Se ui ja vaakkuu kuin sinisorsa, mutta näyttääkö se sinisorsalta?

Tässä on sinisorsa. Se on meille kaikille tuttu perussorsa puistojen lammikoista. Sinisorsan vaakkuminenkin kuulostaa juuri niin perussorsamaiselta kuin sorsa vain voi kuulostaa.

Värikäs sinisorsaparvi on monelle tuttu kaupunkien puistoista. Koirailla on vihreä pää ja keltainen nokka, naaraat ovat ruskean harmaita ja oranssinokkaisia. Siiven sininen laikku löytyy molemmilta sukupuolilta.

Ikä ja vuodenaika muuttavat sorsaa

Aina sinisorsa ei näytä siltä kuin ylläolevassa kuvassa. Koiraan päälaki ei ole aina vihreä, eikä naaraskaan ole aina vaatimattoman ruskean harmaa. Riippuen sorsan iästä, vuoden vaiheesta tai geeneistä, sorsa voi näyttää vähän erilaiselta. Untuvikkona sinisorsa näyttää hyvin samalta kuin muidenkin puolisukeltajien poikaset. Nopeasti se kuitenkin kehittää lajityypillisiä piirteitä, ja esimerkiksi nuorella koiraalla päälaki alkaa hohtaa vihreää jo ennen kuin kaikki poikasuntuva on tippunut. Kesäpukuiselta koiraalta vihreä päälaki puuttuu kokonaan ja koiras näyttää paljolti naaraalta. Silloin keltainen nokka on hyvä tunnusmerkki koiraasta.

Nuoren sinisorsakoiraan selkää peittää vielä untuva, mutta päälaella välkehtii jo tuttu vihertävä kiilto. Kesäpuvussaan kaikki sinisorsat ovat ruskeita. Hohtavan keltainen nokka kuitenkin paljastaa tämän yksilön koiraaksi.

Nokka paljastaa sukupuolen

Sinisorsan elämään kuuluvien normaalien elämänvaiheiden lisäksi joskus törmää erilaisiin sinisorsiin, joiden puku on muuntunut joko geneettisistä tai hormonaalisista syistä.

Vaalea sinisorsanaaras.

Eläimillä ovat tyypillisiä ulkomuodon erilaiset variaatiot. Sinisorsilla värimuunnelmat ovat melko yleisiä ja varsinkin kaupungeissa erikoisia yksilöitä havaitaan usein. Esimerkiksi sinisorsanaaraat saattavat syntyä vaaleiksi mutaatioiden takia. Mutaatiot voivat toimia monella tapaa aiheuttaen muutoksia joko pigmentin synnyssä tai sen ilmenemisessä. Haalistuneen väriset sinisorsat tuottavat väripigmenttiä, mutta höyhenissä väri ilmenee muuntuneena. Mikäli melaniinipigmenttiä ei synny ollenkaan, tulee yksilöstä albiino eli kokonaan valkoinen.

Sinisorsilla värimuunnokset ovat verrattain yleisiä. Syiksi epäillään muun muassa erikoisen väristen lintujen selviytymistä kaupunkiympäristöissä, joissa petoja on vähemmän ja toisaalta myös sinisorsien laajamittaisella jalostuksella saattaa olla syynsä. Jalostetut erikoisen näköiset linnut levittävät geenejään myös luonnonpopulaatioihin.

 

Erikoisen näköinen koiras sinisorsaparvessa saattaakin itseasiassa olla naaras. Kuvissa näkyy interseksuaalisia sinisorsanaaraita tavallisten sinisorsien seurassa. Juhlapukuaan vaihtavat koiraat näyttävät vähän samalta, mutta tässäkin tapauksessa nokan väri on hyvä vinkki sorsan todellisen sukupuolen määrittämiseen. Lisäksi nämä molemmat kuvat on otettu keskellä talvea, jolloin koirailla ei ole enää juhlapuvun vaihto kesken.

Sinisorsan sukupuolen määrittämisessä nokka on tärkeässä roolissa, sillä nokan väri säilyy koiraalla keltaisena ja naaraalla oranssi-laikukkaana vuodenajasta riippumatta. Nokka voi myös paljastaa interseksuaalin naaraan. Ne ovat yksilöitä, jotka ilmentävät sekä naaraan että koiraan ulkoasua. Syitä voi olla kaksi: naaraan hormonien tuotanto on joko häiriintynyt, eli naarashormonit jäävät testosteronin varjoon, tai yksilö on aidosti intersukupuolinen omaten sekä naaraan että koiraan ominaisuuksia. Hormonit säätelevät yksilön ulkoasua, ja testosteronin vaikutus näkyykin yleensä naaraan koirasmaisesssa höyhenpuvussa. Sen sijaan nokan väri ei ole niin herkkä hormonaaliselle säätelylle ja säilyttää siksi naaraalle tyypillisen oranssin sävyn.

Neljä luontaisesti erinäköistä sinisorsaa samassa talvehtimisparvessa Järvenpäässä.

Hybridisorsat

Sinisorsaparvissa saattaa nähdä myös sinisorsaristeymiä. Sorsat ovat keskenään lähisukulaisia, joten risteymiä tunnetaan useita. Sinisorsien tiedetään risteytyneen esimerkiksi tavien, haapanoiden, jouhisorsien sekä nokisorsien kanssa. Risteymät ovat kuitenkin melko harvinaisia, sillä jokaiselle sorsalajille on kehittynyt lajikohtaisia tapoja ja piirteitä, jotka toimivat esteinä risteytymiselle. Joskus raja-aidat kuitenkin kaatuvat, ja syntyy hybridiyksilöitä. Nämä ilmentävät yleensä piirteitä molemmista emolajeista, eivätkä siksi ole erityisen menestyksekkäitä lisääntyjiä: niiden tavat ja piirteet eivät ole yleensä houkuttelevia emolajien edustajien mielestä.

Risteytyminen saattaa aiheuttaa monenlaisia ongelmia, joista pahin on toisen lajin ajautuminen sukupuuttoon. Aikaisemmin Amerikassa eri alueilla elävien sinisorsan ja nokisorsan esiintymisalueiden liikkuminen päällekkäin on ajanut nokisorsan ahdinkoon. Se risteytyy helposti sinisorsan kanssa, joka on tehokas lisääntyjä. Harvinaisten, varsinkin saarilla eristäytyneinä elävien lajien sekoittuminen sinisorsaan vaarantaa lajin oman geenipuhtauden. Esimerkiksi havaijinsorsan risteytyminen saarille tuotujen sinisorsien kanssa uhkaa ajaa lajin sukupuuttoon. Lajin säilyminen riippuukin nyt suojelutoimista, joiden tavoitteena on hävittää saarilta kaikki sinisorsat ja risteymät.

Se näyttää ankalta

Sinisorsia jalostetaan yleisesti ja siitä onkin olemassa huomattava määrä erilaisia variaatioita. Kaikkien tuntema valkoinen ankka on sekin muunnos sinisorsasta. Joskus näitä jalostettuja sinisorsia pääsee luontoon ja ne voivat lisääntyä siellä luonnonvaraisen kannan seassa. Eteläisen ja keskisen Euroopan puistoissa onkin tavallisista nähdä erikoisia sorsia, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän sinisorsaa. Vieraan geeniaineksen määrä luonnonvaraisessa sinisorsapopulaatiossa vähenee pohjoista kohti.

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Lähteet & lue lisää:

Pär Söderquist: Large-Scale Releases of Native Species: the Mallard as a Predictive Model System

Harry J. Lehdon kuvia interseksuaaleista sinisorsanaaraista

Pekka Sarvelan kuvia sinisorsan värimuunnoksista

Suomen Luonto: Vaaleita on moneksi

Ducks Unlimited: Waterfowl Hybrids

Geneettinen saastuminen – lajin hyödyksi vai haitaksi

Kaikilla elävillä eliöillä on geenejä, eli perinnöllistä tietoa joka siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Tämä perinnöllinen tieto siirtyy populaatiosta toiseen geenivirtojen kautta. Geenivirrat ovat normaali keino siirtää perinnöllistä ainesta saman lajin populaatioiden välillä, ylläpitäen samalla geneettistä monimuotoisuutta. Perinnöllinen monimuotoisuus parantaa populaatioiden terveyttä ja taudinkestävyyttä.

Geenivirrat voivat joskus levitä lajien välillä tai epänormaaleissa tilanteissa. Tätä ilmiötä kutsutaan geneettiseksi sekoittumiseksi, tai negatiivisemmin geneettiseksi saastumiseksi. Ilmiö itsessään ei ole automaattisesti huono asia. Esimerkiksi läheiset alalajit saattavat joskus saada jälkeläisiä, joita kutsutaan hybrideiksi. Hybridisaatio voi monipuolistaa perinnöllistä ainesta, nopeuttaa yksilöiden kasvua lisätä taudinkestävyyttä. Ongelmat syntyvät vasta kun läheiset (ala)lajit jotka eivät ennen ole olleet kosketuksissa toisiinsa tapaavat, tai kun geneettisesti muunneltujen eliöiden perinnöllinen materiaali pääsee esteettä leviämään villeihin populaatioihin. Tämänkaltainen geneettiinen saastuminen voi aiheuttaa vakavia vahinkoja yksittäisille lajeille tai kokonaisille ekosysteemeille.

Tunnistamaton sorsalintu ©Sari Holopainen

Hybridisaatio on vaarallista lajeille, joiden yksilömäärät ovat pieniä. Erityisesti tapauksissa, joissa vieraslaji tai kesytetty alalaji hitaasti tukahduttaa ja heikentää alkuperäisen lajin perinnöllisyyttä. Sinisorsa (Anas platyrhynchos) on esimerkki yleisestä lajista, joka herkästi parittelee muiden sorsalajien kanssa. Pohjois-Amerikassa puolestaan esiintyy hyvin harvinainen täpläpöllö (Strix occidentalis), joka risteytyy huomattavasti yleisemmän amerikanviirupöllön (Strix varia) kanssa. Molemmissa tapauksissa harvinainen laji harvinaistuu entisestään. Monen mielestä tällainen geneettinen saastuminen tulisi estää kaikin tavoin. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä normaalista evoluutiosta, ja on vaikea päättää mikä on järkevää suojelua ja mikä turhaa sekaantumista luonnon kiertokulkuun.

Geneettinen saastuminen on huolestuttavampaa kun geenimanipuloitujen (GM)eliöiden geenivirta siirtyy villeihin populaatioihin, esim. kun GM viljojen siitepöly pölyttää lähialueiden villejä ei-GM-yksilöitä. Näiden geenivirtojen vaikutukset ovat tuntemattomia alkuperäisissä populaatioissa. Tuhoa voi tapahtua myös ekosysteemitasolla, esimerkiksi GM-maissin on todettu merkittävästi lisäävän monarkkiperhosen toukkien kuolleisuutta. Tämä vuorostaan vaikuttaa negatiivisesti paikallisten lintulajien ravinnonsaantiin, vähentäen näiden pesintäonnistumista ja yksilömääriä.

Alalajien risteytymistä tapahtuu jatkuvasti luonnossa. GM-eliöitä sen sijaan ei tavata luonnossa muuta kuin ihmisen toimesta.

GM eliöiden jälkeläiset saattavat olla vähemmän elinkelpoisia, mutta tämä ei estä niitä leviämästä luonnossa helposti. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa mallinnettiin järveä, johon vapautettiin pieni joukko GM-kaloja. Loppupäätelmänä todettiin GM-kalojen johtavan alkuperäisen terveen kalalajin sukupuuttoon 40 vuoden sisällä, vaikka villien kalojen alkuperäinen populaatio oli 30-kertainen GM-kalapopulaatioon nähden. Kyseessä on vain yksi esimerkki mallinnetusta tilanteesta, mutta villin kalalajin sukupuuttoon johtavat piirteet GM-kaloissa (suurempi koko joka johti korkeampaan parittelumenestykseen villiin lajiin verrattuna) ovat yleisiä muissakin GM-lajeissa ja -risteymissä.

Kesy hanhi ja merihanhi ©Sari Holopainen

Toimenpidesuunnitelmien, joilla ongelmat ratkaistaan, tulisi olla tapauskohtaisia. Risteytymisestä kärsivät (ala)lajit kokevat usein myös muunlaista stressiä, kuten elinoloja heikentäviä ympäristömuutoksia (makeanveden saastuminen tai vanhojen metsien katoaminen). Näiden vuoksi lajit ovat alttiita uusille vieraslajeille. Alkuperäinen populaatio saattaa olla liian stressaantunut tai heikentynyt kestääkseen uuden ongelman. Suojelulliset toimenpiteet voivat olla aiheellisia joissain tapauksissa ja turhia toisissa tilanteissa.

GM-lajit ovat eri tarina. Emme tiedä miten geenimanipulointi vaikuttaa lajeihin; kuinka pitkään GM-populaatiot säilyvät elinkelpoisina luonnossa, kuinka helposti ne siirtävät lisättyä perintöainesta villeihin populaatioihin jne. Nämä ovat suuria kysymyksiä kun mietitään lajien vaikutuksia ekosysteemeihin ja kestävään maatalouteen, joista myös ihminen on täysin riippuvainen.