Merikotkan paluu

Wetland ecology group_University of Helsinki_Merikotka_Ranua

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_geese

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

Muovi merkkaa uuden geologisen aikakauden alkua

Tulevaisuuden geologit tulevat havaitsemaan meidän aikamme maakerroksissa erikoisia muutoksia. Kerrokseen ilmaantuu kokonaan uusi materiaali, joka peittää maapalloa kaikkialla; mantereilta valtamerten pohjiin. Maailman joka kolkkaan ehtinyt muovi on yksi merkki antroposeenisesta (ihmisvaikutteisesta) ajanjaksosta.

Ihmiset heittävät luontoon valtavia määriä muovijätettä, joka varsin usein huuhtoutuu kaupunkien rantavesiin ja sitä kautta luonnon kiertokulkuun. © Sari Holopainen

Maailma peittyy muoviin

Muovia valmistetaan joka vuosi yli 300 miljoonaa tonnia. Tasaisesti jaettuna siitä riittäisi jokaiselle ihmiselle 40 kiloa joka vuosi. 1950-luvun jälkeen muovia on ehditty valmistaa jo yli viisi miljardia tonnia. Tasaisesti jaettuna sillä käärisi koko maapallon muovikääreeseen. Nämä tiedot käyvät ilmi vuonna 2015 julkaistusta tutkimuksesta, jossa todettiin muovin tunkeutuneen jo maapallon jokaiseen kolkkaan. Muovia löytyy valtavina kelluvina lauttoina meristä, syvältä merien pohjista, järvistä ja maaperästä. Muovia on jopa maapallon kaukaisimmissa kolkissa, joissa ihmisvaikutus on vähäistä. Muovipartikkeleita löytyy jo arktisten merialueiden jäästä. Mikromuovia on löydetty myös esimerkiksi Kallaveden jään päälle sataneesta lumesta, minkä tutkijat epäilevät viittaavan siihen, että muovia sataa jo taivaaltakin. Pitkäikäinen ja yleinen muovi muodostaa vakavan uhan varsinkin vesistöissä, myös Suomessa.

Liikenne on pahimpia mikromuovin tuottajia. © Sari Holopainen

Suurin osa maailman muovista on jäänyt luontoon. Vain pieni osa päätyy kierrätykseen, energiajätteeksi tai haudataan maahan. Muovijäte voidaan jakaa kahteen kokoluokkaan: makromuovi on yli 5 mm palasia, kuten muovipulloja, pusseja, hylättyjä kalaverkkoja, leluja jne. Mikromuovi on tätä pienempiä partikkeleita, usein paljain silmin havaitsematonta. Mikromuovit ovat jopa suurempi uhka merille kuin makromuovimassat. Mikromuovia valmistetaan tarkoituksella ja osa muodostuu esimerkiksi auton renkaiden hangatessa tietä (auton renkaiden kerrotaan olevan synteettistä kumia, joka on muovin kaltaista ainetta) ja tiemerkintöjä. Liikenne on sekä norjalaisen että ruotsalaisen selvityksen mukaan pahimpia mikromuovin tuottajia. Renkaista ja tiemerkinnöistä peräisin olevaa mikromuovia tuotetaan Norjassa arviolta 5 000 tonnia ja Ruotsissa 13 000 tonnia vuodessa. Kokonaisuudessaan Norja tuottaa ainakin 8 000 tonnia mikromuovia vuodessa. Kaupunkien hulevesien mukana mikromuovi päätyy vesistöihin ja sitä kautta myös eteenpäin ravintoverkossa.

Ihmiset joutuvat kosketuksiin mikromuovin kanssa huomaamattaan. Mikromuoveja löytyy esimerkiksi kosmetiikkatuotteista. Synteettiset tekstiilit ovat myös mikromuovin lähde. Aasiassa synteettiset vaatteet ovatkin suurin mikromuovin lähde. Mikromuovin kulkeutuessa järviveteen, se voi lopulta päätyä myös talousveteen. Mikromuovipitoisuuksia järvissä ja talousvesissä tai niiden terveysvaikutuksia ihmiseen ei kuitenkaan vielä tunneta kunnolla.

Eläimet tukehtuvat muoviin

Muovi hajoaa hitaasti. Se saattaa päätyä osaksi ”ravintoverkkoa” eläinten luullessa muovinpaloja ruuaksi. Maailmalta on raportoitu kuinka merikilpikonnat, hylkeet, merilinnut ja monet muut eläimet kärsivät muovista elimistössään. Vaikka eläin ei söisi muovia, se voi myös sotkeutua siihen usein kohtalokkain seurauksin. Suomessa kuuluisaksi on tullut mm. pyykkitelineeseen juuttunut joutsen.

Tukalasti kaulaan juuttunut muovirengas esti tätä sinisorsaa liikuttamasta päätään, haitaten sorsan normaaleja toimia ravinnonhankinnasta lähtien. © Sari Holopainen

Meriin päätyvistä muovipartikkeleista osa päätyy kaloihin, sillä ne luulevat muovihiukkasia ruuaksi. Eräässä kokeessa havaittiin kasvojenpuhdistusvoiteissa käytettyjen mikromuovien myrkkyjen päätyvän kalojen kudoksiin. Kalan joutuessa syödyksi myrkyt pääsevät siirtymään seuraavaan eläimeen, esimerkiksi ihmiseen.

Mikromuovien päätymistä luontoon voidaan yrittää rajoittaa mm. hulevesijärjestelmiä kehittämällä. Muovituotteita voidaan myös korvata muilla, ympäristöystävällisillä, materiaaleilla. Yksittäinen kuluttaja voi valita tuotteita, joissa mikromuoveja ei ole.

Lue lisää

Zalasiewicz et al. Anthropocene 2015: The geological cycle of plastics and their use as a stratigraphic indicator of the Anthropocene

YLE Tiede: Päätyykö mikromuovi juomaveteesi?

IUCN: Invisible plastic particles from textiles and tyres a major source of ocean pollution – IUCN study

Aiheeseen liittyvä toinen blogikirjoitus: Plastic – the modern plague

Neljä ominaisuutta, jotka tekevät majavakosteikoista nokinuppisten paratiiseja

Majavien toiminta edesauttaa nokinuppisten (Caliciales, pienten nuppineulannäköisten jäkälien) esiintymistä ja lajirikkautta. Niiden laji-ja yksilömäärät ovat huomattavasti korkeampia majavakosteikoilla kuin muunlaisissa boreaalisissa metsäympäristöissä. Majakosteikkojen otollisuus johtuu neljästä tekijästä:

 

  1. Runsaat lahopuumäärät. Nokinuppiset kasvavat elävien ja lahopuiden pinnalla, ja erityisesti kuorettomat lahopuut ovat niiden suosiossa. Majavan nostattama tulva tappaa rannan puustoa ja tuottaa runsaasti pystyyn kuollutta kuoretonta lahopuuta.

Nokinuppisia kuorettomalla kannolla majavakosteikon rannalla. © Mia Vehkaoja

  1. Lahopuutyyppien monipuolisuus. Majavan toiminta tuottaa niin pystyyn kuollutta kuin maalahopuuta ja kantoja. Tulva tappaa puut pystyyn, kun taas majavan järsiminen luo kantoja ja maapuuta. Myös lahopuun puulajivalikoima on laaja. Se sisältää niin havu- kuin lehtipuulajeja. Lahopuiden monipuolisuus puolestaan ylläpitää monipuolista nokinuppislajistoa.

 

  1. Elinympäristön suuri kosteuspitoisuus. Useat nokinuppislajit hyötyvät elinympäristön korkeasta kosteuspitoisuudesta. Boreaalisella havumetsävyöhykkeellä korkeita kosteuspitoisuuksia löytyy yleisesti vain vanhoista metsistä, joissa puut varjostavat nokinuppisille otollisen kostean pienilmaston. Tosin vanhoissa metsissä riittävästä valonsaannista muodostuu nuppisten esiintymistä rajoittava tekijä. Majavakosteikoilla suurin osa pystyyn kuolleesta puusta seisoo vedessä, mikä takaa puun tasaisen ja jatkuvan kosteuden.

Tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta majavakosteikolla. © Mia Vehkaoja

  1. Riittävä valonsaanti. Koska suurin osa lahopuusta seisoo pystyyn kuolleena vedessä, on ympäristö avoin ja valoisa. Monien boreaalisen metsän nokinuppisten uskotaan olevan keimofotofyyttisiä (=cheimophotophytic) eli ne kykenevät yhteyttämiseen (=fotosynteesiin) myös talvella hyvin alhaisissa lämpötiloissa. Nokinuppisjäkälien leväosakas tarvitsee tarpeeksi valoa yhteyttämistä varten. Tämä mahdollistuu avoimilla majavakosteikoilla niin kesällä kuin talvellakin. Talvella myös ympäröivä lumi lisää valonsaantia.

 

Lisää tietoa: Vehkaoja, M., Nummi, P., Rikkinen, J. 2016: Beavers promote calicioid diversity in boreal forest landscapes. Biodiversity and Conservation. 26 (3): 579-591.

Lajien suojelua vieraslajien avulla

Ekologit etsivät kuumeisesti keinoja vähentää eliölajien katoamista. Joskus käyttöön otetaan mekanismeja, joiden järkevyydestä ja eettisyydestä kiistellään jopa luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Siirto- ja palautusistutukset ovat yleistyneet vuosien varrella. Niiden tarkoituksena on muodostaa alueelle uusi eliöpopulaatio. Palautuistutuksia tehdään lajeille, joita alueella on aiemmin tavattu, mutta jotka sittemmin ovat kadonneet. Suomessa tällaisia lajeja ovat esimerkiksi euroopanmajava ja metsäpeura. Siirtoistutusten avulla puolestaan tuodaan uusia lajeja alueille, joissa niitä ei aiemmin ole tavattu, esimerkiksi kalaston tai riistalajiston monipuolistamiseksi. Suomeen on tuotu mm. fasaani ja valkohäntäkauris. Siirtoistutuksilla on kuitenkin aikaansaatu myös vakavia vieraslajiongelmia ja taloudellisia haittoja.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_olm-proteus-anguinus

Olmin (Proteus anguinus) luonnonpopulaatiot ovat harvinaistuneet. Lajia on istutettu mm. Ranskaan. Siirtopopulaatiota voisi käyttää luonnonpopulaation kannan vahvistamiseen. By Arne Hodalič – Author’s own work. Uploaded with permission., CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1923566

Siirtoistutusten myötä maailmalla on lukemattomia eliöpopulaatioita, jotka elävät kaukana alkuperäisestä esiintymisalueestaan. Samalla usean tällaisen eliön luontaiset populaatiot ovat romahtaneet tai jopa hävinneet täysin. Viime vuosina siirtoistutuksia on ryhdytty tekemään myös luonnonsuojelun nimissä: etäsuojelun eli ex situ – suojelun tavoitteena on suojella luonnonvaraisia eliöitä niiden luonnollisen elinpiirin ulkopuolella esimerkiksi kasvitieteellisissä puutarhoissa tai eläintarhoissa, ja aikanaan palauttaa etäsuojelussa kasvaneita yksilöitä alkuperäisille elinalueilleen. Suomessa etäsuojelua toteuttaa mm. luonnonvaraisten kasvien ESCAPE –hanke.

Etäsuojelun rinnalle on myös syntynyt menetelmä, jonka tarkoituksena on lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: palauttamalla vieraslajien populaatioita alkuperäisille elinalueilleen voidaan täydentää ja monimuotoistaa vähentyneitä luonnonpopulaatioita. Samalla vieraslajeista muodostuvia ongelmia voidaan vähentää niiden leviämisalueilla.

Ensin on kuitenkin varmistettava, etteivät vieraslajit risteydy muiden lajien kanssa, mikä uhkaisi luonnonpopulaation geneettistä puhtautta. Vieraslajipopulaatioissa voi lisäksi olla tauteja tai loisia, jotka siirtyvät lisääntymisohjelmien yksilöihin ja sitä kautta luonnonpopulaatioihin. Lisäksi on varmistettava, että olosuhteet lajin luonnollisissa elinympäristöissä ovat riittävän hyvät, jotta palautusistutukset ovat kannattavia. Surullisen kuuluisassa tapauksessa arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx) metsästettiin lähes sukupuuttoon, mutta etäsuojelun ja lisääntymisohjelmien avulla laji saatiin muissa maissa pelastettua. Palautusistutukset sujuivat aluksi hyvin, mutta salametsästys lisääntyi jälleen istutetun kannan kasvaessa 2010-luvulla. Nykyään luonnonpopulaation koko on noin tuhat yksilöä. Populaatio on kuitenkin jakaantunut useaan pieneen osapopulaatioon jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa, ja naaraiden osuus on pienentynyt joidenkin alueiden osapopulaatiossa suhteettomasti. Lajin luonnonpopulaation tulevaisuus on siksi jälleen vaakalaudalla.

Vuonna 2016 tutkijat etsivät esimerkkejä lajeista, joiden vieraslajipopuulatioita voitaisi käyttää vahvistamaan luonnonpopulaatioita. IUCN:n punaisen listan avulla löytyi 1399 lajia, jotka ovat luonnollisissa elinympäristöissään harvinaistuneita, mutta joilla on vankka populaatio toisessa maantieteellisessä sijainnissa. Näistä 836 lajia on harvinaistunut resurssikäytön vuoksi, eli niitä uhkaavat salametsästys ja pyydystäminen, ei niinkään alkuperäisen elinympäristön katoaminen. Tällaisia lajeja ovat mm. burmanpyton (Python bivittatus), jonka luonnonpopulaatiota Etelä-Aasiassa uhkaa lemmikkieläinkaupasta ja perinteisestä lääketieteestä johtuva salametsästys, mutta joka vieraslajina on aiheuttanut Floridassa vakavia kannanromahduksia usealle kotoperäiselle nisäkäslajille.

Menetelmää voidaan soveltaa myös toisella tavalla. Vieraslajien populaatioita voidaan käyttää tyydyttämään harvinaiseen lajiin kohdistuvaa metsästys- tai salakuljetuspainetta, jolloin luonnonpopulaatio saa (teoriassa) elpyä.

Epätoivoiset ajat ruokkivat kyseenalaisia tekoja. Moni varmasti miettii, onko millään tavoin oikeutettua sallia uhanalaisen tai vaarantuneen lajin metsästys tai keräily, vaikka kyseessä olisikin aivan ”väärässä” paikassa elävä siirtopopulaatio. Toisaalta puolestapuhujat huomauttavat, että markkinoille syötetään joka tapauksessa kyseisen lajin haluttua osaa (esim. sarvikuonon sarvi). Lajin kokonaisvaltaiselle kohtalolle on väliä tuleeko tuote salametsästettynä luonnonpopulaatiosta vai laillisesti metsästettynä vieraspopulaatiosta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_cyclura_nubila

Kansainvälinen lemmikkieläinkauppa voi johtaa lajien luonnonpopulaatioiden harvinaistuviseen. Siirtopopulaatioita voidaan käyttää tyydyttämään lemmikkieläinkaupan markkinat. By MAKY.OREL – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21151027

Toisaalta minkäänlaiset kulttuurin- tai ajattelutavan muutokset eivät ole tarpeen niin kauan kuin tuotetta saadaan markkinoille, eli vieraslajin populaation hyödyntäminen ei välttämättä edistä lajin kokonaisvaltaista suojelua pitkällä aikavälillä. Huonoimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot saattavat vain nostaa lajin tarjontaa, mikä taas johtaisi kysynnän kasvuun hintojen pudotessa. Parhaimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot taas toimivat puskureina suojaten luonnonpopulaatioita kansainvälisen villieläinkaupan kysynnältä. Esimerkiksi Kuubassa tavattava iguanalaji Cyclura nubila kuoli lähes sukupuuttoon lemmikkieläinkaupan vuoksi, mutta nykyään lähes kaikki lemmikkikaupoissa myytävät yksilöt ovat vieraspopulaatiosta.

Joskus riskejä on vain otettava. Toiveena on kaikkia hyödyttävä lopputulos, jossa vieraslajien käyttö korvaa luonnonpopulaatioiden ylihyödyntämisen. Lajin luonnonpopulaatio voittaa alkuperäisessä elinympäristössään ja samanaikaisesti voidaan vähentää vieraspopulaation aiheuttamia ongelmia muualla. Tällä voisi olla selkeitä taloudellisia hyötyjä aikana jolloin luonnonsuojelussa ja monimuotoisuutta ylläpitävissä projekteissa liikkuu hyvin vähän rahaa. Toisaalta palautusistutukset ovat hidas prosessi, jonka lopputulos on nähtävissä vuosien päästä. Vieraslajien käytöstä luonnonsuojelussa voisi jopa kaavailla oman kauppansa. Kansainvälisen perinteisen lääketieteen tai villieläinkaupan markkinat voidaan tyydyttää vieraspopulaatioilla. Näistä saatavat varat voidaan laittaa suoraan saman lajin luonnonpopulaatioiden suojelutyöhön, jolloin nämä hankkeet eivät välttämättä tarvitse ulkoista rahoitusta.

Se ui ja vaakkuu kuin sinisorsa, mutta näyttääkö se sinisorsalta?

Tässä on sinisorsa. Se on meille kaikille tuttu perussorsa puistojen lammikoista. Sinisorsan vaakkuminenkin kuulostaa juuri niin perussorsamaiselta kuin sorsa vain voi kuulostaa.

Värikäs sinisorsaparvi on monelle tuttu kaupunkien puistoista. © Sari Holopainen

Värikäs sinisorsaparvi on monelle tuttu kaupunkien puistoista. Koirailla on vihreä pää ja keltainen nokka, naaraat ovat ruskean harmaita ja oranssinokkaisia. Siiven sininen laikku löytyy molemmilta sukupuolilta. © Sari Holopainen

Ikä ja vuodenaika muuttavat sorsaa

Aina sinisorsa ei näytä siltä kuin ylläolevassa kuvassa. Koiraan päälaki ei ole aina vihreä, eikä naaraskaan ole aina vaatimattoman ruskean harmaa. Riippuen sorsan iästä, vuoden vaiheesta tai geeneistä, sorsa voi näyttää vähän erilaiselta. Untuvikkona sinisorsa näyttää hyvin samalta kuin muidenkin puolisukeltajien poikaset. Nopeasti se kuitenkin kehittää lajityypillisiä piirteitä, ja esimerkiksi nuorella koiraalla päälaki alkaa hohtaa vihreää jo ennen kuin kaikki poikasuntuva on tippunut. Kesäpukuiselta koiraalta vihreä päälaki puuttuu kokonaan ja koiras näyttää paljolti naaraalta. Silloin keltainen nokka on hyvä tunnusmerkki koiraasta.

Nuoren sinisorsakoiraan selkää peittää vielä untuva, mutta päälaella välkehtii jo tuttu vihertävä kiilto. Kesäpuvussaan kaikki sinisorsat ovat ruskeita. Hohtavan keltainen nokka kuitenkin paljastaa tämän yksilön koiraaksi. © Sari Holopainen

Nuoren sinisorsakoiraan selkää peittää vielä untuva, mutta päälaella välkehtii jo tuttu vihertävä kiilto. Kesäpuvussaan kaikki sinisorsat ovat ruskeita. Hohtavan keltainen nokka kuitenkin paljastaa tämän yksilön koiraaksi. © Sari Holopainen

Nokka paljastaa sukupuolen

Sinisorsan elämään kuuluvien normaalien elämänvaiheiden lisäksi joskus törmää erilaisiin sinisorsiin, joiden puku on muuntunut joko geneettisistä tai hormonaalisista syistä.

Vaalea sinisorsanaaras © Sari Holopainen

Vaalea sinisorsanaaras © Sari Holopainen

Eläimillä ovat tyypillisiä ulkomuodon erilaiset variaatiot. Sinisorsilla värimuunnelmat ovat melko yleisiä ja varsinkin kaupungeissa erikoisia yksilöitä havaitaan usein. Esimerkiksi sinisorsanaaraat saattavat syntyä vaaleiksi mutaatioiden takia. Mutaatiot voivat toimia monella tapaa aiheuttaen muutoksia joko pigmentin synnyssä tai sen ilmenemisessä. Haalistuneen väriset sinisorsat tuottavat väripigmenttiä, mutta höyhenissä väri ilmenee muuntuneena. Mikäli melaniinipigmenttiä ei synny ollenkaan, tulee yksilöstä albiino eli kokonaan valkoinen.

Sinisorsilla värimuunnokset ovat verrattain yleisiä. Syiksi epäillään muun muassa erikoisen väristen lintujen selviytymistä kaupunkiympäristöissä, joissa petoja on vähemmän ja toisaalta myös sinisorsien laajamittaisella jalostuksella saattaa olla syynsä. Jalostetut erikoisen näköiset linnut levittävät geenejään myös luonnonpopulaatioihin.

© Sari Holopainen

© Sari Holopainen

Erikoisen näköinen koiras sinisorsaparvessa saattaakin itseasiassa olla naaras. Kuvissa näkyy interseksuaalisia sinisorsanaaraita tavallisten sinisorsien seurassa. Juhlapukuaan vaihtavat koiraat näyttävät vähän samalta, mutta tässäkin tapauksessa nokan väri on hyvä vinkki sorsan todellisen sukupuolen määrittämiseen. Lisäksi nämä molemmat kuvat on otettu keskellä talvea jolloin koirailla ei ole enää juhlapuvunvaihto kesken. © Sari Holopainen

Erikoisen näköinen koiras sinisorsaparvessa saattaakin itseasiassa olla naaras. Kuvissa näkyy interseksuaalisia sinisorsanaaraita tavallisten sinisorsien seurassa. Juhlapukuaan vaihtavat koiraat näyttävät vähän samalta, mutta tässäkin tapauksessa nokan väri on hyvä vinkki sorsan todellisen sukupuolen määrittämiseen. Lisäksi nämä molemmat kuvat on otettu keskellä talvea, jolloin koirailla ei ole enää juhlapuvun vaihto kesken. © Sari Holopainen

Sinisorsan sukupuolen määrittämisessä nokka on tärkeässä roolissa, sillä nokan väri säilyy koiraalla keltaisena ja naaraalla oranssi-laikukkaana vuodenajasta riippumatta. Nokka voi myös paljastaa interseksuaalin naaraan. Ne ovat yksilöitä, jotka ilmentävät sekä naaraan että koiraan ulkoasua. Syitä voi olla kaksi: naaraan hormonien tuotanto on joko häiriintynyt, eli naarashormonit jäävät testosteronin varjoon, tai yksilö on aidosti intersukupuolinen omaten sekä naaraan että koiraan ominaisuuksia. Hormonit säätelevät yksilön ulkoasua, ja testosteronin vaikutus näkyykin yleensä naaraan koirasmaisesssa höyhenpuvussa. Sen sijaan nokan väri ei ole niin herkkä hormonaaliselle säätelylle ja säilyttää siksi naaraalle tyypillisen oranssin sävyn.

sinisorsanaaraan kanssa ja puolusti Neljä luontaisesti erinäköistä sinisorsaa samassa talvehtimisparvessa Järvenpäässä. © Sari Holopainen

Neljä luontaisesti erinäköistä sinisorsaa samassa talvehtimisparvessa Järvenpäässä. © Sari Holopainen

Hybridisorsat

Sinisorsaparvissa saattaa nähdä myös sinisorsaristeymiä. Sorsat ovat keskenään lähisukulaisia, joten risteymiä tunnetaan useita. Sinisorsien tiedetään risteytyneen esimerkiksi tavien, haapanoiden, jouhisorsien sekä nokisorsien kanssa. Risteymät ovat kuitenkin melko harvinaisia, sillä jokaiselle sorsalajille on kehittynyt lajikohtaisia tapoja ja piirteitä, jotka toimivat esteinä risteytymiselle. Joskus raja-aidat kuitenkin kaatuvat, ja syntyy hybridiyksilöitä. Nämä ilmentävät yleensä piirteitä molemmista emolajeista, eivätkä siksi ole erityisen menestyksekkäitä lisääntyjiä: niiden tavat ja piirteet eivät ole yleensä houkuttelevia emolajien edustajien mielestä.

Tämä tavi x sinisorsa risteämä-koiras oli pariutunut tavallisen sinisorsanaaraan kanssa ja puolusti sitä topakasti selvästi isommilta sinisorsakoirailta. © Sari Holopainen

Tämä tavi x sinisorsa risteämä-koiras oli pariutunut tavallisen sinisorsanaaraan kanssa ja puolusti sitä topakasti selvästi isommilta sinisorsakoirailta. © Sari Holopainen

Risteytyminen saattaa aiheuttaa monenlaisia ongelmia, joista pahin on toisen lajin ajautuminen sukupuuttoon. Aikaisemmin Amerikassa eri alueilla elävien sinisorsan ja nokisorsan esiintymisalueiden liikkuminen päällekkäin on ajanut nokisorsan ahdinkoon. Se risteytyy helposti sinisorsan kanssa, joka on tehokas lisääntyjä. Harvinaisten, varsinkin saarilla eristäytyneinä elävien lajien sekoittuminen sinisorsaan vaarantaa lajin oman geenipuhtauden. Esimerkiksi havaijinsorsan risteytyminen saarille tuotujen sinisorsien kanssa uhkaa ajaa lajin sukupuuttoon. Lajin säilyminen riippuukin nyt suojelutoimista, joiden tavoitteena on hävittää saarilta kaikki sinisorsat ja risteymät.

Se näyttää ankalta

Sinisorsia jalostetaan yleisesti ja siitä onkin olemassa huomattava määrä erilaisia variaatioita. Kaikkien tuntema valkoinen ankka on sekin muunnos sinisorsasta. Joskus näitä jalostettuja sinisorsia pääsee luontoon ja ne voivat lisääntyä siellä luonnonvaraisen kannan seassa. Eteläisen ja keskisen Euroopan puistoissa onkin tavallisista nähdä erikoisia sorsia, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän sinisorsaa. Vieraan geeniaineksen määrä luonnonvaraisessa sinisorsapopulaatiossa vähenee pohjoista kohti.

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Lähteet & lue lisää:

Pär Söderquist: Large-Scale Releases of Native Species: the Mallard as a Predictive Model System

Harry J. Lehdon kuvia interseksuaaleista sinisorsanaaraista

Pekka Sarvelan kuvia sinisorsan värimuunnoksista

Suomen Luonto: Vaaleita on moneksi

Ducks Unlimited: Waterfowl Hybrids

Epätasaista kilpailua karuissa järvissä – sorsat ja kalat samoilla apajilla

Kalat asuttavat boreaalisia järviä ympäri vuoden. Järvissä elävät selkärangattomat taas kuuluvat monen kalalajin ruokalistalle. Puolet vuodesta samoilla järvillä selkärangattomilla ruokailevat myös sorsat. Myös kasvinsyöntiin erikoistuneilla sorsilla varsinkin munintaan valmistautuvat naaraat ja pienet poikaset tarvitsevat valkuaispitoista selkärangatonravintoa. Boreaaliset järvet ovat tyypillisesti karuja, ja niiden selkärangatontarjonta on niukkaa. Tämä johtaa ravintokilpailuun kalojen ja sorsien välillä. Nummen ym. vastajulkaistussa kokooma-artikkelissa korostetaankin harkitsemaan kalojen istuttamista kosteikoille, joihin ne eivät alun perin kuulu tai jotka perustetaan sorsia ajatellen.

Selkärangattomat kalojen armoilla

Kalat muokkaavat vesien selkärangaton yhteisön rakennetta, joten kalallisten ja kalattomien järvien selkärangatonyhteisön rakenteen, runsauden ja monimuotoisuuden on havaittu eroavan. Kalat saalistavat erityisesti suuria selkärangattomia, jotka ovat yleensä oman yhteisönsä huippupetoja. Tällöin selkärangatonyhteisön rakenne painottuu pienempiin lajeihin.

Kasvillisuuden seassa lymyilevät selkärangattomat ovat kaloilta paremmassa suojassa, eli kalojen saalistuspaine on suurempi avovedessä. Tämä tarkoittaa, että kalojen vaikutus eri sorsalajeihin eroaa. Kalakilpailun vaikutus iskee erityisesti avovedessä ruokaileviin sorsiin (esim. tavi), kun taas kasvillisuuden joukosta ravintoa etsiviin lajeihin (esim. sinisorsa) vaikutus on heikompi.

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Telkkäpoikueet viihtyvät kalattomilla järvillä. © Sari Holopainen

Sorsat kärsivät kilpailusta

Kokooma-artikkeli osoitti selvästi, että kalojen aiheuttama ravintokilpailu on haitallista sorsille lisääntymisaikana. Tilanne ei kuitenkaan ole aina niin yksiselkoinen: kala- ja sorsamääriä rajoittavat yleensä samat avainasemassa olevat ympäristötekijät, kuten järven tuotanto. Siispä rehevillä järvillä, jotka voivat tarjota runsaasti selkärangaton- ja kasviravintoa, voi sekä kalojen että sorsien runsaus olla suuri. Karuilla boreaalisilla järvillä kilpailuasetelma taas korostuu.

Nuuksiossa on istutettu koemielessä kaloja happamoitumisen takia aikoinaan kalattomiksi jääneille järville. Tutkijat istuttivat kalat järviin seurattuaan ensin useita vuosia telkkäpoikueiden järvien käyttöä samoilla järvillä. Poikueiden määrä järvillä väheni selvästi ahventen palattua. Sen sijaan parit käyttivät järviä edelleen lähes entiseen tapaan. Ero johtuu todennäköisesti poikasten ja aikuisten lintujen erilaisesta ravinnonkäytöstä: aikuiset hakevat ravintonsa pohjasta, jonka eläimistöön kaloilla on todennäköisesti pienempi vaikutus. Kalallisissa järvissä sorsanpoikasten on havaittu joutuvan käyttämään enemmän aikaa ruokailuun ja kasvavan silti hitaammin kuin kalattomissa järvissä.

Ruotsissa kalakoe tehtiin päinvastoin kuin Nuuksiossa, ja kalat poistettiin joistakin järvistä. Selkärangattomat lisääntyivät ja telkkäpoikueet saapuivat järville.

Suomessa on havaittu, että kalakannat ovat alkaneet toipua aikaisemmin happamoitumisesta kärsineillä järvillä. Tällä saattaa olla vaikutusta sorsien lisääntymismenestykseen boreaalisilla järvillä, etenkin telkän osalta.

Kalojen ja sorsien kilpailu ei ole tasapainoista siinä mielessä, että kalat vaikuttavat kyllä sorsiin, mutta sorsilla ei ole vaikutusta kaloihin. Kalat ovat järvissä vuoden ympäri ja voivat niukkoina aikoina kasvaa hitaammin. Ne myös vahvasti vaikuttavat järven selkärangatonyhteisöön. Sorsilla ei ole yhtä voimakasta vaikutusta selkärangattomiin. Ravinnon vähetessä sorsankin poikaset kasvavat hitaammin, mutta myös kuolleisuus kasvaa radikaalisti. Sorsille kunnostettaviin kosteikkoihin ei tämän takia kannattaisikaan istuttaa kaloja.

Lue lisää:

Nummi, P., Väänänen, V.-M., Holopainen S. & Pöysä H. 2016. Duck–fish competition in boreal lakes – a review. – Ornis Fennica 93: 67-76.