Suokukkojen soitimella näytellään monta roolia

Suokukkojen hiljaisella soitimella koiraat esittävät montaa roolia. Tiettävästi ainoina lintumaailmassa suokukkokoirailla tavataan geneettisesti määräytyviä vaihtoehtoisia lisääntymismenetelmiä.

Suokukot käyvät keväisin ryhmäsoitimelle teerien ja metsojen tapaan. Soitimella käyskentelee vaatimattoman näköisiä naaraita ja värikkäillä kaularöyhelöillään koreilevia koiraita. Naaraiden rooli soitimella on valita mieluinen parittelukumppani ja jäädä sen jälkeen yksin vastuuseen jälkeläisistä, aivan kuten teerellä ja metsolla. Sen sijaan suokukkokoiraiden konstit poikkeavat kanalinnuista. Suurin osa suokukkokoiraista on itsenäisiä, komeakauluksisia koiraita, jotka yrittävät vallata soitimelta oman reviirin. Osa koiraista saa pysyvän reviiriin heikompien jäädessä ilman. Ilman reviiriä jääneet koiraat ajetaan poikkeuksetta soitimen ulkopuolelle. Tämän päästrategian lisäksi suokukkokoirailta on löydetty kaksi todennäköisesti geneettisesti määräytyvää harvinaisempaa strategiaa.

Lisääntymiskauden jälkeen suokukkokoiraat pudottavat komean kaularöyhelön. Suokukkoja syysmuutolla © Sari Holopainen

Satelliittit ja välistävetäjät

Koiraista noin 10 % on niin sanottuja satelliitteja, joiden menetelmä on tunnettu jo pitkään. Satelliitit eivät valtaa reviiriä, vaan liikkuvat soitimella yrittäen varastaa paritteluja naarailta, kun itsenäisten koiraiden silmä välttää. Niillä on kaularöyhelö aivan kuten itsenäisilläkin koirailla, mutta röyhelö on vaalea. Reviirin vallanneet koiraat sietävät näitä vaaleita vapaamatkustajia niin kauan kun ne käyttäytyvät nöyrästi. Satelliittien parittelumenestys ei ole tutkimusten mukaan yhtä hyvä kuin tavallisilla koirailla, mutta näiden rauhallisten koiraiden epäillään olevan ärhäkkäitä reviirin valtaajia pitkäikäisempiä. Siten satelliittien olisi mahdollista käydä läpi useampia parittelukausia, mikä kompensoisi huonomman kertamenestyksen.

Kolmas koirasstrategia pysyi pitkään piilossa ihmissilmältä. Vasta aivan hiljattain hollantilaiset tutkijat raportoivat naaraan näköisistä koiraista (engl. ”sneaker”), suomeksi voisi sanoa ”välistävetäjä”. Kyse on eläinkunnassa erittäin harvinaisesta ilmiöstä. Myös suokukoilla strategian käyttäjät ovat vähissä, sillä arviolta vain noin prosentti koiraista on välistävetäjiä. Höyhenpuku näillä koirailla vastaa lähes täydellisesti naaraan pukua, mutta kooltaan ne sijoittuvat naaraiden ja tavallisten koiraiden väliin. Juuri koon perusteella tutkijat pääsivätkin strategian jäljille. Kun epämääräisen kokoiset yksilöt otettiin tarkempaan syyniin, paljastuivat ne kaikki koiraiksi. Sukupuolesta ei ole epäilystä, sillä välistävetäjien kivekset ovat peräti kaksi ja puoli kertaa isommat kuin tavallisilla koirailla.

Välistävetäjät käyvät soitimella vain vierailemassa eivätkä valtaa reviiriä. Ne seurailevat soitimella käyvien naaraiden liikkeitä ja hakevat oman paritteluvuoronsa usein vähän kauempaa soidinareenasta. Soitimella välistävetäjät antavat muiden koiraiden jopa paritella kanssaan, jolloin välistävetäjä siirtää oman spermansa toisen koiraan sukuaukkoon. Kun kauluksellinen koiras seuraavan kerran parittelee naaraan kanssa, se tuleekin siirtäneeksi naaraaseen välistävetäjän spermaa.

Vähemmistöstrategiat pitävät pintansa

Välistävetämisen strategian alkuperästä ei olla varmoja. Tutkijat epäilevät sen olevan jäänne vanhasta strategiasta, jossa koiras osallistui yhdessä naaran kanssa jälkeläisten hoitoon. Tämä selittäisi vaatimattoman puvun, sillä jälkeläisistä huolehtivalle koiraalle hyvä suojaväri on tarpeen. Suurten kivesten tutkijat olettavan olevan osoitus siitä, että huolehtivaisista koiraista on jälkeenpäin kehittynyt välistävetäjiä.

Suurista kiveksistä voi olla koiraalle hyötyä spermakilpailussa, sillä suokukkosoitimella myös naaraat pelaavat omaa peliään. Toisin kuin metsäkanoilla, suokukkonaaraat eivät yleensä tyydy vain yhteen koiraaseen, vaan parittelevat useamman kanssa. Erityisen suosittua on valita kumppaniksi sekä itsenäinen että satelliittikoiras. Koiraat osaavat hyödyntää tilannetta, sillä itsenäisten ja satelliittikoiraiden on huomattu tekevän yhteistyötä muodostaen naaraita houkuttelevia parivaljakoita. Moniavioisuudesta seuraa, että saman poikueen poikasilla voi olla kaksi tai kolmekin eri isää. Jopa puolet suokukkopoikueista on moni-isäisiä, mikä on soidintavien lintujen keskuudessa ääriesimerkki. Moni-isäisyydellä naaraat todennäköisesti tavoittelevat poikasjälkeläisilleen geneettistä monimuotoisuutta, sillä sama poikue voi näin sisältää sekä itsenäisiä koiraita että satelliitteja. Tutkijat epäilevät, että kahta eri muotoa edustavat veljekset voisivat mahdollisesti muodostaa parivaljakon ja jatkaa näin menestyksekkäästi emonsa geenien levittämistä. Tämän toimintamallin jatkaminen sukupolvesta toiseen tasaa ja ylläpitää erilaisia koirasstrategioita.

Suojelkaa vesiä kaloilta!

Kirjoittanut: Petri Nummi

Otsikko voi vaikuttaa kummalliselta, mutta siinä on mieltä kun tarkastellaan luonnon monimuotoisuutta. On nimittäin monia eliöitä, jotka eivät tule toimeen vesissä, joissa on kaloja saalistamassa. Meikäläisistä otuksista hyvä esimerkki on vesilisko eli manteri.

Mantereita tapaa keväiseen kutuaikaan ojista ja lammikoista, joissa ei ole kaloja ainakaan suurempia määriä. Manterinpoikaset nousevat maalle vasta 3-4 kuukauden kulutta kuoriutumisesta, joten manterin kutuveden täytyy olla suhteellisen pysyvä.

Vesilisko eli manteri pyrkii välttämään kalaisia vesistöjä elinympäristönään. © Mia Vehkaoja

Sammakonpojat sen sijaan kehittyvät parissa kuukaudessa. Sammakko l. ruskosammakko voi siis kutea myös kausikosteikoihin, joista niistäkin kalat puuttuvat. Sammakko pärjää paremmin myös kalaisissa vesissä rehevän rantakasvillisuuden suojissa. Niinpä sille on edelleen tarjolla enemmän ympäristöjä kuin manterille.

Pulaa ympäristöistä

Sammakkoeläinten ympäristöt ovat huvenneet kosteikkojen kuivatuksen myötä, mutta niitä on myös vähennetty kalaistutuksin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen länsiosien 16 000 vuoristojärvestä 95 prosentissa ei alun perin ollut kaloja, mutta nykyään niistä on säilynyt kalattomina vain alle puolet.
Myös Euroopassa kalojen istutus on nähty kansalaishyveenä. Eteläisessä Euroopassa muun muassa alppivesilisko on rajusti vähentynyt vieraskalojen istutusten seurauksena. Siellä lähes puolet aiemmin kalattomista vesistä on kultakalan ja vieraiden lohikalojen valtaamia – Montenegrossa kalattomia ei ole jäljellä laisinkaan.

Sammakkoeläimet eivät ole ainoita kaloista kärsiviä. Länsi-Yhdysvaltojen järvissä havaittiin, että kalat ratkaisivat myös selkärangattomien yhteisökoostumuksen. Joitain vesiluteita ja sukeltajakuoriaisia tavattiin vain kalattomista järvistä, ja monet ryhmät olivat runsaampia niissä. Luteiden ja kuoriaisten lisäksi kalat rajoittavat sudenkorentojen esiintymistä.

Hoidon tarpeita

Kalat vaikuttavat vesiekosysteemissä niin voimakkaasti, että tämä tulee tietyn tyyppisten kosteikkojen hoidossa ottaa huomioon. Esimerkiksi lintuja hoidettaessa kannattaa kalat pyrkiä pitämään kosteikolta poissa.

Kausikosteikot ovat yleensä kalattomia kuivumisriskin vuoksi. © Mia Vehkaoja

Samoin sammakkoeläimille ja kaloille alttiille selkärangattomille täytyy turvata kalattomia vesiä. Niinpä kalattomille paikoille ei ole syytä harkitsemattomasti kuskata sen enempää kotimaisia ahvenia kuin vieraita hopearuutanoitakaan.

Lisälukemista:
Selkärangattomat ja kalattomat vedet (engl.)

Euroopan vesiliskot ja kalaistutusten haitat (engl.)

Ihmisen sukupuun elävä legenda luennoi Helsingissä

Ihmisen sukupuun rakentamisen kohdalla esiin nousee yksi perhe – Leakey. Leakeyt ovat kaivautuneet Afrikan hiekkaan jo kolmen sukupolven ajan 20-luvulta lähtien. Maailmankuulu paleoantropologi ja luonnonsuojelija professori Richard Leakey luennoi toukokuun 6. päivä Helsingin Yliopistossa Yrjö Reenpää seminaarissa ihmisen sukupuun tutkimuksesta Afrikassa.

Richard Leakey luento veti Helsingin yliopiston juhlasalin täyteen kuulijoita © Mia Vehkaoja

”Antakaa sarvien ja turkkien olla oikeilla omistajillaan”

Leppoisasti esiintyneellä Leakeyllä oli esityksensä aluksi painava sana sanottavana salametsästyksestä. Kiinan talouskasvun myötä kiinalaiset ovat laajentaneet vaikutustaan Afrikassa ja toimivat suurilla resursseilla. Salametsästys on Leakeyn mukaan lisääntynyt ja norsunluuta sekä sarvikuonon sarvia kuljetetaan enenemissä määrin kiinalaisen perinnelääketieteen tarkoituksiin. Leakeyn mukaan yksi suurin syy on ihmisten tietämättömyys. Esiintyessään Pekingissä häntä oli pyydetty olemaan näyttämättä kuvia salametsästäjien tappamista norsuista, etteivät kuulijat järkyty. Leakeylle selvisi, etteivät kiinalaiset tiedä norsujen tulevan tapetuksi syöksyhampaiden takia. Nykyisessä toimessaan Kenian luonnonsuojelujärjestön KWS:n johdossa tämä pysäyttämättömäksi kuvailtu professori aikoo toimia salametsästyksen ehkäisemiseksi koulutusta lisäämällä. Leakey ei kaihda suojelutoimissaan riskejä, vaikka hänen tekemisensä eivät ole kaikille mieleen. Vuonna 1993 hän joutui järjestetyksi epäiltyyn lentokoneonnettomuuteen menettäen molemmat jalkansa polven alapuolelta.

”Puuttuvia renkaita ei ole, sillä ihminen on apina”

Leakey muisteli ihmisen sukupuun tutkimuksen alkutaivalta, jota leimasi suuri epäusko. Muutamien ensimmäisten luiden löydyttyä pilkattiin näiden ihmisen evoluution todisteina olleiden luiden mahtuvan kahvipöydälle. Sittemmin luita on löytynyt paljon enemmän ja sukupuu on täydentynyt ja täyttynyt myös muiden ihmissukujen luurangoista. Isä Loius Leakeyn 60-luvulla löytämä Homo habiliksen luuranko muutti voimakkaasti käsitystä ihmisen alkuperästä. Luurakojen lisäksi on löytynyt kivityökaluja, vanhimmat, vasta tänä vuonna löydetyt ovat aina 3,4 miljoonan vuoden takaa, mikä viittaa muidenkin kuin Homo-suvun ihmisten pystyneen työstämään kiveä. Richard Leakeyn äidin Maryn löytämä 1,8 miljoonaa vuotta vanhaa majaa pidettiin löytöhetkellä ennen kuulumattomana. Leakey vitsailikin, että esi-ihmisiä pidettiin pitkään turha tyhminä, sillä kykeneväthän monet eläimet aina hyönteisistä lintuihin ja orankeihin asti rakentamaan suojia.

Leakey käytti paljon aikaa myös erilaisten teorioiden spekulointiin ja tulevaisuuden tutkimushaasteisiin. Syitä miksi ihminen nousi kahdelle jalalle, ei vieläkään tunneta. Leakeyn mukaan syy löytyy todennäköisesti ympäristöstä ja ravinnosta. Vanhimmat todisteet kahdella jalalla kävelystä löysi Mary Leakey 70-luvulla. 3,7 miljoonaa vuotta vanhat jäljet jätti kolme pystyssä kävellyttä afarinapinaihmistä. Aikaa on tästä kulunut niin vähän, että selkärankamme soveltuu edelleen melko huonosti kahdella jalalla kävelyyn johtaen erilaisiin selkävaivoihin.

Ihminen on apina, siksi keskustelu puuttuvista renkaista on turha

Aivojen ja ihmiselle tyypillisen käytöksen kehitys on myös Leakeyn mukaan vielä paljolti tutkimaton aihe. Ihmislapsi on pitkään riippuvainen äidistään eikä kykene vuosiin juuri mihinkään toimiin itsenäisesti, siinä missä simpanssipoikanen roikkuu emonsa kyydissä jo parin päivän iässä. Lapsi rajoittaakin ihmisemon toimintaa vuosia, mutta toisaalta tämä aika mahdollistaa pitkällisen koulutuksen antamisen.

Leakeya haluaisi myös selvittää, miksi nykyihminen lähti levittäytymään Afrikasta. Hän pohti, että kielenkehitys on voinut mahdollistaa lähdön. Monimutkaisten ajatusten jakaminen mahdollistaa nimittäin toimien suunnitelmallisuuden pidemmälläkin aikavälillä. Tämä saattoi olla nykyihmisen etu.

Meillä on vasta lyhyt historia

Leakey puhui myös tummaihoisten kokemasta syrjinnästä. Hän toivoi että Afrikkaan johtavasta sukupuusta saataisiin nostettua esiin ihmiskunnan yhtenäisyyttä korostavia puolia. Ei ole kovinkaan pitkä aika siitä kun nykyihminen poistui Afrikasta. Leakey esittikin että tämä voisi nostaa tummaihoisten arvostusta alkuperäänsä kohtaan. Leakey muistutti, että vaaleaihoisuus ja varsinkin sinisilmäisyys ovat varsin tuoreita ilmiöitä ihmisen historiassa.

Turkana-järvellä on nykyään kaksi tutkimusasemaa, joiden tukemiseen myös Helsingin yliopisto on osallistunut. Asemilla tapahtuvan tieteellisen työn lisäksi ne tukevat paikallisen väestön koulutusta ja terveydenhoitoa. Turkana-järven fossiililöytöihin voi tutustua tarkemmin virtuaalimuseossa http://africanfossils.org/

Lue lisää: Helsingin Sanomat 6.5.2015: Elämä kuin elokuvasta – paleoantropologi Richard Leakey on ihmisen ja norsun asialla

Ei niin söpö ja halittava sitten kuitenkaan

Kesykissa (Felis catus) on levinnyt tasaisesti ympäri mailman kiitos söpön lemmikin maineensa. Lajin elinympäristön käyttö on hyvin moninaista, vaihdellen mm. kaupungista maatalous-, metsä- ja ruohotasankoympäristöihin. Kesykissa lisäksi puolivilliintyy nopeasti saadessaan mahdollisuuden liikkua vapaasti ulkona. Kun yhdistetään lajin nopea levittäytyminen ja monipuolinen ravinto (pienet nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet, kaikki kelpaavat), on kasassa aikamoinen ongelmavyyhti kotoperäislajistolle. Ja vaikka kesykissa on suhteellisen pienikokoinen petonisäkäs, se ei saalista ainoastaan pienikokoisia eläimiä. Saaliiksi on saatu jopa nelikiloisia yksilöitä.

Kesykissoja on kutsuttu “pakonomaisiksi tappajiksi”. Ne eivät siis saalista ainoastaan henkensä pitimiksi, vaan myös hetkellisesti pihalla liikkuvat kotikissat jahtaavat kaikkea liikkuvaa, vaikka niitä odottaakin kotona täysi ruokakuppi. Lisäksi ne valtaavat monen pienen tai keskikokoisen pedon ekolokeron, sekoittaen toiminnallaan samalla ruokaverkkoja ja ekosysteemejä. Kaiken huipuksi kesykissa levittää tehokkaasti toxoplasmoosia, loisen aiheuttamaa tautia joka vaarantaa sekä ihmisiä että mm. karjaa (esim. Australian lampaat).

Villiintyneet kesykissat elävät kaupungeissa ja maaseudulla, aiheuttaen kotoperäiselle lajistolle huomattavia vahinkoja. ©Stella Thompson

Kotoperäiset ja endeemiset saarilajit ovat kärsineet erityisen paljon kesykissan leviämisestä, mutta kissaeläimen valloituksen mittakaava ovat kaikkialla lähes käsittämätön. Yksistään Australiassa kesykissat syövät vuosittain noin 18 miljoonaa kotoperäislajiston eläintä, ja yhden kissan arvioidaan syövän päivittäin viidestä kolmeenkymmeneen eläintä. Mistään pienestä ongelmasta ei siis ole kyse: Suomessa on noin 592 000 kissaa, joista jokainen tappaa viidestä viiteentoista lintua vuosittain. Siis yhteensä 8 880 000 lintua. Isossa-Britanniassa vastaavan luvun arvioidaan olevan 50 miljoonaa, ja USAssa luku kohoaa 1500 000 000 lintuun joka vuosi.

Australia on reagoinut voimakkaimmin kesykissa-ongelmaan. Arviolta sata kotoperäislajia on vaarassa kuolla siellä sukupuuttoon kesykissan vuoksi, ja maassa on aloitettu kansallinen kampanja joka tähtää uhan poistamiseen. Uudessa-Seelannissa puolestaan taistellaan useita vahingollisia nisäkkäitä vastaan, ja muun muassa kesykissa on tarkoitus poistaa saarelta kokonaan (paitsi lemmikkinä) tulevaisuudessa.

Kesykissa-sotaa käydään joka puolella maailmaa samanlaisen arsenaalin turvin: teknologia on valjastettu mukaan vahinkojen estämiseksi ja minimoimiseksi. Käytössä on mm. lämpökuvaa, liiketunnistimia, kaukokartoituskameroita ja GPS paikantimia perinteisempien pyydystämisen ja jäljestyskoirien rinnalla. Useassa maassa on käytössä myös sterilisointiohjelmia ja kissa-vapaiden alueiden perustamista erityisen tärkeille tai herkille alueille (esim. pesintäalueet). Monet maat (Suomi mukaanluettuna) lisäksi sakottavat kissanomistajia jos voidaan todistaa kissan tappaneen villieläimiä. Sakot voivat tapetusta lajista riippuen nousta tuhansiin euroihin.

Ei liene todennäköistä, että lemmikkikissat katoaisivat lähitulevaisuudessa (ja miksi niiden pitäisikään?), mutta tulisi ehkä harkita tarkasti niiden ulkonaliikkumisen rajoittamista tai mahdollisia lakeja jotka ohjeistavat kissanomistajia pukemaan kissoilleen kiliseviä tiukuja tai värikkäitä kaulureita. Molempien on todettu selvästi vähentävän lintu-, matelija- ja sammakkoeläin-saalismääriä. Kaikkien tulisi ymmärtää sen verran, että kotona söpöltä vaikuttava “leikki” on ulkona pihalla ihan oikeata saaliin väijymistä, joka voi hyvinkin johtaa saalistukseen ja eläimen tappamiseen. Asenteiden tulisi myös muuttua; aivan liian yleisesti ajatellaan kissan hylkäämisen olevan sallittua kun eläintä ei jaksa enää hoitaa. Kesykissan villiintyessä voi maaseudulle ja kaupunkeihin nopeasti kasvaa kymmenien tai jopa satojen kissayksilöiden ryhmiä, jotka elävät hylätyissä rakennuksissa. Saalistuspaine voi kasvaa näillä alueilla niin kovaksi, että paikallissukupuutot ovat täysin mahdollisia. On helppo ajatella tämän olevan vain pienen mittakaavan ilmiö, mutta mm. Suomessa hylätään vuosittain noin 20 000 lemmikkikissaa.