesti myös maakotkan pelote vaikuttaa minkkiin ja supikoiraan. Kotkat estävät lisäksi muiden munarosvojen, esimerkiksi varsilintujen, liikkumista alueilla.

Väitöskirja luettavissa osoitteessa: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/119875/AnnalesAII310Lyly.pdf?sequence=2

Artikkeli luettavissa: Lyly M.S., Villers A., Koivisto E., Helle P., Ollila T., Korpimäki E. (2015) Avian top predator and the landscape of fear: responses of mammalian mesopredators to risk imposed by the golden eagle. Ecology and Evolution 5(2):503–514.

Niin tai näin, susikannanhoito on aina väärinpäin

Sudet ovat Suomessa tällä hetkellä varsinainen kuuma peruna. Jopa niin polttava, että onvaikea saada puolueetonta tietoa lajin tilanteesta sekä sen metsästämisestä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Susi muodostaa usean yksilön laumoja voidakseen metsästää hirvieläimiä, pääasiallista ravintoaan. Laumaa johtaa alfapari, eli elinikäisen kumppanuuden muodostanut naaras ja uros. Lauman muut jäsenet eivät tuota jälkeläisiä, ja nuoret yksilöt voivat lisäksi vaihtaa silloin tällöin laumaa löytääkseen kumppanin tai nostaakseen asemaansa hierarkiassa. Lauma pysyy koossa alfaparin ansiosta.

Susi on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi, ja on EU:ssa tiukasti suojeltu. Suojelun ja Venäjältä tulleiden yksilöiden myötä susikanta kasvoi Suomessa 2000-luvun alkupuolella, jonka seurauksena susista aiheutuneet vahingot (mm. metsästyskoirille) ja susihavainnot asutuksen lähellä kasvoivat. Tämä on johtanut sekä tyytymättömyyteen sudensuojelun keinoista että lisääntyneeseen salametsästykseen, joka vuorostaan on lisännyt vastakkainasettelua eri intressitahojen ja yhteiskunnan ryhmien välillä. Susikanta lähti laskuun 2007 voimakkaan salametsästyksen vuoksi, mikä taas aiheutti närää luonnonsuojelurintamalla sekä EU:n tasolla. Siitä lähtien kanta on sahannut edestakaisin.

Lieventääkseen susikiistaa maa- ja metsätalousministeriö (MMM) päätti toteuttaa kahden vuoden kokeellisen kannanhoidollisen metsästyksen 2015–2016, jonka päätteeksi arvioitaisiin metsästyksen vaikutus kantaan. Kannanhoidollinen metsästys perustuu sudenhoitosuunnitelmaan, joka pyrkii sovittamaan yhteen susireviireillä asuvien ihmisten tarpeet ja sudensuojelun. Hoitosuunnitelma on reviiriperusteinen, eli kaikki toimenpiteet suunnitellaan reviiri- ja laumakohtaisesti.

Hoitosuunnitelma määrittelee pienimmäksi elinvoimaiseksi susikannaksi 25 lisääntyvää paria. Luonnonvarakeskus tuottaa arvion susikannan koosta, minkä perusteella MMM asettaa suurimman sallitun vuosittaisen saaliskiintiön, joka voidaan pyytää kannanhoidollisilla poikkeusluvilla. Tähän lukuun ei kuitenkaan tarvitse automaattisesti pyrkiä tai yltää.

Poikkeuslupia myönnetään nuorien yksilöiden metsästykseen, jolla on todennäköisesti pienimmät vaikutukset susilauman elinvoimaisuuteen. Poikkeuslupa voidaan saada myös yksilölle, joka koetaan jollain tapaa häiriöksi tai uhaksi (esim. toistuvasti pihoihin tuleva yksilö). Poikkeuslupia voidaan myöntää ainoastaan susireviireille, joissa on pentuetuottoa, tai häiriösuden ollessa kyseessä erityistilanteessa myös lajin vahvalla esiintymisalueella. Kannanhoidollisten poikkeuslupien lisäksi susia saa metsästää vahinkoperustaisella poikkeusluvalla tai poliisin määräyksellä. Näissä tilanteissa on aina kyseessä häiriösuden metsästäminen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf_hunting_management

Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden kannanvaihtelut ja sen säätely tulevat aiheuttamaan jatkossakin ongelmia. Eri intressitahojen luottamus toisiinsa ja osin valtion sudenhoitosuunnitelmaan on kokenut pahoja kolauksia. On todella vaikea sovittaa yhteen äärimmäisen uhanalaisen petoeläimen suojelua ja säätelyä tilanteessa, jossa laji aiheuttaa vahinkoa ja pelkoa osalle yhteiskunnan ryhmille. Toisaalta myös metsäpeuran, toisen erittäin uhanalaisen lajin, suojelu tarvitsisi selkeitä toimintamalleja suden kannalta. Kainuun metsäpeurakannan vasatuoton uskotaan kärsineen tiheän susikannan takia.

Muutaman vuoden takainen suden täyssuojelu (poikkeuslupia lukuun ottamatta) ei selkeästikään toiminut käytännössä. Kanta kasvoi aluksi, mutta jäi nopeasti täysin kestämättömän salametsästyksen jalkoihin. Vuonna 2006–2010 kanta pieneni jopa 15 % vuodessa. Vuoden 2006 lopulla susia oli arviolta 250–270, vuoden 2007 lopulla luku oli pudonnut kahteensataan. Täyssuojelu ylitti yhteiskunnassa rajan, jonka jälkeen mahdollisia tulevaisuuden vahinkoja estettiin jo etukäteen salametsästyksellä – tilanne jota ei saisi päästää syntymään. Paluu samanlaiseen suojelumalliin vaatisi voimakkaamman otteen salametsästyksen lopettamiseksi.

Kaksivuotinen suden kannanhoidollinen metsästys on päättynyt helmikuun lopulla. Ennen kokeilukauden alkamista vuonna 2015 Luke arvioi Suomen susikannaksi 220–245 yksilöä. Kahden metsästyskauden jälkeen 2016 kannaksi arvioitiin 200–235 sutta. Tämän perusteella kanta on säilynyt suhteellisen vakaana kannanhoidollisen metsästyksen aikana. Kahden vuoden aikana susia on ammuttu 43 yksilöä, joista kuitenkin yli puolet (24) on yli 2-vuotiaita. Näistä kahdeksan on alfanaaraita ja yksi varmistettu alfauros. Alfaurosten tarkka määrä selviää vasta syksyllä. On helppo havaita, ettei metsästys ole kohdistunut tarkoituksenmukaisesti sudenhoitosuunnitelman tai kannanhoidollisen metsästyksen asettamiin tavoitteisiin poistaa pääasiallisesti nuoria yksilöitä. 21 % saaliiksi saaduista oli alfayksilöitä. Se on hurja luku, joka voi vielä nousta urosten osalta. Näin korkea luku on kestämätön tulevaisuuden metsästyskäytäntöjen kannalta.

Jokainen näistä alfojen tapoista on heikentänyt tai hajottanut lauman, jolloin liikkeellä on aiempaa enemmän yksilöitä tai pieniä ryhmiä, jotka eivät kykene optimoimaan saalistusta ja muita lauman toimintoja. Juuri tällä tavoin synnytetään yhä enemmän ongelmasusia, jotka lähestyvät asutusta tai saalistavat metsästyskoiria. Lisäksi esille on tullut huolestuttavia tapauksia, joissa susia on jopa ajettu kohti asutusta tai haavoitettu tahallisesti, jotta poikkeuslupia (kannanhoidollisia tai vahinkoperustaisia) myönnettäisiin enemmän. Sudenhoitosuunnitelman tarkoituksena on ylläpitää maassa elinvoimainen kanta, mutta tällä menolla myös kannanhoidollinen metsästyskin vaikuttaa epäonnistuneen.

Mitä seuraavaksi? Syksyllä 2016 on tarkoitus päättää kannanhoidollisen metsästyksen tulevaisuudesta. Selkeästi susi aiheuttaa yhteiskunnassa niin paljon ristiriitoja, toimintavirheitä ja lain ottamista omiin käsiin, että voi kyseenalaistaa kuuluuko suden säilyä yleisesti metsästettävänä lajina. Kantaa on kuitenkin edelleen säädeltävä ja suojeltava. Ehkä Suomessa tulisi harkita mallia, jossa sudenmetsästys on ainoastaan (riista)viranomaisen vastuulla. Poikkeuslupaprosessi säilyisi samankaltaisena, jolloin häirikkösusiin ja laumakokoon voitaisiin vaikuttaa, mutta viranomaisen ammattitaidolla estettäisiin ylilyöntien ja suden kannanhoidon kannalta äärimmäisen haitallisen alfojen tappamisen. Näin voitaisiin sekä tasapainottaa susikannan kokoa että vaikuttaa susikiistoihin.