Mitä sorsanpoika syö?

Sorsan poikaset kasvavat nopeasti. Vain parissa kuukaudessa munasta kehittyy lintu, joka lentää tuhansia kilometrejä. Sulkien kasvattaminen vaatii paljon proteiineja. Mistä sorsan poikaset sitä saavat?

Sorsanpoikasilla on monia menetelmiä etsiä ravintoa.

Kosteikolla käydessäsi olet ehkä huomannut, että siellä on paljon selkärangattomia. Ilmassa pörrää hyttysiä, sudenkorentoja ja perhosia. Moni lentävistä hyönteisistä aloittaa kuitenkin elämänsä vedestä. Toukat kehittyvät vedessä, ennen kuin kuoriutuvat ja lähtevät lentoon. Lentävät hyönteiset lepäilevät usein kosteikon kasvien varsilla. Sekä lentävät että uivat selkärangattomat ovat sorsien ruokaa.

Hyttysen toukkia eri kehitysvaiheissa. Toukat kehittyvät vedessä.

 

Kosteikkoja kansoittavat monenlaiset selkärangattomat pienestä eläinplanktonista suuriin kovakuoriaisiin. Ne kaikki ovat sorsan ruokaa. Sorsista on selkärangattomille kuitenkin myös hyötyä, sillä sorsat levittävät selkärangattomia kosteikolta toiselle: aikuiset yksilöt ja munat voivat kulkeutua sorsien höyhenissä tai suolessa pitkiäkin matkoja.

Se mitä sorsa syö, riippuu sen lajista. Eri lajit ovat erikoistuneet erilaiseen ravintoon ja esimerkiksi nokan lamellien (hammasmainen siivilärakenne) koko vaihtelee lajeittain. Puolisukeltajat ja sukeltajasorsat hakevat ravintonsa eritavoin. Pienetkin sukeltajasorsien poikaset kykenevät hakemaan ravintoa veden pohjasta.

Nokan lamellien tiheys vaihtelee lajeittain. Lamelleja käytetään ravinnon siivilöintiin.

Naaraiden tehtävänä on löytää hyviä ruokailualueita poikueilleen. Poikueet voivat liikkua pitkiäkin matkoja pesäpaikalta hyville ruokailuapajille. Suurin osa Euroopan sorsista pesii boreaalisella alueella, mutta monet järvet ovat liian ravintoköyhiä ylläpitääkseen poikueita. Tämän takia monilla järvillä ei ole poikueita ollenkaan.

Telkkäpoikueet hyödyntävät erityisesti sellaisia järviä, joissa on runsaasti sukeltavia selkärangattomia, kuten sukeltajakovakuoriaisia, sekä isoja lentäviä selkärangattomia, kuten vesiperhosia ja päivänkorentoja.

Sukeltajakuoriaisia ja niiden toukkia.

Puolisukeltajasorsat; sinisorsa, tavi ja haapana, esiintyvät usein samoilla järvillä, eli ne jakavat saman ekologisen lokeron. Niiden syömä ravinto kuitenkin eroaa toisistaan. Sinisorsapoikueet suosivat rehevämpiä järviä, joilla on runsaasti suuria lentäviä selkärangattomia, kun taas tavipoikueet hakevat ravinnokseen pieniä lentäviä selkärangattomia, kuten erilaisia kaksisiipisiä hyttysiä. Kaksisiipiset ovat yleisiä erityisesti uusilla kosteikoilla ja tavi onkin usein tällaisten kosteikoiden pioneerilaji.

Kosteikoissa elää monenlaista pientä selkärangatonta, mm. hankajalkaisia ja siiroja.

Aikuiset haapanat ovat kasvinsyöjiä ja myös poikuevaiheessa haapanat suosivat reheviä järviä. Erityisesti kuitenkin sellaisia järviä, joilla on paljon pieniä lentäviä hyönteisiä. Sinisorsalle ja haapanalle kelpaavia kasvillisuudeltaan rikkaita järviä on kuitenkin harvassa. Karussa boreaalisessa maisemassa majava onkin tärkeä tekijä: järvet, joista puuttuu rehevä kasvillisuus, voivat kehittyä majavan tulvan aikaan kasvillisuudeltaan soveliaiksi myös haapanalle ja sinisorsalle. Majava voi siis lisätä poikueille sopivien järvien määrää muutoin karussa boreaalisessa luonnossa.

Lue lisää:

Nummi, Paasivaara, Suhonen & Pöysä 2013: Wetland use by brood-rearing female ducks in a boreal forest landscape: the importance of food and habitat

Nummi & Holopainen 2014: Whole-community facilitation by beaver: ecosystem engineer increases waterbird diversity

Do ducks have teeth?

Unohdetut kausikosteikot

                                                                                              Kirjoittanut Petri Nummi

Metsässä kulkija saattaa notkelmassa kohdata touko- ja heinäkuussa aivan erilaisen ympäristön: keväisin voi painanteissa lillua hehtaarinkin vesiallas, josta ei myöhemmin kesällä ole jäljellä kuin kostea saraikko. Kyseessä on kausikosteikko eli allikko, josta on myös aikoinaan käytetty termiä aro.

Kausikosteikot ovat yksi huonoiten tunnettuja ekosysteemeitä. Eteläisillä alueilla niihin on kiinnitetty jonkin verran huomiota muun muassa siksi, että ne ovat tärkeitä sammakkoeläinten kutupaikkoja. Meillä sammakoita on niin vähän, että nekään eivät ole kirvoittaneet tutkimusta.

Kausikosteikkolaikkujen muuttuvaisuus tekee niistä jännittäviä. Jokaisella niistä tuntuu olevan omansalainen vesitalous, jota vielä kunkin vuoden olosuhteet muuntelevat; lumensulamisvesiä on vaihteleva määrä, alkukesinä sataa eri tavoin ja ehkä routaisuudellakin on joissain tapauksessa vaikutusta.

Monilla allikoiden asujilla on taktiikkana säilyä kuiva kausi pohjassa lepomuotona. Tällaisia ovat äyriäisistä hankajalkaiset ja vesikirput sekä hyönteisistä hyttyset ja jotkin surviaissääsket. Monet malluaiset ja sukeltajakuoriaiset taas lentävät keväällä pysyvistä vesistä kausikosteikoihin ruokailemaan.

Monille sammakkoeläimille kausikosteikot ovat keskeinen lisääntymisympäristö, kun niiden kutu on niissä turvassa kalojen saalistukselta. Meikäläisistä lajeista sammakkoita ja ennen kaikkea vesiliskoja tavataan kutuaikaan allikoissa. Sammakko näkyy ja kuuluu hyvin, mutta vesiliskoa ei niin vain havaitse.

Sammakko parittelemassa kausikosteikolla © Mia Vehkaoja

Kausikosteikoiden lajeista ja yhteisöistä tiedetään vähän.  Viimeisten kymmenen vuoden aikana tietämystä on sentään kerätty pariin kirjaan: Colburnin ”Vernal Pools” ilmestyi 2004 ja Calhounin ja De Maynadierin ”Science and Conservation of Vernal Pools in Northeastern North America” 2008.

Kirjoistakin näkyy, että sammakoista tiedetään Pohjois-Amerikoissa yhtä ja toista, mutta allikoilla ruokailevista sorsista ja kahlaajista taas ei paljon mitään. Kiinnostavaa on, että kookkaita lehtijalkais-äyriäisiä tavataan Pohjois-Amerikassa laajalti, kun meiltä vain Lapista.

Kausikosteikot häviävät erilaisten kuivatustoimien yhteydessä helposti, ja ne ovatkin suurelta osin kadonneet maisemista kuin huomaamatta. Itsekin muistan Laajalahden pohjukasta muutaman vuoden takaisia vesiliskopaikkoja, jotka ovat jääneet Espoon Perkkaan alle.

On selvää, että sammakkoeläinten suojelemiseksi on kausikosteikkoja vaalittava. Sitä, mitä kaikkea muuta suojelunarvoista niissä on, ei vielä edes tunneta.

Vesilisko suomalaisella kausikosteikolla  © Mia Vehkaoja