Sormet poikki – toiminta mahdotonta?

Vielä noin 15 vuotta sitten Helsinki oli jopa maailmanlaajuisesti malliesimerkki toimivista vihersormistaan. Vihersormilla tarkoitetaan alueen läpi kulkevia viheralueita (metsät, niityt, puistot), jotka muodostavat yhtenäisiä käytäviä. Luonnonvaraiset eläimet käyttävät näitä metsäkäytäviä elinympäristöinään sekä siirtymiseen uusille elinalueille. Tosin monissa maailman kaupungeissa ei enää voida puhua käytävistä, vaan pikemminkin eristäytyneistä metsä- ja viherlaikuista.

2000-luvun alkupuoliskolla Helsingillä oli viisi toimivaa vihersormea. Ne ulottuivat Itämeren rannikolta enemmän tai vähemmän pohjoiseen päin. Pikkurillin virkaa hoitava viherkäytävä ulottui Ruoholahdesta merenrantaa myötäillen Töölöön ja Meilahden läpi kohti Konalaa ja Vantaan Linnaista. Nimetön puolestaan koostui yhtenäisestä Keskuspuistosta; aina Töölönlahden rannalta Paloheinään ja Vantaan Ylästöön. Vanhankaupunginlahden tietämille ulottuivat keski- ja etusormenpäät. Ensin mainittu enemmän pohjois-eteläsuuntaisesti ja jälkimmäinen lounas-koillinen suuntaisesti. Peukalonpäänä toimi Vartiosaari, josta viherkäytävä jatkui Östersundomia kohti. Nuuksion ja Östersundomin kansallispuistot yhdessä Pohjois-Vantaan kanssa muodostavat kämmenen, johon sormet kiinnittyvät.

Yksi Helsingin viherkäytävistä lähtee Töölönlahdelta keskuspuistona kohti pohjoista. ©Sari Holopainen

Toimivat viheryhteydet ovat eliöiden elinehto. Ne muodostavat ekologisen verkoston, jota ilman lukuisten lajien, kuten esimerkiksi korpiorvokin (Viola epipsila), tähtitalvikin (Moneses uniflora), rupikonnan (Bufo bufo), saukon (Lutra lutra) ja liito-oravan (Pteromys volans), selviytyminen on vaakalaudalla. Viherkäytävien avulla niin kasvi- kuin eläinlajit pääsevät leviämään ja liikkumaan ympäristöstä toiseen. Lisäksi ne ovat monien lajien elinympäristöä. Viherkäytävien katkeaminen voi aiheuttaa esimerkiksi eläinten liikennekuolleisuuskeskittymän. Suuri liikennekuolleisuus sekä liikkumisen estyminen ympäristöjen välillä voivat pahimmillaan aiheuttaa paikallispopulaatioiden katoamisia. Paikallispopulaatio ensin pienenee pienenemistään, koska mistään ei myöskään pääse leviämään uusia yksilöjä pienenevään populaatioon. Lopulta populaatio kuolee pois.

Toimiva ekologinen verkosto ei ole vain eläinten elinehto, vaan myös ihmisten etu. Eläinten liikennekuolleisuuskeskittymät aiheuttavat ihmisille liikenneturvallisuusriskin. Varsinkin suurikokoisten eläimien, kuten hirvieläimien, liikennekuolleisuus uhkaa myös ihmisten terveyttä.

Helsingin kaupunkiluonto koostuu viherkäytävistä. Luonnolla ja sen monimuotoisuudella on myös positiivinen vaikutus asukkaiden hyvinvointiin. Kaupunkiluonto tarjoaa ihmisille virkistäytymis- ja luonnonhavainnointipaikkoja. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että kaupunkien asukkaat kokevat luonnon erityisen elvyttäväksi kaupunkiympäristöksi. Lääkärien määräämät metsäretket ovat vähitellen nousseet yhdeksi stressin ja masennuksen hoitokeinoksi.

Vanhankaupunginlahden lähettyviltä lähtee kaksi viherkäytävää Toinen käytävistä suuntautuu enemmän pohjoiseen päin ja toinen viistosti koilliseen. ©Sari Holopainen

Monimuotoinen kaupunkiluonto vähentää myös allergioita ja astmaa. Allergiat ja kaupungeissa eläminen on yhdistetty toisiinsa jo kymmeniä vuosia sitten. Kaupunkien rakennetun ympäristön pinnoilla elää huomattavasti köyhempi mikrobisto kuin luonnossa. Kaupungeissa ihmiset eivät saa tarpeeksi monimuotoista mikrobialtistumista eikä tästä johtuen heidän suolistossaan ja ihollaan elä yhtä monipuolinen mikrobisto kuin maaseudulla elävillä ihmisillä. Tällöin ihmisen puolustusjärjestelmä on huomattavasti alttiimpi allergioiden ja astman kehittymiselle. Jotta kaupunkienkin asukkaat altistuisivat edes jossain määrin yhtä monipuolisesti mikrobistolle, tulisi kaupungeissa olla toimivia ja monipuolisia viheryhteyksiä.

Nykyisistä satelliitti- ja karttakuvista voidaan havaita, että Helsingin kaikki viisi vihersormea ovat poikki. Niitä halkovat moottoritiet ja erilaiset rakennukset. Helsinki ei siis ole kyennyt takaamaan eläimistölleen eikä asukkailleen toimivia viheryhteyksiä. Toki moottoriteiden ali tai yli voidaan rakentaa vihersiltoja tai alikulkukäytäviä sumppukohtien helpottamiseksi, mutta ne eivät silti täysin korvaa yhteneviä ja toimivia viherkäytäviä. Väestön keskittyminen pääkaupunkiseudulle on uhka niin luonnon monimuotoisuudelle kuin ihmisten terveydellekin.

Lentävät ja rapisevat – miten metsähyönteisiä tutkitaan

Hyönteisten tutkiminen on mielenkiintoista mutta haastavaa. Määrittäminen vaatii lähes

Koivunmantokuoriaisen esiintymisen voi havaita tunnusomaisen syöntikuvion perusteella. ©Stella Thompson

aina yksilöiden pyydystämistä, tosin joitain lajeja voi tunnistaa esimerkiksi niiden puunrunkoon jättämien syömäjälkien perusteella kuten koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi). Jos alueen hyönteislajistoa halutaan kartoittaa, on kuitenkin pääsääntöisesti tarpeen käyttää eri tarkoituksiin soveltuvia pyydyksiä. Esimerkiksi perhosia pyydetään valorysillä öiseen aikaan ja joidenkin suojeltavien lajien esiintymistä selvitetään feromoniansoilla, joihin laitetaan täkyksi keinotekoisesti tuotettua houkutinainetta. Ansoja voidaan kaivaa maantasolle, kiinnittää onttoihin puunrunkoihin tai nostaa korkealle puun latvustoon.

Väitöstutkimukseni aikana kartoitan majavien vaikutuksia kovakuoriaisten esiintymiseen. Tutkimuskysymyksiä on useita: esiintyykö majavien tulva-alueilla erilainen lajisto kuin muualla, vaikuttaako tulva-alueiden lisääntynyt kosteus ja paahteisuus lajistoon ja edistävätkö tai vähentävätkö majava-alueet mahdollisia metsätuholaislajeja ja/tai suojeltavia lajeja. Tutkimukseni yhdistää siis mielenkiintoisella tavalla riistaeläimen, jolla on laaja-alaisia vaikutuksia ympäristössään, ja kovakuoriaisia, joista moni on vähentynyt metsissä ja kaipaa nykyään suojelua. Majavan tulva ja puun jyrsintä voi paikallisesti häiritä metsänomistajia, mutta tutkimuksessani selvitän edistääkö tai haittaako majava metsien tuhohyönteisiä. Riista- ja hyönteistutkimuksen yhdistäminen on varsin jännää, ja tuottaa lisätietoa jonka avulla voimme tulevaisuudessa päättää metsähyönteisten suojelusta, majavakantojen hoidosta ja jopa majavalajien käytöstä ennallistamisen välineinä.

Ikkunapyydykset ovat suosittuja ansoja, joiden avulla saadaan kartoitettua laajasti alueen lajistoa. Niiden avulla ei pyydystetä tietyntyyppisiä hyönteisiä, vaan niihin mönkii tai lentää hyvin laaja kirjo erilaisia selkärangattomia kaksisiipisistä valeskorpioneihin ja pistiäisistä kovakuoriaisiin. Ikkunapyydyksen idea on hyvin yksinkertainen: ansa kiinnitetään puunrungolle tai roikkumaan kahden puun väliin. Hyönteiset kävelevät tai lentävät päin pyydyksen muovipleksiä, ja putoavat siitä pyydyksen alaosan säiliöön. Säiliössä on vettä, tiskiainetta ja suolaa. Hyönteiset eivät pääse tiskiaineen vuoksi lentoon vaan hukkuvat veteen, ja suola säilöö ne siihen saakka kunnes ansa käydään tyhjentämässä. Pyydys käydään tyhjentämässä noin kerran kuussa. Minulla on pyydyksiä maastossa 120, eli joka kesä näytepurkkeja kasaantuu noin 600 kappaletta.

Ikkunapyydyksen avulla tutkitaan metsissä esiintyvää hyönteislajistoa ©Sari Holopainen

On tärkeä kiinnittää pyydys tiukasti puuhun kiinni, jotta se ei putoa kuukauden mittaisen tyhjennysvälin aikana. ©Mia Vehkaoja

Valitettavasti ikkunapyydyksiin voi joskus eksyä myös muita eliöitä. Oman tutkimukseni aikana ansaan on joutunut muutamia sisiliskoja ja yksi lepakko. Tämä harmittaa aina kovasti, koska turhaan kuollut laji ei edistä tutkimusta tai tiedettä. Samoin harmittavat tilanteet, joissa pyydyksen on tietämättään kiinnittänyt puunrunkoon jota muurahaisyhdyskunta käyttää reittinään. Tällöin pyydykseen voi hukkua satoja tai jopa tuhansia muurahaisia. Oma tutkimukseni keskittyy kovakuoriaisiin, joten muurahaisten kuolema on tässä tilanteessa täysin turhaa. Onneksi näin ei kuitenkaan tapahdu usein.

Tyhjentämisen jälkeen näytteestä etsitään mikroskoopin avulla haluttuja hyönteisiä. Seuraavaksi ne tunnistetaan tarpeelliselle tasolle. Joskus heimon tietäminen riittää, joskus taas yksilöt on tunnistettava lajilleen, jotta voidaan tehdä esimerkiksi riittävän tarkkoja suojelupäätöksiä tai saada lajien käyttäytymisestä uutta tietoa. Lahkosta, heimosta ja suvusta riippuen tunnistaminen tapahtuu eri ruumiinosien perusteella, muun muassa kovakuoriaisilla tärkeitä ruumiinosia ovat nilkat ja sukuelimet.

Välillä vastaan tulee puutteellisesti tunnettuja lajeja. Myös tunnistamisen työkalu, määrityskaavat, ovat toisinaan keskeneräisiä. Esimerkiksi Suomessa tavattavien lyhytsiipisten heimon paras määrityskaava on toistaiseksi saksankielinen, ja monilla heimoilla täydellisimmät kaavat ovat venäjäksi. Kuluva kesä on aineistonkeruuni viimeinen, joten seuraavaksi edessä on heimojen ja lajien tunnistaminen. Tässä vaiheessa kiittelenkin yläasteen ja lukion saksan kielen kursseja. Uutena aluevaltauksena lienee seuraavaksi venäjän sanasto.

Ainakin miljoona linnunpönttöä

Kukaanhan ei oikeasti tiedä montako niitä on. Siis linnunpönttöjä Suomessa. Mutta 1.3.2016 avataan valtakunnallinen Miljoona linnunpönttöä -kampanja, jonka tavoitteena on kartoittaa jo olemassa olevien pönttöjen lukumäärä ja alueellinen jakautuminen sekä kannustaa ihmisiä ja yhteisöjä rakentamaan uusia pönttöjä.

Jokainen pöntön omistaja voi käydä rekisteröimässä pönttönsä sijainnin osoitteeseen yle.fi/miljoonaponttoa. Rekisteröimismahdollisuus aukeaa 1.3. Samalla on hyvä hetki tarkistaa pöntön kunto, ja kampanja muistutteleekin linnunpönttöjen puhtaanapidon tärkeydestä. Sivusto tarjoaa myös lisätietoja kolopesijöistä, sekä linnunpönttöjen rakennus- ja ripustusohjeita. Kannustetaanpa sivulla myös rakennustalkoiden järjestämiseen.

Sinitiainen lähdössä pöntöltä © Mia Vehkaoja

Mutta eikö miljoona pönttöä ole jo hieman liioittelua, mihin ihmeeseen niitä niin monta tarvitaan?

Kolopesijät ovat eläinlajeja, jotka tarvitsevat pesimisen onnistumiseksi onkalon, mm. monet tiaiset, pöllöt, tikat, liito-orava ja näätä pesivät koloissa. Onkaloita esiintyy luonnossa vanhoissa puissa, joiden runko tai latvusto on vaurioitunut. Vaurio voi saada alkunsa esimerkiksi tuulen katkoessa puun kahtia. Ajan myötä vaurio kasvaa onkaloksi muun muassa lahottajasienten vaikutuksesta. Tikat puolestaan hakkaavat jopa terveisiin puihin koloja. Suomessa kolopesiviä lintulajeja on reilut 40.

Tehostunut metsätalous on vähentänyt vanhojen, lahojen ja järeiden puiden määriä luonnossa, ja näin kolojenkin määrä on pienentynyt huomattavasti. Metsähaapa on suomalaisen metsän parhaimpia koloja muodostavia puita lajin suhteellisen nopean järeytymisen ja puuaineen pehmeyden vuoksi. Onpa haapaa verrattu yhdeksi boreaalisen metsän monimuotoisuuden ja pyhän kolminaisuuden: haapa-haavankääpä-palokärki (tai harmaapäätikka) ylläpitäjäksi. Kyseinen kolmikko on suomalaisen metsän kulmakiviä luonnonkolojen muodostamisen suhteen. Haapa on kuitenkin vähentynyt huomattavasti menneinä vuosikymmeninä sen huonon arvostuksen takia, ja niinpä tikoillekin riittää vähemmän nakutusmateriaalia.

Vähentyneiden kolojen vuoksi myös monien kolopesijöiden kannat ovat laskeneet. Tammikuussa julkaistun uusimman uhanlaisuusarvioinnin mukaan tutut töyhtö- ja hömötiainen luokiteltiin vaarantuneiksi. Hömötiaiskannasta noin 25 % pesii Suomessa, eli Suomella on suuri rooli lajin suojelussa. Luonnonkolojen vähentyminen ja linnunpönttöjen määrän kasvaminen suosii lajeja, jotka kykenevät pesimään asutuksen läheisyydessä ja taajamissa. Juuri näillä alueilla pöntöt ovat yliedustettuja. Keskellä metsää on harvoin linnunpönttöjä, ja esimerkiksi tähän ongelmaan halutaan nyt tarttua uuden kampanjan myötä.

Kaikilla lajeilla on kolojen suhteen omat mieltymyksensä, ja siksi onkaloita tulisi olla paljon erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi hömötiainen haluaa kaivaa oman pesäkolonsa, mutta lajin hennolla nokalla onnistuu onkalon kaivuu ainoastaan hyvin lahoon puuhun. Tämän vuoksi myös pönttöjen ja niiden sijoituspaikkojen on oltava mahdollisimman monipuolisia, jotta saadaan tyydytettyä vaikeimmatkin ”nirsoilut”. Hömötiaiselle voi esimerkiksi rakentaa pienen pöntön, jonka täyttää sahanpurulla tms. pehmeällä puuaineella. Näin saadaan hömis hämättyä luulemaan, että se onkin itse kovertanut onkalon pelkän tehokkaan suursiivouksen sijaan.

Leppälintu viihtyy tekopöntöissä ©Milla Niemi

Usein luullaan ainoastaan pikkulintujen pesivän tekopönttöihin. Pönttöjä on kuitenkinkaikenkokoisille lajeille, ja esimerkiksi Suomen tuulihaukkakanta on lähtenyt kasvuun osin onnistuneen pöntötyksen avulla. Myös muutamat sorsalinnut, kuten koskelot ja uivelo pesivät pönttöihin ja lähes jokainen pöllölajimme hyväksyy pöntön pesimispaikaksi.

Jo olemassa olevien pönttöjen rekisteröinti antaa arvokasta tietoa pönttöjen maantieteellisestä sijoittumisesta ja pönttötyyppien jakaumasta. Näin voidaan tulevaisuudessa kohdentaa uusia koteja pönttövapaille alueille. Jopa presidenttipari on lupautunut mukaan rakennustalkoisiin, ja heidän saavutuksensa ovat nähtävillä kampanjan aloituspäivänä 1.3. Ylen Aamu-tv:ssä. Miljoona pönttöä ei siis missään nimessä ole liioittelua, vaan ihan hyvä alku laajamittaiselle ja kattavalle suojelutyölle, jonka avulla helpotetaan usean lajin ahdinkoa.

 

Ennen kampanjan alkua lisätietoja tarjoavat:

http://yle.fi/uutiset/suomalaisten_kunnianhimoinen_suunnitelma_rakennamme_miljoona_linnunponttoa/8681847

http://yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa

 

 

 

Ekosysteemien punainen lista turvaamaan yhtä maailman suurinta taloutta

Matalaa Itämeren rannikkoa. © Stella Thompson

Ekosysteemien punaisen listan (Red List of Ecosystems; RLE) käyttöönotto on lähtenyt käyntiin varsin vauhdikkaasti. Esittelin tämän suhteellisen uuden suojelukeinon aiemmassa blogikirjoituksessani (linkki tekstiin: https://ihmeellinenluonto.wordpress.com/2015/10/20/lajeista-ekosysteemeihin-punaisen-kirjan-uudet-haasteet/). Toistaiseksi esimerkkitutkimuksia on toteutettu IUCN:n kanssa yhteistyössä kaikilla mantereilla Afrikkaa ja Antarktista lukuun ottamatta. Tämän lisäksi usealla maalla (mm. El Salvador, Costa Rica, Marokko, Senegal) on valmis tai lähes valmis esivedos omien ekosysteemiensä RLE arvioinneista. Norja, Suomi ja Australia ovat pisimmällä RLE kategorioiden ja kriteerien sisällyttämisessä kansallisiin luonnonsuojelustandardeihin ja monimuotoisuutta käsittelevään lainsäädäntöön. Pikaisella katsauksella eri ekosysteemeistä varsin hyvin edustettuina vaikuttavat olevan erityyppiset suot ja kosteikot, rantaympäristöt (esim. rantahetteiköt), koralliriutat ja erilaiset lauhkean vyöhykkeen ja boreaalisen alueen metsät.

RLEn konkreettinen hyödyntäminen ekosysteemien terveydentilan ja rappeutumisen arvioinnissa on aloitettu innolla varsinkin eteläisellä pallonpuoliskolla. Australialaiset tutkijat ovat arvioineet (13 tutkimusta) punaisen listan olevan toimiva keino erityyppisten ekosysteemien arvioimiseksi ja luokittelemiseksi. Samalla ekosysteemien suojelun edistämiseksi on noussut esiin monia käytännön keinoja. Tarkoituksena on laajentaa arvioinnit kattamaan kaikki Australian ekosysteemit lähivuosien aikana. Terveydentilan kartoitusten yhteydessä on koottu yhteen tekijät, jotka voimakkaimmin heikentävät Australian ekosysteemien terveydentilaa. Yllätyksenä tuskin tulee ilmastonmuutoksen suuri rooli; arviointien perusteella ilmastonmuutoksella on suurin negatiivinen vaikutus erilaisiin ekosysteemeihin sademetsistä valtameriin ja aavikoista ketoihin. Jokainen ekosysteemi kohtaa kuitenkin omat haasteensa omalla aikataulullaan. Tämä tukee RLE:n laaja-alaista käyttöä. Ei voida ajatella muutaman nykyhetkellä heikossa hapessa olevan ekosysteemin suojelun riittävän, vaan on otettava huomioon lähitulevaisuuden todennäköiset muutokset myös tällä hetkellä terveissä tai suhteellisen terveissä ekosysteemeissä. Tulevaisuus-näkökanta tulisi siis ehdottomasti sisällyttää kansallisiin RLE arviointeihin.

Samanaikaisesti jonkinlainen kilpavarustelu tuntuu olevan käynnissä meriensuojelun saralla; vuoden 2015 aikana ainakin neljä maata ilmoitti perustavansa maailman suurimpia merisuojelualueita. Uuden-Seelannin Kermadecin suojelualue eteläisellä Tyynellä valtamerellä tulee olemaan laajuudeltaan 620 000 km², Britannia taas kaavailee perustavansa Tyynen ja Atlantin valtameriin kolme suojelualuetta, joiden yhteispinta-ala olisi 1 800 000 km². Palau hyväksyi 500 000 km²:n suuruisen suojelualueen perustamisen, Chile vuorostaan julkisti suunnittelevansa yli 630 000 km²:n alueen perustamisesta Pääsiäissaarten vesialueille. Näille perustettaville suojelualueille kannattaisi ehdottomasti tehdä myös täydelliset arviot ekosysteemien kunnosta, ja löytää ne alueet jotka hyötyisivät eniten parannuksista. Osalle arvioinnit ovatkin jo suunnitteilla.

Valtamerien suojelun tavoitteena on turvata tärkeitä kasvu-, kutu-, poikastuotto- ja ravinnonsaantialueita. Lisäksi tietyt ekosysteemit, kuten vedenalaiset tulivuorijonot, sekä kalastuksen turvaaminen ovat tärkeitä suojelutavoitteita. WWF:n raportin (ladattavissa osoitteessa http://wwf.panda.org/wwf_news/?244770/Ocean-wealth-valued-at-US24-trillion-but-sinking-fast) mukaan valtamerien yhteenlaskettu taloudellinen arvo on $24 triljoonaa. Tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoksi on arvioitu $2.5 triljoonaa. Näin arvioituna maapallon meret olisivat itsenäisenä valtiona maailman seitsemänneksi suurin talous, Iso-Britannian ja Brasilian välissä. Raportin mukaan valtamerten monimuotoisuus on huvennut liki 40 % 1970–2010 välisenä aikana mm. ilmastonmuutoksen, merten happanemisen ja liikakalastuksen vuoksi. Kalavesistä noin 2/3 on täysin hyödynnetty. Suuri osa jäljelle jäävästä kolmasosasta ei suinkaan ole ali- vaan ylihyödynnettyjä. WWF:n raportin mukaan valtamerien rahallinen arvo hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia ekosysteemien heikentyessä ja romahtaessa.

Kalastusveneitä Atlantin valtamerellä © Stella Thompson

Meret ovat pitkään olleet maapallon Villi Länsi, jossa hyödyntäminen ja suoranainen riisto ovat olleet sallittuja ilman mittavia tai kattavia sääntöjä. Lainsäädännön tasolla olisi edelleen paljon tehtävää, mutta valtavien suojelualueiden perustaminen on erinomainen keino valtamerten ekosysteemien (mm. koralliriutat, ruskoleväalueet) terveyden ylläpitämiseksi, ainakin raaka-aineiden ylihyödyntämisen näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia eivät tämän kaltaisetkaan kattavat suojelualueet pysty paljoakaan hillitsemään ilman muita keinoja.

Valtamerten suojelualueet ovat osoitus siitä, miten paljon voimme tehdä ekosysteemien terveydentilan ylläpitämiseksi ja hoitamiseksi, etenkin kun kansallinen päätäntävalta yhdistetään kansainväliseen yhteistyöhön. Valitettavasti tilanne on tiiviin maankäytön ja -omistuksen takia hieman toinen maaekosysteemeissä. Neljän edellä mainitun maan suunnittelemat meriensuojelualueet kun ovat yhteispinta-alaltaan noin 75 % EU:n pinta-alasta. Tällaisten valtavien suojelualueiden perustaminen maalle on hieman haastavampaa. Kansainvälinen yhteistyö on ainoita keinoja helpottaa tilanteen haastavuutta

 

Lisätietoa suunnitteilla olevista merisuojelualueista

http://www.theguardian.com/world/2015/sep/29/new-zealands-new-ocean-sanctuary-will-be-one-of-worlds-largest-protected-areas

http://www.theguardian.com/environment/2015/feb/10/conservationists-call-for-uk-to-create-worlds-largest-marine-reserve

http://www.theguardian.com/environment/2015/oct/22/palau-approves-huge-pacific-marine-sanctuary

 

 

Luonnontutkijalla on kolme hyvää syytä olla tutkija: kesä-, heinä- ja elokuu

Eli mitä luonnontutkijat tekevät kaiket päivät kesällä

Heinäkuun helteillä Suomi lomailee. Myös tutkija lisää aurinkorasvaa naamaan ja asettaa aurinkolasit silmille. Sudenkorennot pörräävät ja sorsapoikue lipuu esiin ruovikosta. Kasvihuonekaasukammion varjossa lämpömittari näyttää +24,5 °C. Kumisaappaat polttavat jaloissa.

Nummelan Portin kosteikon ranta- ja vesikasvillisuus on kehittynyt reheväksi viidessä vuodessa, ja pidättää hyvin huleveden mukana tulevaa kiintoainesta ja ravinteita. Luonnontutkijat selvittävät, miten kosteikon kasvillisuus vaikuttaa hiilenkiertoon. © Sari Holopainen

Kesä tuppaa olemaan suomalaiselle luonnontutkijalle kiireistä aikaa. Moni tärkeä ilmiö esiintyy vain lyhyen kesän aikana ja ne on ehdittävä havainnoimaan viikonlopuista ja juhannuksesta välittämättä. Niin kasvit, eläimet kuin levät ja mikrobitkin aktivoituvat kesällä, joten tutkittavaa riittää.

Esimerkiksi Nummelan hulevesikosteikoilla seurataan luonnonilmiöitä tarkasti. Kasvihuonekaasukaasuja mitattiin kesän aikana viidestä eri kasvillisuustyypistä. Mittalaitteistoa siirrettiin yhteensä 15 eri paikalle lutaikolla, jonka tavallinen ulkoilija kiertää visusti ulkoilutietä pitkin. Myös kasvien biomassat mitataan. Mittauksilla selvitetään, miten eri kasvillisuustyypit vaikuttavat kasvihuonekaasupäästöihin, ja miten ne sitovat hiiltä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen ovat suuria haasteita, joihin luonnontutkijat yrittävät vastata. Tutkijoiden selvityksistä on hyötyä, kun päättäjät kokoontuvat sopimaan ilmastostrategioista, esimerkiksi Pariisin ilmastokokoukseen. Nummelassa myös kosteikon veden laatua seurataan tarkasti, jotta tiedetään kuinka hyvin kosteikko puhdistaa taajaman ja maatalouden saastuttamaa hulevettä.

Miten paljon kosteikko pidättää kiintoainesta ja fosforia tänä kesänä? Järveen päästessään fosfori saa sinilevän lisääntymään, estäen jopa järven virkistyskäytön. © Sari Holopainen

Lenkkipolulla kulkeva pariskunta kuuluu juttelevan, että viereisessä Enäjärvessä voi taas uida. Ehkäpä järveä ympäröivillä hulevesikosteikoilla on siihen osuutta yhdessä monien muiden hoitotoimenpiteiden kanssa. Sudenkorentojen ja perhosten kuvaajat kehuvat kesän mittaan kosteikon luontoa. Luonnontutkija voi olla tyytyväinen. Kosteikko selvästi toteuttaa niitä ekosysteemipalveluita, joita varten se on perustettu, ja joiden toteutumista Nummelassa seurataan. Ekosysteemipalvelut ovat luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita. Hulevesien puhdistus ja virkistyspalvelut sekä luonnon monimuotoisuus on selvästi huomattu myös paikallisten keskuudessa.

Professorikin saapuu kosteikolle tarkkailemaan mittausten kulkua. Iltapäivästä hän lähtee opastamaan kosteikolle tutustumaan tullutta ryhmää, joka haluaisi rakentaa hulevesikosteikon oman järvensä suojaksi. Kesä onkin aktiivista oppimisen aikaa; lasten luontoleirit ja yliopistojen kesäkurssit sekä uusinta tietoa hakevat ympäristöammattilaiset ja -harrastajat pitävät luonnontutkijat professoreita myöten kiireisinä tutkimustyön lisäksi. Myös yhteistyökumppanit on pidettävä ajan tasalla, uusia projekteja on suunniteltava ja rahoitusta haettava.

Opettajien loma on koittanut, ja koululaiset siirtyvät luonnontutkijan oppiin. Miten kotikylän kosteikko oikein puhdistaa vettä? Outi Wahlroos opastaa lasten luontoleiriläisiä kosteikon toimintaan © Sari Holopainen

Bongailu (ks. edellinen blogiteksti) on tärkeä osa monen luonnontutkijan kesän työrupeamaa. Kesällä selvitetään eliöiden esiintymistä, lisääntymistä ja selviytymistä. Kysymykset ovat monipuolisia: tuleeko tänä vuonna metsoja metsästettäväksi asti, kukkiiko sinilevä Lahden Vesijärvessä, lentääkö kirjanpainaja aiheuttaen metsätuhoja jne…Työpäivä venyy, jos kohteena sattuu olemaan yöllä seurattavat lepakot tai illalla kurnuttavat sammakot. Osa luonnontutkijoista vetäytyy tutkimuksiinsa kauas takametsiin, tuntureille tai merten saarille, esimerkiksi jollekin tutkimusasemalle. Valitettavasti Suomen ennen kattava tutkimusasemaverkosto on viime vuosina harventunut säästöjen takia. Yhä harvempi luonnontutkija saa kouluttautua ja työskennellä keskellä tutkimusaihettaan tai sen elinympäristöä. Tietotaitoa menetetään ja pitkäjänteisyydestä, jota monien luonnonilmiöiden havaitsemiseen vaaditaan, on tullut ns. ”katoava luonnonvara”.

Tutkimustoiminta Evolla Majajoen rannalla sai alkunsa jo vuonna 1892 kalastuskoeaseman aloittaessa. Viimeiset vuodet paikalla toimi Riistan- ja kalantutkimuslaitoksen asema, kunnes se lakkautettiin vuonna 2014 ja henkilökunta siirrettiin kaupunkitoimipisteisiin. © Sari Holopainen

Syksyllä alkaa kerätyn aineiston läpikäyminen. Maaperä- ja sedimenttinäytteet, kasvit, selkärangattomat sekä jäkälät viedään laboratorioihin tarkempiin selvityksiin. Elektroninen aineisto käsitellään ja analysoidaan.

Nummelan luonnontutkija selvittää, toimiko kosteikko tänä vuonna taas vähän paremmin veden puhdistajana, sillä viisi vuotta vanhan kosteikon kasvillisuus oli jälleen edellisvuotta monipuolisempi. Tai mitä kertoo kosteikon eliöstö: onko rakentamalla onnistuttu perustamaan toimiva ja terve kosteikkoekosysteemi, joka osaltaan korvaisi harvinaisten luonnontilaisten saviuomien puutetta? Mitä rakentamisesta on opittu ja mitä voitaisiin tehdä paremmin? Entä ovatko kuntalaiset tyytyväisiä kosteikon toimintaan?

Helsingin Sanomat 27.5.2015: Tieteentekijät loukkaantuivat Stubbin heitosta: professorit tekevät satoja tunteja enemmän töitä kuin muut työntekijät

Majava – kosteikkojemme lahopuuntuottaja

Boreaalisella vyöhykkeellä lahopuusta on tullut harvinaista tehostuneen metsätalouden myötä. Monet hyönteis-, sieni-, lintu- ja nisäkäslajit hyödyntävät lahopuuta jossain elämänvaiheessaan esimerkiksi ruokana, pesä- tai suojapaikkana. Lahopuuta syntyy puuston ikääntyessä tai jonkin häiriön kuten metsäpalon seurauksena. Kontrolloidussa talousmetsässä on vähemmän sekä häiriöitä että vanhoja puita. Jopa 90 % Fennoskandian metsistä on nykyisin metsätalouden muokkaamia. Lahopuun vähentyessä myös siitä riippuvaiset lajit ovat harvinaistuneet, heikentäen ravintoverkkojen ja ekosysteemien toiminnallisuutta. Talousmetsissä lahopuuta voi olla ainoastaan muutamia kuutioita hehtaarilla, kun taas häiriön seurauksena tai vanhassa metsässä lahopuun määrät voivat nousta satoihin kuutioihin hehtaarilla.

Suomessa arvioidaan olevan noin 10 000 amerikanmajavaa ja vain 2 000 euroopanmajavaa. © Sari Holopainen

Boreaalisen vyöhykkeen alavilla kosteikkomailla esiintyy harvoin voimakkaita häiriötekijöitä kuten metsäpaloja, joten lahopuuta muodostuu lähinnä yksittäisten puiden kuollessa kilpailun ja ikääntymisen vuoksi. Majava on kuitenkin kosteikkojen ekosysteemi-insinööri, joka muokkaa elinympäristöään kaatamalla puita ja nostattamalla tulvia. Toiminnallaan se vaikuttaa myös muihin ympäristönsä eliöihin. Majavan tulvan vaikutusalueelle voi muodostua huomattavia määriä lahopuuta puuston kuollessa hapenpuutteeseen. Tietyissä tilanteissa tulva voi tappaa kokonaisia metsäkuvioita. Majavan voidaan siksi ajatella olevan alavien metsien pääasiallinen luonnollinen häiriötekijä.

Lahopuulaskentaa majavatulvikolla – bongaa tutkijat! © Mia Vehkaoja

Majava tarvitsee ravinnokseen sekä pesän ja padon rakennusaineiksi puuta, mieluiten lehtipuuta. Kaataessaan puita ja tulvatessaan vesistön rannan se kuluttaa tarvitsemansa puuresurssin muutamassa vuodessa loppuun, ja siirtyy seuraavalle vesistölle aloittaakseen toimintansa alusta. Sopivalle vesistölle majava voi palata joitakin vuosia myöhemmin, kunhan puuta on jälleen saatavilla. Maisemaan syntyy näin majavan ansiosta lahopuu pesäkkeitä, jotka lisäävät maisematasolla lajiston monimuotoisuutta. Liikkuessaan paikasta toiseen ja palatessaan vanhoille esiintymisvesistöilleen majava luo maisemaan toistuvasti eri-ikäistä lahopuuta. Tämä on suuri etu lahopuusta riippuvaisille lajeille, koska rajatun alueen lahopuun ominaisuudet muuttuvat lahoutumisen jatkuessa, ja viimein resurssi kuluu loppuun. Kun lähialueilta löytyy lisää lahoasteiltaan vaihtelevaa puuta jatkumona, on lahopuusta riippuvaisilla eliöillä parhaimmat mahdollisuudet selviytyä.

Majava tuottaa ympäristöönsä lisäksi harvinaisia lahopuun muotoja. Osa lahopuutyypeistä on harvinaistunut talousmetsissä voimakkaammin kuin muut, esimerkiksi pystyyn kuolleet rungot ja lehtipuusta koostuva lahopuu ovat nykyään kaikista epäedustetuimpia boreaalisen vyöhykkeen talousmetsissä. Lahopuun tyypillä on merkitystä, sillä monet lahopuusta riippuvaiset eliöt ovat lisäksi erikoistuneet käyttämään tietynlaista lahopuuta, esimerkiksi osa tarvitsee palanutta puuta, osa syö ainoastaan lehtipuuta jne. Majava tuottaa huomattavia määriä sekä pystyyn kuollutta että lehtilahopuuta, eli se lisää maisemaan juuri metsissämme harvinaisemmiksi käyneitä lahopuutyyppejä. Majavan tuottama lahopuu ei kuitenkaan rajaudu ainoastaan näihin kahteen tyyppiin, vaan laji edesauttaa hyvin laajasti lahopuun muodostumista tuottamalla edellä mainittujen lisäksi mm. havupuusta koostuvaa lahopuuta, maapuita ja kantoja. Majavan tuottama lahopuu on myös hyvin kosteaa, mikä todennäköisesti vaikuttaa puun vallanneeseen lahottajasienilajistoon. Esimerkiksi kotelosienet viihtyvät kosteassa puussa huomattavasti kantasieniä paremmin, ja tämä vuorostaan voi hyvinkin vaikuttaa alueelle muodostuvan hyönteislajiston kirjoon. Majava-alueille voi siis muodostua erilaisia lahopuusta riippuvaisia lajistoja kuin paloalueille tai talousmetsään hakkuiden jälkeen. Näiden lajien vuorovaikutuksia tunnetaan kuitenkin vielä hyvin huonosti.

Majavan tulva voi tappaa myös kokonaisia täysi-ikäisiä metsiköitä, jolloin syntyy huomattavia määriä lahopuuta. © Mia Vehkaoja

Majava tarjoaa toimillaan mahdollisuuden kaikenkattavaan ekosysteemien suojeluun yksittäisten lajien suojelun sijaan. Majavaa voitaisiin käyttää lahopuun tuottajana ja ennallistajana kosteikkoja ympäröivissä metsissä.

Tutkimusryhmämme on julkaissut majavan lahopuuvaikutuksista artikkelin, joka löytyy osoitteesta http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0378112715005757

Lajeista ekosysteemeihin: punaisen kirjan uudet haasteet

Uhanalaisten lajien punainen lista (punainen kirja; RLTS Red List of Threatened Species) on monelle tuttu jo pitkän ajan takaa. Kirjaan on kerätty maailman eliöitä niiden uhanalaisuustilanteen mukaan, ja tämän jälkeen lajit on luokiteltu yhdeksään uhanalaisuusluokkaan. Lajien uhanalaisuuteen vaikuttavat esimerkiksi kannan koko ja elinympäristössä tapahtuneet muutokset.

Punainen kirja perustettiin vuonna 1964, ja sitä pidettiin pitkään tärkeimpänä maailmanlaajuisena suojelukeinona. Alussa punaiseen kirjaan oli tarkoitus kerätä kaikki maailman eliöt, mutta valitettavasti tämä on osoittautunut liian suureksi tehtäväksi. Uutena tavoitteena on kerätä kirjaan 160 000 lajia vuoteen 2020 mennessä. Tämä käsittää ainoastaan 8 % maailman kaikista tunnetuista lajeista. Tehtävä tulee olemaan vaikea ja miltei mahdoton. Vaikka punainen kirja on ollut tärkeässä roolissa joidenkin lajien suojelussa, ei se ole kyennyt pysäyttämään lukuisten lajien kantojen laskua.

Monimuotoisuuden vähentämiseksi punaista kirjaa alettiin kehittää 2000-luvulla. Tällöin luotiin punainen kirja myös ekosysteemeille (RLE, Red List of Ecosystems). Ekosysteemien punainen kirja arvioi kokonaisten ekosysteemien toiminnallisuutta, vakautta ja tuhoutumisen todennäköisyyttä. Ekosysteemin tuhoutumisessa sen toiminnot lakkaavat, mikä johtaa monimuotoisuuden romahdukseen. Kirja on oikeastaan riskikartoitus, jolla mitataan ekosysteemin todennäköisyyttä “kuolla sukupuuttoon”. Arviointikriteereinä käytetään alkuperäisen lajiston muuttumista, heikentymistä ja tuhoutumista sekä kuinka paljon ekosysteemin alkuperäisestä pinta-alasta on jäljellä.

Krimmlin vesiputous Itävallan Alpeilla. © Mia Vehkaoja

Ekosysteemien uhanalaisuusluokittelu on hyvin yhtenevä lajien luokittelun kanssa. Siihen kuuluu seitsemän luokkaa: elinvoimainen ekosysteemi (LC, least concern), vaarantunut (VN vulnerable), erittäin uhanalainen (EN, endangered), äärimmäisen uhanalainen ekosysteemi (CR, critically endangered) tai ekosysteemi voi olla lähellä tuhoutumista (EX, extinct). Lisäksi ekosysteemin tilasta saattaa olla liian vähän tietoa (DD, data deficient) tai niiden tilaa ei ole arvioitu ollenkaan (NE, not evaluated). Luokittelun jälkeen ekosysteemin toimintoja voidaan vahvistaa tai pyrkiä palauttamaan oikea-aikaisilla suunnittelu- ja hoitotoimenpiteillä. Nämä yleensä parantavat myös kunkin ekosysteemin vaikutusalueella asuvien ihmisyhteiskuntien vakautta. Esimerkiksi kosteikkojen ennallistaminen hyödyttää yhteiskuntaa tarjoamalla puhtaampaa käyttövettä ja lieventämällä tai jopa täysin estämällä tulva- ja kuivuustuhoja.

Ekosysteemien punainen kirja on tärkeä työkalu ja ohjekirja, jonka avulla ekologit, päättäjät ja suunnittelijat pystyvät viestimään toistensa kanssa. Se tarjoaa suoraviivaisia ja kestäviä ohjeita maailmanlaajuisesti kaikkien ekosysteeminen suojeluun. IUCN (the International Union for Conservation of Nature) yksi tärkeimmistä tavoitteista on määrittää ja esitellä hyväkuntoisia ekosysteemejä. Niiden avulla voidaan määrittää ne syyt ja hoitotoimenpiteet, jotka ovat johtaneet kyseisten ekosysteemien tämän hetkiseen hyvinvointiin.

Kitukasvuista kasvillisuutta Dubain hiekka-aavikolla. © Mia Vehkaoja

Parantamisen varaa on kuitenkin aina. Yksi kehitystarve on saada kaikki maat toimimaan yhdessä, jotta maiden rajat ylittäviä ekosysteemejä pystytään suojelemaan. Näin voitaisiin luoda ekosysteemien välisiä verkostoja, joilla olisi suuri merkitys erityisesti vaeltaviin lajeihin tai lajeihin, joilla on tiukat vaatimukset elinympäristönsä koon suhteen. Ekosysteemien punainen kirja vaikuttaa lupaavalta, varsinkin jos sitä käyttää yhdessä muiden suojelutoimien, kuten ekosysteemipalveluiden arvioinnin, alueellisen suunnittelun ja IUCN lajien punaisen kirjan kanssa. IUCN:n tavoitteena on kartoittaa kaikki maailman ekosysteemit kansallisella ja laajemmalla alueellisella tasolla vuoteen 2025 mennessä. Tuloksia voi vapaasti tarkastella IUCN:n verkkotietokannassa.

Lisätietoja ja esimerkkitapauksia

Käytännönläheinen arviointiopas

Kosteikot kansalaisille

Kaupunkikosteikot ovat tyypillisesti monivaikutteisia. Kosteikot tarjoavat useita ekosysteemipalveluita, kuten veden puhdistus ja virkistyskäyttö. Kaupunkikosteikoita käyttävät ja niistä hyötyvät varsinkin paikalliset asukkaat, mutta joistakin tullaan nauttimaan pidemmänkin matkan takaa. Tutkimukset osoittavat, että paikalliset yleensä tietävät kosteikkojen olemassaolon ja kannattavat niiden suojelua, mutta eivät useinkaan ole tietoisia kosteikkojen ympäristövaikutuksista.

Yli sata jokisurffajaa kokoontuu joka päivä Saksassa Munchenin keskuspuistossa. Puiston läpi virtaavan Isar-joen ryöpytessä suljetusta putkesta jokiuomaan, syntyy putken suulle pysyvä aallokko. © Sari Holopainen

Parhaiten paikallisten tuntemat ja hyödyntämät ekosysteemipalvelut ovat virkistyskäyttöön liittyviä. Kaupunkikosteikot luovat hyviä ulkoilumahdollisuuksia, etenkin jos kosteikkoa ympäröi puistoalue. Kosteikkopuistosta nauttiessaan ihmisten fyysinen ja henkinen terveys paranevat. Esimerkiksi Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan vihreät alueet, kuten puistot ja metsät, vähentävät tehokkaasti työnjälkeistä stressiä. Koska kosteikkopuistot säätelevät paikallisesti ilman lämpötilaa, ne tarjoavat myös miellyttävän, muuta kaupunkiympärisöä viileämmän ympäristön. Kaupungit ovat yleensä ympäröivää maaseutua kuumempia, sillä rakennetut pinnat, kuten talot ja tiet imevät lämpösäteilyä päivällä. Ilma pysyy kuumana myös öisin, silä rakennetut pinnat vapauttavat lämpöä yisin. Kasvit heijastavat lämpösäteilyä, joten viheralueet eivät kuumene kuten rakennetut alueet.

Joskus kosteikkopuistojen ekosysteemipalvelut tuovat paikallisille myös tuloja. Paikalliset saattavat esimerkiksi hyötyä turisteista, joita kauniit kosteikkopuistot houkuttelevat. Hyvä esimerkki on Skradinin kylä Kroatiassa, joka toimii porttina Krkan kansallipuistoon. Vuosittain puiston vesistöllä vierailee yli 700 000 kävijää. Ennen turistien tuomia tuloja Krka joki tuotti paikallisille sähköä. Läheinen Šibenikin kaupunki oli vuonna 1895 maailman ensimmäinen kaupunki, jolla oli vaihtovirralla toimivat katuvalot.

Krkan kansallispuistossa Kroatiassa voi ihailla monimuotoista joki-, järvi- ja vesiputousmaisemaa. © Sari Holopainen

Kaupunkilaisten kosteikkosuhteita tutkiessa on tullut selvillä, että paikalliset etvät aina ole tietoisia kosteikkojen ympäristövaikutuksista. Kosteikkopuistot ylläpitävät korkeaa luonnon monimuotoisuutta ja erilaisia elinympäristöjä. Luonnon monimuotoisuuden on Suomessa havaittu vähentävän astmaa ja allerigioita. Kosteikot vaikuttavat myös ravinteiden kiertoon ja alkutuotantoon. Nämä ovat hyvin keskeisiä ekosysteemipalveluja, joista ihmiset eivät kuitenkaan aina tiedä. Samoin esimerkiksi kosteikkojen rooli veden puhdistuksessa on usein paikallisille tuntematon. Hulevesijärjestelmät keräävät ravinteita, raskametalleja ja kiinteää aineista johtaen ne lopulta vesistöihin. Kosteikon läpi johdettu hulevesi puhdistuu kasvien napatessa ravinteita ja kiintoaineksen sekä raskametallien vajotessa pohjaan hitaasti virtaavassa vedessä. Kaupunkikosteikot ovat tärkeitä myös tulvasuojelussa, sillä rakennetuilla alueilla vedellä on vain rajoitetusti mahdollisuuksia imeytyä maahan. Kosteikot, joihin on parhaimmillaan suunniteltu tulvaniittyt, ottavat tulvavedet vastaan ja vähentävät siis tulvista johtuvia kuluja yhteiskunnalle.

Nummelan rakennettu kosteikkopuisto tarjoaa monenlaisia ulkoiluaktiviteetteja lenkkeilystä lintujen ja perhosten tarkkailuun. Lisäksi kosteikko puhdistaa Nummelan taajaman hulevesiä ennen niiden päätymistä pahasti rehevöityneeseen Enäjärveen © Sari Holopainen

Kaupunkikosteikot ovat maailmanlaajuisesti vähentyneet voimakkaasti. Kosteikkojen tuhoaminen johtaa erilaisiin ympäristöongelmiin ja monien ekosysteemipalveluiden menettämiseen. Valitettavasti näyttää siltä että paikalliset ihmiset eivät useinkaan edes tunne näitä menettämiään ekosysteemipalveluja. Kosteikkojen hävittäminen jatkuu edelleen, ja on voimakasta varsinkin kehitysmaissa. Teollisuusmaista kaupunkikosteikot on usein hävitetty jo aikoja sitten. Useita ekosysteemipalveluita voitaisiin säilyttää ja taata kaupunkilaisille, mikäli kaupunkikoisteikot sisällytettäisiin kaupunkimaisemaan suojelemalla vielä olemassolevat kosteikot ja ennallistamalla vanhoja.

Geneettinen saastuminen – lajin hyödyksi vai haitaksi

Kaikilla elävillä eliöillä on geenejä, eli perinnöllistä tietoa joka siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Tämä perinnöllinen tieto siirtyy populaatiosta toiseen geenivirtojen kautta. Geenivirrat ovat normaali keino siirtää perinnöllistä ainesta saman lajin populaatioiden välillä, ylläpitäen samalla geneettistä monimuotoisuutta. Perinnöllinen monimuotoisuus parantaa populaatioiden terveyttä ja taudinkestävyyttä.

Geenivirrat voivat joskus levitä lajien välillä tai epänormaaleissa tilanteissa. Tätä ilmiötä kutsutaan geneettiseksi sekoittumiseksi, tai negatiivisemmin geneettiseksi saastumiseksi. Ilmiö itsessään ei ole automaattisesti huono asia. Esimerkiksi läheiset alalajit saattavat joskus saada jälkeläisiä, joita kutsutaan hybrideiksi. Hybridisaatio voi monipuolistaa perinnöllistä ainesta, nopeuttaa yksilöiden kasvua lisätä taudinkestävyyttä. Ongelmat syntyvät vasta kun läheiset (ala)lajit jotka eivät ennen ole olleet kosketuksissa toisiinsa tapaavat, tai kun geneettisesti muunneltujen eliöiden perinnöllinen materiaali pääsee esteettä leviämään villeihin populaatioihin. Tämänkaltainen geneettiinen saastuminen voi aiheuttaa vakavia vahinkoja yksittäisille lajeille tai kokonaisille ekosysteemeille.

Tunnistamaton sorsalintu ©Sari Holopainen

Hybridisaatio on vaarallista lajeille, joiden yksilömäärät ovat pieniä. Erityisesti tapauksissa, joissa vieraslaji tai kesytetty alalaji hitaasti tukahduttaa ja heikentää alkuperäisen lajin perinnöllisyyttä. Sinisorsa (Anas platyrhynchos) on esimerkki yleisestä lajista, joka herkästi parittelee muiden sorsalajien kanssa. Pohjois-Amerikassa puolestaan esiintyy hyvin harvinainen täpläpöllö (Strix occidentalis), joka risteytyy huomattavasti yleisemmän amerikanviirupöllön (Strix varia) kanssa. Molemmissa tapauksissa harvinainen laji harvinaistuu entisestään. Monen mielestä tällainen geneettinen saastuminen tulisi estää kaikin tavoin. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä normaalista evoluutiosta, ja on vaikea päättää mikä on järkevää suojelua ja mikä turhaa sekaantumista luonnon kiertokulkuun.

Geneettinen saastuminen on huolestuttavampaa kun geenimanipuloitujen (GM)eliöiden geenivirta siirtyy villeihin populaatioihin, esim. kun GM viljojen siitepöly pölyttää lähialueiden villejä ei-GM-yksilöitä. Näiden geenivirtojen vaikutukset ovat tuntemattomia alkuperäisissä populaatioissa. Tuhoa voi tapahtua myös ekosysteemitasolla, esimerkiksi GM-maissin on todettu merkittävästi lisäävän monarkkiperhosen toukkien kuolleisuutta. Tämä vuorostaan vaikuttaa negatiivisesti paikallisten lintulajien ravinnonsaantiin, vähentäen näiden pesintäonnistumista ja yksilömääriä.

Alalajien risteytymistä tapahtuu jatkuvasti luonnossa. GM-eliöitä sen sijaan ei tavata luonnossa muuta kuin ihmisen toimesta.

GM eliöiden jälkeläiset saattavat olla vähemmän elinkelpoisia, mutta tämä ei estä niitä leviämästä luonnossa helposti. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa mallinnettiin järveä, johon vapautettiin pieni joukko GM-kaloja. Loppupäätelmänä todettiin GM-kalojen johtavan alkuperäisen terveen kalalajin sukupuuttoon 40 vuoden sisällä, vaikka villien kalojen alkuperäinen populaatio oli 30-kertainen GM-kalapopulaatioon nähden. Kyseessä on vain yksi esimerkki mallinnetusta tilanteesta, mutta villin kalalajin sukupuuttoon johtavat piirteet GM-kaloissa (suurempi koko joka johti korkeampaan parittelumenestykseen villiin lajiin verrattuna) ovat yleisiä muissakin GM-lajeissa ja -risteymissä.

Kesy hanhi ja merihanhi ©Sari Holopainen

Toimenpidesuunnitelmien, joilla ongelmat ratkaistaan, tulisi olla tapauskohtaisia. Risteytymisestä kärsivät (ala)lajit kokevat usein myös muunlaista stressiä, kuten elinoloja heikentäviä ympäristömuutoksia (makeanveden saastuminen tai vanhojen metsien katoaminen). Näiden vuoksi lajit ovat alttiita uusille vieraslajeille. Alkuperäinen populaatio saattaa olla liian stressaantunut tai heikentynyt kestääkseen uuden ongelman. Suojelulliset toimenpiteet voivat olla aiheellisia joissain tapauksissa ja turhia toisissa tilanteissa.

GM-lajit ovat eri tarina. Emme tiedä miten geenimanipulointi vaikuttaa lajeihin; kuinka pitkään GM-populaatiot säilyvät elinkelpoisina luonnossa, kuinka helposti ne siirtävät lisättyä perintöainesta villeihin populaatioihin jne. Nämä ovat suuria kysymyksiä kun mietitään lajien vaikutuksia ekosysteemeihin ja kestävään maatalouteen, joista myös ihminen on täysin riippuvainen.

Suojelkaa vesiä kaloilta!

Kirjoittanut: Petri Nummi

Otsikko voi vaikuttaa kummalliselta, mutta siinä on mieltä kun tarkastellaan luonnon monimuotoisuutta. On nimittäin monia eliöitä, jotka eivät tule toimeen vesissä, joissa on kaloja saalistamassa. Meikäläisistä otuksista hyvä esimerkki on vesilisko eli manteri.

Mantereita tapaa keväiseen kutuaikaan ojista ja lammikoista, joissa ei ole kaloja ainakaan suurempia määriä. Manterinpoikaset nousevat maalle vasta 3-4 kuukauden kulutta kuoriutumisesta, joten manterin kutuveden täytyy olla suhteellisen pysyvä.

Vesilisko eli manteri pyrkii välttämään kalaisia vesistöjä elinympäristönään. © Mia Vehkaoja

Sammakonpojat sen sijaan kehittyvät parissa kuukaudessa. Sammakko l. ruskosammakko voi siis kutea myös kausikosteikoihin, joista niistäkin kalat puuttuvat. Sammakko pärjää paremmin myös kalaisissa vesissä rehevän rantakasvillisuuden suojissa. Niinpä sille on edelleen tarjolla enemmän ympäristöjä kuin manterille.

Pulaa ympäristöistä

Sammakkoeläinten ympäristöt ovat huvenneet kosteikkojen kuivatuksen myötä, mutta niitä on myös vähennetty kalaistutuksin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen länsiosien 16 000 vuoristojärvestä 95 prosentissa ei alun perin ollut kaloja, mutta nykyään niistä on säilynyt kalattomina vain alle puolet.
Myös Euroopassa kalojen istutus on nähty kansalaishyveenä. Eteläisessä Euroopassa muun muassa alppivesilisko on rajusti vähentynyt vieraskalojen istutusten seurauksena. Siellä lähes puolet aiemmin kalattomista vesistä on kultakalan ja vieraiden lohikalojen valtaamia – Montenegrossa kalattomia ei ole jäljellä laisinkaan.

Sammakkoeläimet eivät ole ainoita kaloista kärsiviä. Länsi-Yhdysvaltojen järvissä havaittiin, että kalat ratkaisivat myös selkärangattomien yhteisökoostumuksen. Joitain vesiluteita ja sukeltajakuoriaisia tavattiin vain kalattomista järvistä, ja monet ryhmät olivat runsaampia niissä. Luteiden ja kuoriaisten lisäksi kalat rajoittavat sudenkorentojen esiintymistä.

Hoidon tarpeita

Kalat vaikuttavat vesiekosysteemissä niin voimakkaasti, että tämä tulee tietyn tyyppisten kosteikkojen hoidossa ottaa huomioon. Esimerkiksi lintuja hoidettaessa kannattaa kalat pyrkiä pitämään kosteikolta poissa.

Kausikosteikot ovat yleensä kalattomia kuivumisriskin vuoksi. © Mia Vehkaoja

Samoin sammakkoeläimille ja kaloille alttiille selkärangattomille täytyy turvata kalattomia vesiä. Niinpä kalattomille paikoille ei ole syytä harkitsemattomasti kuskata sen enempää kotimaisia ahvenia kuin vieraita hopearuutanoitakaan.

Lisälukemista:
Selkärangattomat ja kalattomat vedet (engl.)

Euroopan vesiliskot ja kalaistutusten haitat (engl.)