Haulikolla, jousella vai kanahaukalla?

Haukalla metsästäminen on Suomessa vähän vieraampi ajatus –  monessa muussa maassa haukkametsästyksellä on kuitenkin pitkät perinteet, ja metsästyslaji on jopa liitetty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_kanhaukka Lotta

Petolintuja käytetään monessa kulttuurissa metsästyksessä. Kuvassa kanahaukka Lotta. ©Markku Kallinen

Haukkametsästyksessä käytetään koulutettua haukkaa sille lajityypillisen saaliin metsästyksessä. Kouluttaja päästää haukan irti saaliin havaittuaan. Haukka lentää saaliin kiinni, ja painaa sen maahan. Metsästäjä saapuu paikalle, lopettaa saaliseläimen ja antaa haukalle korvaavan ruokapalkinnon. Metsästysajat ovat samat kuin muilla tavoin metsästettäessä.

Haukkametsästys on laillista osassa Euroopan maita, muun muassa Tšekeissä ja Tanskassa, joka laillisti toiminnan tämän vuoden alusta. International Association for Falconry (IAF) säätelee toimintaa tarkoin. Järjestön päämääränä on edistää petolintujen suojelua haukkametsästyksen avulla.

Haukkametsästys on aikoinaan ollut suosittua myös Suomessa. Kanahaukka (Accipiter gentilis) olisi täällä järkevin laji haukkametsästykseen. Metsästyslainsäädäntömme ei suoraan kiellä haukkametsästystä, mutta käytännössä metsästyshaukan hankinta ei ole yksinkertainen toimenpide. Suomessa on mm. evätty hakemus tuoda vieraslajinen metsästyshaukka maahan. Haukkametsästyksen sallivissa maissa haukat ovat nykyään lähtökohtaisesti tarhassa syntyneitä ja kasvaneita, eivätkä ne ole välttämättä perimältään puhtaita. Myös vieraslajisia lintuja käytetään joissain maissa.

Kanahaukka on Suomessa rauhoitettu laji, joten omaa haukkaa ei luonnollisesti voi luonnosta käydä “hakemassa”, ei lemmikiksi tai metsästyskäyttöön. Ainoa luvallinen tapa harrastaa haukkametsästystä on hankkia tarhalintu jostain muusta maasta. Tämäkään ei ole mikään suoraviivainen toimenpide, sillä suomalainen kanahaukka on eri kantaa kuin ulkomaiset kanahaukat, eikä kantoja saa sekoittaa keskenään. Käytännössä Suomeen tuotavan metsästyshaukan on siis oltava steriili.

Wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_kanhaukka Lotta

Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä. ©Pia Kallinen

Suomesta löytyy tosin todistetusti yksi kanahaukalla metsästäjä. Markku Kallinen ja Lotta-haukka pitävät hengissä vanhaa perinnemetsästystapaa, joka katosi kuvioista joskus 1960-luvun aikoihin. Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä (Lepus timidus). Lotan ruokailua voi seurata Pia Kallisen videolta.

Haukkametsästys herättää monissa ennakkoluuloja ja negatiivisia ajatuksia. Joissain maissa eri haukkalajeja risteytetään keskenään, jolloin syntyvät risteymät voivat vapaaksi päästessään heikentää paikallisten haukkalajien geneettistä puhtautta. Myös vieraslajit voivat karatessaan risteytyä paikallisten lajien kanssa. Muun muassa Britanniassa on käytetty pohjoisamerikkalaista ritarihaukkaa (Parabuteo unicinctus) fasaanimetsästykseen, mutta tarhakarkulaisia on tavattu pesintäpuuhissa. Myös villien petolintulajien tarhaamisen eettisyys herättää kysymyksiä. Toisaalta haukkametsästys on monessa kulttuurissa lieventänyt ihmisten ennakkoluuloja petolintuja kohtaan ja useat haukkametsästysjärjestöt edistävät lisäksi sekä petolintujen että muiden lajien suojelua esimerkiksi kampanjoimalla laitonta eläinkauppaa vastaan ja kouluttamalla paikallisia ihmisiä petolintujen merkityksestä.

Jonkinlainen pakollinen lintujenkäsittelykurssi ja näyttökoe olisivat paikallaan kaikille, jotka haukkametsästystä haluaisivat harrastaa.

Metsästyhaukka-Lotan puuhia voi seurata osoitteessa https://www.facebook.com/haukkametsastys/

 

 

Mainokset

Paras ystävä tutkimusapuna

Koira on ollut ihmisen paras ystävä kymmeniä tuhansia vuosia. Ystävämme on matkustanut puolestamme avaruuteen (Laika-koira ensimmäinen elävä olento avaruudessa), vartioinut kotejamme, toiminut metsästysapuna, auttanut huumerikollisuuden kitkemisessä sekä kadonneitten ihmisten etsimisessä ja osallistunut syöpäkasvaimien seulontaan. Älykäs ja monipuolinen kumppanimme on jälleen jalkautunut uudeksi hyödyksi ja tueksi.

Koirat on otettu avuksi myös ekologisen tutkimustiedon keräämistoimintaan. Suomen Luonnonvarakeskus alkoi hyödyntämään kanalintukoiria Lapin riekkolaskennoissa 10 vuotta sitten (v. 2008). Aiemmin riekkolaskennat tehtiin ihmisvoimin riistakolmio- ja poikuelaskennoilla, mutta nyt laskenta-avuksi on otettu kanalintukoiria.

Kanalintukoirat ovat avustaneet suomalaisia tutkijoita riekkokantojen laskennoissa vuodesta 2008 lähtien. © Veli-Matti Väänänen

Kanakoiralaskennoissa Lappi jaetaan 45 alueeseen ja näille alueille perustetaan yhteensä 171 laskentakaistaa. Kokonaisuudessaan koirien avulla lasketaan riekkoja (Lagopus lagopus) 670 kilometriltä. Yleensä laskentakaistalla työskentelee kaksi laskijaa; toinen ohjaa koiraa ja toinen pitää linjaa ja laskee keskilinjalta kaikki havaittavat riekot. Linjastolla työskentelee aina vain yksi koira, vaikkakin koiria voi olla mukana useampia.

Koiran tarkoituksena on nostaa linnut ylös lentoon, jonka jälkeen ne lasketaan ja niistä määritetään ikä ja sukupuoli. Lisäksi laskijan tehtävänä on arvioida parven lähtöpaikan keskipiste. Tällä menetelmällä saadaan määritettyä riekoille yksilötiheydet. Viimeisimmässä laskennassa Suomen riekkotiheys oli noin 7,5 yksilöä per neliökilometri. On kuitenkin huomattava, että riekkokannat vaihtelevat suuresti. Kannanvaihtelu perustuu pääasiassa poikastuotannon vaihteluun. Riekkokannat voivat vaihdella kymmenistä tuhansista muutamaan sataan tuhanteen Lapin alueella.

Lapin riekkokantoja lasketaan kanalintukoirien avulla. © Veli-Matti Väänänen

Suomi tulee hieman jälkijunassa tämän laskentamenetelmän hyödyntämisessä, sillä Ruotsi ja Norja ovat hyödyntäneet kanakoiralaskentaa jo 1990-luvulta lähtien. Laskennoissa käytettävien koirien vaatimuksena on kokemus. Kokemuksella tarkoitetaan kokemusta lintujen ylösnostoon, ei niinkään menestystä kanalintukokeissa. Lintujen ylösnostokokemusta koirille on yleensä karttunut metsästystilanteissa. Kanalintukoirat on jalostettu ja koulutettu lintujen havaitsemiseen ja ylösnostoon. Tutkimuksen kannalta rodulla ei sinänsä ole väliä, mutta kanalintukoirarodut ovat käyttöominaisuuksiltaan soveltuvimpia.

Uudet tuulet muuttavien lintujen kannanhoidossa

Suomen järvillä syntyneet jouhisorsat jättävät Suomen syksyllä ja lentävät aina Afrikkaan saakka talvehtimaan. Matkalla ne ohittavat monta maata ja kohtaavat erilaisia riistanhoitotoimia sekä metsästyskäytäntöjä. Muuttolinnut ovat monen maan jakama resurssi. Elokuussa järjestetty International Union of Game Biologists (IUGB) konferenssi kokosi yhteen tutkijoita ympäri maailman ja tänä vuonna vesilintukantojen hoidon kehitys oli voimakkaasti painottuneena ohjelmassa.

Maaninkalaisilla jouhisorsanpoikasilla on pitkä matka talvehtimisalueille Afrikkaan.

Sopeutuvan kannanhoidon haasteet

Amerikassa sorsakantojen hoidossa mietitään paljon metsästyksen ja tiheysriippuvuuden suhdetta. Heti ensimmäisessä avauspuheessa Jean-Dominique Lebreton (CNRS) käski unohtaa tiheysriippuvuuden ja kompensoivan kuolleisuuden pohdinnan. Hän vertasi, että jos populaatio pienenee 5%, ei selviytyminen vastaavasti kasva 5%. Kuitenkin se, mitä yksilöitä metsästetään, on tärkeää. Lebreton painotti heikkojen yksilöiden metsästystä, sillä nämä ovat niitä, jotka kuolisivat muutenkin pois. Esimerkiksi kasvatetuilla sinisorsilla selviytyminen on muista huonompaa, eli metsästystä kannattaisi kohdentaa niihin. Joillakin lajeilla koiraiden lisääntymisarvo saattaa olla lähellä nollaa, jolloin metsästyksen säätelyssä naaras-koiras-suhde on tärkeä huomioida.

Jesper Madsen (Aarhusin yliopisto) piti esitelmän hanhien sopeutuvan kannanhoidon aloittamisesta Euroopassa. Kannanhoitoa on suunniteltu niin lajeille, joiden populaatiot ovat kasvussa kuin toisaalta taas taantuville lajeille. Hanhien kannanhoidossa on etsitty tavoitepopulaatiokokoa, jossa ylärajan määrittää sosiaalinen kestävyys ja alaraja turvaa kannan säilymisen pitkällä aikavälillä. Sosiaalisen kestävyysrajan yläpuolella esimerkiksi maatalousvahingot ovat korkeat. Toisaalta tiheä kanta voi myös tuhota luontaisia elinympäristöjä, kuten on havaittu lyhytnokkahanhien laiduntamalla tundralla. Lyhytnokkahanhen kohdalla metsästäjien koulutuksella ja metsästyksen suunnitellulla on päästy hyviin tuloksiin. Hanhet viipyvät kauemmin Norjassa ja Tanskassa, missä ne aiheuttavat vähemmän vahinkoja, kuin eteläisimmillä talvehtimisalueilla, missä niitä ei edes saa metsästää. Vaikka lintuja ammutaan enemmän, niitä häiritään vähemmän ja haavakoiden määrää on myös saatu laskettua. Vaikka lyhytnokkahanhen kohdalla metsästystä on voitu lisätä, kannan pelätään karkaavan säätelyn käsistä ja ylittävän kannalle asetetun ylärajan. Madsen heittikin ajatuksen, voisivatko Belgia ja Hollanti taas sallia lajin metsästyksen, jotta kanta saataisiin pidettyä tavoiterajoissa.

Taigametsähanhen kantaa yritetään tukea sopeutuvalla kannanhoidon suunnitelmalla.

Taigametsähanhen kohdalla Madsen muistutti, että jos metsästäjillä ei ole mahdollisuutta metsästää, voi into elinympäristöjen hoitoon laskea. Pienen metsästyspaineen salliminen voisikin olla paras vaihtoehto.

Ludwig Le Maresquierin (Euroopan komissio) kertoi EU:n suhtautuvan hyvin suopeasti sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmiin. Hän myöntää, että tällä hetkellä EU:lla ei ole mekanismeja kansainvälisesti koordinoituun kantojen seurantaan. Sopeutuvan kannanhoidon suunnitelmat voivat kuitenkin tarjota työkalun kestävän metsästyksen suunnitteluun. Vastauksena EU:n heikkoon vesilintujen seurantaan on nyt tulossa pieniä parannuksia. EU-maiden on raportoiva lintukannoistaan kuuden vuoden välein ja jatkossa myös saalismääristä on raportoitava, mutta siitä miten usein tämä tapahtuisi, ei ollut vielä tietoa. Valkoposkihanhen hoitoon liittyen Le Maresquier totesi EU:n tukevan lajin kannanhoidollisia menetelmiä, ja muistutti, että jäsenmaiden olisi todistettava miten kannan suotuisan suojelun taso taataan. Esimerkiksi Itä-Euroopassa seurantojen puutteen takia mitään takeita kannan suotuisan suojelun tason pysymisestä ei ole.

Valkoposkihanhikanta on Suomessa kasvanut nopeasti 1990-luvulta lähtien. © Sari Holopainen

AEWA:n Jacques Trouvilliez kertoi Euroopassa mentävän kohti sopeutuvan kannanhoidon mallia. Tällä hetkellä lajikohtaiset suunnitelmat ovat kustantaneet noin 500 000 e/laji, mikä on paljon vähemmän, kuin esimerkiksi Hollannissa käytetään vuosittain hanhituhojen korvauksiin ja tuhojen hallintaan. Trouvilliezin mukaan tähän asti asioita on ratkaistu paikallisesti, mutta nyt pitäisi mennä kohti kansainvälistä hallintaa. Hän korosti myös elinympäristöjen hoitoa osana kannanhoidon suunnitelmia.

Fred Johnson (U.S. Geological Survey) kertoi taigametsähanhen sopeutuvan kannanhoidon mallista. Hanhien ikärakennetta on vaikea tarkastella ilman kunnollista aineistoa. Kuitenkin populaatiokoon perusteella voidaan arvata kannan ikärakenne kohtalaisen hyvin. Sopeutuvaa kannanhoitoa varten tarvittaisiin vielä seurantaa, jolloin malleja voidaan muokata ja verrata niiden onnistumisia.

David Scallan (FACE) & Szabolcs Nagy (Wetlands Internatinal, Rubicon Foundation) mukaan sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan tietoa kasvukertoimesta, populaatio koosta, tiheysriippuvuudesta sekä saalismääristä. Saalistiedon puute Euroopassa on ilmeinen. Toisinaan tietoja ei julkaista, toisinaan niitä ei ole. Tiedonvaihtoa ja aineiston laatua pitäisi pystyä parantamaan, ja tätä varten köyhempiä maita pitäisi tukea seurantojen kehityksessä. FACE pitää yllä keskustelua, mutta Scallanin mukaan kehitystyö on EU:n vastuulla.

Hanhilajien joukossa on niin taantuvia kuin populaatiotaan kasvattavia lajeja.

Vesilintujen elinympäristöt muutoksessa

Robert Clark (Environment & Climate Change Canad) kertoi preerian sorsien ahdingosta. Luontaisten heinämaiden kato Yhdysvalloissa on käynyt kovana, ja esimerkiksi Manitobassa jopa 99% heinämaista on hävitetty. Sorsat pesivät tilalle tulleille pelloille. Viljelykäytäntöjen muuttuminen ja koneellistuminen on pesille riskialtista. Tuhotuista pesistä 25% menevät pedoille, kun taas loput 75% tuhoutuvat koneiden alle. Esimerkiksi jouhisorsa on yksi kärsijöistä, sillä se pesii avoimilla ruohomailla. Monien muiden sorsien kannat ovat olleet nousussa kaudella 2006–2016 kesämonsuunien luotua preerialle runsaasti kosteikoita. Jouhisorsan kannat sen sijaan ovat pysyneet tavoitteiden alapuolella, ja sille muut hoitotoimet olisivat tarpeen.

Tanskassa on onnistuttu vähentämään hauleja kantavien lyhytnokkahanhien määrää kansallisen koulutusohjelman avulla.

Metsästäjien koulutuksella hyviä tuloksia

Tanskassa on oltu jo pitkään huolissaan haulien kertymisestä riistaeläimiin. Thomas Eske Holm kertoi Tanskan kansallisesta ohjelmasta vähentää metsästyksestä koituvien haavakoiden määrää. Ohjelma aloitettiin vuonna 1997 valistamalla metsästäjiä ja se on osoittautunut hyvin menestyksekkääksi. Kampanjan alussa esimerkiksi 36% tarkistetuista lyhytnokkahanhista oli hauleja, mutta osuus on nyt ohjelman aikana laskenut jo noin 19%:iin. Positiivisen kehityksen on todettu olevan suurelta osin koulutusohjelman ansiota. Hanhien kohdalla koulutukseen on kuulunut muun muassa suositella maksimiampumisetäisyydeksi 25 metriä.

Lue lisää:

IUGB:n abstraktikirja

Noer et al. 2007: Reducing wounding of game by shotgun hunting: effects of a Danish action plan on pink-footed geese

Jos lajin suojelu johtaakin konfliktiin?

Luonnonsuojeluaate nousi viime vuosisadalla vastaamaan ympäristön heikentyneeseen tilaan. Monien eläinlajien kannat olivat laskeneet ja suojelutoimilla lähdettiin pelastamaan niitä vääjäämättömältä sukupuutolta. Useiden lajien kohdalla suojelutoimet ovat kantaneet hedelmää, ja kannat on saatu kasvamaan. Tämä on lajin selviämisen kantilta tietenkin hyväksi, mutta kykeneekö nykyinen luonnonsuojelu vastaamaan, jos kantojen kasvu johtaa konfliktiin?

Isot lintukonfliktit

Ensimmäisen kerran törmäsin tähän ongelmaan vuosia sitten hanhilla. Monet hanhilajit ovat olleet tiukan suojelun piirissä kantojen elvyttämiseksi. Joidenkin kohdalla suojelutoimet ovat purreet hyvin, jopa niin että hanhien aiheuttamat ongelmat ovat paikoin ylittäneet viljelijöiden sietokyvyn. Luin kirjoituksen, jossa pohdittiin hoitotoimien jäykkyyttä: osaammeko siirtyä suojelun leimaamasta kantojen hoidosta pois, mikäli siihen olisi taas varaa?

Hanhien kohdalla varsinkin viljelyvahingot ovat kasvaneet ja nyt jo kaupunkilaistenkin sietokykyä koetellaan. Hanhia vastaava tilanne vallitsee tällä hetkellä myös kurjen ja laulujoutsenen kohdalla. Molemmat lajit ovat runsastuneet aallonpohjansa jälkeen, ja aiheuttavat nykyään jonkin verran maatalousvahinkoja. Lintujen ja ihmisten välisiä konflikteja on ratkaistu maksamalla viljelijöille korvauksia, mutta pidemmän päälle tämä ei ole tavoiteltava ratkaisu. Yksi luovempi ratkaisu on houkutella esimerkiksi kurkia tietyille peltoalueille, joilla ne eivät aiheuta hallitsematonta vahinkoa. Lintujen massaesiintymäalueille viljelijä voi hakea korvausta kurki-, hanhi- ja joutsenpellon perustamiseen. Riistalajien kohdalla harkittavana on tietenkin myös suojelutoimien ja metsästyksen suhde ja muuttavien lajien kohdalla tämä tarkoittaisi kansainvälistä keskustelua. Runsastuneen valkoposkihanhen metsästyksen sallimista on Suomessa ehdotettu, mutta tähän ei ole ryhdytty. Sen sijaan heti Itämeren eteläpuolella Virossa valkoposkea saa metsästää satovahinkojen ehkäisemiseksi.

 

Merikotka aiheuttaa haasteita haahkan lisääntymiselle © Sari Holopainen

Merikotka aiheuttaa haasteita haahkan lisääntymiselle © Sari Holopainen

Suojeltukin peto syö lihaa

Erityisen hankala tilanne syntyy siitä, kun yhden lajin suojelun onnistuminen johtaa konfliktiin toisen lajin suojelun kanssa. Tällainen tilanne voi tulla esimerkiksi saalislajin ja sen saalistajan välille. Merikotkan (nyt uhanalainen) pelastaminen sukupuuton partaalta on yksi suomalaisen luonnonsuojelun menestystarinoista. Uusimpien tutkimusten mukaan kotkat ovat kuitenkin yksi syy haahkakantojen taantumiselle saaristossa. Merikotkien saalistuksen takia osa saaristosta on käytännössä tyhjentynyt pesivistä haahkanaaraista. Pesimäajan jälkeen kotkat harventavat myös merellä uiskentelevia poikueita. Merikotkan vaikutus ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen: toisaalta kotka rajoittaa haahkan pesiä tuhoavan minkin määrää saaristossa. Petojen lisäksi haahkakantaa uhkaa myös Itämeren rehevöityminen ja suolapitoisuuteen liittyvät ekosysteemimuutokset.  Suomen uudessa lintujen uhanlaisuusarviossa haahka onkin määritelty vaarantuneeksi lajiksi. Ellei haahkakannan kehitys muutu, joudutaan tämän perinteisen riistalajin metsästysmahdollisuuksia arvioimaan, mutta haahkan monisyisten ongelmien ratkaisemiseen tämä keino tuskin riittää.

Metsäpeuran vasatuotto on kärsinyt petopaineen takia. Tämä vasa syntyi Korkeasaareen © Sari Holopainen

Metsäpeuran vasatuotto on kärsinyt petopaineen takia. Tämä vasa syntyi Korkeasaareen © Sari Holopainen

Konfliktitilanne tilanne on syntynyt myös suden (erittäin uhanalainen) ja metsäpeuran (silmälläpidettävä) välille. Kainuun susikannan kasvu on johtanut metsäpeurakannan kasvun taittumiseen. Peuran vasatuotto on laskenut, osa vasomisaluista tyhjentynyt kokonaan ja pannoitettujen naaraiden suurimmaksi kuolinsyyksi on osoittautunut susi. Myös peuran ahdingon taustalta löytyy muutos elinympäristössä: metsärakenteen nuorentuminen on suosinut hirveä, mikä taas ylläpitää tiheää petokantaa. Metsäpeura kärsii tilanteesta kaksin verroin. Nuorentunut metsärakenne ei ole peuralle edullista, ja hirveä harvalukuisampana lajina tiheän petokannan vaikutus kohdistuu voimakkaasti peuraan.

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden ja metsäpeuran suojelu ovat ristiriidassa Kainuussa. Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Puista tulee metsä

Ylläolevat esimerkit osoittavat hyvin, miten yhdenkin eläinlajin suojelun ympärille voi kietoutua monimutkaisia ekologisia vaikutuksia, puhumattakaan ihmisyhteyksistä. Nämä yhteydet olisi syytä ottaa huomioon lajien suojelussa. Sen sijaan että (ainakin itselle) luonnonsuojelukeskustelu näyttäytyy usein melko suoraviivaisena yhden lajin suojeluna, jossa toki tunnistetaan riskit ja uhat, voisi enemmänkin ottaa esille näitä monimutkaisia vaikutusverkkoja. Mitä tehdä jos suojeltu laji alkaa uhata toista lajia, mikä on niiden luontainen suhde? Tai jos kannan kasvaessa laji alkaa aiheuttaa aineellisia vahinkoja? Osaammeko hahmottaa tilanteen ja käyttää koko palettia parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi, vai luisutaanko polarisoituneeseen väittelyyn vailla rakentavia ratkaisuja? Yksi esimerkki ihmiskonfliktin liennyttämisestä on tällä hetkellä Suomessa menossa oleva suden kannanhoidollinen metsästys, jossa suden arvoa pyritään nostamaan sallimalla sen metsästys. Samalla toivotaan salametsästyksen vähenevän. Tuloksia kokeilun onnistumisesta odotellaan parhaillaan.

Niin tai näin, susikannanhoito on aina väärinpäin

Sudet ovat Suomessa tällä hetkellä varsinainen kuuma peruna. Jopa niin polttava, että onvaikea saada puolueetonta tietoa lajin tilanteesta sekä sen metsästämisestä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Susi muodostaa usean yksilön laumoja voidakseen metsästää hirvieläimiä, pääasiallista ravintoaan. Laumaa johtaa alfapari, eli elinikäisen kumppanuuden muodostanut naaras ja uros. Lauman muut jäsenet eivät tuota jälkeläisiä, ja nuoret yksilöt voivat lisäksi vaihtaa silloin tällöin laumaa löytääkseen kumppanin tai nostaakseen asemaansa hierarkiassa. Lauma pysyy koossa alfaparin ansiosta.

Susi on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi, ja on EU:ssa tiukasti suojeltu. Suojelun ja Venäjältä tulleiden yksilöiden myötä susikanta kasvoi Suomessa 2000-luvun alkupuolella, jonka seurauksena susista aiheutuneet vahingot (mm. metsästyskoirille) ja susihavainnot asutuksen lähellä kasvoivat. Tämä on johtanut sekä tyytymättömyyteen sudensuojelun keinoista että lisääntyneeseen salametsästykseen, joka vuorostaan on lisännyt vastakkainasettelua eri intressitahojen ja yhteiskunnan ryhmien välillä. Susikanta lähti laskuun 2007 voimakkaan salametsästyksen vuoksi, mikä taas aiheutti närää luonnonsuojelurintamalla sekä EU:n tasolla. Siitä lähtien kanta on sahannut edestakaisin.

Lieventääkseen susikiistaa maa- ja metsätalousministeriö (MMM) päätti toteuttaa kahden vuoden kokeellisen kannanhoidollisen metsästyksen 2015–2016, jonka päätteeksi arvioitaisiin metsästyksen vaikutus kantaan. Kannanhoidollinen metsästys perustuu sudenhoitosuunnitelmaan, joka pyrkii sovittamaan yhteen susireviireillä asuvien ihmisten tarpeet ja sudensuojelun. Hoitosuunnitelma on reviiriperusteinen, eli kaikki toimenpiteet suunnitellaan reviiri- ja laumakohtaisesti.

Hoitosuunnitelma määrittelee pienimmäksi elinvoimaiseksi susikannaksi 25 lisääntyvää paria. Luonnonvarakeskus tuottaa arvion susikannan koosta, minkä perusteella MMM asettaa suurimman sallitun vuosittaisen saaliskiintiön, joka voidaan pyytää kannanhoidollisilla poikkeusluvilla. Tähän lukuun ei kuitenkaan tarvitse automaattisesti pyrkiä tai yltää.

Poikkeuslupia myönnetään nuorien yksilöiden metsästykseen, jolla on todennäköisesti pienimmät vaikutukset susilauman elinvoimaisuuteen. Poikkeuslupa voidaan saada myös yksilölle, joka koetaan jollain tapaa häiriöksi tai uhaksi (esim. toistuvasti pihoihin tuleva yksilö). Poikkeuslupia voidaan myöntää ainoastaan susireviireille, joissa on pentuetuottoa, tai häiriösuden ollessa kyseessä erityistilanteessa myös lajin vahvalla esiintymisalueella. Kannanhoidollisten poikkeuslupien lisäksi susia saa metsästää vahinkoperustaisella poikkeusluvalla tai poliisin määräyksellä. Näissä tilanteissa on aina kyseessä häiriösuden metsästäminen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf_hunting_management

Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden kannanvaihtelut ja sen säätely tulevat aiheuttamaan jatkossakin ongelmia. Eri intressitahojen luottamus toisiinsa ja osin valtion sudenhoitosuunnitelmaan on kokenut pahoja kolauksia. On todella vaikea sovittaa yhteen äärimmäisen uhanalaisen petoeläimen suojelua ja säätelyä tilanteessa, jossa laji aiheuttaa vahinkoa ja pelkoa osalle yhteiskunnan ryhmille. Toisaalta myös metsäpeuran, toisen erittäin uhanalaisen lajin, suojelu tarvitsisi selkeitä toimintamalleja suden kannalta. Kainuun metsäpeurakannan vasatuoton uskotaan kärsineen tiheän susikannan takia.

Muutaman vuoden takainen suden täyssuojelu (poikkeuslupia lukuun ottamatta) ei selkeästikään toiminut käytännössä. Kanta kasvoi aluksi, mutta jäi nopeasti täysin kestämättömän salametsästyksen jalkoihin. Vuonna 2006–2010 kanta pieneni jopa 15 % vuodessa. Vuoden 2006 lopulla susia oli arviolta 250–270, vuoden 2007 lopulla luku oli pudonnut kahteensataan. Täyssuojelu ylitti yhteiskunnassa rajan, jonka jälkeen mahdollisia tulevaisuuden vahinkoja estettiin jo etukäteen salametsästyksellä – tilanne jota ei saisi päästää syntymään. Paluu samanlaiseen suojelumalliin vaatisi voimakkaamman otteen salametsästyksen lopettamiseksi.

Kaksivuotinen suden kannanhoidollinen metsästys on päättynyt helmikuun lopulla. Ennen kokeilukauden alkamista vuonna 2015 Luke arvioi Suomen susikannaksi 220–245 yksilöä. Kahden metsästyskauden jälkeen 2016 kannaksi arvioitiin 200–235 sutta. Tämän perusteella kanta on säilynyt suhteellisen vakaana kannanhoidollisen metsästyksen aikana. Kahden vuoden aikana susia on ammuttu 43 yksilöä, joista kuitenkin yli puolet (24) on yli 2-vuotiaita. Näistä kahdeksan on alfanaaraita ja yksi varmistettu alfauros. Alfaurosten tarkka määrä selviää vasta syksyllä. On helppo havaita, ettei metsästys ole kohdistunut tarkoituksenmukaisesti sudenhoitosuunnitelman tai kannanhoidollisen metsästyksen asettamiin tavoitteisiin poistaa pääasiallisesti nuoria yksilöitä. 21 % saaliiksi saaduista oli alfayksilöitä. Se on hurja luku, joka voi vielä nousta urosten osalta. Näin korkea luku on kestämätön tulevaisuuden metsästyskäytäntöjen kannalta.

Jokainen näistä alfojen tapoista on heikentänyt tai hajottanut lauman, jolloin liikkeellä on aiempaa enemmän yksilöitä tai pieniä ryhmiä, jotka eivät kykene optimoimaan saalistusta ja muita lauman toimintoja. Juuri tällä tavoin synnytetään yhä enemmän ongelmasusia, jotka lähestyvät asutusta tai saalistavat metsästyskoiria. Lisäksi esille on tullut huolestuttavia tapauksia, joissa susia on jopa ajettu kohti asutusta tai haavoitettu tahallisesti, jotta poikkeuslupia (kannanhoidollisia tai vahinkoperustaisia) myönnettäisiin enemmän. Sudenhoitosuunnitelman tarkoituksena on ylläpitää maassa elinvoimainen kanta, mutta tällä menolla myös kannanhoidollinen metsästyskin vaikuttaa epäonnistuneen.

Mitä seuraavaksi? Syksyllä 2016 on tarkoitus päättää kannanhoidollisen metsästyksen tulevaisuudesta. Selkeästi susi aiheuttaa yhteiskunnassa niin paljon ristiriitoja, toimintavirheitä ja lain ottamista omiin käsiin, että voi kyseenalaistaa kuuluuko suden säilyä yleisesti metsästettävänä lajina. Kantaa on kuitenkin edelleen säädeltävä ja suojeltava. Ehkä Suomessa tulisi harkita mallia, jossa sudenmetsästys on ainoastaan (riista)viranomaisen vastuulla. Poikkeuslupaprosessi säilyisi samankaltaisena, jolloin häirikkösusiin ja laumakokoon voitaisiin vaikuttaa, mutta viranomaisen ammattitaidolla estettäisiin ylilyöntien ja suden kannanhoidon kannalta äärimmäisen haitallisen alfojen tappamisen. Näin voitaisiin sekä tasapainottaa susikannan kokoa että vaikuttaa susikiistoihin.

 

Kun tyhjästä on paha nyhjästä – mitä muuttoreittitasoiseen sopeutuvaan kannanhoitoon tarvitaan?

Euroopan vesilintukantojen hoito on käännekohdassa. Näin vakuutti Mikko Alhainen Suomen riistakeskuksesta Riistapäivillä tammikuussa. Muutoksella tarkoitetaan siirtymistä kansallisesta, ja varsin heikkotehoisesta, kannanhoidosta muuttoreittitasoiseen (”flyway”) valtioiden rajat ylittävään kannanhoitoon. Muutos on alkanut, sillä joillekin hanhille kansainväliset hoitosuunnitelmat on jo laadittu. Mallia on otettu Pohjois-Amerikasta, jossa sopeutuva muuttoreittitason kannanhoito on ollut arkipäivää jo pitkään. Amerikan ”adaptive harvest management” (AHM) malli tarkoittaa käytännössä sopeutuvaa luonnonvarojen käyttöä metsästystä säätelemällä. Amerikassa käytännöllä pyritään takaamaan metsästyksen kestävyys Pohjois-Amerikan sorsakannoille.

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Euroopassa sorsien kanta-arviot perustuvat talvilintulaskentoihin © Sari Holopainen

Hanhien kannanhoito osoittaa Euroopassa siis uutta suuntaa Amerikan mallia seuraten. Suunta on epäilemättä oikea, mutta Amerikkaan nähden meiltä puuttuu huomattavan paljon tietoa varsinaisen sopeutuvan säätelyn saavuttamiseksi. Nummi ym. kirjoittivat jo vuonna 2009, että eurooppalainen tietämys on vielä liian hataraa ennustearvoltaan käyttökelpoisten mallien pohjaksi, eikä tilanne ole kuudessa vuodessa juurikaan muuttunut. Euroopan sorsatutkijoiden verkosto (NOWAC) keräsi vuoden 2010 jälkeen yhteen kaiken aineiston mitä tiedossa on, löytäen yhä suuria puutteita.

Mihin Amerikan sopeutuva sorsakantojen hoito sitten perustuu? Kyseessä on monimutkainen malli, jota parannetaan koko ajan. Siinä yhdistetään metsästyksen, elinympäristöjen ja ympäristövaihtelut yhteen malliin. Mallin avaimet ovat:

  • Rajallinen määrä säätelymahdollisuuksia. Ne kuvaavat kauden pituutta, saalismääriä ja kauden alkamis- sekä loppumispäiviä (”viitekehys”)
  • Kokoelma kilpailevia populaatiomalleja. Mallit selittävät metsästyksen ja ympäristön vaihtelun vaikutusta vesilintupopulaatioihin epävarmuuksineen
  • Tavoitemalli, jonka avulla erilaisen säätelypolitiikan vaikutuksia voidaan vertailla
  • Sorsakantojen seuranta, joka mahdollistaa paikkakohtaiset säätelypäätökset ja mallipohjaisten ennustuksien tekemisen sekä havaitut populaatioiden vasteet

Amerikkalaisten AHM on perustunut maankolkan keskiosien (preerialta tundralle) sinisorsapopulaatiodynamiikkaan jo perustamisvuodestaan 1995 lähtien. Sinisorsa on yleisin ja metsästetyin laji. Keskiosien sinisorsat ovat perinteisesti olleet luotettava indikaattori muillekin lajeille. Mitä parametreja amerikkalaiset sisällyttävät sorsamalliinsa?

  • 1. Lisääntyvän populaation koko
  • 2. Koiraiden osuus populaatiosta
  • 3. Aikuisten naaraiden, koiraiden sekä nuorten naaraiden ja -koiraiden selviytymiskertoimet
  • 4. Lisääntymiskerroin (määritetään naaraiden syksyisestä ikäjakaumasta)
  • 5. Naaraiden kesäaikainen selviytyvyys verrattuna koiraiden selviytyvyyteen
  • 6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien parametrien korjaus

Neljää vaihtoehtoista mallia käytetään havaitsemaan avainasemassa olevia epävarmuuksia sinisorsapopulaatioissa. Epävarmuutta malleihin aiheuttavat metsästys ja ympäristötekijät. Neljä mallia muodostuvat yhdistelemällä kahta eri kuolleisuus- ja lisääntymishypoteesia. ”Kuolleisuus”-hypoteesi sisältää kaksi eri näkemystä metsästyksen vaikutuksesta vuotuiseen kuolleisuuteen: toisen hypoteesin mukaan kuolleisuus on additiivista, toisen mukaan kompensoivaa. Ensimmäisessä mallissa selviytyminen vähenee lineaarisesti metsästyksen mukana, kun taas jälkimmäisessä metsästyksellä ei ole vaikutusta kokonaisselviytyvyyteen tiettyyn rajaan asti. Lisääntymishypoteesit taas kuvaavat mahdollisia tiheysriippuvaisia yksilön vasteita lisääntymismenestykseen. Kaikkiin neljään malliin sisällytetään myös ympäristötekijä, joka saadaan preerian toukokuisesta kosteikkojen määrästä.

Kannanhoidolla pyritään maksimoimaan saaliin ”arvo” pitkällä aikavälillä. Arvoon voi sisältyä niin saaliin määrä kuin kannan koko. Esimerkiksi kannan laskiessa alle tavoitteen, voidaan saaliin määrän arvoa laskea kannan koon hyödyksi.

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Sinisorsapoikue © Sari Holopainen

Vuotuisen sinisorsasaaliin ennuste puolestaan riippuu valitusta sääntelystä. Metsästyskaudelle on määritetty kolme mahdollista vaihtoehtoa, ja ne perustuvat aikaisemmille säätelyehdoille: tiukka, keskimääräinen ja vapaa. Metsästyspaineen jakautuminen näihin luokkiin tarkistetaan vuosittain mallinnuksin ja rengastusaineistoa hyödyntäen. Vaikka amerikkalaisilla on kertynyt aineistoa jo monelta vuodelta, metsästyspaineen vaihtelu eri säätelyvaihtoehdoilla on suuri. Siihen vaikuttavatkin ilmeisesti muuton ajoitus sekä säätekijät.

Sopeutuvassa mallissa on omat heikkoutensa. Yksi niistä on se, että sinisorsalle luotu malli ei sovi kaikille lajeille, sillä lajien saalispotentiaali vaihtelee. Amerikkalaiset ovat myös huomanneet, että sinisorsakannan kehitys on viimeaikoina alkanut erota joistakin muista lajeista. Malli onkin kohdannut nyt haasteen: pidetäänkö sinisorsan metsästyspaine korkealla yhdessä monimutkaisen säätelyn kanssa, vai matalalla säätelyn helppouden kanssa.

Metsästyssäätelyn (AHM) ja elinympäristöjen hoidon kehitys (North American Waterfowl Managment Plan, NAWMP) ovat kulkeneet Amerikassa omia polkujaan. Näiden kahden ohjelman kehitys erillään nähdäänkin esteenä tehokkaalle ja johdonmukaiselle kannan hoidon suunnittelulle ja arvioinnille.

Miten Amerikan malli soveltuisi Eurooppaan? Eurooppa muodostaa pääasiassa yhden kokonaisen flywayn, joten tarvitsisimme tietoja koko Euroopasta. Monissa Euroopan maissa laskenta-aineisto on kuitenkin huonolaatuista ja ainoastaan Suomessa tehdään pitkäaikaista kattavaa pesimäkannan seurantaa. Mitä sinisorsasta sitten tiedetään Euroopassa?

1-4. Lisääntyvän populaation koko ja muut lisääntymisaikaiset tiedot tunnetaan laskentoihin perustuen ainoastaan Suomesta. Koska Suomen osuus Euroopassa lisääntyvästä kannasta on vain 6 %, ei otos ole kattava. Muissa maissa lisääntyvä kanta ilmoitetaan asiantuntija-arvioina ja aineiston laatu on monesta maasta heikko. Kolmasosa Euroopan sinisorsista pesii Venäjällä ja loput hyvin hajautuneesti eri maissa.

5. Naaraiden kesäaikainen selviytyminen verrattuna koiraiden selviytymiseen ei ole tiedossa.

6. Selviytymistä ja lisääntymistä arvioivien muuttujien korjauskertoimia Euroopasta ei ole.

Tunnistamaton sinisorsatyyppinen lintu ©Sari Holopainen

Euroopassa on lisättävä myös kohta 7) istutettujen sorsien vaikutus. Euroopan koko sinisorsakannan koko on noin 8 miljoonaa lintua. Sinisorsia istutetaan vuosittain noin 4,5 miljoonaa , joten on selvää, että populaatiomuuttujien arvioiminen mutkistuu. Vaikka suurin osa istutetuista sorsista ammutaan, pääsee osa silti sekoittumaan luonnonpopulaatioihin. Euroopan sinisorsakannat ovatkin saaneet jo melko paljon geneettistä lisää tarhalinnuilta.

Euroopassa ole juurikaan tutkittu, miten metsästys vaikuttaa sorsakantoihin. Jatkuvia siipinäytekeräyksiä toteutetaan ainoastaan Tanskassa. Esimerkiksi Suomessa näytteitä kerätään vain silloin tällöin.

Valtavan kysymysmerkin aiheuttaa myös ympäristötekijöiden hallinta. Pohjois-Amerikassa suurin osa sinisorsista pesii preerialla ja alueen vetisyyden vaihtelu heijastuu sinisorsan lisääntymismenestykseen. Preerian vetisyys heijastuu myös boreaalisella alueella lisääntyvään kantaan. Euroopassa vastaavaa mekanismia ei ole. Meillä ei ole tietoa siitä mikä rajoittaa sinisorsan vuotuista lisääntymismenestystä.

Olen Alhaisen kannalla siinä, että asian hoito vaatisi ennen kaikkea poliittista tahtoa. Euroopan Unioniin kenties tarvittaisiin Amerikan mallinen ”Fish and Wildlife Service”-vastaava toimija, joka määräisi siipinäytekeräykset ja pesimäaikaiset laskennat aloitettavaksi ja hallinnoisi aineistoja. Suomen kattavat laskennat tehdään tällä hetkellä pitkälti vapaaehtoisvoimin. Saman systeemin järjestäminen Euroopan muihin maihin voi olla haastavaa ja vaatisi ehdottomasti pitkän ajan. Amerikan malliset laskennat palkkatyönä taas ovat kalliita, joten poliittisen tahdon lujuus joutunee koville.

Lue lisää:

U.S. Fish & Wildlife Service: Adaptive harvest management

Dalby et al. 2003: The status of the Nordic populations of the Mallard (Anas platyrhynchos) in a changing world. Ornis Fennica

Gunnarsson et al. 2008: Survival estimates, mortality patterns, and population growth of Fennoscandian mallards Anas platyrhynchos. Ann. Zool. Fennici

Naalin jäljet katoavat tunturista

Kirjoittanut: Samuli Karppinen

”Tämä oli jo viides kettu samalle päivälle. Näitähän näkee joka puolella!” Ajattelin työnteon ohessa, Inarissa kesällä 2015. Olin hämmästynyt kuinka paljon kettuja (Vulpes vulpes) niinkin pohjoisessa esiintyy. Lähestulkoon joka päivä tuli havaintoja ketuista, huolimatta siitä missä päin liikuin. Näköhavaintoja tuli niin asutuksen läheisyydestä kuin myös kaukaisimpien asumattomien metsäautoteiden päistä. Oli yksinliikkuvia aikuisia kuin myös saman vuoden pesueita. Kettujen menestymisestä alueella kertoivat myös lukuisat asutut pesäonkalot.

Ketunpoikanen Inarissa kesällä 2015. © Samuli Karppinen

Ketunpoikanen Inarissa kesällä 2015. © Samuli Karppinen

Suomen alkuperäinen arktinen kettulaji on naali (Vulpes lagopus). Suomessa naali on pesinyt Inarin ja Utsjoen kuntien alueilla. Naalin kohdalla ei voida puhua Suomen naalipopulaatiosta, sillä maamme naalikanta on yhteinen Ruotsin ja Norjan kanssa. Kannan koko oli 1800 – luvun lopulla 15 000 yksilöä. Nykyään koko Skandinavian naalikannaksi arvioidaan vain 120 yksilöä. Vaikka Suomessa tehdään havaintoja naalista vuosittain, on viimeisimmistä varmistetusta naalin pesinnästä kohta jo 20 vuotta. Havaitessani Ylä-Lapin ketturunsautta mieleeni hiipi väistämättä ajatus, mikä onkaan ketun merkitys naalin taantumiselle.

Perimmäinen syy naalikannan romahtamiselle on 1900 -luvun alun metsästys. Vaikka naali rauhoitettiin 1940, ei sen kanta ole siitä huolimatta noussut romahdusta edeltäneelle tasolle. Syitä miksi kanta ei ole kyennyt elpymään on useita. Muutokset poronhoidon tehostumisessa ovat vähentäneet porojen kuolleisuutta tauteihin ja päätymistä suurpetojen saaliiksi. Naalien ravintona käyttämien haaskojen sekä teurasjätteiden määrät ovat tunturialueilla näin vähentyneet. Ilmastonmuutos aiheuttaa ongelmia naalille, kuten monille muille arktisen alueen lajeille. Ilmastonlämpeneminen on arktisille lajeille julma. Naaliin se vaikuttaa ohentamalla lumipeitettä, mikä taas vaikuttaa myyriin ja sopuleihin. Pienjyrsijät ovat naaleille tärkein ravinnonlähde. Naalit eivät penikoi ravintotilanteen ollessa huono. Myyrä – ja sopulisyklien huippujen aikana naalit saavat suurempia pentueita. Ilmastonmuutos myös nostaa puurajaa ylemmäksi paljakka-alueille, mikä edistää naalin kilpailijan, ketun, selviytymistä naalin elinalueella.

Naali Norjan Polar Parkissa. © Sari Holopainen

Naali Norjan Polar Parkissa. © Sari Holopainen

Naali ja kettu eivät voi elää samalla reviirillä. Tutkimusten mukaan ketut valtaavat sekä tuhoavat naalien pesiä. Kettu on hyvin sopeutuvainen ja kilpailee ravinnosta naalin kanssa. Kuten pysäyttävä Wildlife Photographer of the Year 2015– kilpailun voittokuva osoittaa, ei pienikokoisemmasta naalista ole vastusta ketulle. Lajien pentuelaskennat osoittavat kuinka kettupentueiden määrän kasvu romahduttaa naalipentueiden määrää. Ratkaisuna kettuongelmaan tulee ensimmäisenä mieleen laajamittainen metsästys. Vuosituhannen alussa kettuja teho metsästettiin Naali Life – hankkeen puitteissa Enontekiön ja Utsjoen tunturialueilla. Ministeriön asettamat saaliskiintiöt saatiin täyteen ilmeisen helposti jokaisena pyyntitalvena. Kyseisellä metsästyksellä tuskin oli minkäänlaista merkitystä naalikannan elpymiseen. Metsästys todennäköisesti vain paransi jäljelle jääneiden kettujen elinoloja ja niiden kanta ehkä jopa vahvistui. Metsästys lyhytkestoisesti suoritettuna tuskin pystyy yksinään toimimaan naalikannan pelastajana.

Suomalaiset metsästäjät ovat hyvin aktiivisia pienpetojen, kuten ketun, metsästäjiä. Aktiivista pyyntiä esiintyy suurin piirtein napapiirin korkeudelle asti. Siirryttäessä Ylä-Lappiin, ei aktiivista pienpetopyyntiä esiinny, ainakaan samoissa mittasuhteissa. Syyt Ylä-Lapin pienpetopyynnin tehottomuuteen voidaan nähdä selvinä: pitkät etäisyydet, harva tieverkosto, lumisuus ja innokkaiden pyytäjien vähäisyys. Ehkäpä pienpetojen, kuten ketun, pyyntiä ei nähdä samalla lailla velvollisuudeksi riistakantojen hoidossa kuin muualla Suomessa. Jotta kettujen tehometsästyksellä olisi positiivia vaikutuksia naalipopulaatioon, olisi metsästyksen oltava jatkuvaa ja intensiivistä vuodesta toiseen. Suomen riistakeskus järjesti vuonna 2015, osana Yhteispohjoismaista supikoirahanketta (Management of invasive Raccoon Dogs (Nyctereutes procyonoides) in the north-European countries) Suomen Lapin supikoirien tehopyyntihankkeen. Samantapainen hanke ketun poistoon naalin elinalueilta voisi toimia paikallisia metsästäjiä innostava tekijänä.

Ilveksen (Lynx lynx) on todettu säätelevän kettukantojen tiheyttä. Runsailla ilvesalueilla kettukannat ovat alhaalla. Ilveksen puuttuminen paljakka-alueilta voidaan nähdä yhtenä syynä kettujen menestymiselle. Ylä-Lapin ilveskannan runsastuminen ei kuitenkaan ole realistinen pelastuskeino naalipopulaatiolle. Pohjoismainen naali Life+ -hanke kuitenkin osoitti että yhdistämällä eri toimia, kuten naalin lisäruokinnan, ketun metsästyksen sekä naalipesiensuojelun, voidaan naalipopulaation aleneminen pysäyttää ja jopa saada populaatio kasvuun. Väistämättä tulee kuitenkin mieleen ajatus, ovatko kaikki toimet Pohjoismaiden naalipopulaation pelastamiseksi vain pelkkää viivytystaistelua?Populaatio on pieni ja geneettinen monimuotoisuus on alentunut . Pienessä populaatiossa myös tautien merkitys lisääntyy. Oman ongelmansa muodostavat tarhaketut, jotka kykenevät lisääntymään naalin kanssa. Risteymät eivät kuitenkaan pärjää luonnossa. Uhkakuvia ja haasteita naalin eli saameksi ’njallan’ kohdalla on paljon.