Koillisväylä on auki sorsille

Allihaahka (Polysticta stelleri) on näyttävä sorsalaji, jonka perinteiset talvehtimisalueet ovat sijainneet Itämerellä. 1990-luvulla laji herätti suurta huolta biologeissa, sillä talvilintulaskennat osoittivat allihaahkakannan alkaneen romahtaa hälyttävästi. Tarkemmissa tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että allihaahkapopulaation kadon syynä ei ollutkaan kannan pieneneminen, vaan lajin talvehtimisalueen siirtyminen. Iso osa linnuista oli alkanut talvehtia Barentsin- ja Karanmerellä Pohjois-Venäjällä Itämeren sijaan. Hyppäyksen on mahdollistanut ilmastomuutos, jonka takia Koillisväylä on nyt auki, myös sorsille.

Suomen rannikolla jäitä on joinakin talvina vain sisäsaaristossa.

Allihaahkan esimerkki osoittaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat haasteet luonnonsuojelulle ja tutkimukselle. Juuri julkaistun tutkimukseen mukaan ilmastonmuutos paitsi uhkaa monia eläinlajeja, se myös haastaa kykymme havainnoida populaatioita, sillä ne voivat siirtyä aivan uusille alueille, missä kantoja ei ole perinteisesti seurattu.

Muutokset talviluonnossa ovat olleet erityisen merkittäviä Pohjois-Euroopassa, jossa merijää on huvennut viimeisten 15–20 vuoden aikana. Merijää on ohentunut ja kadonnut myös laajoilta alueilta arktisia merialueita. Esimerkiksi Barentsinmeren lämpötila on noussut (4,9˚C vuosikymmenessä sitten vuoden 1989), minkä vuoksi yhä suuremmat alueet ovat talvisin jäättömiä. Sorsille tämä tarkoittaa uusia käyttökelpoisia elinalueita, jotka aikaisemmin olivat tukevasti jäässä.

Tukkasotka on yksi lajeista, jotka eivät syksyn tullen enää välttämättä muutakaan etelään, vaan lajia tavataan yhä suuremmassa määrin Suomen vesillä.

Sama ilmiö on havaittu myös Itämerellä. Suomen, Ruotsin ja Viron rannikoilla talvehtii yhä enemmän tukkasotkia (Aythya ferina), telkkiä (Bucephala clangula) ja isokoskeloita (Mergus merganser). Ne hyödyntävät sulana pysyvät matalan meren alueet, jotka ovat tarjoutuneet niiden käytettäväksi.

Uusien pohjoisten alueiden valtaukseen liittyy kuitenkin kysymyksiä. Sorsien on pystyttävä hyödyntämään lyhyt valoisa aika tai ruokailemaan pimeässä. Sorsat kuitenkin vaikuttaisivat sopeutuvan pimeyteen ja jo nyt monet lajit talvehtivat kaamostalvessa esimerkiksi Grönlannin rannikolla.

Sorsia talvehtii myös kaupunkien sulissa.

Merisorsien laskennat ovat haastavia, sillä merellä oleilevat parvet on laskettava ilmasta käsin. Vuonna 2016 Itämerellä organisoitiin kattava sorsalaskenta ilmasta ja laskenta on tarkoitus uusia vuonna 2020. Voi kuitenkin olla, että huomattava osa sorsista on tuolloin jo kadonnut Itämereltä ja siirtynyt Venäjän arktisille alueille talvehtimaan. Lintulaskentojen luotettavuuden kannalta ilmiö on hankala. On vaikea arvioida populaatioiden kehityssuuntaa, jos niiden talvehtimisalueet muuttuvat. Näin ollen laskettavaksi tulevien lintujen määrä hämärtyy. Monet vesilintukannat ovat taantuneet ilmeisesti heikentyneen poikastuoton ja vääristyneen sukupuolijakauman takia. Olisikin tärkeää pystyä erottamaan toisistaan talvehtimisalueissa tapahtuvat muutokset oikeista populaation koon muutoksista. Merisorsien luotettava laskeminen vaatiikin entistä enemmän kansainvälistä yhteistyötä. Sorsien laskeminen kaamoksen aikaan merellä on kuitenkin haastavaa ja lajien erottaminen toisistaan saattaa olla mahdotonta.

 

Lue lisää:

Fox A.D., Nielsen R. D. & Petersen I. 2019. Climate-change not only threatens bird populations but also challenges our ability to monitor them. Ibis 161

Screen J. A. & Simmonds I. 2010. Increasing fall‐winter energy loss from the Arctic Ocean and its role in Arctic temperature amplification. GEOPHYSICAL RESEARCH LETTERS 37

Mainokset

Kovakuoriaiset ja limasienet – yhdessä ikuisesti

Limasienet ovat itiöiden avulla lisääntyviä eliöitä. Aiemmin ne luokiteltiin sieniksi, mutta nykyisen geeniteknologian avulla on todettu, että limasienet ovat kehittyneet amebojen kanssa samasta kehityslinjasta ja siis eivät kuulu sieniin ollenkaan. Limasienten ja kovakuoriaisten yhteiselolla on pitkä historia. Tämän historian tuloksena on kehittynyt Agathidium –ryhmä, joka on suurin tunnettu limasienten itiöemää ravintonaan käyttävä kovakuoriaissuku. Korukeräpallokas (Agathidium pulchellum) on kyseisen suvun yksi harvinaisimmista ja huonoiten tunnetuimmista eurooppalaisista lajeista. Laji on erittäin pieni, alle neljän millimetrin mittainen. Sen kovettuneet etusiivet (elytra) ovat sydämenmuotoiset ja mustat, ja se on Suomessa luokiteltu uhanalaiseksi lajiksi. Korukeräpallokkaan pääasiallinen isäntälaji on Trichia decipiens limasieni.

 

Vastavuoroisesti Trichia decipiens limasieni on yleinen laji Suomessa ja muualla maailmalla. Kyseinen limasieni on riippuvainen lahopuusta. Sille kelpaavat niin kuolleet havu- kuin lehtipuutkin. Korukeräpallokas on erikoistunut lahopuuvaltaisiin ympäristöihin ja erityisesti vanhoihin kuusimetsiin. Aiemmin korukeräpallokkaan luultiin suosivan puulajeista haapaa, mutta lajin mieltymyksiä on tarkennettu uudemmilla tutkimuksilla. Uhanalaisten lajien suojelu ja hoito voi olla tehokasta vain silloin kun suojeltavan lajin biologia ja elinympäristövaatimukset tunnetaan.

 

Kuhmossa tehty tutkimus pyrki selvittämään kaikki limasienilajit, joilla korukeräpallokas elää. Tutkimuksessa haluttiin lisäksi selvittää millä puulajeilla kovakuoriaislajin aiemmin tunnettu pääasiallinen isäntälaji T. decipiens kasvaa ja kykeneekö korukeräpallokas elämään talousmetsissä. Kuhmon metsät ovat pääosin mäntyvaltaisia sekä voimakkaasti metsätalouden paineen alla. Metsätalouden vaikutuksesta Kuhmon metsistä ovat hävinneet vanhat luonnontilaiset metsät. Tutkimukseen oli valittu vain kuusivaltaisia metsiä, joissa vähintään puolet pinta-alasta sijoittui luonnonsuojelualueelle ja toinen puolisko talousmetsään. Limasieni- ja kovakuoriaiskartoitusten lisäksi tutkijat määrittivät jokaisen puulajin osalta kokonaislahopuumäärän, lahopuiden lahonneisuusasteen sekä esiintymistiheyden.

 

Tutkimuksessa havaittiin luonnonsuojelualueilta kaiken kaikkiaan 26 limasienilajia, joista T. decipiens oli kaikista yleisin laji. Kyseinen limasienilaji löytyi useimmiten kuuselta (65 %), mutta sitä esiintyi myös koivuilla, haavalla ja männyllä sekä yhdellä lepällä. T. decipiens on mieltynyt suuriin maalahopuihin, jotka ovat edenneet lahoamisessaan keskivaiheille. Korukeräpallokasta löydettiin vain yhdeltä limasienilajilta; T. decipiensiltä, mutta korukeräpallokkaalle ei kelvannut mikä tahansa T. decipiens, vaan vain sellaiset, jotka kasvoivat kuusella, koivulla taikka haavalla. Lisäksi korukeräpallokasta löydettiin vain luonnonsuojelualueilta, vaikkakin yksi yksilö oli eksynyt talousmetsän puolelle. Tosin tätä talousmetsää ei ollut hoidettu perinteisesti. Korukeräpallokkaan esiintymistä rajoitti vielä lisää sen mieltymys korkeaan lahopuutiheyteen. Lahopuuta piti olla metsässä vähintään 30 kuutiota hehtaarilla. Tällaisiin lahopuumääriin päästään Suomessa vain luonnonsuojelualueilla.

 

Fennoskandian talousmetsien keskimääräinen lahopuumäärä on 2-10 kuutiota hehtaarilla. T. decipiens puolestaan tarvitsee elinympäristössään vähintään 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla, joten lahopuumäärä rajoittaa kyseisen limasienen esiintymistä talousmetsissä. Talousmetsissä limasienen itiöt eivät löydä levittäytymisympäristöjä. Korukeräpallokkaan ja limasieni T. decipiensin tutkimusten haasteena on kummankin lajin erittäin pieni koko sekä se, että ne elävät kuolleiden puiden kuoren ja kaarnan alla, mikä tekee niistä hyvin vaikeasti havaittavia.

Puumat ekosysteemi-insinööreinä

Biologit ympäri maailmaa ovat tottuneet kuulemaan esitelmiä siitä, kuinka majava toimii luonnon ekosysteemi-insinöörinä. Majavan nostattama tulva edesauttaa lukuisten lajien selviytymistä pohjoisen karussa luonnossa. Moni biologi on myös kuullut, kuinka sudet hyödyttävät puro- ja jokilaaksojen kasvillisuutta vähentämällä laiduntavien kauriiden ja hirvien määrää. Nyt ekosysteemi-insinöörien näyttämölle on noussut aivan uusi laji: puuma (Puma concolor).

 

Puuma on Amerikan mantereilla elävä kissaeläin, jonka elinalue on kaikista alueen maaeläimistä laajin. Sen elinalue ulottuu Kanadan pohjoisimmista territorioista, kuten Yukonista, aina Etelä-Amerikan Andeille saakka. Puumat ovat hyvin kaikkiruokaisia petoja. Niille kelpaavat niin hyönteiset kuin suuret hirvieläimet, kuten hirvet ja biisonit. Yleensä puumat eivät jaksa syödä suuria saaliitaan kokonaan, vaan jättävät jälkeensä puoliksi syötyjä raatoja.

puuma_habitaatti3

Puuman elinalue on laajin kaikista Amerikan mantereiden maaeläimistä. Kuvassa tyypillistä puuman elinympäristöä Teksasissa.

Juuri nämä hylätyt raadot ovat puumien luoma ekosysteemi. Monet kovakuoriaiset hyödyntävät raatoja jossain tai useammassa elämänvaiheessaan. Yleisiä elämänvaiheita, joissa raadot nousevat tärkeiksi, liittyvät esimerkiksi lisääntymiseen, kuten paritteluun, munintaan ja toukkien kehitykseen. Pohjois-Amerikassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että erityisesti puumien tappamat suuret eläimet ovat tärkeitä niin kovakuoriaisille kuin pienille raadonsyöjäselkärankaisille, kuten opossumille, supikoiralle ja pesukarhulle.

puuma_habitaatti

Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa tehdään vuosittain yli 150 puumahavaintoa.

Yksi puuma tappaa viikossa keskimäärin 1,4 eläintä ja tuottaa noin 38 kilon edestä raatoja. Suurin osa kovakuoriaislajeista ja –yksilöistä valloittaa raadon ensimmäisen viikon sisällä sen kuolemasta. Runsaimpana puumien tuottamissa raadoissa esiintyy Thanatophilus lapponicus –lajia (”pohjoinen raatokuoriainen”). Kokonaisuudessaan puuman tuottamista raadoista löydettiin 215 eri kovakuoriaislajia.

puuma_habitaatti2

Big Bendin kansallispuiston 8000 hehtaarin alueella elää reilu 20 puumaa.

Mielenkiintoista on, että puumien tuottamissa raadoissa ei esiinny vain raatokuoriaisia, vaan niistä löytyy myös täysin kasvisravintoon suuntautuneita lajeja. Esimerkiksi kärsäkkäitä (Curculionidae) esiintyy puumien raadoissa huomattavasti. Tämä saattaa johtua siitä, että puumien saaliit ovat pääosin kasvinsyöjiä. Kuoleman jälkeen kasvinsyöjien mahan sisältö (eriasteisesti sulanut kasviravinto) houkuttaa paikalle myös kärsäkkäitä.

kärsäkäs

Amerikkalaiset tutkijat havaitsivat yllätyksekseen, että puuman jättämissä raadoissa esiintyi huomattavasti kärsäkkäitä (kuvassa), jotka ovat kasvinsyöjiä.

Huippupedon toimiminen ekosysteemi-insinöörinä asettaa sen populaation säätelylle haasteita. Jos huippupedon määrää pyritään tarkoituksen mukaisesti vähentämään taikka kokonaan poistamaan alueelta, aiheuttaa se haasteita siitä riippuvaisten eläinten selviytymiselle. Puuman tapauksessa huippupedon katoaminen vähentää lukuisten kovakuoriaislajien yksilömääriä. Nämä kovakuoriaiset tuottavat myös ekosysteemipalveluita. Ilman hajottajia (eläin- ja kasvimateriaalin) maapallo hukkuisi kuolleeseen ainekseen.

Lisätietoa: Barry J.M. ym. 2018: Pumas as ecosystem engineers: ungulate carcasses support beetle assemblages in the Greater Yellowstone Ecosystem. Oecologia

Sorsan metsästyksen kestävyydestä ei voida sanoa Pohjois-Euroopassa juuri mitään

Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiin tietoa metsästettävän kannan koosta ja sen tuotosta, kuin myös metsästyssaaliin määrästä. Euroopassa nämä tilastoinnit ovat kuitenkin puutteellisia. Sorsakantojen koosta on vain talviaikainen suuria epävarmuuksia sisältävä arvio. Ainoastaan Suomessa ja Tšekissä havainnoidaan kansallisella tasolla sorsien vuosittainen poikuetuotto ja ainoastaan Tanskassa kerätään vuosittain siipinäytteitä metsästetystä sorsista. Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa. Jonkinlainen saalistilastointi on lähes kaikissa maissa, mutta se on usein hyvin puutteellista ja menetelmät vaihtelevat maittain, mikä tekee vertailusta hankalaa.

Vain Suomi toteuttaa kansalliset vuosittaiset poikuelaskennat Itä-Atlantin muuttoreitillä (East-Atlantic flyway).

 

Kaikki yksilöt eivät ole populaation kasvun kannalta yhtä merkityksellisiä. Nuoria lintuja kuolee paljon ennen kuin ne saavuttavat lisääntymisiän. Vanha lintu onkin populaatiolle arvokkaampi kuin nuori. Siksi metsästys kannattaa kohdentaa nuoriin lintuihin. Mikäli lisääntymiskausi on ollut huono, on nuoria lintuja populaatiossa vähän suhteessa vanhoihin lintuihin. Tällöin metsästyssaaliin pitäisi olla pienempi, mikäli tavoitteena on kestävä metsästys, eikä kannan kasvumahdollisuuksiin haluat puuttua.

Siivistä voidaan sorsilla määrittää lajin lisäksi ikä ja sukupuoli.

Sekä Suomi että Tanska kuuluvat Itä-Atlantin muuttoreitille (East-Atlantic flyway). Suomessa syntyneet sorsat muuttavat usein Tanskan kautta tai pysähtyvät sinne talvehtimaan. Juuri julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin, heijastuuko sorsien poikuetuoton vaihtelu Suomen tai Tanskan metsästyssaaliissa tai saaliin ikäjakaumassa. Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmea yleisesti metsästettävää lajia: tavia, haapanaa ja telkkää.

Tanskassa on käynnissä jatkuva siipinäytekeräys ja Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa.

Suomessa saalismäärät vaihtelivat telkän kohdalla vuosittaisen poikuetuoton mukaan, mikä on metsästyksen kestävyyden kannalta hyvä tulos. Vastaavasti telkän poikuemäärän kasvu näytti olevan suuntaa-antavasti yhteydessä nuorten osuuteen siipinäytteissä. Suomen siipinäyteaineisto on kuitenkin vain kuusi vuotta pitkä, joten tulokset ovat sen osalta hyvin epävarmoja. Tavin ja haapanan osalta vastaavaa yhteyttä ei löytynyt. Tanskassa haapanasaalis kuitenkin kasvoi, kun nuoria lintuja oli saaliissa paljon. Sitä mikä on kestävä saalismäärä, ei tässä tutkimuksessa voitu tarkastella. Suomen poikuelaskennat kuitenkin osoittavat laskevaa trendiä kaikilla näillä lajeilla ja samalla aikavälillä myös metsästyssaaliit ovat laskeneet. Vastaavasti Tanskassa tavin ja haapanan saalismäärät ovat pysyneet vakaina, mutta telkkäsaalis on laskenut sielläkin.

Tutkimus osoitti, kuinka vaikeaa nykyisillä tiedoilla on arvioida sorsanmetsästyksen kestävyyttä edes osalla muuttoreittiä, Pohjois-Euroopassa. Suomen poikuetuotto ei näkynyt Tanskan tai edes Suomen saalismäärässä tai -jakaumassa. Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiinkin tietoa populaatioiden muutosta, sekä lisääntymismenestyksestä laajemmalla alueella ja saaliin jakautumisesta muuttoreitin varrella.

Lue lisää:

Holopainen ym. 2018. Associations between duck harvest, hunting wing ratios and measures of reproductive output in Northern Europe. European Journal of Wildlife Research

Majavan alkuliemi

Kaikki elämä maapallolla on lähtöisin vedestä, niin sanotusta alkuliemestä. Vedessä tapahtuvat kemialliset reaktiot synnyttivät tapahtumaketjun, jonka tuloksena maapallolle alkoi kehittyä elämää. Elämän pääasialliset ainesosat koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta.

 

Majavat toimivat pohjoisen pallonpuoliskon vesistöjen alkuliemen keittäjänä. Pohjoisella vyöhykkeellä vesistöt ovat suurimmaksi osaksi hyvin vähäravinteisia ja karuja. Vähäravinteinen vesistö tarkoittaa, ettei siinä elä monipuolista kasvi- ja eläinlajistoa eli se tarjoaa elinympäristön hyvin rajalliselle määrälle lajeja. Vähäravinteisuuden taustalla on vesistön kemiallinen koostumus. Vähäravinteisissa vesistöissä veteen on liuenneena vain niukasti erilaisia orgaanisia yhdisteitä (orgaaninen = hiili-hiiliyhdiste).

 

Majavan luoma tulva muuttaa vähäravinteisen vesistön vaikuttamalla vesistön veden kemiaan. Majavan rakentama pato nostattaa tulvan ympäröivään maaekosysteemiin. Noussut vesi huuhtoo maalta erilaisia aineita vesistöön. Suurin osa aineista on peräisin elävistä eliöistä, pääosin kasveista.

Majava muuttaa toiminnallaan vesistön veden kemiaa. © Sari Holopainen

Kasvit koostuvat erilaisista proteiineista, rasvoista ja hiilihydraateista, joiden pääasiallisia kemiallisia aineosia ovat hiili, vety ja happi; elämän keskeiset aineosat. Vesistöön siis huuhtoutuu majavan padon rakennuksen toimesta paljon hiiltä, vetyä sekä jossain määrin fosforia.

 

Vesistössä hiili on usein liuenneessa muodossa, jota kutsutaan kansainvälisesti lyhenteellä DOC (dissolved organic carbon). Majavan padottua vesistön liuenneen hiilen pitoisuus kasvaa huomattavasti. Majavan vaikutus hiileen ei kuitenkaan ole pysyvä, vaan hiilen määrä palautuu vähitellen, noin 4-6 vuoden kuluessa tulvan alkamisesta, alkuperäiseen pitoisuuteensa. Maalta huuhtoutunut hiili varastoituu pikkuhiljaa vesistön pohjaan sekä se voi myös vapautua ilmakehään hiilidioksidin ja metaanin muodoissa.

 

Majavan synnyttämän runsasravinteisen alkuliemen johdosta vesistössä tapahtuu tapahtumaketju, jonka seurauksena vesistöön voi kehittyä hyvin monipuolinen kasvi- ja eläinlajisto. Majavan vaikutukset näkyvät ravintoverkon eri tasoilla. Orgaanista hiiltä ja muita ravinteita hyödyntävät kasviplankton ja vesikasvillisuus, mikä vuorostaan hyödyttää esimerkiksi vesiselkärangattomia ja sammakoiden nuijapäitä. Vesiselkärangattomien runsastuminen puolestaan tuo runsaasti ravintoa kaloille ja sorsien poikasille. Pohjoisen pallonpuoliskon vähäravinteiset vesistöt muuttuvat majavan toiminnan seurauksena vesilajistollisiksi keitaiksi.

Lisätietoa majavavesistöjen veden kemian muutoksista Vehkaoja ym. (2015). Spatiotemporal dynamics of boreal landscapes with ecosystem engineers: beavers influence the biogeochemistry of small lakes. Biogeochemisty.

Kaikki kolot eivät ole samanarvoisia

Kevään (lopputalven) koittaessa metsissä käy kuhina. Koloissa pesivät eläimet etsivät sopivia puiden onkaloita, jonne asettua munimaan ja kasvattamaan jälkeläisiä. Onkalot tarjoavat vakaan ympäristön, jossa pesintä onnistuu.

Wetland ecology group_onkalo vanhassa lehmuksessa

Luonnon onkalot ovat usein vanhoissa paksuissa puissa, jolloin onkalon lämpötila säilyy tasaisempana kuin ulkolämpötila. ©Elina Peuhu

Matkassa on vain yksi mutka. Puiden onkaloita syntyy yleensä vanhoihin ja vähintäänkin lahoihin puihin, mutta metsätalous yksipuolistaa puuston rakennetta. Yhä harvempi puu kasvaa metsänhoitosuosituksia vanhemmaksi, eli metsissämme on vähemmän suurikokoisia, ikääntyviä puita, johon lahosieni voi iskeytyä kovertamaan. Puunkoloista on huutava pula. Tätä ongelmaa on pyritty ratkomaan linnunpöntöillä. Ajatus on yksinkertainen: kuka tahansa voi rakentaa pöntön ja ripustaa sen omaan (tai luvan kanssa toisen) metsään paikkaamaan onkalopulaa. Näin on saatu joidenkin kolopesijöiden kannat nousuun, muun muassa kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) ja talitiainen (Parus major) ovat hyötyneet pöntöistä.

Olisi mukava ajatella, että ongelma on ratkaistu, tai ainakin ratkaistavissa mikäli pönttöjen määrä nostettaisiin riittäväksi. Mutta tilanne ei ole näin yksinkertainen. Linnunpönttöjen toimivuutta on tutkittu useaan otteeseen. Aiemminkin on havaittu, että onkaloiden ja pönttöjen mikroilmastot eroavat toisistaan lämpötilan ja kosteuden suhteen. Tämän eron osoittivat viimeisimpänä Wroclavin yliopiston tutkijat, jotka lisäksi

Wetland Ecology Group_kettukusu

Kettukusu on australialainen puiden onkaloissa pesivä nisäkäs. Kuva: Wikimedia Commons. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Brush_tail_possum_4-colour_corr.jpg. By user:benjamint444 modified by Tony Wills [GFDL

todistivat, että nämä erot ajavat viitatiaisen (Poecile palustris), joka on heidän tutkimuslajinsa, valitsemaan luonnon onkalon linnunpönttöä mieluummin. Tutkimus tehtiin kahdessa metsikössä, jossa toisessa oli tarjolla rajaton määrä luonnon onkaloita ja toisessa ainoastaan linnunpönttöjä. Viitatiaiset suosivat luonnon onkaloita, joiden paksut seinämät puskuroivat onkaloa ulko-olosuhteilta. Linnut eivät ole ainoita luonnon onkaloiden suosijoita; esimerkiksi kettukusu (Trichosurus vulpecula) ja jotkin lepakot suosivat pesäpaikakseen luonnon koloja niiden tasaisemman sisäilmaston vuoksi.

Wroclawin yliopiston tutkimuksessa linnunpönttöjen sisälämpötila vaihteli merkitsevästi enemmän kuin luonnon onkaloissa. Lisäksi pönttöjen sisälämpötila muuttui samaan tahtiin kuin ulkoilman lämpötila. Lämpötila pöntöissä voikin kesällä nousta vaarallisen korkeaksi poikasten terveyden kannalta, ja laskea luonnon onkaloita alemmas talvella, jolloin monet pikkulinnut käyttävät onkaloita suojautuakseen pakkaselta.

Pönttöjen sisäilman kosteus on lisäksi keskimäärin alhaisempaa luonnon onkaloihin verrattuna. Riittävä kosteus on tarpeen, tosin kosteuden nousu liian korkeaksi voi lisätä homeenkasvua onkaloissa. Pönttöjen alhaisempi kosteus voi rohkaista ampiaisia (Vespidae) tai kartanokimalaisia (Bombus hypnorum) pesimään pöntöissä. Myös kirppujen (Siphonaptera) määrä voi lisääntyä kuivassa ja lämpimässä, eli kilpailijoiden ja ulkoloisien määrä voi kasvaa.

Toisin sanoen, rakenteellisesta näkökulmasta pöntöt ja luonnon onkalot eivät korvaa toisiaan ja kaikki lajit eivät suostu asettumaan pönttöihin. Valtaosa rakennetuista linnunpöntöistä ovat ns. standardimallia, eli ne ovat toistensa kopioita koon ja lentoaukon halkaisijan suhteen. Todellisuudessa standardimallinen linnunpönttö soveltuu varsin rajalliselle määrälle kolopesijöitä, eli parasta olisi säilyttää vanhat lahoavat puut, joiden onkalot eivät ole koskaan samankokoisia. Oman pihan lahopuut

Wetland ecology group_Pystyynkuollut puu

Tikat kovertavat onkaloita pystyynkuolleisiin tai lahoaviin puihin. ©Stella Thompson

kannattaa ainakin säästää; puun voi aina katkaista muutaman metrin korkeudelta pökkelöksi, jolloin siitä ei ole tulevaisuudessakaan vaaraa rakennuksille. Koivupökkelöllä voi saada jopa pesämateriaaleistaan nirson hömötiaisen (Poecile montanus) pesimään pihapiirissään.

Seuraavaksi paras vaihtoehto on varmistaa pönttömallien monimuotoisuus, eli rakentaa pönttöjä, jotka soveltuvat myös esimerkiksi leppälinnuille (Phoenicurus phoenicurus), pöllöille (Strigidae), vaativammille tiaisille, ja jopa liito-oraville (Pteromys volans). Linnunpöntön rakentamisessa voi tällöin joutua kikkailemaan jonkin verran, mutta tämä on ainoa keino maksimoida pesimäpaikat käsitellyissä metsissä. Ideoita pönttömalleille voi ammentaa netistä, muun muassa Pinterestissä on valtava määrä erilaisia pönttömalleja. Täytyy kuitenkin pitää mielessä Birdlife Suomen pöntön rakennusohjeet, eli netistä löytyneitä malleja tulee soveltaa niin, että ne ovat mahdollisimman turvallisia. Myös pöntön sijoittelulla on väliä; puuston lehvästöllä on suojaava vaikutus ja keinopönttöjen lämpötila säilyy siksi lehvästön suojissa tasaisempana kuin paahteisessa paikassa.

Wetland_Ecology_Group_Vehkaoja_Mia_sinitiainen_kurkistaa_linnunpönttö

Sinitiainen on ahkera linnunpönttöjen hyödyntäjä. ©Mia Vehkaoja

Yksi mahdollinen tapa viedä keinopönttöjen kanssa kikkailu seuraavalle tasolle on lisätä niihin eristävää materiaalia. Jäljitelläkseen luonnon kolojen mikroilmastoa australialaiset tutkijat vertasivat keskenään kolmea keinopönttöihin asennettua lämpöeristettä tai lämpöä heijastavaa materiaalia. Koepönttöihin asennetut polystyreenilevyt ylläpitivät tasaisimman lämpötilan vuorokauden ympäri. Yhden polystyreenipöntön sisälämpötila oli lähes kuusi astetta alempi kuin ulkolämpötila. Polystyreenipöntöt pitivät myös yöllä sisälämpötilan korkeampana eristämättömiin pönttöihin verrattuna, kun pöntöissä pidettiin lämpöä tuottava tyyny, joka jäljitteli pöntössä yöpyvää lintua. Tutkimuksessa pöntön eristyksellä oli merkitsevämpi vaikutus kuin pöntön sijoittamisella varjoon tai valoisaan paikkaan. Ympäristön ja pönttöjen hengittävyyden kannalta olisi kuitenkin järkevämpää käyttää jotain eristevillan kaltaista tuotetta kuten ekovillaa. Ja muistaa, että tutkimuksen polystyreenipönttöjenkin lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin luonnon onkaloissa, eli mitkään rakenteelliset jipot eivät täysin kykene korvaamaan luonnon onkaloiden katoamista.

Eläinmaailman vaeltajat – susi ja supikoira taittavat matkaa halki Euroopan

Omaa reviiriään etsivät petoeläimet voivat liikkua pitkiäkin matkoja kumppania ja tyhjää sekä tarpeet täyttävää aluetta etsien. Samalla ne tulevat helposti levittäyneiksi alueille, joilla niitä ei ole ennen tavattu, tai joista ne ovat jostain syystä aikoinaan kadonneet. Euroopassa on menossa tällä hetkellä parikin erityyppistä petolajin alueiden valloitusta: susi on palaamassa entisille asuinalueilleen, kun taas vieraslaji supikoira valloittaa uusia elinalueita.

Suomen susikanta on lähihistoriassa keskittynyt Itä-Suomeen, mutta vahvan kauriskannan ansiosta susi on saanut jalansijan myös Länsi-Suomesta.

Susi metsästettiin suuresta osasta Suomea sukupuuttoon 1900-luvun alussa ja sama kohtalo sudella oli myös monissa muissa Euroopan maissa. Itäisessä Euroopassa susia säilyi ja suojelun ansiosta laji on nyt palaamassa eurooppalaiseen luontoon. Tanskassa sudet lisääntyivät nyt ensimmäistä kertaa 200 vuoteen. Viimeisenä susi palasi Belgiaan viime talvena. Suomen lähihistoriassa susia esiintyi lähinnä idässä, mutta nyt ne ovat tekemässä paluuta myös Länsi- ja Etelä-Suomeen tiheiden kauriskantojen houkuttelemana. Susien liikkumisen määrästä on esitetty epäilyjä, mutta tutkimusten mukaan sudet ovat varsin tehokkaita vaeltajia. Jopa susia paljon pienemmät supikoirat voivat liikkua pantatutkimusten mukaan satoja kilometrejä vain kuukausien aikana.

Pienikokoinen supikoira taivaltaa yllättävän pitkiä matkoja.

Supikoira levisi Suomeen Neuvostoliiton läntisistä osista, jonne sitä istutettiin turkiseläimeksi. Supikoirien liikkeistä on saatu tietoja esimerkiksi satelliittipantojen avulla. Lapissa GPS-pannoilla on varustettu niin sanottuja Judas-supikoiria. Supikoira vaeltaa, kunnes löytää kumppanin ja jää paikalleen. Tämän jälkeen kumppani lopetetaan ja Judas-supikoira jatkaa taas vaellustaan. Pannat ovat paljastaneet supikoirien kykenevän yllättävän pitkiin vaelluksiin. Kittilän Sirkassa pannoitettu supikoira teki alkuvuodesta 2016 reippaan Lapin vaelluksen kiertäen Lemmenjoen kansallispuistossa ja koukaten myös Urho Kekkosen kansallispuistoon. Yhteensä 600 km vaellus päätyi takaisin Kittilän Sirkkaan alle puolen vuoden päästä lähdöstä. Supikoiralle vesistötkään eivät ole este, vaan se liikkuu sujuvasti pitkiä matkoja uimalla. Saaristossa pannoitetut supikoirat uivat näppärästi saarelta toiselle, eivätkä kaihda suuremmallekaan selälle lähtemistä. Seurannat antavat arvokasta tietoa supikoiran kannanhallintaan. Haitalliseksi vieraslajiksi määritellyn supikoiran leviämistä Euroopassa yritetään estää ja esimerkiksi Lapin Judas-supikoirien avulla pyritään torppaamaan lajin levittäytyminen Ruotsiin ja Norjaan. Esimerkiksi Norjan rannikolle päästessään supikoiralla voisi olla tuhoisa vaikutus merilintukolonioissa.

Sudet hävitettiin Tanskasta vuonna 1813, mutta vuonna 2017 siellä tavattiin taas lisääntyvä lauma. Tämä susi elää Kööpenhaminan eläintarhassa.

Jos lyhytjalkainen supikoira pystyy vaeltamaan satoja kilometrejä, sitä paljon isompi susi taittaa helposti vieläkin pidempiä matkoja. Esimerkiksi Saksassa Berliinin eteläpuolella pannoitetut sudet ovat kiertäneet Eurooppaa laajasti. Eräs pantasusi tavattiin parin vuoden päästä Pohjois-Tanskassa. Linnuntietä matkaa uudelle elinalueelle tuli yli 700 km. Toinen pannoitettu susi vaelsi puolessa vuodessa Vilnaan. Tutkijat laskivat suden kävelleen matkallaan ainakin 1500 km, päätyen linnuntietä noin 800 km päähän pannoituspaikasta. Kuukaudessa susi taittoi parhaimmillaan yli 750 km (vertailukohtana: vastaava matka on Hangosta Rovaniemelle, tai Joensuusta Kokkolaan ja takaisin). Mikäli tämän suden pannoituspaikan ympärille piirretään 800 km säteinen ympyrä, katetaan iso osa keskistä ja eteläistä Eurooppaa. Ympyrän pohjoisreuna ulottuu lähes Tukholmaan, itäinen osuu Vilnaan, läntinen Pariisiin ja eteläinen pitkälti Rooman eteläpuolelle. Eurooppaan palaaville susille välimatkat eivät siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaan yksi susi voisi teoriassa kävellä yhden vuoden aikana Euroopan laidalta toiselle.

Lähteet ja lue lisää:

Fiona Schönfeld: Return of Wolves to Germany – distribution, population dynamics and conflicts. Hochschule Weihenstephan-Triesdorf. Game and Wildlife Habitat Management Course 2014.

Marko Svensberg: Pohjoismainen supikoirahanke. Luonnon- ja Riistanhoidon Säätiön kevätinfo 2018.

Yhteispohjoismainen supikoirahanke Life+

SEIS – Supikoiran etenemiselle Lapissa

Supikoirien tullimies ylläpitää ”Salpalinjaa” Suomen ja Ruotsin rajalla – linja on vielä pitänyt. YLE Helmikuu 2017

Pioneering wolf becomes first sighted in Belgium for a century. The Guardian Tammikuu 2018