Sorsan metsästyksen kestävyydestä ei voida sanoa Pohjois-Euroopassa juuri mitään

Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiin tietoa metsästettävän kannan koosta ja sen tuotosta, kuin myös metsästyssaaliin määrästä. Euroopassa nämä tilastoinnit ovat kuitenkin puutteellisia. Sorsakantojen koosta on vain talviaikainen suuria epävarmuuksia sisältävä arvio. Ainoastaan Suomessa ja Tšekissä havainnoidaan kansallisella tasolla sorsien vuosittainen poikuetuotto ja ainoastaan Tanskassa kerätään vuosittain siipinäytteitä metsästetystä sorsista. Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa. Jonkinlainen saalistilastointi on lähes kaikissa maissa, mutta se on usein hyvin puutteellista ja menetelmät vaihtelevat maittain, mikä tekee vertailusta hankalaa.

Vain Suomi toteuttaa kansalliset vuosittaiset poikuelaskennat Itä-Atlantin muuttoreitillä (East-Atlantic flyway).

 

Kaikki yksilöt eivät ole populaation kasvun kannalta yhtä merkityksellisiä. Nuoria lintuja kuolee paljon ennen kuin ne saavuttavat lisääntymisiän. Vanha lintu onkin populaatiolle arvokkaampi kuin nuori. Siksi metsästys kannattaa kohdentaa nuoriin lintuihin. Mikäli lisääntymiskausi on ollut huono, on nuoria lintuja populaatiossa vähän suhteessa vanhoihin lintuihin. Tällöin metsästyssaaliin pitäisi olla pienempi, mikäli tavoitteena on kestävä metsästys, eikä kannan kasvumahdollisuuksiin haluat puuttua.

Siivistä voidaan sorsilla määrittää lajin lisäksi ikä ja sukupuoli.

Sekä Suomi että Tanska kuuluvat Itä-Atlantin muuttoreitille (East-Atlantic flyway). Suomessa syntyneet sorsat muuttavat usein Tanskan kautta tai pysähtyvät sinne talvehtimaan. Juuri julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin, heijastuuko sorsien poikuetuoton vaihtelu Suomen tai Tanskan metsästyssaaliissa tai saaliin ikäjakaumassa. Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmea yleisesti metsästettävää lajia: tavia, haapanaa ja telkkää.

Tanskassa on käynnissä jatkuva siipinäytekeräys ja Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa.

Suomessa saalismäärät vaihtelivat telkän kohdalla vuosittaisen poikuetuoton mukaan, mikä on metsästyksen kestävyyden kannalta hyvä tulos. Vastaavasti telkän poikuemäärän kasvu näytti olevan suuntaa-antavasti yhteydessä nuorten osuuteen siipinäytteissä. Suomen siipinäyteaineisto on kuitenkin vain kuusi vuotta pitkä, joten tulokset ovat sen osalta hyvin epävarmoja. Tavin ja haapanan osalta vastaavaa yhteyttä ei löytynyt. Tanskassa haapanasaalis kuitenkin kasvoi, kun nuoria lintuja oli saaliissa paljon. Sitä mikä on kestävä saalismäärä, ei tässä tutkimuksessa voitu tarkastella. Suomen poikuelaskennat kuitenkin osoittavat laskevaa trendiä kaikilla näillä lajeilla ja samalla aikavälillä myös metsästyssaaliit ovat laskeneet. Vastaavasti Tanskassa tavin ja haapanan saalismäärät ovat pysyneet vakaina, mutta telkkäsaalis on laskenut sielläkin.

Tutkimus osoitti, kuinka vaikeaa nykyisillä tiedoilla on arvioida sorsanmetsästyksen kestävyyttä edes osalla muuttoreittiä, Pohjois-Euroopassa. Suomen poikuetuotto ei näkynyt Tanskan tai edes Suomen saalismäärässä tai -jakaumassa. Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiinkin tietoa populaatioiden muutosta, sekä lisääntymismenestyksestä laajemmalla alueella ja saaliin jakautumisesta muuttoreitin varrella.

Lue lisää:

Holopainen ym. 2018. Associations between duck harvest, hunting wing ratios and measures of reproductive output in Northern Europe. European Journal of Wildlife Research

Mainokset

Majavan alkuliemi

Kaikki elämä maapallolla on lähtöisin vedestä, niin sanotusta alkuliemestä. Vedessä tapahtuvat kemialliset reaktiot synnyttivät tapahtumaketjun, jonka tuloksena maapallolle alkoi kehittyä elämää. Elämän pääasialliset ainesosat koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta.

 

Majavat toimivat pohjoisen pallonpuoliskon vesistöjen alkuliemen keittäjänä. Pohjoisella vyöhykkeellä vesistöt ovat suurimmaksi osaksi hyvin vähäravinteisia ja karuja. Vähäravinteinen vesistö tarkoittaa, ettei siinä elä monipuolista kasvi- ja eläinlajistoa eli se tarjoaa elinympäristön hyvin rajalliselle määrälle lajeja. Vähäravinteisuuden taustalla on vesistön kemiallinen koostumus. Vähäravinteisissa vesistöissä veteen on liuenneena vain niukasti erilaisia orgaanisia yhdisteitä (orgaaninen = hiili-hiiliyhdiste).

 

Majavan luoma tulva muuttaa vähäravinteisen vesistön vaikuttamalla vesistön veden kemiaan. Majavan rakentama pato nostattaa tulvan ympäröivään maaekosysteemiin. Noussut vesi huuhtoo maalta erilaisia aineita vesistöön. Suurin osa aineista on peräisin elävistä eliöistä, pääosin kasveista.

Majava muuttaa toiminnallaan vesistön veden kemiaa. © Sari Holopainen

Kasvit koostuvat erilaisista proteiineista, rasvoista ja hiilihydraateista, joiden pääasiallisia kemiallisia aineosia ovat hiili, vety ja happi; elämän keskeiset aineosat. Vesistöön siis huuhtoutuu majavan padon rakennuksen toimesta paljon hiiltä, vetyä sekä jossain määrin fosforia.

 

Vesistössä hiili on usein liuenneessa muodossa, jota kutsutaan kansainvälisesti lyhenteellä DOC (dissolved organic carbon). Majavan padottua vesistön liuenneen hiilen pitoisuus kasvaa huomattavasti. Majavan vaikutus hiileen ei kuitenkaan ole pysyvä, vaan hiilen määrä palautuu vähitellen, noin 4-6 vuoden kuluessa tulvan alkamisesta, alkuperäiseen pitoisuuteensa. Maalta huuhtoutunut hiili varastoituu pikkuhiljaa vesistön pohjaan sekä se voi myös vapautua ilmakehään hiilidioksidin ja metaanin muodoissa.

 

Majavan synnyttämän runsasravinteisen alkuliemen johdosta vesistössä tapahtuu tapahtumaketju, jonka seurauksena vesistöön voi kehittyä hyvin monipuolinen kasvi- ja eläinlajisto. Majavan vaikutukset näkyvät ravintoverkon eri tasoilla. Orgaanista hiiltä ja muita ravinteita hyödyntävät kasviplankton ja vesikasvillisuus, mikä vuorostaan hyödyttää esimerkiksi vesiselkärangattomia ja sammakoiden nuijapäitä. Vesiselkärangattomien runsastuminen puolestaan tuo runsaasti ravintoa kaloille ja sorsien poikasille. Pohjoisen pallonpuoliskon vähäravinteiset vesistöt muuttuvat majavan toiminnan seurauksena vesilajistollisiksi keitaiksi.

Lisätietoa majavavesistöjen veden kemian muutoksista Vehkaoja ym. (2015). Spatiotemporal dynamics of boreal landscapes with ecosystem engineers: beavers influence the biogeochemistry of small lakes. Biogeochemisty.

Kaikki kolot eivät ole samanarvoisia

Kevään (lopputalven) koittaessa metsissä käy kuhina. Koloissa pesivät eläimet etsivät sopivia puiden onkaloita, jonne asettua munimaan ja kasvattamaan jälkeläisiä. Onkalot tarjoavat vakaan ympäristön, jossa pesintä onnistuu.

Wetland ecology group_onkalo vanhassa lehmuksessa

Luonnon onkalot ovat usein vanhoissa paksuissa puissa, jolloin onkalon lämpötila säilyy tasaisempana kuin ulkolämpötila. ©Elina Peuhu

Matkassa on vain yksi mutka. Puiden onkaloita syntyy yleensä vanhoihin ja vähintäänkin lahoihin puihin, mutta metsätalous yksipuolistaa puuston rakennetta. Yhä harvempi puu kasvaa metsänhoitosuosituksia vanhemmaksi, eli metsissämme on vähemmän suurikokoisia, ikääntyviä puita, johon lahosieni voi iskeytyä kovertamaan. Puunkoloista on huutava pula. Tätä ongelmaa on pyritty ratkomaan linnunpöntöillä. Ajatus on yksinkertainen: kuka tahansa voi rakentaa pöntön ja ripustaa sen omaan (tai luvan kanssa toisen) metsään paikkaamaan onkalopulaa. Näin on saatu joidenkin kolopesijöiden kannat nousuun, muun muassa kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) ja talitiainen (Parus major) ovat hyötyneet pöntöistä.

Olisi mukava ajatella, että ongelma on ratkaistu, tai ainakin ratkaistavissa mikäli pönttöjen määrä nostettaisiin riittäväksi. Mutta tilanne ei ole näin yksinkertainen. Linnunpönttöjen toimivuutta on tutkittu useaan otteeseen. Aiemminkin on havaittu, että onkaloiden ja pönttöjen mikroilmastot eroavat toisistaan lämpötilan ja kosteuden suhteen. Tämän eron osoittivat viimeisimpänä Wroclavin yliopiston tutkijat, jotka lisäksi

Wetland Ecology Group_kettukusu

Kettukusu on australialainen puiden onkaloissa pesivä nisäkäs. Kuva: Wikimedia Commons. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Brush_tail_possum_4-colour_corr.jpg. By user:benjamint444 modified by Tony Wills [GFDL

todistivat, että nämä erot ajavat viitatiaisen (Poecile palustris), joka on heidän tutkimuslajinsa, valitsemaan luonnon onkalon linnunpönttöä mieluummin. Tutkimus tehtiin kahdessa metsikössä, jossa toisessa oli tarjolla rajaton määrä luonnon onkaloita ja toisessa ainoastaan linnunpönttöjä. Viitatiaiset suosivat luonnon onkaloita, joiden paksut seinämät puskuroivat onkaloa ulko-olosuhteilta. Linnut eivät ole ainoita luonnon onkaloiden suosijoita; esimerkiksi kettukusu (Trichosurus vulpecula) ja jotkin lepakot suosivat pesäpaikakseen luonnon koloja niiden tasaisemman sisäilmaston vuoksi.

Wroclawin yliopiston tutkimuksessa linnunpönttöjen sisälämpötila vaihteli merkitsevästi enemmän kuin luonnon onkaloissa. Lisäksi pönttöjen sisälämpötila muuttui samaan tahtiin kuin ulkoilman lämpötila. Lämpötila pöntöissä voikin kesällä nousta vaarallisen korkeaksi poikasten terveyden kannalta, ja laskea luonnon onkaloita alemmas talvella, jolloin monet pikkulinnut käyttävät onkaloita suojautuakseen pakkaselta.

Pönttöjen sisäilman kosteus on lisäksi keskimäärin alhaisempaa luonnon onkaloihin verrattuna. Riittävä kosteus on tarpeen, tosin kosteuden nousu liian korkeaksi voi lisätä homeenkasvua onkaloissa. Pönttöjen alhaisempi kosteus voi rohkaista ampiaisia (Vespidae) tai kartanokimalaisia (Bombus hypnorum) pesimään pöntöissä. Myös kirppujen (Siphonaptera) määrä voi lisääntyä kuivassa ja lämpimässä, eli kilpailijoiden ja ulkoloisien määrä voi kasvaa.

Toisin sanoen, rakenteellisesta näkökulmasta pöntöt ja luonnon onkalot eivät korvaa toisiaan ja kaikki lajit eivät suostu asettumaan pönttöihin. Valtaosa rakennetuista linnunpöntöistä ovat ns. standardimallia, eli ne ovat toistensa kopioita koon ja lentoaukon halkaisijan suhteen. Todellisuudessa standardimallinen linnunpönttö soveltuu varsin rajalliselle määrälle kolopesijöitä, eli parasta olisi säilyttää vanhat lahoavat puut, joiden onkalot eivät ole koskaan samankokoisia. Oman pihan lahopuut

Wetland ecology group_Pystyynkuollut puu

Tikat kovertavat onkaloita pystyynkuolleisiin tai lahoaviin puihin. ©Stella Thompson

kannattaa ainakin säästää; puun voi aina katkaista muutaman metrin korkeudelta pökkelöksi, jolloin siitä ei ole tulevaisuudessakaan vaaraa rakennuksille. Koivupökkelöllä voi saada jopa pesämateriaaleistaan nirson hömötiaisen (Poecile montanus) pesimään pihapiirissään.

Seuraavaksi paras vaihtoehto on varmistaa pönttömallien monimuotoisuus, eli rakentaa pönttöjä, jotka soveltuvat myös esimerkiksi leppälinnuille (Phoenicurus phoenicurus), pöllöille (Strigidae), vaativammille tiaisille, ja jopa liito-oraville (Pteromys volans). Linnunpöntön rakentamisessa voi tällöin joutua kikkailemaan jonkin verran, mutta tämä on ainoa keino maksimoida pesimäpaikat käsitellyissä metsissä. Ideoita pönttömalleille voi ammentaa netistä, muun muassa Pinterestissä on valtava määrä erilaisia pönttömalleja. Täytyy kuitenkin pitää mielessä Birdlife Suomen pöntön rakennusohjeet, eli netistä löytyneitä malleja tulee soveltaa niin, että ne ovat mahdollisimman turvallisia. Myös pöntön sijoittelulla on väliä; puuston lehvästöllä on suojaava vaikutus ja keinopönttöjen lämpötila säilyy siksi lehvästön suojissa tasaisempana kuin paahteisessa paikassa.

Wetland_Ecology_Group_Vehkaoja_Mia_sinitiainen_kurkistaa_linnunpönttö

Sinitiainen on ahkera linnunpönttöjen hyödyntäjä. ©Mia Vehkaoja

Yksi mahdollinen tapa viedä keinopönttöjen kanssa kikkailu seuraavalle tasolle on lisätä niihin eristävää materiaalia. Jäljitelläkseen luonnon kolojen mikroilmastoa australialaiset tutkijat vertasivat keskenään kolmea keinopönttöihin asennettua lämpöeristettä tai lämpöä heijastavaa materiaalia. Koepönttöihin asennetut polystyreenilevyt ylläpitivät tasaisimman lämpötilan vuorokauden ympäri. Yhden polystyreenipöntön sisälämpötila oli lähes kuusi astetta alempi kuin ulkolämpötila. Polystyreenipöntöt pitivät myös yöllä sisälämpötilan korkeampana eristämättömiin pönttöihin verrattuna, kun pöntöissä pidettiin lämpöä tuottava tyyny, joka jäljitteli pöntössä yöpyvää lintua. Tutkimuksessa pöntön eristyksellä oli merkitsevämpi vaikutus kuin pöntön sijoittamisella varjoon tai valoisaan paikkaan. Ympäristön ja pönttöjen hengittävyyden kannalta olisi kuitenkin järkevämpää käyttää jotain eristevillan kaltaista tuotetta kuten ekovillaa. Ja muistaa, että tutkimuksen polystyreenipönttöjenkin lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin luonnon onkaloissa, eli mitkään rakenteelliset jipot eivät täysin kykene korvaamaan luonnon onkaloiden katoamista.

Eläinmaailman vaeltajat – susi ja supikoira taittavat matkaa halki Euroopan

Omaa reviiriään etsivät petoeläimet voivat liikkua pitkiäkin matkoja kumppania ja tyhjää sekä tarpeet täyttävää aluetta etsien. Samalla ne tulevat helposti levittäyneiksi alueille, joilla niitä ei ole ennen tavattu, tai joista ne ovat jostain syystä aikoinaan kadonneet. Euroopassa on menossa tällä hetkellä parikin erityyppistä petolajin alueiden valloitusta: susi on palaamassa entisille asuinalueilleen, kun taas vieraslaji supikoira valloittaa uusia elinalueita.

Suomen susikanta on lähihistoriassa keskittynyt Itä-Suomeen, mutta vahvan kauriskannan ansiosta susi on saanut jalansijan myös Länsi-Suomesta.

Susi metsästettiin suuresta osasta Suomea sukupuuttoon 1900-luvun alussa ja sama kohtalo sudella oli myös monissa muissa Euroopan maissa. Itäisessä Euroopassa susia säilyi ja suojelun ansiosta laji on nyt palaamassa eurooppalaiseen luontoon. Tanskassa sudet lisääntyivät nyt ensimmäistä kertaa 200 vuoteen. Viimeisenä susi palasi Belgiaan viime talvena. Suomen lähihistoriassa susia esiintyi lähinnä idässä, mutta nyt ne ovat tekemässä paluuta myös Länsi- ja Etelä-Suomeen tiheiden kauriskantojen houkuttelemana. Susien liikkumisen määrästä on esitetty epäilyjä, mutta tutkimusten mukaan sudet ovat varsin tehokkaita vaeltajia. Jopa susia paljon pienemmät supikoirat voivat liikkua pantatutkimusten mukaan satoja kilometrejä vain kuukausien aikana.

Pienikokoinen supikoira taivaltaa yllättävän pitkiä matkoja.

Supikoira levisi Suomeen Neuvostoliiton läntisistä osista, jonne sitä istutettiin turkiseläimeksi. Supikoirien liikkeistä on saatu tietoja esimerkiksi satelliittipantojen avulla. Lapissa GPS-pannoilla on varustettu niin sanottuja Judas-supikoiria. Supikoira vaeltaa, kunnes löytää kumppanin ja jää paikalleen. Tämän jälkeen kumppani lopetetaan ja Judas-supikoira jatkaa taas vaellustaan. Pannat ovat paljastaneet supikoirien kykenevän yllättävän pitkiin vaelluksiin. Kittilän Sirkassa pannoitettu supikoira teki alkuvuodesta 2016 reippaan Lapin vaelluksen kiertäen Lemmenjoen kansallispuistossa ja koukaten myös Urho Kekkosen kansallispuistoon. Yhteensä 600 km vaellus päätyi takaisin Kittilän Sirkkaan alle puolen vuoden päästä lähdöstä. Supikoiralle vesistötkään eivät ole este, vaan se liikkuu sujuvasti pitkiä matkoja uimalla. Saaristossa pannoitetut supikoirat uivat näppärästi saarelta toiselle, eivätkä kaihda suuremmallekaan selälle lähtemistä. Seurannat antavat arvokasta tietoa supikoiran kannanhallintaan. Haitalliseksi vieraslajiksi määritellyn supikoiran leviämistä Euroopassa yritetään estää ja esimerkiksi Lapin Judas-supikoirien avulla pyritään torppaamaan lajin levittäytyminen Ruotsiin ja Norjaan. Esimerkiksi Norjan rannikolle päästessään supikoiralla voisi olla tuhoisa vaikutus merilintukolonioissa.

Sudet hävitettiin Tanskasta vuonna 1813, mutta vuonna 2017 siellä tavattiin taas lisääntyvä lauma. Tämä susi elää Kööpenhaminan eläintarhassa.

Jos lyhytjalkainen supikoira pystyy vaeltamaan satoja kilometrejä, sitä paljon isompi susi taittaa helposti vieläkin pidempiä matkoja. Esimerkiksi Saksassa Berliinin eteläpuolella pannoitetut sudet ovat kiertäneet Eurooppaa laajasti. Eräs pantasusi tavattiin parin vuoden päästä Pohjois-Tanskassa. Linnuntietä matkaa uudelle elinalueelle tuli yli 700 km. Toinen pannoitettu susi vaelsi puolessa vuodessa Vilnaan. Tutkijat laskivat suden kävelleen matkallaan ainakin 1500 km, päätyen linnuntietä noin 800 km päähän pannoituspaikasta. Kuukaudessa susi taittoi parhaimmillaan yli 750 km (vertailukohtana: vastaava matka on Hangosta Rovaniemelle, tai Joensuusta Kokkolaan ja takaisin). Mikäli tämän suden pannoituspaikan ympärille piirretään 800 km säteinen ympyrä, katetaan iso osa keskistä ja eteläistä Eurooppaa. Ympyrän pohjoisreuna ulottuu lähes Tukholmaan, itäinen osuu Vilnaan, läntinen Pariisiin ja eteläinen pitkälti Rooman eteläpuolelle. Eurooppaan palaaville susille välimatkat eivät siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaan yksi susi voisi teoriassa kävellä yhden vuoden aikana Euroopan laidalta toiselle.

Lähteet ja lue lisää:

Fiona Schönfeld: Return of Wolves to Germany – distribution, population dynamics and conflicts. Hochschule Weihenstephan-Triesdorf. Game and Wildlife Habitat Management Course 2014.

Marko Svensberg: Pohjoismainen supikoirahanke. Luonnon- ja Riistanhoidon Säätiön kevätinfo 2018.

Yhteispohjoismainen supikoirahanke Life+

SEIS – Supikoiran etenemiselle Lapissa

Supikoirien tullimies ylläpitää ”Salpalinjaa” Suomen ja Ruotsin rajalla – linja on vielä pitänyt. YLE Helmikuu 2017

Pioneering wolf becomes first sighted in Belgium for a century. The Guardian Tammikuu 2018

Kuka hiippailee sorsan pesällä?

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

”Alussa ovat sorsa, pesä ja muna. Niitä vaanivat monet pedot, joiden tunnistamiseen nykytekniikka tuo uutta varmuutta, kirjoittaa Sari Holopainen.”

Lue Nesslingin blogista Sarin kirjoitus sorsien pesäpedoista.

Avunantoa vai riskin välttelyä

Sosiaalisilla hyönteisillä tunnetaan monia taudinaiheuttajia, eikä ole tavatonta, että tiiviissä yhdyskunnassa leviää samanaikaisesti useampia tauteja. Lievä altistuminen yhdelle taudille ei välttämättä lisää yksilön riskiä kuolla, mutta se lisää yksilön riskiä sairastua samanaikaisesti toiseen tautiin. Tällaiset supertartunnaksi kutsutut tuplataudit koituvat merkitsevästi useammin yksilön kohtaloksi.

Sosiaalisilla hyönteisillä on erityisen tarkkaa millä tavoin taudinaiheuttajien leviäminen estetään yhdyskunnan sisällä. Näillä lajeilla on aiemmin havaittu sairaiden yksilöiden auttamista, mutta myös aggressiivista käytöstä tartunnansaaneita kohtaan. Sairaita yksilöitä voidaan auttaa puhdistamalla, eli sukimalla näitä taudinaiheuttajien poistamiseksi. Jotkin lajit lisäksi tuottavat kehossaan antimikrobisia aineita. Muurahaiset voivat levittää näitä kemikaaleja tartunnansaaneiden yksilöiden päälle mm. nostamalla kehonsa sisäistä painetta ja suihkuttamalla kemikaaleja paineen avulla ympäristöönsä. Aggressiivinen käytös puolestaan ilmenee sairaan yksilön puremisena ja raahaamisena, jolla yritetään estää taudinaiheuttajan leviäminen syvemmälle yhdyskuntaan poistamalla sairas yksilö yhdyskunnasta.

wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_ants

Muurahaiset ovat sosiaalisia hyönteisiä, joiden yhdyskunnissa voi olla kymmeniä tuhansia yksilöitä © Sari Holopainen

Itävaltalaiset tutkijat suorittivat Lasius neglectus -lajin muurahaisilla kokeen, jossa he siirsivät muurahaisyhdyskunnan joukkoon sairaita yksilöitä, ja tutkivat pesäkumppaneiden reaktioita. Laji on lähisukua sokerimuurahaisellemme (Lasius niger). Tutkijat käyttivät tartunnanaiheuttajina kahta eri sienilajia. Tartutetut muurahaiset oireilivat ainoastaan lievästi. Pesässä oli lisäksi terveitä kontrolliyksilöitä. Tartutetut muurahaiset saattoivat siis tavata yhdyskunnassa täysin terveitä yksilöitä, muurahaisia jotka sairastivat samaa tautia kuin yksilö itse, tai yksilöitä joiden taudinaiheuttaja oli eri sieni. Kontrolliyksilöt puolestaan tapasivat joko toisia terveitä yksilöitä tai jompaankumpaan tautiin sairastuneita muurahaisia. Tutkijat halusivat nähdä vaikuttaako aiempi tartunta muurahaisten käytökseen tavatessaan sairaan yksilön, ja vaikuttaako taudinaiheuttajan eri- tai samalajisuus yksilön käytökseen.

Kyseinen muurahaislaji ei ole yleensä aggressiivinen pesäkumppaneitaan kohtaan. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että sairas yksilö alkoi usein purra ja raahata kohtaamaansa lajikumppania, mikäli tämäkin oli taudinkantaja. Terveet muurahaiset eivät reagoineet saastuneeseen yksilöön näin voimakkaasti. Sairaat muurahaiset lisäksi suihkuttivat useammin toisia sairaita muurahaisia kuin terveet pesäkumppanit. Suihkutus oli yleisempää, kun tartunta oli eri sienen aiheuttamaa kuin mitä yksilö itse sairasti. Yksilöt sukivat puolestaan useammin sairaita yksilöitä, jotka kantoivat samaa tautia kuin yksilö itse.

Toisin sanoen, sairaat yksilöt ovat aggressiivisempia toisia taudinkantajia kohtaan, mutta samalla ne muovaavat käyttäytymistään tilanteen mukaan valitakseen itselleen turvallisimman puhdistuskeinon. Puhdistustapa määräytyy sen mukaan, onko kohdatulla muurahaisella sama vai eri tauti kuin yksilöllä. Sukimisen yhteydessä yksilöt ovat lähekkäin, mutta jos kumpikin sairastaa samaa tautia, ei uuden tartunnan riski ole vakava. Suihkutusta voi puolestaan tehdä kauempaa, jolloin yksilöt säästyvät lähikontaktilta. Näin valmiiksi sairaat yksilöt voivat välttyä sairastumasta supertartuntaan, joka olisi todennäköisesti kohtalokkaampaa kuin yhden taudin sairastaminen.

Tutkijat myös totesivat riskinvälttelyn tuottavan tulosta, sillä lievästi sairaat yksilöt onnistuivat usein välttämään supertaudin. Kumpikin yksilö siis hyötyy muovautuvasta käyttäytymisestä. Tämä on erityisen tärkeää sosiaalisille hyönteisille tiiviissä yhdyskunnissa, joissa sairaita yksilöitä ei voi vältellä.

Tautien puhdistaminen ei ole ainoa tapa jolla yhdyskuntahyönteiset auttavat toisiaan. Viimeisin esimerkki ilmiöstä tuli saksalaistutkijoilta, jotka havaitsivat erään afrikkalaisen muurahaislajin (Megaponera analis) yksilöiden hoitavan loukkaantuneita nuolemalla niitä. Muurahaisten syljen oletetaan sisältävän antimikrobisia aineita, jotka edistävät paranemista. Lajin yksilöt hyökkäävät usein termiittikekoihin, eli loukkaantumisriski on suuri. Terveiden muurahaisten on tehtävä päätös auttavatko loukkaantuneen yksilön takaisin omaan pesään missä vammoja voi yrittää hoitaa. Samalla terveiden yksilöiden riski loukkaantua kuitenkin kasvaa. On kuitenkin yhdyskunnan etu hoitaa mahdollisimman monia yksilöitä.

YouTube-videolla terveet yksilöt nuolevat loukkaantunutta muurahaista

Paras ystävä tutkimusapuna

Koira on ollut ihmisen paras ystävä kymmeniä tuhansia vuosia. Ystävämme on matkustanut puolestamme avaruuteen (Laika-koira ensimmäinen elävä olento avaruudessa), vartioinut kotejamme, toiminut metsästysapuna, auttanut huumerikollisuuden kitkemisessä sekä kadonneitten ihmisten etsimisessä ja osallistunut syöpäkasvaimien seulontaan. Älykäs ja monipuolinen kumppanimme on jälleen jalkautunut uudeksi hyödyksi ja tueksi.

Koirat on otettu avuksi myös ekologisen tutkimustiedon keräämistoimintaan. Suomen Luonnonvarakeskus alkoi hyödyntämään kanalintukoiria Lapin riekkolaskennoissa 10 vuotta sitten (v. 2008). Aiemmin riekkolaskennat tehtiin ihmisvoimin riistakolmio- ja poikuelaskennoilla, mutta nyt laskenta-avuksi on otettu kanalintukoiria.

Kanalintukoirat ovat avustaneet suomalaisia tutkijoita riekkokantojen laskennoissa vuodesta 2008 lähtien. © Veli-Matti Väänänen

Kanakoiralaskennoissa Lappi jaetaan 45 alueeseen ja näille alueille perustetaan yhteensä 171 laskentakaistaa. Kokonaisuudessaan koirien avulla lasketaan riekkoja (Lagopus lagopus) 670 kilometriltä. Yleensä laskentakaistalla työskentelee kaksi laskijaa; toinen ohjaa koiraa ja toinen pitää linjaa ja laskee keskilinjalta kaikki havaittavat riekot. Linjastolla työskentelee aina vain yksi koira, vaikkakin koiria voi olla mukana useampia.

Koiran tarkoituksena on nostaa linnut ylös lentoon, jonka jälkeen ne lasketaan ja niistä määritetään ikä ja sukupuoli. Lisäksi laskijan tehtävänä on arvioida parven lähtöpaikan keskipiste. Tällä menetelmällä saadaan määritettyä riekoille yksilötiheydet. Viimeisimmässä laskennassa Suomen riekkotiheys oli noin 7,5 yksilöä per neliökilometri. On kuitenkin huomattava, että riekkokannat vaihtelevat suuresti. Kannanvaihtelu perustuu pääasiassa poikastuotannon vaihteluun. Riekkokannat voivat vaihdella kymmenistä tuhansista muutamaan sataan tuhanteen Lapin alueella.

Lapin riekkokantoja lasketaan kanalintukoirien avulla. © Veli-Matti Väänänen

Suomi tulee hieman jälkijunassa tämän laskentamenetelmän hyödyntämisessä, sillä Ruotsi ja Norja ovat hyödyntäneet kanakoiralaskentaa jo 1990-luvulta lähtien. Laskennoissa käytettävien koirien vaatimuksena on kokemus. Kokemuksella tarkoitetaan kokemusta lintujen ylösnostoon, ei niinkään menestystä kanalintukokeissa. Lintujen ylösnostokokemusta koirille on yleensä karttunut metsästystilanteissa. Kanalintukoirat on jalostettu ja koulutettu lintujen havaitsemiseen ja ylösnostoon. Tutkimuksen kannalta rodulla ei sinänsä ole väliä, mutta kanalintukoirarodut ovat käyttöominaisuuksiltaan soveltuvimpia.