Unohdetut kausikosteikot

                                                                                              Kirjoittanut Petri Nummi

Metsässä kulkija saattaa notkelmassa kohdata touko- ja heinäkuussa aivan erilaisen ympäristön: keväisin voi painanteissa lillua hehtaarinkin vesiallas, josta ei myöhemmin kesällä ole jäljellä kuin kostea saraikko. Kyseessä on kausikosteikko eli allikko, josta on myös aikoinaan käytetty termiä aro.

Kausikosteikot ovat yksi huonoiten tunnettuja ekosysteemeitä. Eteläisillä alueilla niihin on kiinnitetty jonkin verran huomiota muun muassa siksi, että ne ovat tärkeitä sammakkoeläinten kutupaikkoja. Meillä sammakoita on niin vähän, että nekään eivät ole kirvoittaneet tutkimusta.

Kausikosteikkolaikkujen muuttuvaisuus tekee niistä jännittäviä. Jokaisella niistä tuntuu olevan omansalainen vesitalous, jota vielä kunkin vuoden olosuhteet muuntelevat; lumensulamisvesiä on vaihteleva määrä, alkukesinä sataa eri tavoin ja ehkä routaisuudellakin on joissain tapauksessa vaikutusta.

Monilla allikoiden asujilla on taktiikkana säilyä kuiva kausi pohjassa lepomuotona. Tällaisia ovat äyriäisistä hankajalkaiset ja vesikirput sekä hyönteisistä hyttyset ja jotkin surviaissääsket. Monet malluaiset ja sukeltajakuoriaiset taas lentävät keväällä pysyvistä vesistä kausikosteikoihin ruokailemaan.

Monille sammakkoeläimille kausikosteikot ovat keskeinen lisääntymisympäristö, kun niiden kutu on niissä turvassa kalojen saalistukselta. Meikäläisistä lajeista sammakkoita ja ennen kaikkea vesiliskoja tavataan kutuaikaan allikoissa. Sammakko näkyy ja kuuluu hyvin, mutta vesiliskoa ei niin vain havaitse.

Common frog (Rana temporaria) mating in temporary pond / Sammakko parittelemassa kausikosteikolla © Mia Vehkaoja

Sammakko parittelemassa kausikosteikolla © Mia Vehkaoja

Kausikosteikoiden lajeista ja yhteisöistä tiedetään vähän.  Viimeisten kymmenen vuoden aikana tietämystä on sentään kerätty pariin kirjaan: Colburnin ”Vernal Pools” ilmestyi 2004 ja Calhounin ja De Maynadierin ”Science and Conservation of Vernal Pools in Northeastern North America” 2008.

Kirjoistakin näkyy, että sammakoista tiedetään Pohjois-Amerikoissa yhtä ja toista, mutta allikoilla ruokailevista sorsista ja kahlaajista taas ei paljon mitään. Kiinnostavaa on, että kookkaita lehtijalkais-äyriäisiä tavataan Pohjois-Amerikassa laajalti, kun meiltä vain Lapista.

Kausikosteikot häviävät erilaisten kuivatustoimien yhteydessä helposti, ja ne ovatkin suurelta osin kadonneet maisemista kuin huomaamatta. Itsekin muistan Laajalahden pohjukasta muutaman vuoden takaisia vesiliskopaikkoja, jotka ovat jääneet Espoon Perkkaan alle.

On selvää, että sammakkoeläinten suojelemiseksi on kausikosteikkoja vaalittava. Sitä, mitä kaikkea muuta suojelunarvoista niissä on, ei vielä edes tunneta.

Smooth newt (Triturus vulgaris) in a temporary pond © Mia Vehkaoja

Vesilisko suomalaisella kausikosteikolla  © Mia Vehkaoja

Mainokset

Luontoa suojelemalla suuremmat kalasaaliit

Maailman merillä seilaavat kalastuslaivastot ryöstävät yhä useammin kalakantoja. Kalankulutus on kasvanut niin maailmanlaajuisesti kuin Suomessakin, mutta maailman kalakannat eivät nykyisellään kestä tätä kasvua. Monien lajien kannat ovat romahtaneet liikakalastuksen takia.

Kalan kulutus on lisääntynyt ennen kaikkea Aasiassa © Sari Holopainen

Kalan kulutus on lisääntynyt ennen kaikkea Aasiassa © Sari Holopainen

Kalat kärsivät usein niin sanotusta yhteismaan ongelmasta (tragedy of commons). Ilmiö on yleinen populaatioilla, jotka eivät ole kenenkään omistuksessa (elävät esimerkiksi kansainvälisillä vesillä) tai jotka elävät usean valtion alueilla. Tällöin kannat voivat kärsiä liikahyödynnyksestä, joka monien kalalajien kohdalla on johtanut ryöstökalastukseen. Useat kalastuslaivastot pyytävät kalaa niin paljon kuin mahdollista, ennen kuin muut ehtivät. Kalakantojen kehityksestä ei välitetä. Kalastuslaivastot vain hakeutuvat uusille vesille vanhojen tyhjentyessä saaliista.

1950-luvun tilanteeseen verrattuna suurista petokalakannoista on jäljellä enää 10 prosenttia. Intensiivinen troolaus vahingoittaa myös merenpohjan ekosysteemiä, jolloin kalojen lisääntyminen vaarantuu.

Pitkään jatkuneiden huonojen uutisten lisäksi kalastuksesta on kantautunut myös hyviä uutisia. Kaakkois-Aasiassa on onnistuttu lähes mahdottomalta kuulostavassa hankkeessa: kalakantoja on paikoin pystytty elvyttämään, vaikka kalan kulutus on kasvanut. Tavoitteeseen on päästy perustamalla suojelualueita kalojen tärkeille lisääntymispaikoille koralliriutoilla. Suojelualueiden ja menetettyjen kalavesien myötä kalastajien saalismäärät eivät laskeneet, vaan suojelusta on ollut suoraa hyötyä. Saalismäärät ovat kasvaneet, kun osa koralliriutoista on rauhoitettu kalastukselta ja merenpohjaa tuhoavien pyyntimenetelmien käyttöä on rajoitettu. Kun kalat saavat lisääntyä rauhassa suojelualueilla, kalakanta kasvaa. Suojelualueen ulkopuolelle siirtyviä kalaparvia voi pyytää kantaa vaarantamatta. Kalamäärien lisäksi myös kalalajien runsaus on lisääntynyt. Kun suojelun tasoa alueilla on laskettu, ovat kalansaaliit taas vähentyneet. Kalansaaliit eivät myöskään ole kasvaneet niillä suojelualueilla, joilla on ollut riittämätön suojelun taso, eikä ryöstökalastusta ole saatu kuriin.

Monet Kaakkois-Aasian kaupungit ovat riippuvaisia kalastuksesta © Sari Holopainen

Monet Kaakkois-Aasian kaupungit ovat riippuvaisia kalastuksesta © Sari Holopainen

Kalakantojen vähenemiseen on parempi reagoida nopeasti. Allendorf & Hard (2009) kirjoittavat ”Darwinin” velasta, joka tarkoittaa sitä, että eläinpopulaation hyödynnyksen takia populaation evoluutio on kääntänyt epäsuotuisaan suuntaan ja palautuminen takaisin suotuisaan tilaan vie enemmän aikaa. Atlantin hopeakyljellä tehtyjen laboratoriokokeiden mukaan kannan toipuminen alkuperäiseen tilaan vaati yli kaksinkertaisen määrän sukupolvia verrattuna hyödynnysaikaan. Sama ilmiö on havaittu turskilla luonnossa. Esimerkiksi liikakalastuksen takia 1990-luvulla romahtaneet Kanadan turskakannat eivät ole toipuneet täysrauhoituksesta huolimatta. Suomalaisvetoisen tutkimuksen mukaan kalakanta toipuu sitä hitaammin, mitä pienemmäksi se on päässyt ja mitä jyrkemmin se on kutistunut (Kuparinen & Hutchings 2014). Suojelualueiden perustaminen riittävän ajoissa olisikin tärkeää saalismäärien säilyttämiseksi.

Lue lisää aiheesta:

Kilpailu vie kalat meristä http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/kilpailu_vie_kalat_merista

Luonnon oma arkkitehti suojelee kosteikkoja

Lapsuudessani lähimetsät olivat täynnä pieniä kosteikkoja, joissa pystyi tarkkailemaan esimerkiksi nuijapäiden kehitystä. Nyt kun haluaisin tarjota vastaavia kokemuksia lapsilleni, on paikkojen löytäminen hankalaa. Miksi kosteikkomme ovat kadonneet?

Ihmiset ovat toiminnallaan tuhonneet puolet maailman kosteikoista. Euroopan kosteikoista 2/3 on kadonnut. © Sari Holopainen

Ihmiset ovat toiminnallaan tuhonneet puolet maailman kosteikoista. Euroopan kosteikoista 2/3 on kadonnut. © Sari Holopainen

Kosteikot ovat vetäneet minua puoleensa jo lapsesta lähtien. Kun ensimmäisen kerran pääsin majavan luomalle kosteikolle, oli minulle selvää, että tätä minä haluaisin tutkia. Ja niinpä minä ryhdyin tuumasta toimeen. Väitöskirjassani tutkin millaisia vaikutuksia majavan luoma tulva aiheuttaa ympäristöön, ja kuinka tämän pohjoisen pallonpuoliskon arkkitehdin avulla voimme suojella ja luoda maahamme uusia kosteikkoja.

Kosteikot ovat ensiarvoisen tärkeitä, ei vain muulle luonnolle, vaan myös meille ihmisille. Ne pidättävät sadevettä, puhdistavat vesistöjä esimerkiksi raskasmetalleista ja nostavat pohjaveden korkeutta. Lisäksi kosteikot lieventävät kuivuuden vaikutuksia, mikä ilmastonmuutoksen myötä nousee yhä tärkeämpään osaan.

Valitettavasti me ihmiset emme ole osanneet arvostaa kosteikkoja niiden vaatimalla tavalla. Päinvastoin! Olemme hävittäneet puolet maapallon kosteikoista viimeisen sadan vuoden aikana. Myös Suomessa kosteikkojen katoaminen on ollut dramaattista. Meillä tuhojen taustalla ovat olleet maankäytön muutokset, saastuminen ja ojitus. Kosteikkokato on ajanut useita kasveja ja eläimiä ahtaalle.

Monien kosteikkolajien onneksi majava on alkanut palata pohjoisen pallonpuoliskon luontoon. Majavat metsästettiin miltei sukupuuttoon 1800-luvulla. Kato koski sekä Euraasiaa että Pohjois-Amerikkaa. Majavat saatiin kuitenkin pelastettua ajoissa aloitettujen suojelutoimien ansiosta, ja viime vuosikymmeninä niiden elpyminen on ollut hyvin tehokasta.

Majava muokkaa ympäristöään voimakkaasti. Sen rakentama pato aiheuttaa tulvan ja vesi nousee ympäröivään metsään tai niitylle. Nouseva vesi huuhtoo maalta orgaanista ainesta ja ravinteita vesistöön. Tämä ravinnerikas vesi runsastuttaa useita pieniä eliöitä, kuten vesikirppuja ja muita veden selkärangattomia. Selkärangattomien runsaus puolestaan tuo kosteikoille monia selkärankaisryhmiä. Erityisesti sammakot ja vesilinnut suosivat majavien luomia kosteikkoja. Kosteikot toimivat näille loistavina lisääntymispaikkoina. Majavakosteikkojen runsas vesikasvillisuus ja pensaikko suojaavat myös syntyviä poikasia: nuijapäitä ja sorsanpoikasia, saalistajilta.

Majavan luomilla kosteikoilla runsas vesikasvillisuus suojaa nuijapäitä pedoilta, kuten kaloilta. © Mia Vehkaoja

Majavan luomilla kosteikoilla runsas vesikasvillisuus suojaa nuijapäitä pedoilta, kuten kaloilta. © Mia Vehkaoja

Metsään nouseva tulva tuottaa myös runsaasti kuollutta puuta. Suuri osa siitä riippuvaisista lajeista on nykyään uhanalaisia. Uhanalaisuuden taustalla on lahopuiden katoaminen metsätalouden tieltä. Majava tuottaa lahopuuta suhteellisen tasaisella tahdilla kaatamalla puita ja tulvaamalla rantametsiä, jolloin lahopuulajien säilyminen on varmempaa. Varsinkin maksasammalissa ja jäkäliin kuuluvassa nokinuppisten ryhmässä löytyy kosteata lahopuuta tarvitsevia lajeja.

Majava on kuulunut Suomeen luontoon koko jääkauden jälkeisen ajan. Sen luomia ympäristöjä voitaisiin käyttää tehokkaammin hyödyksi kosteikkojen ennallistamisessa. Esimerkiksi EU velvoittaa jäsenvaltioitaan ennallistamaan sisävesiään, johon kosteikot kuuluvat. Suomi onkin ryhtynyt tuumasta toimeen, ja perustanut Kotiseutukosteikko Life -hankkeen, jonka tarkoituksena on ennallistaa tai luoda täysin uusia kosteikkoja ihmisvoimin. Majavan avulla voisimme luoda kosteikkoja ilman kone- ja ihmisvoimaa – ja hyödyntää tehokkaammin kosteikkoihin suunnattuja suojeluvaroja.

Nirsot yöperhoset tekevät palveluksen pöllöille

Linnut muokkaavat ympäristöään rakentamalla pesiä erilaisiin paikkoihin. Vastaavasti useat muut eläimet ovat vuorostaan oppineet käyttämään lintujen pesiä elinympäristönään. Osakan yliopistossa tehdyssä tuoreessa tutkimuksessa viiden pöllölajin pesäkammioista löytyi peräti 17 yöperhoslajia. Näistä kaksi oli tieteelle aiemmin tuntemattomia.

Pöllöt asuttavat onttoja puita ja linnunpönttöjä. Hyvää pesäpaikkaa ne saattavat käyttää vuosien ajan. Pöllöt eivät vaistomaisesti vie pesäkammioonsa mitään pehmikkeitä, mutta pesäkolon pohjalle kerääntyy jäänteitä kuten höyheniä, untuvia, ja karvaa. Jäänteet likaantuvat pöllöjen jätöksistä, ja lisäävät näin pesäkammioiden taudinaiheuttajien ja mikrobien määrää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viirupöllön poikanen © Stella Thompson

Osakan tutkimuksessa pöllöjen pesistä löytyviä materiaaleja kerättiin pesimisen jälkeen. Ne laitettiin laboratoriossa 25-asteiseen hautomoon, jossa oli luonnollista päivänvaloa tuottava lamppu. Pesämateriaaleissa olevat toukat kehittyivät aikuisiksi hyönteisiksi, jonka jälkeen yksilöt tunnistettiin lajilleen.

Tutkimuksen yöperhoslajit vaihtelivat pesästä toiseen, mikä todennäköisesti johtuu pollöjen vaihtelevista saaliseläimistä (kalat, piennisäkkäät, linnut ja hyönteiset) ja pöllöjen elinalueesta (kaupunkimainen ympäristö tai metsä). Aitokoit-heimon (Tineidae) lajeja löydettiin eniten. Ne käyttävät ravintonaan pöllöjen pesistä löytyvää keratiiinia ja kitiiniä, eli tietyntyyppisiä proteiineja. Keratiinia esiintyy höyhenissä, untuvissa ja karvoissa, kitiini taas muodostaa hyönteisten kovan ulkokuoren. Tutkimuksen yhteydessä selvisi, että osa aitokoilajeista on erikoistunut syömään ainoastaan keratiinia tai kitiiniä, eli juuri niitä proteiineja, joista pöllöjen pesäkammioihin kerääntyvät jäänteet koostuvat.

Monet tutkituista aitokoilajista suosi enemmän likaisia pesäaineksia, ja puhtaat pesät jopa hidastivat toukkien kehittymistä aikuisiksi. Mutta aitokoiden ruokavaliosta ei ole hyötyä ainoastaan niille. Yöperhosten toiminta auttaa pöllöjä pitämään pesäkammion puhtaana vaarallisista taudinaiheuttajista, eli kyseessä on molempia hyödyttävä suhde. Yöperhosilla saattaa siis olla merkittävä osa pöllönpoikasten selviytymisessä.

Pesissä tavattavat aitokoit ovat kehittäneet tiettyjä sopeumia heimon muihin lajeihin verrattuna. Ne lentävät huonosti, pudottautuvat pehkuihin häiriön sattuessa ja kaivautuvat suojaan hyvin nopeasti. Tämä todennäköisesti viittaa siihen, että kyseiset lajit ovat asuttaneet pöllöjen pesiä jo pitkään. Ne ovat oppineet pakenemaan nopeasti etteivät itse joudu pöllön saaliiksi. Niillä ei kuitenkaan enää ole tarvetta lentää hyvin, koska yksilöiden koko elinkaari munasta aikuiseksi tapahtuu pesäkoloissa. Kolo on niiden koko maailma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viirupöllö © Stella Thompson

Pöllöjen kanssa sopuisasti eläviä hyönteisiä on aiemmin tavattu mm. Pohjois-Amerikasta, Keski-Euroopasta ja Suomesta. Pöllönpesistä on aiemmin löytynyt mm. kovakuoriaisia, muurahaisia ja kärpäsiä, ja uskotaankin että linnunpesät yleisesti ottaen ylläpitävät monimutkaisia ravintoverkkoja.