Metsäpeuran uusi tuleminen

Peura (Rangifer tarandus) asuttaa laajaa aluetta pohjoisella pallonpuoliskolla. Alalajeja on nykytietämyksen mukaan 14, joista moni elää eristäytyneenä ilman kontaktia muihin alalajeihin. Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on Euroopan Unionin alueen ainoa peuran villinä elävä alalaji, ja sitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Venäjällä. Siksi alalajia on kutsuttu myös suomenpeuraksi. Aikojen saatossa metsäpeura on ollut tärkeä riistaeläin Suomessa, jossa sitä on pyydetty mm. edelleen maastosta löytyvillä pyyntikuopilla. Liiallinen metsästys johti alalajin katoamiseen ensin Ruotsista ja 1800-1900 –lukujen taitteessa myös Suomesta. Kuhmoon muodostui kuitenkin 1950-luvulla uusi kanta Venäjältä vaeltaneista yksilöistä.

Metsäpeurahirvas Seitsemisessä.

Maailmanlaajuisesti peura luokitellaan vaarantuneeksi ja kokonaiskannan arvioidaan pienenevän. Kullakin alalajilla on kuitenkin myös oma uhanalaisuusluokituksensa, ja Suomen tasolla metsäpeura arvioidaan silmälläpidettäväksi. Kanta kokee ihmisten aiheuttamia paineita. Elinympäristön muutokset, liikenne, mökkeily ja moottorikelkkailu ovat esimerkkejä metsäpeuraan kohdistuvasta ihmistoiminnasta. Myös suurpetojen saalistuspaine voi olla kovaa. Koska alalajia esiintyy Euroopassa ainoastaan Suomessa, maahamme kohdistuu tiettyjä suojeluvelvoitteita.

Vuonna 2016 Suomessa käynnistyi kunnianhimoinen hanke metsäpeuran palauttamiseksi entisille elinalueilleen Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen maisemiin. Projekti on EU:n Life-hanke, jossa yhteistyötä tekevät useat tahot Metsähallituksesta Korkeasaaren ja Ranuan eläintarhoihin. Tavoitteena on perustaa kaksi uutta metsäpeurakantaa Pirkanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle.

Palautusistutushankkeessa Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen alueille rakennettiin totutustarhat, joihin tuotiin metsäpeurauroksia (hirvaita) ja –naaraita (vaatimia). Osa näistä aikuisista pyydystettiin villinä Kainuusta, osa tuotiin eri eläintarhoista. Yksilöitä tuodaan lähivuosina lisää, sekä luonnosta että eläintarhoista. Näin pyritään varmistamaan palautettavan kannan mahdollisimman suuri geneettinen vaihtelevuus. Totutustarhoissa yksilöitä ruokitaan mm. jäkälällä ja poronrehulla, jota ne syövät luonnosta saamansa ravinnon lisäksi. Ensimmäiset vasat syntyivät viime keväänä. Toistaiseksi peurat pysyttelevät vielä totutustarhoissa, mutta tavoitteena on vapauttaa ensimmäiset yksilöt vuoden 2019 aikana. Tällöinkin niille tarjotaan esimerkiksi kovan talven sattuessa ylimääräistä ruokaa.

Metsäpeurat ruokinnalla.

Suurisuuntaisissa nisäkkäiden palautushankkeissa on usein totuttava yllättäviin tilanteisiin. Metsäpeurahankkeessa tällainen ennakoimaton tapahtuma toteutui, koska keväällä 2018 syntyneistä viidestä vasasta kaikki ovat suurella todennäköisyydellä uroksia (vasojen sukupuolia ei ole vielä kyetty vahvistamaan). Lajin luontaisen käyttäytymisekologian mukaisesti naaraita syntyy kantaan hirvaita enemmän, jotta haaremityyppinen yhden hirvaan ja usean naaraan ryhmäytyminen on mahdollista. Palautusistutusten pienessä kannassa sattumalla oli kuitenkin suuremmat näpit pelissä ja kävikin päinvastoin. Totutustarhojen kantoja täydennettiin kuitenkin lokakuussa 2018 vielä kolmella lisänaaraalla.

Kesällä 2018 syntyneet vasat totutustarhassa.

Hankkeen aikana ennallistetaan lisäksi metsäpeuralle soveltuvia metsä- ja suoalueita. Tehtävänä on myös varmistaa, etteivät metsäpeura ja poro kohtaa luonnossa. Metsäpeura on oma alalajinsa ja poro taas toisen alalajin eli tunturipeuran kesytetty muoto. Alalajit kykenevät kuitenkin risteytymään, eli metsäpeuran suojelussa on varmistettava, ettei toisen alalajin perimää pääse populaatioon. Muuten vaarana on metsäpeuran geneettisen puhtauden vaarantuminen.

Syksyllä rykimä- eli kiima-aikaan metsäpeurat muodostavat ryhmiä, joissa on yhden lisääntymiskykyisen hirvaan lisäksi useita naaraita ja näiden eri-ikäisiä vasoja. Rykimän jälkeen laumat vaeltavat kohti talvilaidunalueita, joille kerääntyy useita laumoja.

Totutustarhan arkea ja hankkeen kuulumisia voi seurailla Facebookissa ja hankkeen internet-sivuilla ja vuonna 2018 vajaa parikymmentä suomalaista pääsi jopa metsäpeurapaimeneksi viikon ajaksi. Paimeneksi pääsee todennäköisesti myös tämän vuoden aikana, eli kannattaa ahkerasti seurata hankkeen sivustoja ja sosiaalista mediaa. WWF:n Luontolive-kamera näyttää kesällä reaaliaikaista kuvaa metsäpeurojen suosimasta suomaastosta. Kameraan tallentuneita parhaita paloja voi myös käydä katsomassa WWF Suomen Youtube-kanavalla.

Kaikki kolot eivät ole samanarvoisia

Kevään (lopputalven) koittaessa metsissä käy kuhina. Koloissa pesivät eläimet etsivät sopivia puiden onkaloita, jonne asettua munimaan ja kasvattamaan jälkeläisiä. Onkalot tarjoavat vakaan ympäristön, jossa pesintä onnistuu.

Luonnon onkalot ovat usein vanhoissa paksuissa puissa, jolloin onkalon lämpötila säilyy tasaisempana kuin ulkolämpötila. ©Elina Peuhu

Matkassa on vain yksi mutka. Puiden onkaloita syntyy yleensä vanhoihin ja vähintäänkin lahoihin puihin, mutta metsätalous yksipuolistaa puuston rakennetta. Yhä harvempi puu kasvaa metsänhoitosuosituksia vanhemmaksi, eli metsissämme on vähemmän suurikokoisia, ikääntyviä puita, johon lahosieni voi iskeytyä kovertamaan. Puunkoloista on huutava pula. Tätä ongelmaa on pyritty ratkomaan linnunpöntöillä. Ajatus on yksinkertainen: kuka tahansa voi rakentaa pöntön ja ripustaa sen omaan (tai luvan kanssa toisen) metsään paikkaamaan onkalopulaa. Näin on saatu joidenkin kolopesijöiden kannat nousuun, muun muassa kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) ja talitiainen (Parus major) ovat hyötyneet pöntöistä.

Olisi mukava ajatella, että ongelma on ratkaistu, tai ainakin ratkaistavissa mikäli pönttöjen määrä nostettaisiin riittäväksi. Mutta tilanne ei ole näin yksinkertainen. Linnunpönttöjen toimivuutta on tutkittu useaan otteeseen. Aiemminkin on havaittu, että onkaloiden ja pönttöjen mikroilmastot eroavat toisistaan lämpötilan ja kosteuden suhteen. Tämän eron osoittivat viimeisimpänä Wroclavin yliopiston tutkijat, jotka lisäksi

Kettukusu on australialainen puiden onkaloissa pesivä nisäkäs. Kuva: Wikimedia Commons. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Brush_tail_possum_4-colour_corr.jpg. By user:benjamint444 modified by Tony Wills [GFDL

todistivat, että nämä erot ajavat viitatiaisen (Poecile palustris), joka on heidän tutkimuslajinsa, valitsemaan luonnon onkalon linnunpönttöä mieluummin. Tutkimus tehtiin kahdessa metsikössä, jossa toisessa oli tarjolla rajaton määrä luonnon onkaloita ja toisessa ainoastaan linnunpönttöjä. Viitatiaiset suosivat luonnon onkaloita, joiden paksut seinämät puskuroivat onkaloa ulko-olosuhteilta. Linnut eivät ole ainoita luonnon onkaloiden suosijoita; esimerkiksi kettukusu (Trichosurus vulpecula) ja jotkin lepakot suosivat pesäpaikakseen luonnon koloja niiden tasaisemman sisäilmaston vuoksi.

Wroclawin yliopiston tutkimuksessa linnunpönttöjen sisälämpötila vaihteli merkitsevästi enemmän kuin luonnon onkaloissa. Lisäksi pönttöjen sisälämpötila muuttui samaan tahtiin kuin ulkoilman lämpötila. Lämpötila pöntöissä voikin kesällä nousta vaarallisen korkeaksi poikasten terveyden kannalta, ja laskea luonnon onkaloita alemmas talvella, jolloin monet pikkulinnut käyttävät onkaloita suojautuakseen pakkaselta.

Pönttöjen sisäilman kosteus on lisäksi keskimäärin alhaisempaa luonnon onkaloihin verrattuna. Riittävä kosteus on tarpeen, tosin kosteuden nousu liian korkeaksi voi lisätä homeenkasvua onkaloissa. Pönttöjen alhaisempi kosteus voi rohkaista ampiaisia (Vespidae) tai kartanokimalaisia (Bombus hypnorum) pesimään pöntöissä. Myös kirppujen (Siphonaptera) määrä voi lisääntyä kuivassa ja lämpimässä, eli kilpailijoiden ja ulkoloisien määrä voi kasvaa.

Toisin sanoen, rakenteellisesta näkökulmasta pöntöt ja luonnon onkalot eivät korvaa toisiaan ja kaikki lajit eivät suostu asettumaan pönttöihin. Valtaosa rakennetuista linnunpöntöistä ovat ns. standardimallia, eli ne ovat toistensa kopioita koon ja lentoaukon halkaisijan suhteen. Todellisuudessa standardimallinen linnunpönttö soveltuu varsin rajalliselle määrälle kolopesijöitä, eli parasta olisi säilyttää vanhat lahoavat puut, joiden onkalot eivät ole koskaan samankokoisia. Oman pihan lahopuut

Tikat kovertavat onkaloita pystyynkuolleisiin tai lahoaviin puihin. ©Stella Thompson

kannattaa ainakin säästää; puun voi aina katkaista muutaman metrin korkeudelta pökkelöksi, jolloin siitä ei ole tulevaisuudessakaan vaaraa rakennuksille. Koivupökkelöllä voi saada jopa pesämateriaaleistaan nirson hömötiaisen (Poecile montanus) pesimään pihapiirissään.

Seuraavaksi paras vaihtoehto on varmistaa pönttömallien monimuotoisuus, eli rakentaa pönttöjä, jotka soveltuvat myös esimerkiksi leppälinnuille (Phoenicurus phoenicurus), pöllöille (Strigidae), vaativammille tiaisille, ja jopa liito-oraville (Pteromys volans). Linnunpöntön rakentamisessa voi tällöin joutua kikkailemaan jonkin verran, mutta tämä on ainoa keino maksimoida pesimäpaikat käsitellyissä metsissä. Ideoita pönttömalleille voi ammentaa netistä, muun muassa Pinterestissä on valtava määrä erilaisia pönttömalleja. Täytyy kuitenkin pitää mielessä Birdlife Suomen pöntön rakennusohjeet, eli netistä löytyneitä malleja tulee soveltaa niin, että ne ovat mahdollisimman turvallisia. Myös pöntön sijoittelulla on väliä; puuston lehvästöllä on suojaava vaikutus ja keinopönttöjen lämpötila säilyy siksi lehvästön suojissa tasaisempana kuin paahteisessa paikassa.

Sinitiainen on ahkera linnunpönttöjen hyödyntäjä. ©Mia Vehkaoja

Yksi mahdollinen tapa viedä keinopönttöjen kanssa kikkailu seuraavalle tasolle on lisätä niihin eristävää materiaalia. Jäljitelläkseen luonnon kolojen mikroilmastoa australialaiset tutkijat vertasivat keskenään kolmea keinopönttöihin asennettua lämpöeristettä tai lämpöä heijastavaa materiaalia. Koepönttöihin asennetut polystyreenilevyt ylläpitivät tasaisimman lämpötilan vuorokauden ympäri. Yhden polystyreenipöntön sisälämpötila oli lähes kuusi astetta alempi kuin ulkolämpötila. Polystyreenipöntöt pitivät myös yöllä sisälämpötilan korkeampana eristämättömiin pönttöihin verrattuna, kun pöntöissä pidettiin lämpöä tuottava tyyny, joka jäljitteli pöntössä yöpyvää lintua. Tutkimuksessa pöntön eristyksellä oli merkitsevämpi vaikutus kuin pöntön sijoittamisella varjoon tai valoisaan paikkaan. Ympäristön ja pönttöjen hengittävyyden kannalta olisi kuitenkin järkevämpää käyttää jotain eristevillan kaltaista tuotetta kuten ekovillaa. Ja muistaa, että tutkimuksen polystyreenipönttöjenkin lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin luonnon onkaloissa, eli mitkään rakenteelliset jipot eivät täysin kykene korvaamaan luonnon onkaloiden katoamista.

Avunantoa vai riskin välttelyä

Sosiaalisilla hyönteisillä tunnetaan monia taudinaiheuttajia, eikä ole tavatonta, että tiiviissä yhdyskunnassa leviää samanaikaisesti useampia tauteja. Lievä altistuminen yhdelle taudille ei välttämättä lisää yksilön riskiä kuolla, mutta se lisää yksilön riskiä sairastua samanaikaisesti toiseen tautiin. Tällaiset supertartunnaksi kutsutut tuplataudit koituvat merkitsevästi useammin yksilön kohtaloksi.

Sosiaalisilla hyönteisillä on erityisen tarkkaa millä tavoin taudinaiheuttajien leviäminen estetään yhdyskunnan sisällä. Näillä lajeilla on aiemmin havaittu sairaiden yksilöiden auttamista, mutta myös aggressiivista käytöstä tartunnansaaneita kohtaan. Sairaita yksilöitä voidaan auttaa puhdistamalla, eli sukimalla näitä taudinaiheuttajien poistamiseksi. Jotkin lajit lisäksi tuottavat kehossaan antimikrobisia aineita. Muurahaiset voivat levittää näitä kemikaaleja tartunnansaaneiden yksilöiden päälle mm. nostamalla kehonsa sisäistä painetta ja suihkuttamalla kemikaaleja paineen avulla ympäristöönsä. Aggressiivinen käytös puolestaan ilmenee sairaan yksilön puremisena ja raahaamisena, jolla yritetään estää taudinaiheuttajan leviäminen syvemmälle yhdyskuntaan poistamalla sairas yksilö yhdyskunnasta.

Muurahaiset ovat sosiaalisia hyönteisiä, joiden yhdyskunnissa voi olla kymmeniä tuhansia yksilöitä © Sari Holopainen

Itävaltalaiset tutkijat suorittivat Lasius neglectus -lajin muurahaisilla kokeen, jossa he siirsivät muurahaisyhdyskunnan joukkoon sairaita yksilöitä, ja tutkivat pesäkumppaneiden reaktioita. Laji on lähisukua sokerimuurahaisellemme (Lasius niger). Tutkijat käyttivät tartunnanaiheuttajina kahta eri sienilajia. Tartutetut muurahaiset oireilivat ainoastaan lievästi. Pesässä oli lisäksi terveitä kontrolliyksilöitä. Tartutetut muurahaiset saattoivat siis tavata yhdyskunnassa täysin terveitä yksilöitä, muurahaisia jotka sairastivat samaa tautia kuin yksilö itse, tai yksilöitä joiden taudinaiheuttaja oli eri sieni. Kontrolliyksilöt puolestaan tapasivat joko toisia terveitä yksilöitä tai jompaankumpaan tautiin sairastuneita muurahaisia. Tutkijat halusivat nähdä vaikuttaako aiempi tartunta muurahaisten käytökseen tavatessaan sairaan yksilön, ja vaikuttaako taudinaiheuttajan eri- tai samalajisuus yksilön käytökseen.

Kyseinen muurahaislaji ei ole yleensä aggressiivinen pesäkumppaneitaan kohtaan. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että sairas yksilö alkoi usein purra ja raahata kohtaamaansa lajikumppania, mikäli tämäkin oli taudinkantaja. Terveet muurahaiset eivät reagoineet saastuneeseen yksilöön näin voimakkaasti. Sairaat muurahaiset lisäksi suihkuttivat useammin toisia sairaita muurahaisia kuin terveet pesäkumppanit. Suihkutus oli yleisempää, kun tartunta oli eri sienen aiheuttamaa kuin mitä yksilö itse sairasti. Yksilöt sukivat puolestaan useammin sairaita yksilöitä, jotka kantoivat samaa tautia kuin yksilö itse.

Toisin sanoen, sairaat yksilöt ovat aggressiivisempia toisia taudinkantajia kohtaan, mutta samalla ne muovaavat käyttäytymistään tilanteen mukaan valitakseen itselleen turvallisimman puhdistuskeinon. Puhdistustapa määräytyy sen mukaan, onko kohdatulla muurahaisella sama vai eri tauti kuin yksilöllä. Sukimisen yhteydessä yksilöt ovat lähekkäin, mutta jos kumpikin sairastaa samaa tautia, ei uuden tartunnan riski ole vakava. Suihkutusta voi puolestaan tehdä kauempaa, jolloin yksilöt säästyvät lähikontaktilta. Näin valmiiksi sairaat yksilöt voivat välttyä sairastumasta supertartuntaan, joka olisi todennäköisesti kohtalokkaampaa kuin yhden taudin sairastaminen.

Tutkijat myös totesivat riskinvälttelyn tuottavan tulosta, sillä lievästi sairaat yksilöt onnistuivat usein välttämään supertaudin. Kumpikin yksilö siis hyötyy muovautuvasta käyttäytymisestä. Tämä on erityisen tärkeää sosiaalisille hyönteisille tiiviissä yhdyskunnissa, joissa sairaita yksilöitä ei voi vältellä.

Tautien puhdistaminen ei ole ainoa tapa jolla yhdyskuntahyönteiset auttavat toisiaan. Viimeisin esimerkki ilmiöstä tuli saksalaistutkijoilta, jotka havaitsivat erään afrikkalaisen muurahaislajin (Megaponera analis) yksilöiden hoitavan loukkaantuneita nuolemalla niitä. Muurahaisten syljen oletetaan sisältävän antimikrobisia aineita, jotka edistävät paranemista. Lajin yksilöt hyökkäävät usein termiittikekoihin, eli loukkaantumisriski on suuri. Terveiden muurahaisten on tehtävä päätös auttavatko loukkaantuneen yksilön takaisin omaan pesään missä vammoja voi yrittää hoitaa. Samalla terveiden yksilöiden riski loukkaantua kuitenkin kasvaa. On kuitenkin yhdyskunnan etu hoitaa mahdollisimman monia yksilöitä.

YouTube-videolla terveet yksilöt nuolevat loukkaantunutta muurahaista

Haulikolla, jousella vai kanahaukalla?

Haukalla metsästäminen on Suomessa vähän vieraampi ajatus –  monessa muussa maassa haukkametsästyksellä on kuitenkin pitkät perinteet, ja metsästyslaji on jopa liitetty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Petolintuja käytetään monessa kulttuurissa metsästyksessä. Kuvassa kanahaukka Lotta. ©Markku Kallinen

Haukkametsästyksessä käytetään koulutettua haukkaa sille lajityypillisen saaliin metsästyksessä. Kouluttaja päästää haukan irti saaliin havaittuaan. Haukka lentää saaliin kiinni, ja painaa sen maahan. Metsästäjä saapuu paikalle, lopettaa saaliseläimen ja antaa haukalle korvaavan ruokapalkinnon. Metsästysajat ovat samat kuin muilla tavoin metsästettäessä.

Haukkametsästys on laillista osassa Euroopan maita, muun muassa Tšekeissä ja Tanskassa, joka laillisti toiminnan tämän vuoden alusta. International Association for Falconry (IAF) säätelee toimintaa tarkoin. Järjestön päämääränä on edistää petolintujen suojelua haukkametsästyksen avulla.

Haukkametsästys on aikoinaan ollut suosittua myös Suomessa. Kanahaukka (Accipiter gentilis) olisi täällä järkevin laji haukkametsästykseen. Metsästyslainsäädäntömme ei suoraan kiellä haukkametsästystä, mutta käytännössä metsästyshaukan hankinta ei ole yksinkertainen toimenpide. Suomessa on mm. evätty hakemus tuoda vieraslajinen metsästyshaukka maahan. Haukkametsästyksen sallivissa maissa haukat ovat nykyään lähtökohtaisesti tarhassa syntyneitä ja kasvaneita, eivätkä ne ole välttämättä perimältään puhtaita. Myös vieraslajisia lintuja käytetään joissain maissa.

Kanahaukka on Suomessa rauhoitettu laji, joten omaa haukkaa ei luonnollisesti voi luonnosta käydä “hakemassa”, ei lemmikiksi tai metsästyskäyttöön. Ainoa luvallinen tapa harrastaa haukkametsästystä on hankkia tarhalintu jostain muusta maasta. Tämäkään ei ole mikään suoraviivainen toimenpide, sillä suomalainen kanahaukka on eri kantaa kuin ulkomaiset kanahaukat, eikä kantoja saa sekoittaa keskenään. Käytännössä Suomeen tuotavan metsästyshaukan on siis oltava steriili.

Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä. ©Pia Kallinen

Suomesta löytyy tosin todistetusti yksi kanahaukalla metsästäjä. Markku Kallinen ja Lotta-haukka pitävät hengissä vanhaa perinnemetsästystapaa, joka katosi kuvioista joskus 1960-luvun aikoihin. Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä (Lepus timidus). Lotan ruokailua voi seurata Pia Kallisen videolta.

Haukkametsästys herättää monissa ennakkoluuloja ja negatiivisia ajatuksia. Joissain maissa eri haukkalajeja risteytetään keskenään, jolloin syntyvät risteymät voivat vapaaksi päästessään heikentää paikallisten haukkalajien geneettistä puhtautta. Myös vieraslajit voivat karatessaan risteytyä paikallisten lajien kanssa. Muun muassa Britanniassa on käytetty pohjoisamerikkalaista ritarihaukkaa (Parabuteo unicinctus) fasaanimetsästykseen, mutta tarhakarkulaisia on tavattu pesintäpuuhissa. Myös villien petolintulajien tarhaamisen eettisyys herättää kysymyksiä. Toisaalta haukkametsästys on monessa kulttuurissa lieventänyt ihmisten ennakkoluuloja petolintuja kohtaan ja useat haukkametsästysjärjestöt edistävät lisäksi sekä petolintujen että muiden lajien suojelua esimerkiksi kampanjoimalla laitonta eläinkauppaa vastaan ja kouluttamalla paikallisia ihmisiä petolintujen merkityksestä.

Jonkinlainen pakollinen lintujenkäsittelykurssi ja näyttökoe olisivat paikallaan kaikille, jotka haukkametsästystä haluaisivat harrastaa.

Metsästyhaukka-Lotan puuhia voi seurata osoitteessa https://www.facebook.com/haukkametsastys/

 

 

Naapurin tädin lintulaudalla evoluutio etenee harppauksin

Britannian talitiaisille (Parus major) kuuluu kummia. Lajin nokan keskipituus on kasvussa, mutta vastaavaa ei näytä tapahtuvan muualla asuvien tinttien nokille. Näin havaitsivat Itä-Anglian yliopiston tutkijat, jotka vertasivat talitiaisten nokan pituutta Britanniassa ja Hollannissa. Syyksi epäillään brittien innokasta lintujen talviruokintaa. Tutkijat julkaisivat tutkimustuloksensa lokakuussa 2017 Science-lehdessä.

Aluksi tutkijat seuloivat yli 3000 talitiaisen DNA-näytteet, ja löysivät britti- ja hollantilaislintujen väliltä eroja tietyissä geenijaksoissa, jotka on aiemmin yhdistetty ihmisillä kasvojen ja darwininsirkuilla (Geospizinae) nokan muotoon. Merkitsevä ero löytyi Britannian ja Hollannin talitiaispopulaatioiden nokan pituudessa. Britti-talitintin nokka on keskimäärin 0.33 mm pidempi kuin hollantilaisen serkkunsa. Tutkijoilla oli käytössään aineistoa noin 70 vuoden ajalta, jonka perusteella he havaitsivat nokan pituuserojen kehityksen alkaneen 1970-luvulla. Näin ripeä muutos on poikkeuksellista. Nyt tutkijat vertaavat Britanniasta kerättyä aineistoa muiden Euroopan maiden dataan. Alustavien tulosten perusteella ainoastaan brittiläisten talitiaisten nokka näyttää kasvavan pituutta.

 

Pidempi nokka, parempi pesintätulos

Seuraavaksi tutkimuksessa vertailtiin lyhyt- ja pitkänokkaisten yksilöiden pesintämenestystä. Britannian pitkänokkaiset yksilöt saivat kasvatettua enemmän maastopoikasia kuin lyhytnokkaiset. Hollannissa pitkänokkaisten talitiaisten pesintätulos oli puolestaan heikompi, mutta ei merkitsevästi.

Ruoan saatavuus on yleisin lintujen nokan pituuden vaikuttava valintatekijä. Brittiläisten talitinttien ravinnon ei ole todettu eroavan muun Euroopan populaatioiden ravinnosta, sen sijaan ruoan saatavuudessa on nykyään eroja – kiitos ihmisen.

Ruokaa jaossa

Viimeiseksi tutkijat seurasivat kolmen perättäisen talven ajan radiomerkittyjä talitiaisia Britanniassa. Pitkänokkaisten yksilöiden todettiin hyödyntävän ihmisten perustamia ruokintoja useammin kuin lyhytnokkaiset lajikumppaninsa. Britit ovat tutkitusti lintuhullua kansaa; yli 50 %:ssa maan pihoissa/puutarhoissa keinoruokitaan lintuja talvisin. Britit käyttävät kaksinkertaisen määrän rahaa vuosittain villilintujen ruokaan ja ruokinta-automaatteihin manner-eurooppalaisiin verrattuna. Suomen talviruokinnasta ei ole olemassa vastaavia tilastoja.

 

Talviruokinnalla kauaskantoisia vaikutuksia

Brittitalitiaisten pidentyneen nokan syyksi on ehdotettu lintujen korkeampaa ruokinta-automaattien käyttöä verrattuna manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa. Mikäli pitkänokkaisuus tosiaan johtaa parantuneeseen maastopoikastuottoon Britanniassa, on kyseessä todennäköisesti pitkänokkaisten yksilöiden lisääntynyt kunto talviruokinnan johdosta, mikä johtaa parempaan kestävyyteen lisääntymiskauden aikana. Talviruokinta on vaikuttanut monen muunkin lajin käyttäytymiseen, mm. mustapääkerttujen (Sylvia atricapilla) on todettu jäävän Britanniassa talvehtimaan aiempaa yleisemmin. Tähän on tosin vaikuttanut myös talvilämpötilojen nousu.

Vaikka tutkijat löysivät riippuvuussuhteen ruokinnan ja nokan pituuden välillä, ei voida täydellä varmuudella todeta että ruokinta on ilmiön taustalla. Jokin vielä havaitsematon ympäristötekijä voi myös johtaa samaan lopputulokseen. Myös lajin laulunkehitys voi vaikuttaa nokan muotoon, eli mikäli lyhyt- ja pitkänokkaisten laulut ovat eroamassa toisistaan, on nokankin muoto mahdollisesti kehittymässä erilaiseksi. Muun muassa joillain varpuslinnuilla on havaittu nokan pidentymistä ja kaventumista kaupunkiympäristöissä, joissa on enemmän äänimaiseman häiriöitä. Nämä lajit yrittävät siis sopeutua meluisaan ympäristöön, jossa tietyn taajuuden äänet kuuluvat toisia paremmin. Toisaalta Britannian kaupunkiympäristöt ovat tuskin meluisampia kuin vastaavat alueet Manner-Euroopassa, eli brittitinttien nokat tuskin pitenevät hälyn vuoksi.

Olemme keskellä mielenkiintoista tilannetta, jossa ihmisten käyttäytyminen vaikuttaa suoraan toisen lajin luonnonvalintaan, eli saamme seurata evoluutiota reaaliajassa.

 

 

Merikotkan paluu

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

• Merikotkan ravinnonvalinnasta: https://luonnonsuojelunsaatio.fi/2013/09/17/fm-camilla-ekblad-tutkii-merikotkan-ravinnonvalintaa-ja-saalistuksen-vaikutusta-itameren-lintukantoihin/
• Pääkaupunkiseudun merikotkista: https://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/Merikotkan-poikasia-varttui-ensimmaista-kertaa-isojen-kaupunkien-alueella-2830.a

Lajien suojelua vieraslajien avulla

Ekologit etsivät kuumeisesti keinoja vähentää eliölajien katoamista. Joskus käyttöön otetaan mekanismeja, joiden järkevyydestä ja eettisyydestä kiistellään jopa luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Siirto- ja palautusistutukset ovat yleistyneet vuosien varrella. Niiden tarkoituksena on muodostaa alueelle uusi eliöpopulaatio. Palautuistutuksia tehdään lajeille, joita alueella on aiemmin tavattu, mutta jotka sittemmin ovat kadonneet. Suomessa tällaisia lajeja ovat esimerkiksi euroopanmajava ja metsäpeura. Siirtoistutusten avulla puolestaan tuodaan uusia lajeja alueille, joissa niitä ei aiemmin ole tavattu, esimerkiksi kalaston tai riistalajiston monipuolistamiseksi. Suomeen on tuotu mm. fasaani ja valkohäntäkauris. Siirtoistutuksilla on kuitenkin aikaansaatu myös vakavia vieraslajiongelmia ja taloudellisia haittoja.

Olmin (Proteus anguinus) luonnonpopulaatiot ovat harvinaistuneet. Lajia on istutettu mm. Ranskaan. Siirtopopulaatiota voisi käyttää luonnonpopulaation kannan vahvistamiseen. By Arne Hodalič – Author’s own work. Uploaded with permission., CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1923566

Siirtoistutusten myötä maailmalla on lukemattomia eliöpopulaatioita, jotka elävät kaukana alkuperäisestä esiintymisalueestaan. Samalla usean tällaisen eliön luontaiset populaatiot ovat romahtaneet tai jopa hävinneet täysin. Viime vuosina siirtoistutuksia on ryhdytty tekemään myös luonnonsuojelun nimissä: etäsuojelun eli ex situ – suojelun tavoitteena on suojella luonnonvaraisia eliöitä niiden luonnollisen elinpiirin ulkopuolella esimerkiksi kasvitieteellisissä puutarhoissa tai eläintarhoissa, ja aikanaan palauttaa etäsuojelussa kasvaneita yksilöitä alkuperäisille elinalueilleen. Suomessa etäsuojelua toteuttaa mm. luonnonvaraisten kasvien ESCAPE –hanke.

Etäsuojelun rinnalle on myös syntynyt menetelmä, jonka tarkoituksena on lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: palauttamalla vieraslajien populaatioita alkuperäisille elinalueilleen voidaan täydentää ja monimuotoistaa vähentyneitä luonnonpopulaatioita. Samalla vieraslajeista muodostuvia ongelmia voidaan vähentää niiden leviämisalueilla.

Ensin on kuitenkin varmistettava, etteivät vieraslajit risteydy muiden lajien kanssa, mikä uhkaisi luonnonpopulaation geneettistä puhtautta. Vieraslajipopulaatioissa voi lisäksi olla tauteja tai loisia, jotka siirtyvät lisääntymisohjelmien yksilöihin ja sitä kautta luonnonpopulaatioihin. Lisäksi on varmistettava, että olosuhteet lajin luonnollisissa elinympäristöissä ovat riittävän hyvät, jotta palautusistutukset ovat kannattavia. Surullisen kuuluisassa tapauksessa arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx) metsästettiin lähes sukupuuttoon, mutta etäsuojelun ja lisääntymisohjelmien avulla laji saatiin muissa maissa pelastettua. Palautusistutukset sujuivat aluksi hyvin, mutta salametsästys lisääntyi jälleen istutetun kannan kasvaessa 2010-luvulla. Nykyään luonnonpopulaation koko on noin tuhat yksilöä. Populaatio on kuitenkin jakaantunut useaan pieneen osapopulaatioon jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa, ja naaraiden osuus on pienentynyt joidenkin alueiden osapopulaatiossa suhteettomasti. Lajin luonnonpopulaation tulevaisuus on siksi jälleen vaakalaudalla.

Vuonna 2016 tutkijat etsivät esimerkkejä lajeista, joiden vieraslajipopuulatioita voitaisi käyttää vahvistamaan luonnonpopulaatioita. IUCN:n punaisen listan avulla löytyi 1399 lajia, jotka ovat luonnollisissa elinympäristöissään harvinaistuneita, mutta joilla on vankka populaatio toisessa maantieteellisessä sijainnissa. Näistä 836 lajia on harvinaistunut resurssikäytön vuoksi, eli niitä uhkaavat salametsästys ja pyydystäminen, ei niinkään alkuperäisen elinympäristön katoaminen. Tällaisia lajeja ovat mm. burmanpyton (Python bivittatus), jonka luonnonpopulaatiota Etelä-Aasiassa uhkaa lemmikkieläinkaupasta ja perinteisestä lääketieteestä johtuva salametsästys, mutta joka vieraslajina on aiheuttanut Floridassa vakavia kannanromahduksia usealle kotoperäiselle nisäkäslajille.

Menetelmää voidaan soveltaa myös toisella tavalla. Vieraslajien populaatioita voidaan käyttää tyydyttämään harvinaiseen lajiin kohdistuvaa metsästys- tai salakuljetuspainetta, jolloin luonnonpopulaatio saa (teoriassa) elpyä.

Epätoivoiset ajat ruokkivat kyseenalaisia tekoja. Moni varmasti miettii, onko millään tavoin oikeutettua sallia uhanalaisen tai vaarantuneen lajin metsästys tai keräily, vaikka kyseessä olisikin aivan ”väärässä” paikassa elävä siirtopopulaatio. Toisaalta puolestapuhujat huomauttavat, että markkinoille syötetään joka tapauksessa kyseisen lajin haluttua osaa (esim. sarvikuonon sarvi). Lajin kokonaisvaltaiselle kohtalolle on väliä tuleeko tuote salametsästettynä luonnonpopulaatiosta vai laillisesti metsästettynä vieraspopulaatiosta.

Kansainvälinen lemmikkieläinkauppa voi johtaa lajien luonnonpopulaatioiden harvinaistuviseen. Siirtopopulaatioita voidaan käyttää tyydyttämään lemmikkieläinkaupan markkinat. By MAKY.OREL – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21151027

Toisaalta minkäänlaiset kulttuurin- tai ajattelutavan muutokset eivät ole tarpeen niin kauan kuin tuotetta saadaan markkinoille, eli vieraslajin populaation hyödyntäminen ei välttämättä edistä lajin kokonaisvaltaista suojelua pitkällä aikavälillä. Huonoimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot saattavat vain nostaa lajin tarjontaa, mikä taas johtaisi kysynnän kasvuun hintojen pudotessa. Parhaimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot taas toimivat puskureina suojaten luonnonpopulaatioita kansainvälisen villieläinkaupan kysynnältä. Esimerkiksi Kuubassa tavattava iguanalaji Cyclura nubila kuoli lähes sukupuuttoon lemmikkieläinkaupan vuoksi, mutta nykyään lähes kaikki lemmikkikaupoissa myytävät yksilöt ovat vieraspopulaatiosta.

Joskus riskejä on vain otettava. Toiveena on kaikkia hyödyttävä lopputulos, jossa vieraslajien käyttö korvaa luonnonpopulaatioiden ylihyödyntämisen. Lajin luonnonpopulaatio voittaa alkuperäisessä elinympäristössään ja samanaikaisesti voidaan vähentää vieraspopulaation aiheuttamia ongelmia muualla. Tällä voisi olla selkeitä taloudellisia hyötyjä aikana jolloin luonnonsuojelussa ja monimuotoisuutta ylläpitävissä projekteissa liikkuu hyvin vähän rahaa. Toisaalta palautusistutukset ovat hidas prosessi, jonka lopputulos on nähtävissä vuosien päästä. Vieraslajien käytöstä luonnonsuojelussa voisi jopa kaavailla oman kauppansa. Kansainvälisen perinteisen lääketieteen tai villieläinkaupan markkinat voidaan tyydyttää vieraspopulaatioilla. Näistä saatavat varat voidaan laittaa suoraan saman lajin luonnonpopulaatioiden suojelutyöhön, jolloin nämä hankkeet eivät välttämättä tarvitse ulkoista rahoitusta.

Daavid ja Goljat – tarina kaarnakuoriaisista

Kaarnakuoriaiset (Scolytinae) ovat muutaman millin kokoisia kovakuoriaisia, joiden toukat kehittyvät kaarnan alla syöden nila-, jälsi- tai ksyleemikerroksia. Osa lajeista tappaa terveitä puuyksilöitä aiheuttaen vakavia metsätuhoja, osa taas iskeytyy ainoastaan heikentyneisiin puihin. Toukkien syömäjäljet ja puun puolustusreaktiot aiheuttavat puun nesteiden ja ravinteiden kierrätyksen häiriöitä, jolloin puu käytännössä kuivuu hengiltä.

Kaarnakuoriaisten olemassaolon voi havaita puun runkoon ilmestyneiden syömäkuvioiden avulla, joista monet ovat hyvin yksilöllisiä ja jopa koreita. Kuvioiden perusteella voidaan kuoriaiset tunnistaa lajilleen, ja tarpeen vaatiessa ryhtyä torjumaan pahimpia tuhoja. Toisaalta puusta on ensin irrottava kuorta, jotta syömäkuvio tulisi näkyviin.

Kaarnakuoriaisilla on lisäksi salainen ase: sinistäjäsienet. Tähän sieniryhmään kuuluu paljon lajeja, jotka aiheuttavat vaurioita puumateriaaliin tai vakavia tauteja. Kaarnakuoriaisten ja sinistäjäsienten välille on kehittynyt eriasteisia suhteita, kuten ambroasiakuoriaisille jotka levittävät sieniä syömäkuvioittensa käytäviin viljelläkseen niitä ruoaksi. Sinistäjäsienet hyötyvät kaarnakuoriaisista, jotka levittävät niitä uusin puihin. Sinistäjäsienille on kehittynyt erityisen tahmeita itiöitä, jotka tarttuvat aikuisiin kuoriaisiin niiden valmistautuessa leviämään toisiin puuyksilöihin. Sienet puolestaan heikentävät uusia puuyksilöitä, jolloin aikuiset kaarnakuoriaiset voivat iskeytyä niihin muniakseen kuoren alle.

Koivunmantokuoriaisen iskemän koivun kuoren alla leviää mahdollinen sinistäjäsieni. ©Stella Thompson

Ei kuvittelisi, että pienen pieni kovakuoriainen ja sitäkin huomattavasti kääpiömpi sieni kykenisivät tappamaan suurikokoisia puita. Erityisen tuhoisia ovat tilanteet, joissa kaarnakuoriainen tai sieni leviää puutavaran mukana toiseen maailmankolkkaan. Nämä vieraslajit leviävät räjähdysmäisen nopeasti uusissa isäntäpuissaan, joilla ei ole vastustuskykyä tai puolustuskeinoa uutta eliötä vastaan.

Hollanninjalavatauti on tästä hyvä esimerkki. Jalavien versoja tappava sieni Ophiostoma ulmi levisi Aasiasta ensin Eurooppaan, ja siitä ensimmäisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusbuumin aiheuttaman puutavaran kysynnän myötä Pohjois-Amerikkaan. Euroopan jalavalajit sietivät sientä ilmeisesti hieman pohjoisamerikkalaisia serkkujaan paremmin. Vaikka eurooppalaisetkin jalavat kuolivat, taudin leviäminen ympäri Eurooppaa kesti useita vuosikymmeniä ja laantui viimein. Maasta riippuen jalavista kuoli 10–40 %. Pohjois-Amerikassa tilanne oli toinen. Amerikanjalava (Ulmus americana), joka on hyvin suosittu puisto- ja kaupunkipuu, muodosti laajoja metsiä mantereen itäosissa ja välttyi ainoastaan täpärästi sukupuutolta aktiivisten kampanjoiden avulla, joilla mm. kiellettiin polttopuun kuljettaminen osavaltiosta toiseen. Valitettavasti 1940-luvulla Aasiasta levisi Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan uusi, huomattavasti tarttuvampi hollanninjalavatautia aiheuttava Ophiostoma nova-ulmi –sieni. Tämä sienilaji on tuhonnut useasta Euroopan maasta miltei kaikki jalavat. Toistaiseksi Suomen jalavat ovat suurelta osin välttyneet taudilta, mutta lämpenevä ilmasto saattaa mahdollistaa sitä levittävien mantokuoriaisten talvehtimisen myös Suomessa. Hollanninjalavatautia levittäviä mantokuoriaisia tavataan jo Viron pohjoisrannikolla ja Tukholman alueella. Suomessa esiintyvä koivunmantokuoriainen ei tautia levitä, koska se on erikoistunut ainoastaan koivuun.

Koivunmantokuoriainen levittää kuitenkin Ophiostoma karelicum –sientä, ja sieni on sillä

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

ilmeisen yleinen. Suomessa, Norjassa ja Venäjällä vuosina 2008 ja 2009 tehdyissä tutkimuksissa sientä löytyi jokaiselta kiinniotetulta koivunmantokuoriaisyksilöltä ja kaikista havaituista syömäkuvioista. Ophiostoma karelicum on elintavoiltaan hyvin samankaltainen kuin hollanninjalavatautia levittävät sienet, ja sen yleisyydestä johtuen on varsin suuri riski, että tauti tai sitä kantava koivunmantokuoriainen leviää esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan. Mantereen useat koivulajit olisivat tällöin täysin tulilinjalla, koska oletetusti niillä ei olisi minkäänlaista vastustuskykyä tautia kohtaan.

Pihkakoro (Gibberella circirata) on puolestaan Pohjois-Amerikasta Eurooppaan levinnyt kaarnakuoriaisten sienitauti, joka voi tappaa mäntyjä, etenkin meikäläistä metsämäntyä. Sieni ei vielä ole levinnyt Suomeen.

Oman kauhansa tähän soppaan lisäävät useat punkkilajit, joiden on todettu toimivan joidenkin sinistäjäsienten väli-isäntinä tai levittäjinä. Punkit puolestaan leviävät kaarnakuoriaisten avulla. Näiden kolmen eliölajin vuorovaikutuksista on edelleen hyvin vähän tietoa, jopa niinkin metsätalousvaltaisissa maissa kuin Suomessa.

Puulajien taudinkestävyyttä voidaan kehittää jalostuksen avulla. Amerikanjalavalta on löytynyt hollanninjalavatautia kestäviä lajikkeita, joita on jalostettu vieläkin kestävämmiksi. Lajikkeiden avulla Pohjois-Amerikan jalavametsät ovat säilyneet hengissä, joskin metsien ikä- ja kokorakenne on muuttunut huomattavasti vanhojen ja kookkaiden puiden kuoltua. Biologinen tai kemiallinen torjunta on myös mahdollisuus: sienimyrkkyjä voidaan injektoida eläviin puihin taudin estämiseksi. Yhdysvalloissa on markkinoilla kuusi hollanninjalavataudin torjuntavalmistetta. Myös Ophiostoma karelicum –sienen aiheuttamalle koivun sienitaudille voidaan todennäköisesti kehittää samankaltaisia torjuntakeinoja. Tosin laajamittaisia injektiotorjuntoja on hankala toteuttaa. Yhdysvalloissa hollanninjalavatautia torjutaan lähinnä yksittäisten vanhojen kaupunki- ja puistopuiden kohdalla. Injektiotorjuntaa tulisi menetelmänä kehittää ennen kuin siitä saadaan laajamittainen keino vieraslajien torjunnassa.

 

Lue lisää:

Linnakoski R., de Beer W., Rousi M., Niemelä P., Pappinen A., Wingfield M. Fungi, including Ophiostoma karelicum sp. nov., associated with Scolytus ratzeburgi infesting birch in Finland and Russia. Mychological Research.

’Extinct’ elms found in Queen’s garden in Edinburgh

 

 

 

Lentävät ja rapisevat – miten metsähyönteisiä tutkitaan

Hyönteisten tutkiminen on mielenkiintoista mutta haastavaa. Määrittäminen vaatii lähes

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

aina yksilöiden pyydystämistä, tosin joitain lajeja voi tunnistaa esimerkiksi niiden puunrunkoon jättämien syömäjälkien perusteella kuten koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi). Jos alueen hyönteislajistoa halutaan kartoittaa, on kuitenkin pääsääntöisesti tarpeen käyttää eri tarkoituksiin soveltuvia pyydyksiä. Esimerkiksi perhosia pyydetään valorysillä öiseen aikaan ja joidenkin suojeltavien lajien esiintymistä selvitetään feromoniansoilla, joihin laitetaan täkyksi keinotekoisesti tuotettua houkutinainetta. Ansoja voidaan kaivaa maantasolle, kiinnittää onttoihin puunrunkoihin tai nostaa korkealle puun latvustoon.

Väitöstutkimukseni aikana kartoitan majavien vaikutuksia kovakuoriaisten esiintymiseen. Tutkimuskysymyksiä on useita: esiintyykö majavien tulva-alueilla erilainen lajisto kuin muualla, vaikuttaako tulva-alueiden lisääntynyt kosteus ja paahteisuus lajistoon ja edistävätkö tai vähentävätkö majava-alueet mahdollisia metsätuholaislajeja ja/tai suojeltavia lajeja. Tutkimukseni yhdistää siis mielenkiintoisella tavalla riistaeläimen, jolla on laaja-alaisia vaikutuksia ympäristössään, ja kovakuoriaisia, joista moni on vähentynyt metsissä ja kaipaa nykyään suojelua. Majavan tulva ja puun jyrsintä voi paikallisesti häiritä metsänomistajia, mutta tutkimuksessani selvitän edistääkö tai haittaako majava metsien tuhohyönteisiä. Riista- ja hyönteistutkimuksen yhdistäminen on varsin jännää, ja tuottaa lisätietoa jonka avulla voimme tulevaisuudessa päättää metsähyönteisten suojelusta, majavakantojen hoidosta ja jopa majavalajien käytöstä ennallistamisen välineinä.

Ikkunapyydykset ovat suosittuja ansoja, joiden avulla saadaan kartoitettua laajasti alueen lajistoa. Niiden avulla ei pyydystetä tietyntyyppisiä hyönteisiä, vaan niihin mönkii tai lentää hyvin laaja kirjo erilaisia selkärangattomia kaksisiipisistä valeskorpioneihin ja pistiäisistä kovakuoriaisiin. Ikkunapyydyksen idea on hyvin yksinkertainen: ansa kiinnitetään puunrungolle tai roikkumaan kahden puun väliin. Hyönteiset kävelevät tai lentävät päin pyydyksen muovipleksiä, ja putoavat siitä pyydyksen alaosan säiliöön. Säiliössä on vettä, tiskiainetta ja suolaa. Hyönteiset eivät pääse tiskiaineen vuoksi lentoon vaan hukkuvat veteen, ja suola säilöö ne siihen saakka kunnes ansa käydään tyhjentämässä. Pyydys käydään tyhjentämässä noin kerran kuussa. Minulla on pyydyksiä maastossa 120, eli joka kesä näytepurkkeja kasaantuu noin 600 kappaletta.

Ikkunapyydyksen avulla tutkitaan metsissä esiintyvää hyönteislajistoa ©Sari Holopainen

On tärkeä kiinnittää pyydys tiukasti puuhun kiinni, jotta se ei putoa kuukauden mittaisen tyhjennysvälin aikana. ©Mia Vehkaoja

Valitettavasti ikkunapyydyksiin voi joskus eksyä myös muita eliöitä. Oman tutkimukseni aikana ansaan on joutunut muutamia sisiliskoja ja yksi lepakko. Tämä harmittaa aina kovasti, koska turhaan kuollut laji ei edistä tutkimusta tai tiedettä. Samoin harmittavat tilanteet, joissa pyydyksen on tietämättään kiinnittänyt puunrunkoon jota muurahaisyhdyskunta käyttää reittinään. Tällöin pyydykseen voi hukkua satoja tai jopa tuhansia muurahaisia. Oma tutkimukseni keskittyy kovakuoriaisiin, joten muurahaisten kuolema on tässä tilanteessa täysin turhaa. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahdu usein.

Tyhjentämisen jälkeen näytteestä etsitään mikroskoopin avulla haluttuja hyönteisiä. Seuraavaksi ne tunnistetaan tarpeelliselle tasolle. Joskus heimon tietäminen riittää, joskus taas yksilöt on tunnistettava lajilleen, jotta voidaan tehdä esimerkiksi riittävän tarkkoja suojelupäätöksiä tai saada lajien käyttäytymisestä uutta tietoa. Lahkosta, heimosta ja suvusta riippuen tunnistaminen tapahtuu eri ruumiinosien perusteella, muun muassa kovakuoriaisilla tärkeitä ruumiinosia ovat nilkat ja sukuelimet.

Välillä vastaan tulee puutteellisesti tunnettuja lajeja. Myös tunnistamisen työkalu, määrityskaavat, ovat toisinaan keskeneräisiä. Esimerkiksi Suomessa tavattavien lyhytsiipisten heimon paras määrityskaava on toistaiseksi saksankielinen, ja monilla heimoilla täydellisimmät kaavat ovat venäjäksi. Kuluva kesä on aineistonkeruuni viimeinen, joten seuraavaksi edessä on heimojen ja lajien tunnistaminen. Tässä vaiheessa kiittelenkin yläasteen ja lukion saksan kielen kursseja. Uutena aluevaltauksena lienee seuraavaksi venäjän sanasto.

Kielletään lyijyhaulit!

Lyijyhaulien käyttö metsästyksessä ja kalastuksessa on maailmanlaajuisesti yleinen ilmiö.

Myös metsäkanalintujen on todettu kärsivän lyijyn vaikutuksista. Kuvassa pyy. ©Stella Thompson

Vasta viime vuosikymmeninä on havahduttu myrkyllisten lyijyammusten haitallisiin vaikutuksiin ekosysteemeissä. Muun muassa linnut kuolevat lyijymyrkytykseen hauleja syötyään. Ne erehtyvät luulemaan niitä soraksi tai hiekaksi, jota käyttävät edistämään ruoansulatustaan. Linnun kivipiira ja vatsahapot sulattavat niellyn haulin kokonaan, jolloin lyijy kerääntyy luustoon. Jo kaksi haulia sisältää riittävästi lyijyä aiheuttaakseen sorsalinnun kokoisen eläimen kuoleman.

1980-luvun alkupuolella Yhdysvaltojen Fish and Wildlife Service (USFWS) toteutti laajamittaisen tutkimuksen lyijyaltistumisen vaikutuksista vesilintuihin. Nieltyjä lyijyhauleja löytyi eniten kokosukeltajista, mutta yleisesti myös puolisukeltajista, hanhista ja joutsenista. Saman järjestön pitkäaikaisseuranta havaitsi lyijyhaulien negatiiviset vaikutukset valkopäämerikotkakantoihin, ja vuosien varrella useat kansainväliset tutkimukset ovat havainneet haitallisia vaikutuksia mm. karhuissa, kauriseläimissä, peto-, kyyhky-, kuikka- ja sorsalinnuissa sekä sammakoissa. Lisäksi moni kansainvälinen tutkimus yhdistää lyijyhaulit riistaa syövien ihmisten korkeampiin lyijypitoisuuksiin.

Lyijyhaulit kiellettiin vesilintujen metsästyksessä liittovaltion tasolla USA:ssa vuonna 1991. Tämän jälkeen 34 osavaltiota on lisäksi säätänyt tiukempia lakeja lyijyhaulien osalta, mm. Kalifornia kielsi vuonna 2008 lyijyhaulit kokonaan kaliforniankondorin (Gymnogyps californianus) elinalueilla. Täydellinen lyijyhaulikielto astuu Kaliforniassa voimaan heinäkuussa 2019, ensimmäisenä osavaltiona Yhdysvalloissa.

Suomessa lyijyhaulit ovat olleet kiellettyjä vesilintujen metsästyksessä vuodesta 1996 lähtien. Nyt EU:n tasolla pohditaan kokonaiskieltoa, mutta esitys on vasta ajatustasolla.

Kaikki eivät ole olleet tyytyväisiä laadukkaiden, edullisten ja aseille turvallisten lyijyhaulien poistuttua kuviosta. Kielto on aiheuttanut vuosien varrella paljon keskustelua ja kritiikkiä, ja mm. Suomessa on kerätty kansalaisaloitetta kiellon lopettamiksi, tosin heikolla menestyksellä. Monen toiveena on vähintäänkin heikentää lyijyhaulikieltoa vesilintumetsästyksessä koskemaan ainoastaan tiettyjä matalapohjaisia kosteikoita tai muuton kannalta erityisen tärkeitä levähdysalueita. Lyijyhaulikiellon vastustajat ovat perustelleet kantansa muutamalla 90-luvulla syntyneellä väitteellä, jotka on sittemmin voitu pitkälti todistaa vääriksi lisääntyneen tutkimustiedon avulla:

 

Väite 1: Lyijyhaulit eivät ole vaarallisia, koska niiden uskotaan painuvan nopeasti vesistöjen pohjakerroksiin, johon sorsalinnut eivät yllä.

USFWS aloitti pitkäaikaisseurannan kiellon vaikutuksista, ja kuudessa vuodessa sinisorsien kuolleisuus lyijymyrkytyksiin todettiin vähentyneen 64 %:ia, vaikka sinisorsa on puolisukeltajalaji, jonka ei arveltu kärsivän eniten lyijymyrkytyksistä. Vaikutukset ovat todennäköisesti vielä voimakkaammat pohjamudista ravintoa siivilöivillä kokosukeltajilla tai pienillä sorsalajeilla kuten taveilla. Lisäksi lyijy aiheuttaa muun muassa lisääntymistehottomuutta, mikä voi pitkällä aikavälillä heikentää lajien kantoja vaikka ei suoranaisesti tappaisikaan kaikkia yksilöitä. Muun muassa ranskalainen tutkijaryhmä havaitsi naarastavien kantavan hauleja kivipiiraassaan koiraita yleisemmin, jolloin naaraiden selviytymisaste oli heikompi. Yhdysvalloissa kuikkalinnuilla 17–46 % kuolemista johtuu lyijystä, joutsenilla 31 %, ja valkopäämerikotkalla 12 %. Yhdysvalloissa lyijyhaulikiellon on arvioitu pelastaneen vuosittain noin 1,4 miljoonaa sorsalintua. Kanadassa vesilintujen luustosta mitatut lyijypitoisuudet vähenivät 50–70 %:ia. Vaikka kuikkalintuja ei ravinnoksi metsästetäkään, niiden kantojen väheneminen lyijyhaulien ja -painojen vuoksi on silti otettava tärkeänä seikkana huomioon lyijyhaulikiellon tulevaisuuden kannalta.

Sekä tavi että sinisorsa kärsivät lyijymyrkytyksistä. Myrkytys aiheuttaa kuoleman lisäksi käyttäymyshäiriöitä, altistaen yksilöitä mm. predaatiolle, esimerkiksi metsästämiselle. ©Veli-Matti Väänänen

Väite 2: Vaihtoehtoiset haulityypit (lähinnä teräs-, vismutti ja sinkkihaulit) ovat tehottomia ja kalliita.

Vuonna 2015 Yhdysvalloissa toteutetussa tutkimuksessa vertailtiin lyijy- ja kahden teräshaulimerkin vaikutuksia vaikertajakyyhkyn (Zenaida macroura) metsästyksessä. Eroja ei löydetty osumatarkkuudessa, haavakoiden määrässä, metsästäjien tyytyväisyydessä tai toteutuneissa saaliskiintiöissä. Lintujen ruumiinavauksissa ei havaittu eroja läpi-kehon tunkeutuneiden iskujen määrissä tai keskimääräisissä iskusyvyyksissä. Teräshaulien tappavuus todettiin siis riittävän tarkaksi kyyhkyjen metsästämiseen. Toisessa kyselytutkimuksessa Yhdysvalloissa lähes 80 % metsästäjistä piti teräshauleja parempina tai vähintään yhtä hyvinä lyijyhauleihin verrattuna. Aluksi muun muassa Suomessa myytiin teräspatruunoita, jotka pyrkivät matkimaan lyijypatruunoiden ominaisuuksia. Tällöin alhaiset lähtönopeudet ja suuri koko takasivat huonon lopputuloksen. Nykyään markkinoilla on huomattavasti toimivampia teräspatruunoita, mutta vahinko saatiin aikaan heti kiellon alkumetreillä huonoilla patruunoilla, joiden vuoksi teräshauleilla on edelleen huono maine. Moni kokeili niitä kerran tai pari, ja palasi kiellosta huolimatta käyttämään lyijyä.

Teräshaulien hinnat olivat selkeästi lyijyvastineitaan kalliimpia (noin nelinkertaisia) kiellon astuessa voimaan, mutta kysynnän kasvaessa niiden hinta on pudonnut selvästi Yhdysvalloissa. Samoin kävisi todennäköisesti myös Suomessa, mikäli kysyntä kasvaisi.

 

Väite 3: Vaihtoehtoisilla hauleilla metsästäminen lisää haavakoiden määrää. Tälle on ehdotettu syyksi sekä haulien tehottomuutta että metsästäjien tottumattomuutta lyijyhauleja kevyempiin vaihtoehtoihin.

USFWS vuosittain keräämässä kyselytutkimuksessa inventoidaan muun muassa saaliin ja haavakoiden määriä. 1950–60-luvuilla haavakkoaste oli noin 20 %, mutta kasvoi lyijyhaulikiellon astuttua voimaan noin 24 %:iin. Muutama vuosi kiellon astumisen jälkeen taso putosi kuitenkin alkuperäiseen, kun metsästäjät tottuivat teräshaulien käyttöön. Viime vuosina luku on pudonnut 14 %:iin. Vaikertajakyyhkytutkimuksessa ei myöskään havaittu lisääntyneitä haavakkomääriä. Jos suomalaismetsästäjien osumatarkkuus on edelleen huonompi kaikkien näiden vuosien jälkeen, voisi olla aika hieman vilkaista peiliin.

 

Väite 4: Lyijyhaulikielto on vähentänyt sorsasaaliita mm. metsästyksen vähennyttyä ja pyyntituloksen heikettyä.

Kummankaan syyn kohdalla ei ole esittää tutkimustietoa väitteiden varmistamiseksi, mutta sen sijaan sorsakannat ovat pienentyneet huomattavasti kyseisenä ajanjaksona lajien elinympäristöjen kadotessa ja muuttuessa epäsopivammiksi. Olisiko tässä todellinen syy saalismäärien pienenemiseen? Etenkin kun tutkimusten ja arvioiden perusteella metsästäjät ovat varsin huonosti totelleet lyijyhaulikieltoa. Muun muassa Suomessa jopa 90 %:n arvioidaan käyttävän edelleen lyijyhauleja. Britanniassa 70 % ammuttavista sorsista kantaa lyijyhauleja. Tällöin teräshaulien käyttö ei ole voinut vähentää sorsasaaliita, koska teräshauleja ei yksinkertaisesti ole käytetty.

Jonkintasoinen ongelma on kuitenkin se, ettei vanhemmilla haulikoilla voi käyttää teräspatruunoita. Tämä on todennäköisesti hieman vähentänyt iäkkäämpien metsästäjien sorsastusintoa.

 

Valitettavasti Euroopan Komissio haluaa keskittyä lyijyn vähentämiseen ainoastaan kosteikkoalueilta. EU on allekirjoittanut YK:n Yleissopimuksen muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta, joten lyijyammuksista olisi päästävä eroon kolmessa vuodessa. Sen vuoksi onkin mielenkiintoista, ettei täyskiellosta keskustella nykyistä enempää. Toistaiseksi mm. Tanska ja Hollanti ovat toteuttaneet täyskiellot, jolloin lyijyä ei saa käyttää lainkaan ammuksissa. Myöskään Yhdysvalloissa ei tunnuta kulkevan kohti täyskieltoa. Lyijymyrkytysten vähentymisestä ja rohkaisevista tuloksista huolimatta osittaisten kieltojen teho on selkeästi liian heikko. Oxfordin yliopiston katsauksessa vuodelta 2015 todettiin edelleen 50 000–100 000 linnun kuolevan lyijymyrkytykseen vuosittain pelkästään Britanniassa. Eviran ja Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimuksessa jopa joka kolmas merikotka on kuollut lyijymyrkytykseen. Yhdysvalloissa lyijyhaulit ovat edelleen niin laajasti käytössä muissa metsästysmuodoissa, että arviolta 10–20 miljoonaa ei-kohdeyksilöä kuolee vuosittain lyijymyrkytykseen. Osittaiset kiellot ovat tehottomia eikä niiden täytäntöön panemista voida valvoa. Täyskielto asettaisi lisäksi paineita kehitellä sopivia vaihtoehtoisia haulityyppejä myös vanhoihin aseisiin. Nyt on viimeistään aika kieltää lyijyhaulit täysin.

 

Lisätietoja

lyijymyrkytyksistä useilla lintulajeilla

http://link.springer.com/article/10.1007/BF00119051

http://www.nwhc.usgs.gov/disease_information/lead_poisoning/

vaikertajakyyhkytutkimuksesta

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/wsb.504/full

lyijyn vaikutuksesta taveihin

http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0006320707001346

Suomen merikotkista ja lyijystä http://yle.fi/uutiset/merikotkien_kuolemiin_yllattava_syy_lyijymyrkytys/7889294