Lintujen muuton seuranta tarkentuu

Lintujen muutto on aiheuttanut päänvaivaa ihmisille jo pitkään. Vuodenaikojen mukaan ilmestyvien lintujen elämä vaikutti mystiseltä. Talveksi katoaville linnuille on aikojen saatossa keksitty mielikuvituksellisia syitä. Vielä 200 vuotta sitten uskottiin pääskyjen katoavan talvehtimaan järvien pohjamutiin, vaikka teorioita pääskyjen talvimuutosta alkoikin esiintyä. Englannissa valkoposkihanhea (Branta leucopsis) taas alettiin kutsua nimellä ”barnacle goose”. ”Barnacle” tarkoittaa siimajalkaisia eläimiä, joista hanhien uskottiin kuoriutuvan, sillä hanhet aina katosivat kesäksi, jolloin siimajalkaisia taas näkyi. Tundralla lisääntyvien valkoposkihanhien poikasia ei Englannissa ymmärrettävästi nähty. 

Wetland ecology group_University of Helsinki_Ib Petersen_Iceland_ringing_merganser

Ib Krag Petersen jatkaa tanskalaisten pitkää historiaa lintujen rengastuksessa. Islannissa rengastettu tukkakoskelonaaras (Mergus serrator) kontrolloitiin pesivänä.

Lintujen rengastus alkoi Tanskassa vuonna 1899, kun Hans Christian Cornelius Mortensen rengasti ensimmäiset kottaraiset (Sturnus vulgaris). Rengastuksesta tuli lintututkimukselle tärkeä työkalu, jolla pystyttiin seuraamaan muun muassa lintujen muuttoa.

Lintujen rengaslöydöt auttavat ymmärtämään lintujen muuttoa ja elinalueita, mutta linnut on yleensä otettava kiinni, jotta renkaan voi lukea. Yleensä tämä tarkoittaa, että rengaslöytöjä tulee kuolleena löydytyistä tai ammutuista linnuista. Renkailla lintujen olinpaikoista saadaan vain pistemäistä tietoa. Usein tiedetään vain linnun rengastus- ja kuolinpaikka. Uusilla seurantalaitteilla sen sijaan päästään käsiksi lintujen koko vuodenkiertoon.

 

Valopaikantimet

Valopaikantimet (eli geolokaattorit) ovat pienikokoisia lintujen muuttomatkan seurantaan kehitettyjä laitteita. Toiminta perustuu valon määrään, jonka perusteella voidaan määrittää linnun olinpaikan auringonnousu ja -lasku. Mittaamalla keskipäivän eroa Greenwichin keskiaikaan, voidaan määrittää linnun olinpaikan pituuspiiri ja päivän pituudesta leveyspiiri. Olinpaikan tarkkuus on parhaimmillaankin kuitenkin vain kymmeniä kilometrejä, usein satoja. Valopaikannin ei lähetä kerättyä aineistoa, vaan lintu on pyydystettävä uudelleen lähettimen ja aineiston talteen saamiseksi. Tästä johtuen menetelmä on työläs ja sopii vain linnuille, joilla on korkea todennäköisyys palata samalle alueelle useana vuonna peräkkäin. Tämän takia paikantimilla merkataan usein pesäpaikkauskollisia naaraslintuja. Koska paikannin on hyvin pienikoinen (jopa alle 0,5 g), se soveltuu pienikokoisillekin linnuille. Paikantimien kanssa käytetään yleensä 5 % sääntöä, eli paikannin ei saa painaa yli 5 % eläimen painosta. Valopaikantimilla voidaan rajoitetusti mitata myös muita tekijöitä, esimerkiksi lämpötilaa.

Valopaikantimilla tutkitaan esimerkiksi Islannissa pesivien sukeltajasorsien talvehtimisalueita. Merellä talvehtivien sorsien liikkeitä on muutoin hyvin vaikea tutkia. Sorsat ovat pesäpaikkauskollisia, joten pesäpaikalta pyydetyt naaraat palaavat hyvin todennäköisesti samalle alueelle vuodesta toiseen. Näin ollen pesältä pyydystetty ja merkattu naaras voidaan löytää vielä uudestaan, mikäli se selviää vuoden ajan hengissä. Takaisin saadut paikantimet paljastavat, missä naaraat ovat viettäneet muun osan vuodesta.

Ib Krag Petersenin tutkimusalueella Pohjois-Islannissa kartoitetaan joka vuosi sorsien pesäpaikat. Kaikki pesivät sukeltajasorsanaaraat pyritään pyydystämään. Vanhat valopaikantimet otetaan talteen ja naaraat saavat uudet tilalle. Tämä allinaaras (Clangula hyemalis) sai paikantimen jalkaansa ensikertaa.

GPS-paikantimet

Tarkinta ja ajantasaisinta tietoa lintujen liikkeistä saadaan GPS-tekniikkaa hyödyntävillä paikantimilla. Paikantimet keräävät hyvinkin tarkkaa tietoa linnun maantieteellisestä sijainnista, minkä lisäksi paikantimia voidaan käyttää keräämään monenlaista tietoa muun muassa linnun korkeudesta ja aktiivisuudesta. GPS-paikantimia on sekä lähettäviä että ei-lähettäviä. Lähettävät paikantimet tuottavat tutkijoille tietoa jopa minuutin tarkkuudella, mikäli lintu on jonkun matkapuhelinverkon alueella: paikannustiedot kulkevat linnulta tutkijalle tekstiviestillä. Joskus yhteydet aiheuttavat yllätyksiä, kuten kävi venäläisille kotkatutkijoille. Tavanomaiselta elinalueeltaan poistunut kotka vietti ensin aikaa matkapuhelinverkon ulkopuolella ja palasi verkon piiriin jälleen Iranissa. Tästä seikkailusta lähti koko pimennon aikainen aineisto kerralla tutkijoille, kalliina tekstiviesteinä Iranista.

Antti Piironen merkitsee merihanhia (Anser anser) GPS-lähettimillä selvittääkseen lintujen muuttoreittejä sekä niiden käyttämiä elinympäristöjä. Merihanhi ”Pärskyn” (F22) matkaa voi seurata Lajitietokeskuksen sivuilla.

Linnuille laitettavissa GPS-lähettimissä hyödynnetään usein pieniä aurinkopaneeleita, mikä mahdollistaa tiedon keräämisen ja lähettämisen jopa usean vuoden ajan. GPS-lähettimet ovat geolokaattoreita painavampia, joten niitä voidaan käyttää vain suuremmilla linnuilla. Lähettimet kiinnitetään linnuille joko kaulaan tai ”repuksi selkään”. Paikantimia asennetaan toisinaan myös implantteina linnun ihon alle.

Suomessa satelliittilähettimillä seurataan useita lajeja, kuten haukkoja, kuikkia, räyskiä ja hanhia. Tietoa on kertynyt muun muassa talvehtimisalueista ja niillä tapahtuneista muutoksista sekä hanhien sulkasatomuutosta Novaja Zemljalle. Hanhien osalta tietoa muuttoreiteistä tarvitaan kansainvälisten kannanhoitosuunnitelmien laatimiseen.  Suomalaisten GPS-lintujen liikkeitä voi seurata Luomuksen sekä Suomen Lajitietokeskuksen sivuilla.

 

Lue lisää:

YLE: 09.10.2015: Tiede uskoi pitkään pääskyjen talvehtivan järven pohjamudassa

Luomuksen seurantasivut

Suomen Lajitietokeskuksen seurantasivut

Helsingin Sanomat 26.10.2019: Venäläisten petolintu­tutkijoiden budjetti kaatui, kun kotka lensi Iraniin ja lähetti koko kesän havainnot kalliina ulkomaan­tekstiviesteinä

Riistan Vuoksi 29.11.2019: Hanhien GPS-seurantaa kannanhoidon kehittämiseksi

YLE 14.6.2019 Merihanhet saavat radiolähettimen kaulaansa – luvassa on ainutlaatuista tietoa lintujen elämästä

Oceanwide Expeditions: Barnacle Goose

Kosteikot – vesiselkärangattomien valtakunta

Kosteikot ovat yksi maailman tärkeimmistä ja lajirikkaimmista ekosysteemeistä. Niiden on arvioitu olevan taloudellisesti maailman arvokkain elinympäristö. Ne lieventävät sekä tulvia että kuivuutta, puhdistavat muita vesistöjä sekä täyttävät pohjavesivarastoja, mutta ennen kaikkea ne tarjoavat elinympäristön lukuisille lajiryhmille, joista tärkein ja runsaslukuisin lajiryhmä ovat useiden tutkimusten mukaan vesiselkärangattomat.

Vesiselkärangattomia pidetään maailmanlaajuisesti makean veden ekosysteemien avainlajiryhmänä, koska ne ovat elintärkeitä niin vesi- kuin maaekosysteemien sekundaarituotannolle eli ravintoportaan (trofiatason) seuraavalle tasolle. Toisin sanoen vesiselkärangattomiin sitoutuu suurin osa seuraavan ravintoportaan hyödynnettävissä olevasta energiasta. Lisäksi mitä monimuotoisempi tämä yhteisö on, sitä enemmän biomassaa siihen sitoutuu.

Ravintona toimimisen lisäksi vesiselkärangattomat kierrättävät ravinteita (erityisesti typpeä, fosforia ja hiiltä) ja orgaanista (eloperäistä) ainesta sekä laiduntavat vesistöjen päällyskasvustoa, kuten mikro- ja rihmamaisia leviä. Vesiselkärangattomien laidunnus puolestaan kirkastaa vettä, mikä edesauttaa suurien kasvinsyöjäeläinplanktonien runsastumista.

Sukeltajakuoriaisten toukat (vasemmalla alhaalla toukkia, muut aikuisia sukeltajia) ovat kosteikkojen hurjia petoja. ©Sari Holopainen

Makean veden selkärangattomat ovat kehittyneet lukuisista pääjaksoista miljoonien vuosien kuluessa. Kaksisiipiset (Diptera) ovat runsain ja lajirikkain vesiselkärangatonryhmistä. Niihin kuuluvat kaikki kärpäset (Brachycera) ja sääsket (Nematocera). Yli 20 000 sääski- ja kärpäslajin toukkamuodot elävät ja kehittyvät makeassa vedessä. Kovakuoriaisten (Coleoptera) lajimäärä makeissa vesissä jää vain neljäsosaan kaksisiipisten lajimäärästä. Tutkijat uskovat, ettei huomattavaa osaa vesiselkärangatonlajeista ole edes vielä löydetty taikka määritetty.

Vesiselkärangatonyhteisöt ovat herkkiä monille elinympäristössä tapahtuville muutoksille ja häiriöille. Veden pysyvyys ja pedot ovat tärkeimmät vesiselkärangatonyhteisön koostumukseen vaikuttavista tekijöistä. Täysin pysyvissä vesistöissä selkärankaiset pedot, kuten kalat, ovat vesiselkärangattomien tärkein saalistaja. Toisaalta vesistöissä, jotka saattavat joinain vuosina kuivua, suuret petoselkärangattomat (esim. sukeltajakuoriaiset ja sudenkorentojen toukat) muodostavat suurimman uhan muille vesiselkärangattomille.

Vesiselkärangattomien merkitys maapallolle kasvaa mitä laajemmalla perspektiivillä sitä tarkastelemme. Yksittäisessä kosteikossa / makean veden vesistössä vesiselkärangattomat tarjoavat ravintoa lukuisille vedessä ja maalla eläville lajeille ja lajiryhmille. Ilman niitä moni laji olisi ahdingossa. Toisaalta kun siirrytään tarkastelemaan kosteikkoja ja makean veden vesistöjä kokonaisuutena, huomataan, että suurin osa niissä elävistä eläimistä kuuluu vesiselkärangattomiin. Ne siis käsittävät suurimman osan siellä elävistä eläimistä. Lopuksi tarkastellessamme maapalloa ja sen kaikkia elinympäristöjä eli ekosysteemejä, havaitsemme, että kosteikot itsessään ovat yksi tärkeimmistä ja lajirikkaimmista ekosysteemeistä koko maapallolla. Voisimmeko siis sanoa, että vesiselkärangattomat eivät ole vain kosteikkojen, vaan myös maapallon, valtiaita? Ainakin, jos tarkastelemme yksilö- ja lajilukumääriä.

Koillisväylä on auki sorsille

Allihaahka (Polysticta stelleri) on näyttävä sorsalaji, jonka perinteiset talvehtimisalueet ovat sijainneet Itämerellä. 1990-luvulla laji herätti suurta huolta biologeissa, sillä talvilintulaskennat osoittivat allihaahkakannan alkaneen romahtaa hälyttävästi. Tarkemmissa tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että allihaahkapopulaation kadon syynä ei ollutkaan kannan pieneneminen, vaan lajin talvehtimisalueen siirtyminen. Iso osa linnuista oli alkanut talvehtia Barentsin- ja Karanmerellä Pohjois-Venäjällä Itämeren sijaan. Hyppäyksen on mahdollistanut ilmastomuutos, jonka takia Koillisväylä on nyt auki, myös sorsille.

Suomen rannikolla jäitä on joinakin talvina vain sisäsaaristossa.

Allihaahkan esimerkki osoittaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat haasteet luonnonsuojelulle ja tutkimukselle. Juuri julkaistun tutkimukseen mukaan ilmastonmuutos paitsi uhkaa monia eläinlajeja, se myös haastaa kykymme havainnoida populaatioita, sillä ne voivat siirtyä aivan uusille alueille, missä kantoja ei ole perinteisesti seurattu.

Muutokset talviluonnossa ovat olleet erityisen merkittäviä Pohjois-Euroopassa, jossa merijää on huvennut viimeisten 15–20 vuoden aikana. Merijää on ohentunut ja kadonnut myös laajoilta alueilta arktisia merialueita. Esimerkiksi Barentsinmeren lämpötila on noussut (4,9˚C vuosikymmenessä sitten vuoden 1989), minkä vuoksi yhä suuremmat alueet ovat talvisin jäättömiä. Sorsille tämä tarkoittaa uusia käyttökelpoisia elinalueita, jotka aikaisemmin olivat tukevasti jäässä.

Tukkasotka on yksi lajeista, jotka eivät syksyn tullen enää välttämättä muutakaan etelään, vaan lajia tavataan yhä suuremmassa määrin Suomen vesillä.

Sama ilmiö on havaittu myös Itämerellä. Suomen, Ruotsin ja Viron rannikoilla talvehtii yhä enemmän tukkasotkia (Aythya ferina), telkkiä (Bucephala clangula) ja isokoskeloita (Mergus merganser). Ne hyödyntävät sulana pysyvät matalan meren alueet, jotka ovat tarjoutuneet niiden käytettäväksi.

Uusien pohjoisten alueiden valtaukseen liittyy kuitenkin kysymyksiä. Sorsien on pystyttävä hyödyntämään lyhyt valoisa aika tai ruokailemaan pimeässä. Sorsat kuitenkin vaikuttaisivat sopeutuvan pimeyteen ja jo nyt monet lajit talvehtivat kaamostalvessa esimerkiksi Grönlannin rannikolla.

Sorsia talvehtii myös kaupunkien sulissa.

Merisorsien laskennat ovat haastavia, sillä merellä oleilevat parvet on laskettava ilmasta käsin. Vuonna 2016 Itämerellä organisoitiin kattava sorsalaskenta ilmasta ja laskenta on tarkoitus uusia vuonna 2020. Voi kuitenkin olla, että huomattava osa sorsista on tuolloin jo kadonnut Itämereltä ja siirtynyt Venäjän arktisille alueille talvehtimaan. Lintulaskentojen luotettavuuden kannalta ilmiö on hankala. On vaikea arvioida populaatioiden kehityssuuntaa, jos niiden talvehtimisalueet muuttuvat. Näin ollen laskettavaksi tulevien lintujen määrä hämärtyy. Monet vesilintukannat ovat taantuneet ilmeisesti heikentyneen poikastuoton ja vääristyneen sukupuolijakauman takia. Olisikin tärkeää pystyä erottamaan toisistaan talvehtimisalueissa tapahtuvat muutokset oikeista populaation koon muutoksista. Merisorsien luotettava laskeminen vaatiikin entistä enemmän kansainvälistä yhteistyötä. Sorsien laskeminen kaamoksen aikaan merellä on kuitenkin haastavaa ja lajien erottaminen toisistaan saattaa olla mahdotonta.

 

Lue lisää:

Fox A.D., Nielsen R. D. & Petersen I. 2019. Climate-change not only threatens bird populations but also challenges our ability to monitor them. Ibis 161

Screen J. A. & Simmonds I. 2010. Increasing fall‐winter energy loss from the Arctic Ocean and its role in Arctic temperature amplification. GEOPHYSICAL RESEARCH LETTERS 37

Kovakuoriaiset ja limasienet – yhdessä ikuisesti

Limasienet ovat itiöiden avulla lisääntyviä eliöitä. Aiemmin ne luokiteltiin sieniksi, mutta nykyisen geeniteknologian avulla on todettu, että limasienet ovat kehittyneet amebojen kanssa samasta kehityslinjasta ja siis eivät kuulu sieniin ollenkaan. Limasienten ja kovakuoriaisten yhteiselolla on pitkä historia. Tämän historian tuloksena on kehittynyt Agathidium –ryhmä, joka on suurin tunnettu limasienten itiöemää ravintonaan käyttävä kovakuoriaissuku. Korukeräpallokas (Agathidium pulchellum) on kyseisen suvun yksi harvinaisimmista ja huonoiten tunnetuimmista eurooppalaisista lajeista. Laji on erittäin pieni, alle neljän millimetrin mittainen. Sen kovettuneet etusiivet (elytra) ovat sydämenmuotoiset ja mustat, ja se on Suomessa luokiteltu uhanalaiseksi lajiksi. Korukeräpallokkaan pääasiallinen isäntälaji on Trichia decipiens limasieni.

 

Vastavuoroisesti Trichia decipiens limasieni on yleinen laji Suomessa ja muualla maailmalla. Kyseinen limasieni on riippuvainen lahopuusta. Sille kelpaavat niin kuolleet havu- kuin lehtipuutkin. Korukeräpallokas on erikoistunut lahopuuvaltaisiin ympäristöihin ja erityisesti vanhoihin kuusimetsiin. Aiemmin korukeräpallokkaan luultiin suosivan puulajeista haapaa, mutta lajin mieltymyksiä on tarkennettu uudemmilla tutkimuksilla. Uhanalaisten lajien suojelu ja hoito voi olla tehokasta vain silloin kun suojeltavan lajin biologia ja elinympäristövaatimukset tunnetaan.

 

Kuhmossa tehty tutkimus pyrki selvittämään kaikki limasienilajit, joilla korukeräpallokas elää. Tutkimuksessa haluttiin lisäksi selvittää millä puulajeilla kovakuoriaislajin aiemmin tunnettu pääasiallinen isäntälaji T. decipiens kasvaa ja kykeneekö korukeräpallokas elämään talousmetsissä. Kuhmon metsät ovat pääosin mäntyvaltaisia sekä voimakkaasti metsätalouden paineen alla. Metsätalouden vaikutuksesta Kuhmon metsistä ovat hävinneet vanhat luonnontilaiset metsät. Tutkimukseen oli valittu vain kuusivaltaisia metsiä, joissa vähintään puolet pinta-alasta sijoittui luonnonsuojelualueelle ja toinen puolisko talousmetsään. Limasieni- ja kovakuoriaiskartoitusten lisäksi tutkijat määrittivät jokaisen puulajin osalta kokonaislahopuumäärän, lahopuiden lahonneisuusasteen sekä esiintymistiheyden.

 

Tutkimuksessa havaittiin luonnonsuojelualueilta kaiken kaikkiaan 26 limasienilajia, joista T. decipiens oli kaikista yleisin laji. Kyseinen limasienilaji löytyi useimmiten kuuselta (65 %), mutta sitä esiintyi myös koivuilla, haavalla ja männyllä sekä yhdellä lepällä. T. decipiens on mieltynyt suuriin maalahopuihin, jotka ovat edenneet lahoamisessaan keskivaiheille. Korukeräpallokasta löydettiin vain yhdeltä limasienilajilta; T. decipiensiltä, mutta korukeräpallokkaalle ei kelvannut mikä tahansa T. decipiens, vaan vain sellaiset, jotka kasvoivat kuusella, koivulla taikka haavalla. Lisäksi korukeräpallokasta löydettiin vain luonnonsuojelualueilta, vaikkakin yksi yksilö oli eksynyt talousmetsän puolelle. Tosin tätä talousmetsää ei ollut hoidettu perinteisesti. Korukeräpallokkaan esiintymistä rajoitti vielä lisää sen mieltymys korkeaan lahopuutiheyteen. Lahopuuta piti olla metsässä vähintään 30 kuutiota hehtaarilla. Tällaisiin lahopuumääriin päästään Suomessa vain luonnonsuojelualueilla.

 

Fennoskandian talousmetsien keskimääräinen lahopuumäärä on 2-10 kuutiota hehtaarilla. T. decipiens puolestaan tarvitsee elinympäristössään vähintään 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla, joten lahopuumäärä rajoittaa kyseisen limasienen esiintymistä talousmetsissä. Talousmetsissä limasienen itiöt eivät löydä levittäytymisympäristöjä. Korukeräpallokkaan ja limasieni T. decipiensin tutkimusten haasteena on kummankin lajin erittäin pieni koko sekä se, että ne elävät kuolleiden puiden kuoren ja kaarnan alla, mikä tekee niistä hyvin vaikeasti havaittavia.

Naurulokkien mukana katoavat muutkin kosteikon linnut

Naurulokkiyhdyskunta (Chroicocephalus ridibundus) on äänekäs ja tarkkaavainen. Petojen on vaikea päästä yllättämään lintuja, kun monta silmäparia tarkkailee ympäristöä. Naurulokit antavat hälytyksen heti, jos jotain uhkaavaa ilmaantuu niiden näköpiiriin, ja tekevät hyökkäyksiä häirikön päälle, oli se sitten varis tai ihminen. Yhdyskunnassa naurulokkien poikaset varttuvat turvassa pedoilta.

Naurulokit pesivät yhdyskunnissa. Valppaat linnut hälyttävät heti vaaran ilmaantuessa näköpiiriin.

Luonnossa eläinlajit saattavat olla riippuvaisia toisistaan. Jotkin linnut esimerkiksi hakevat suojaa naurulokkiyhdyskuntien lähettyviltä. Riippuvuussuhde saattaa johtaa ongelmiin, jos suojaava laji katoaa.

Monet sorsalajit hyödyntävät kolonian tarjoamaa hälytys- ja suojeluturvaa. Tutkimusten mukaan sorsien pesät yhdyskunnan sisällä säilyvät paremmin kuin sen ulkopuolella. Esimerkiksi punasotkan (Aythya ferina) ja tukkasotkan (A. fuligula) pesien kokema saalistuspaine on kovempaa yhdyskuntien ulkopuolella. Varsinkin tukkasotka pesii mielellään naurulokkiyhdyskunnissa, mutta puolisukeltajasorsien pesät ovat harvemmin yhteydessä yhdyskuntiin. Sen sijaan poikueaikana myös puolisukeltajasorsat viihtyvät lokkien lähellä.

Punasotkakanta on taantunut voimakkaasti ja yhdeksi syyksi epäillään pesimäaikaisten tappioiden kasvua lokkiyhdyskuntien hävitessä.

Vastajulkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin vesilintujen sidoksia naurulokkiyhdyskuntiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin 15 järven lintukantojen kehitystä. Ne järvet, joilta lokkiyhdyskunta katosi, menettivät pikkuhiljaa myös muita lajeja. Tutkimuksessa voitiin osoittaa myös, että eniten ovat taantuneet ne vesilintulajit, jotka yleisesti pesivät naurulokkien kanssa samanlaisessa ympäristössä. Lokkiyhdyskuntien lähellä pesivät lajit ovat siis suojelutilanteeltaan huonommassa asemassa kuin ne, jotka ovat pesimäympäristöltään generalisteja, tai jotka pesivät muutoin erilaisessa ympäristössä.

Sotkat pesivät mielellään naurulokkiyhdyskuntien lähellä.

Vaikuttaisikin siltä, että lokkiyhdyskuntien häviäminen johtaa myös muiden lajien katoamiseen. Yhdyskunnat ovat toimineet herkän pesäajan kilpenä petoja vastaan, mutta suoja on monelta järveltä kadonnut altistaen sorsien pesinnät pedoille.

Minne lokit sitten katoavat? Kovin tarkasti syitä ei tunneta, mutta petojen epäillään olevan osasyyllisiä kehitykselle. Naurulokitkaan eivät pysty puolustamaan pesiään kaikilta pedoilta. Muun muassa vieraspetojen, supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison), epäillään kurittavan lokkiyhdyskuntia. Naurulokkiyhdyskunnat ovat kadonneet monilta perinteisiltä paikoilta ja samalla ovat kadonneet myös ilman suojelua jääneet sorsat. Lokkiyhdyskuntien epäilläänkin olevan sorsille paljon tärkeämpiä, kuin on aikaisemmin tiedetty.

 

Lue lisää

Pöysä, H., Lammi, E., Pöysä, S. & Väänänen, V.-M. 2019 Collapse of a protector species drives secondary endangerment in waterbird communities. Biological Conservation

Veli-Matti Väänänen 2000: Predation Risk Associated with Nesting in Gull Colonies by Two Aythya Species: Observations and an Experimental Test. Journal of Avian Biology

Väänänen, V.-M., Pöysä, H. & Runko, P. 2016: Nest and brood stage association between ducks and small colonial gulls in boreal wetlands. – Ornis Fennica

Puumat ekosysteemi-insinööreinä

Biologit ympäri maailmaa ovat tottuneet kuulemaan esitelmiä siitä, kuinka majava toimii luonnon ekosysteemi-insinöörinä. Majavan nostattama tulva edesauttaa lukuisten lajien selviytymistä pohjoisen karussa luonnossa. Moni biologi on myös kuullut, kuinka sudet hyödyttävät puro- ja jokilaaksojen kasvillisuutta vähentämällä laiduntavien kauriiden ja hirvien määrää. Nyt ekosysteemi-insinöörien näyttämölle on noussut aivan uusi laji: puuma (Puma concolor).

 

Puuma on Amerikan mantereilla elävä kissaeläin, jonka elinalue on kaikista alueen maaeläimistä laajin. Sen elinalue ulottuu Kanadan pohjoisimmista territorioista, kuten Yukonista, aina Etelä-Amerikan Andeille saakka. Puumat ovat hyvin kaikkiruokaisia petoja. Niille kelpaavat niin hyönteiset kuin suuret hirvieläimet, kuten hirvet ja biisonit. Yleensä puumat eivät jaksa syödä suuria saaliitaan kokonaan, vaan jättävät jälkeensä puoliksi syötyjä raatoja.

puuma_habitaatti3

Puuman elinalue on laajin kaikista Amerikan mantereiden maaeläimistä. Kuvassa tyypillistä puuman elinympäristöä Teksasissa.

Juuri nämä hylätyt raadot ovat puumien luoma ekosysteemi. Monet kovakuoriaiset hyödyntävät raatoja jossain tai useammassa elämänvaiheessaan. Yleisiä elämänvaiheita, joissa raadot nousevat tärkeiksi, liittyvät esimerkiksi lisääntymiseen, kuten paritteluun, munintaan ja toukkien kehitykseen. Pohjois-Amerikassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että erityisesti puumien tappamat suuret eläimet ovat tärkeitä niin kovakuoriaisille kuin pienille raadonsyöjäselkärankaisille, kuten opossumille, supikoiralle ja pesukarhulle.

puuma_habitaatti

Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa tehdään vuosittain yli 150 puumahavaintoa.

Yksi puuma tappaa viikossa keskimäärin 1,4 eläintä ja tuottaa noin 38 kilon edestä raatoja. Suurin osa kovakuoriaislajeista ja –yksilöistä valloittaa raadon ensimmäisen viikon sisällä sen kuolemasta. Runsaimpana puumien tuottamissa raadoissa esiintyy Thanatophilus lapponicus –lajia (”pohjoinen raatokuoriainen”). Kokonaisuudessaan puuman tuottamista raadoista löydettiin 215 eri kovakuoriaislajia.

puuma_habitaatti2

Big Bendin kansallispuiston 8000 hehtaarin alueella elää reilu 20 puumaa.

Mielenkiintoista on, että puumien tuottamissa raadoissa ei esiinny vain raatokuoriaisia, vaan niistä löytyy myös täysin kasvisravintoon suuntautuneita lajeja. Esimerkiksi kärsäkkäitä (Curculionidae) esiintyy puumien raadoissa huomattavasti. Tämä saattaa johtua siitä, että puumien saaliit ovat pääosin kasvinsyöjiä. Kuoleman jälkeen kasvinsyöjien mahan sisältö (eriasteisesti sulanut kasviravinto) houkuttaa paikalle myös kärsäkkäitä.

kärsäkäs

Amerikkalaiset tutkijat havaitsivat yllätyksekseen, että puuman jättämissä raadoissa esiintyi huomattavasti kärsäkkäitä (kuvassa), jotka ovat kasvinsyöjiä.

Huippupedon toimiminen ekosysteemi-insinöörinä asettaa sen populaation säätelylle haasteita. Jos huippupedon määrää pyritään tarkoituksen mukaisesti vähentämään taikka kokonaan poistamaan alueelta, aiheuttaa se haasteita siitä riippuvaisten eläinten selviytymiselle. Puuman tapauksessa huippupedon katoaminen vähentää lukuisten kovakuoriaislajien yksilömääriä. Nämä kovakuoriaiset tuottavat myös ekosysteemipalveluita. Ilman hajottajia (eläin- ja kasvimateriaalin) maapallo hukkuisi kuolleeseen ainekseen.

Lisätietoa: Barry J.M. ym. 2018: Pumas as ecosystem engineers: ungulate carcasses support beetle assemblages in the Greater Yellowstone Ecosystem. Oecologia

Sormet poikki – toiminta mahdotonta?

Vielä noin 15 vuotta sitten Helsinki oli jopa maailmanlaajuisesti malliesimerkki toimivista vihersormistaan. Vihersormilla tarkoitetaan alueen läpi kulkevia viheralueita (metsät, niityt, puistot), jotka muodostavat yhtenäisiä käytäviä. Luonnonvaraiset eläimet käyttävät näitä metsäkäytäviä elinympäristöinään sekä siirtymiseen uusille elinalueille. Tosin monissa maailman kaupungeissa ei enää voida puhua käytävistä, vaan pikemminkin eristäytyneistä metsä- ja viherlaikuista.

2000-luvun alkupuoliskolla Helsingillä oli viisi toimivaa vihersormea. Ne ulottuivat Itämeren rannikolta enemmän tai vähemmän pohjoiseen päin. Pikkurillin virkaa hoitava viherkäytävä ulottui Ruoholahdesta merenrantaa myötäillen Töölöön ja Meilahden läpi kohti Konalaa ja Vantaan Linnaista. Nimetön puolestaan koostui yhtenäisestä Keskuspuistosta; aina Töölönlahden rannalta Paloheinään ja Vantaan Ylästöön. Vanhankaupunginlahden tietämille ulottuivat keski- ja etusormenpäät. Ensin mainittu enemmän pohjois-eteläsuuntaisesti ja jälkimmäinen lounas-koillinen suuntaisesti. Peukalonpäänä toimi Vartiosaari, josta viherkäytävä jatkui Östersundomia kohti. Nuuksion ja Östersundomin kansallispuistot yhdessä Pohjois-Vantaan kanssa muodostavat kämmenen, johon sormet kiinnittyvät.

Viherkäytävä_Helsinki_Wetland_Ecology_Group

Yksi Helsingin viherkäytävistä lähtee Töölönlahdelta keskuspuistona kohti pohjoista. ©Sari Holopainen

Toimivat viheryhteydet ovat eliöiden elinehto. Ne muodostavat ekologisen verkoston, jota ilman lukuisten lajien, kuten esimerkiksi korpiorvokin (Viola epipsila), tähtitalvikin (Moneses uniflora), rupikonnan (Bufo bufo), saukon (Lutra lutra) ja liito-oravan (Pteromys volans), selviytyminen on vaakalaudalla. Viherkäytävien avulla niin kasvi- kuin eläinlajit pääsevät leviämään ja liikkumaan ympäristöstä toiseen. Lisäksi ne ovat monien lajien elinympäristöä. Viherkäytävien katkeaminen voi aiheuttaa esimerkiksi eläinten liikennekuolleisuuskeskittymän. Suuri liikennekuolleisuus sekä liikkumisen estyminen ympäristöjen välillä voivat pahimmillaan aiheuttaa paikallispopulaatioiden katoamisia. Paikallispopulaatio ensin pienenee pienenemistään, koska mistään ei myöskään pääse leviämään uusia yksilöjä pienenevään populaatioon. Lopulta populaatio kuolee pois.

Toimiva ekologinen verkosto ei ole vain eläinten elinehto, vaan myös ihmisten etu. Eläinten liikennekuolleisuuskeskittymät aiheuttavat ihmisille liikenneturvallisuusriskin. Varsinkin suurikokoisten eläimien, kuten hirvieläimien, liikennekuolleisuus uhkaa myös ihmisten terveyttä.

Helsingin kaupunkiluonto koostuu viherkäytävistä. Luonnolla ja sen monimuotoisuudella on myös positiivinen vaikutus asukkaiden hyvinvointiin. Kaupunkiluonto tarjoaa ihmisille virkistäytymis- ja luonnonhavainnointipaikkoja. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että kaupunkien asukkaat kokevat luonnon erityisen elvyttäväksi kaupunkiympäristöksi. Lääkärien määräämät metsäretket ovat vähitellen nousseet yhdeksi stressin ja masennuksen hoitokeinoksi.

Vanhankaupunginlahti_viherkäytävä_Helsinki_Wetland_Ecology_Group

Vanhankaupunginlahden lähettyviltä lähtee kaksi viherkäytävää Toinen käytävistä suuntautuu enemmän pohjoiseen päin ja toinen viistosti koilliseen. ©Sari Holopainen

Monimuotoinen kaupunkiluonto vähentää myös allergioita ja astmaa. Allergiat ja kaupungeissa eläminen on yhdistetty toisiinsa jo kymmeniä vuosia sitten. Kaupunkien rakennetun ympäristön pinnoilla elää huomattavasti köyhempi mikrobisto kuin luonnossa. Kaupungeissa ihmiset eivät saa tarpeeksi monimuotoista mikrobialtistumista eikä tästä johtuen heidän suolistossaan ja ihollaan elä yhtä monipuolinen mikrobisto kuin maaseudulla elävillä ihmisillä. Tällöin ihmisen puolustusjärjestelmä on huomattavasti alttiimpi allergioiden ja astman kehittymiselle. Jotta kaupunkienkin asukkaat altistuisivat edes jossain määrin yhtä monipuolisesti mikrobistolle, tulisi kaupungeissa olla toimivia ja monipuolisia viheryhteyksiä.

Nykyisistä satelliitti- ja karttakuvista voidaan havaita, että Helsingin kaikki viisi vihersormea ovat poikki. Niitä halkovat moottoritiet ja erilaiset rakennukset. Helsinki ei siis ole kyennyt takaamaan eläimistölleen eikä asukkailleen toimivia viheryhteyksiä. Toki moottoriteiden ali tai yli voidaan rakentaa vihersiltoja tai alikulkukäytäviä sumppukohtien helpottamiseksi, mutta ne eivät silti täysin korvaa yhteneviä ja toimivia viherkäytäviä. Väestön keskittyminen pääkaupunkiseudulle on uhka niin luonnon monimuotoisuudelle kuin ihmisten terveydellekin.