Naurulokkien mukana katoavat muutkin kosteikon linnut

Naurulokkiyhdyskunta (Chroicocephalus ridibundus) on äänekäs ja tarkkaavainen. Petojen on vaikea päästä yllättämään lintuja, kun monta silmäparia tarkkailee ympäristöä. Naurulokit antavat hälytyksen heti, jos jotain uhkaavaa ilmaantuu niiden näköpiiriin, ja tekevät hyökkäyksiä häirikön päälle, oli se sitten varis tai ihminen. Yhdyskunnassa naurulokkien poikaset varttuvat turvassa pedoilta.

Naurulokit pesivät yhdyskunnissa. Valppaat linnut hälyttävät heti vaaran ilmaantuessa näköpiiriin.

Luonnossa eläinlajit saattavat olla riippuvaisia toisistaan. Jotkin linnut esimerkiksi hakevat suojaa naurulokkiyhdyskuntien lähettyviltä. Riippuvuussuhde saattaa johtaa ongelmiin, jos suojaava laji katoaa.

Monet sorsalajit hyödyntävät kolonian tarjoamaa hälytys- ja suojeluturvaa. Tutkimusten mukaan sorsien pesät yhdyskunnan sisällä säilyvät paremmin kuin sen ulkopuolella. Esimerkiksi punasotkan (Aythya ferina) ja tukkasotkan (A. fuligula) pesien kokema saalistuspaine on kovempaa yhdyskuntien ulkopuolella. Varsinkin tukkasotka pesii mielellään naurulokkiyhdyskunnissa, mutta puolisukeltajasorsien pesät ovat harvemmin yhteydessä yhdyskuntiin. Sen sijaan poikueaikana myös puolisukeltajasorsat viihtyvät lokkien lähellä.

Punasotkakanta on taantunut voimakkaasti ja yhdeksi syyksi epäillään pesimäaikaisten tappioiden kasvua lokkiyhdyskuntien hävitessä.

Vastajulkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin vesilintujen sidoksia naurulokkiyhdyskuntiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin 15 järven lintukantojen kehitystä. Ne järvet, joilta lokkiyhdyskunta katosi, menettivät pikkuhiljaa myös muita lajeja. Tutkimuksessa voitiin osoittaa myös, että eniten ovat taantuneet ne vesilintulajit, jotka yleisesti pesivät naurulokkien kanssa samanlaisessa ympäristössä. Lokkiyhdyskuntien lähellä pesivät lajit ovat siis suojelutilanteeltaan huonommassa asemassa kuin ne, jotka ovat pesimäympäristöltään generalisteja, tai jotka pesivät muutoin erilaisessa ympäristössä.

Sotkat pesivät mielellään naurulokkiyhdyskuntien lähellä.

Vaikuttaisikin siltä, että lokkiyhdyskuntien häviäminen johtaa myös muiden lajien katoamiseen. Yhdyskunnat ovat toimineet herkän pesäajan kilpenä petoja vastaan, mutta suoja on monelta järveltä kadonnut altistaen sorsien pesinnät pedoille.

Minne lokit sitten katoavat? Kovin tarkasti syitä ei tunneta, mutta petojen epäillään olevan osasyyllisiä kehitykselle. Naurulokitkaan eivät pysty puolustamaan pesiään kaikilta pedoilta. Muun muassa vieraspetojen, supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison), epäillään kurittavan lokkiyhdyskuntia. Naurulokkiyhdyskunnat ovat kadonneet monilta perinteisiltä paikoilta ja samalla ovat kadonneet myös ilman suojelua jääneet sorsat. Lokkiyhdyskuntien epäilläänkin olevan sorsille paljon tärkeämpiä, kuin on aikaisemmin tiedetty.

 

Lue lisää

Pöysä, H., Lammi, E., Pöysä, S. & Väänänen, V.-M. 2019 Collapse of a protector species drives secondary endangerment in waterbird communities. Biological Conservation

Veli-Matti Väänänen 2000: Predation Risk Associated with Nesting in Gull Colonies by Two Aythya Species: Observations and an Experimental Test. Journal of Avian Biology

Väänänen, V.-M., Pöysä, H. & Runko, P. 2016: Nest and brood stage association between ducks and small colonial gulls in boreal wetlands. – Ornis Fennica

Mainokset

Puumat ekosysteemi-insinööreinä

Biologit ympäri maailmaa ovat tottuneet kuulemaan esitelmiä siitä, kuinka majava toimii luonnon ekosysteemi-insinöörinä. Majavan nostattama tulva edesauttaa lukuisten lajien selviytymistä pohjoisen karussa luonnossa. Moni biologi on myös kuullut, kuinka sudet hyödyttävät puro- ja jokilaaksojen kasvillisuutta vähentämällä laiduntavien kauriiden ja hirvien määrää. Nyt ekosysteemi-insinöörien näyttämölle on noussut aivan uusi laji: puuma (Puma concolor).

 

Puuma on Amerikan mantereilla elävä kissaeläin, jonka elinalue on kaikista alueen maaeläimistä laajin. Sen elinalue ulottuu Kanadan pohjoisimmista territorioista, kuten Yukonista, aina Etelä-Amerikan Andeille saakka. Puumat ovat hyvin kaikkiruokaisia petoja. Niille kelpaavat niin hyönteiset kuin suuret hirvieläimet, kuten hirvet ja biisonit. Yleensä puumat eivät jaksa syödä suuria saaliitaan kokonaan, vaan jättävät jälkeensä puoliksi syötyjä raatoja.

puuma_habitaatti3

Puuman elinalue on laajin kaikista Amerikan mantereiden maaeläimistä. Kuvassa tyypillistä puuman elinympäristöä Teksasissa.

Juuri nämä hylätyt raadot ovat puumien luoma ekosysteemi. Monet kovakuoriaiset hyödyntävät raatoja jossain tai useammassa elämänvaiheessaan. Yleisiä elämänvaiheita, joissa raadot nousevat tärkeiksi, liittyvät esimerkiksi lisääntymiseen, kuten paritteluun, munintaan ja toukkien kehitykseen. Pohjois-Amerikassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että erityisesti puumien tappamat suuret eläimet ovat tärkeitä niin kovakuoriaisille kuin pienille raadonsyöjäselkärankaisille, kuten opossumille, supikoiralle ja pesukarhulle.

puuma_habitaatti

Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa tehdään vuosittain yli 150 puumahavaintoa.

Yksi puuma tappaa viikossa keskimäärin 1,4 eläintä ja tuottaa noin 38 kilon edestä raatoja. Suurin osa kovakuoriaislajeista ja –yksilöistä valloittaa raadon ensimmäisen viikon sisällä sen kuolemasta. Runsaimpana puumien tuottamissa raadoissa esiintyy Thanatophilus lapponicus –lajia (”pohjoinen raatokuoriainen”). Kokonaisuudessaan puuman tuottamista raadoista löydettiin 215 eri kovakuoriaislajia.

puuma_habitaatti2

Big Bendin kansallispuiston 8000 hehtaarin alueella elää reilu 20 puumaa.

Mielenkiintoista on, että puumien tuottamissa raadoissa ei esiinny vain raatokuoriaisia, vaan niistä löytyy myös täysin kasvisravintoon suuntautuneita lajeja. Esimerkiksi kärsäkkäitä (Curculionidae) esiintyy puumien raadoissa huomattavasti. Tämä saattaa johtua siitä, että puumien saaliit ovat pääosin kasvinsyöjiä. Kuoleman jälkeen kasvinsyöjien mahan sisältö (eriasteisesti sulanut kasviravinto) houkuttaa paikalle myös kärsäkkäitä.

kärsäkäs

Amerikkalaiset tutkijat havaitsivat yllätyksekseen, että puuman jättämissä raadoissa esiintyi huomattavasti kärsäkkäitä (kuvassa), jotka ovat kasvinsyöjiä.

Huippupedon toimiminen ekosysteemi-insinöörinä asettaa sen populaation säätelylle haasteita. Jos huippupedon määrää pyritään tarkoituksen mukaisesti vähentämään taikka kokonaan poistamaan alueelta, aiheuttaa se haasteita siitä riippuvaisten eläinten selviytymiselle. Puuman tapauksessa huippupedon katoaminen vähentää lukuisten kovakuoriaislajien yksilömääriä. Nämä kovakuoriaiset tuottavat myös ekosysteemipalveluita. Ilman hajottajia (eläin- ja kasvimateriaalin) maapallo hukkuisi kuolleeseen ainekseen.

Lisätietoa: Barry J.M. ym. 2018: Pumas as ecosystem engineers: ungulate carcasses support beetle assemblages in the Greater Yellowstone Ecosystem. Oecologia

Sormet poikki – toiminta mahdotonta?

Vielä noin 15 vuotta sitten Helsinki oli jopa maailmanlaajuisesti malliesimerkki toimivista vihersormistaan. Vihersormilla tarkoitetaan alueen läpi kulkevia viheralueita (metsät, niityt, puistot), jotka muodostavat yhtenäisiä käytäviä. Luonnonvaraiset eläimet käyttävät näitä metsäkäytäviä elinympäristöinään sekä siirtymiseen uusille elinalueille. Tosin monissa maailman kaupungeissa ei enää voida puhua käytävistä, vaan pikemminkin eristäytyneistä metsä- ja viherlaikuista.

2000-luvun alkupuoliskolla Helsingillä oli viisi toimivaa vihersormea. Ne ulottuivat Itämeren rannikolta enemmän tai vähemmän pohjoiseen päin. Pikkurillin virkaa hoitava viherkäytävä ulottui Ruoholahdesta merenrantaa myötäillen Töölöön ja Meilahden läpi kohti Konalaa ja Vantaan Linnaista. Nimetön puolestaan koostui yhtenäisestä Keskuspuistosta; aina Töölönlahden rannalta Paloheinään ja Vantaan Ylästöön. Vanhankaupunginlahden tietämille ulottuivat keski- ja etusormenpäät. Ensin mainittu enemmän pohjois-eteläsuuntaisesti ja jälkimmäinen lounas-koillinen suuntaisesti. Peukalonpäänä toimi Vartiosaari, josta viherkäytävä jatkui Östersundomia kohti. Nuuksion ja Östersundomin kansallispuistot yhdessä Pohjois-Vantaan kanssa muodostavat kämmenen, johon sormet kiinnittyvät.

Viherkäytävä_Helsinki_Wetland_Ecology_Group

Yksi Helsingin viherkäytävistä lähtee Töölönlahdelta keskuspuistona kohti pohjoista. ©Sari Holopainen

Toimivat viheryhteydet ovat eliöiden elinehto. Ne muodostavat ekologisen verkoston, jota ilman lukuisten lajien, kuten esimerkiksi korpiorvokin (Viola epipsila), tähtitalvikin (Moneses uniflora), rupikonnan (Bufo bufo), saukon (Lutra lutra) ja liito-oravan (Pteromys volans), selviytyminen on vaakalaudalla. Viherkäytävien avulla niin kasvi- kuin eläinlajit pääsevät leviämään ja liikkumaan ympäristöstä toiseen. Lisäksi ne ovat monien lajien elinympäristöä. Viherkäytävien katkeaminen voi aiheuttaa esimerkiksi eläinten liikennekuolleisuuskeskittymän. Suuri liikennekuolleisuus sekä liikkumisen estyminen ympäristöjen välillä voivat pahimmillaan aiheuttaa paikallispopulaatioiden katoamisia. Paikallispopulaatio ensin pienenee pienenemistään, koska mistään ei myöskään pääse leviämään uusia yksilöjä pienenevään populaatioon. Lopulta populaatio kuolee pois.

Toimiva ekologinen verkosto ei ole vain eläinten elinehto, vaan myös ihmisten etu. Eläinten liikennekuolleisuuskeskittymät aiheuttavat ihmisille liikenneturvallisuusriskin. Varsinkin suurikokoisten eläimien, kuten hirvieläimien, liikennekuolleisuus uhkaa myös ihmisten terveyttä.

Helsingin kaupunkiluonto koostuu viherkäytävistä. Luonnolla ja sen monimuotoisuudella on myös positiivinen vaikutus asukkaiden hyvinvointiin. Kaupunkiluonto tarjoaa ihmisille virkistäytymis- ja luonnonhavainnointipaikkoja. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että kaupunkien asukkaat kokevat luonnon erityisen elvyttäväksi kaupunkiympäristöksi. Lääkärien määräämät metsäretket ovat vähitellen nousseet yhdeksi stressin ja masennuksen hoitokeinoksi.

Vanhankaupunginlahti_viherkäytävä_Helsinki_Wetland_Ecology_Group

Vanhankaupunginlahden lähettyviltä lähtee kaksi viherkäytävää Toinen käytävistä suuntautuu enemmän pohjoiseen päin ja toinen viistosti koilliseen. ©Sari Holopainen

Monimuotoinen kaupunkiluonto vähentää myös allergioita ja astmaa. Allergiat ja kaupungeissa eläminen on yhdistetty toisiinsa jo kymmeniä vuosia sitten. Kaupunkien rakennetun ympäristön pinnoilla elää huomattavasti köyhempi mikrobisto kuin luonnossa. Kaupungeissa ihmiset eivät saa tarpeeksi monimuotoista mikrobialtistumista eikä tästä johtuen heidän suolistossaan ja ihollaan elä yhtä monipuolinen mikrobisto kuin maaseudulla elävillä ihmisillä. Tällöin ihmisen puolustusjärjestelmä on huomattavasti alttiimpi allergioiden ja astman kehittymiselle. Jotta kaupunkienkin asukkaat altistuisivat edes jossain määrin yhtä monipuolisesti mikrobistolle, tulisi kaupungeissa olla toimivia ja monipuolisia viheryhteyksiä.

Nykyisistä satelliitti- ja karttakuvista voidaan havaita, että Helsingin kaikki viisi vihersormea ovat poikki. Niitä halkovat moottoritiet ja erilaiset rakennukset. Helsinki ei siis ole kyennyt takaamaan eläimistölleen eikä asukkailleen toimivia viheryhteyksiä. Toki moottoriteiden ali tai yli voidaan rakentaa vihersiltoja tai alikulkukäytäviä sumppukohtien helpottamiseksi, mutta ne eivät silti täysin korvaa yhteneviä ja toimivia viherkäytäviä. Väestön keskittyminen pääkaupunkiseudulle on uhka niin luonnon monimuotoisuudelle kuin ihmisten terveydellekin.

Metsäpeuran uusi tuleminen

Peura (Rangifer tarandus) asuttaa laajaa aluetta pohjoisella pallonpuoliskolla. Alalajeja on nykytietämyksen mukaan 14, joista moni elää eristäytyneenä ilman kontaktia muihin alalajeihin. Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on Euroopan Unionin alueen ainoa peuran villinä elävä alalaji, ja sitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Venäjällä. Siksi alalajia on kutsuttu myös suomenpeuraksi. Aikojen saatossa metsäpeura on ollut tärkeä riistaeläin Suomessa, jossa sitä on pyydetty mm. edelleen maastosta löytyvillä pyyntikuopilla. Liiallinen metsästys johti alalajin katoamiseen ensin Ruotsista ja 1800-1900 –lukujen taitteessa myös Suomesta. Kuhmoon muodostui kuitenkin 1950-luvulla uusi kanta Venäjältä vaeltaneista yksilöistä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_Seitsemisen hirvas

Metsäpeurahirvas Seitsemisessä.

Maailmanlaajuisesti peura luokitellaan vaarantuneeksi ja kokonaiskannan arvioidaan pienenevän. Kullakin alalajilla on kuitenkin myös oma uhanalaisuusluokituksensa, ja Suomen tasolla metsäpeura arvioidaan silmälläpidettäväksi. Kanta kokee ihmisten aiheuttamia paineita. Elinympäristön muutokset, liikenne, mökkeily ja moottorikelkkailu ovat esimerkkejä metsäpeuraan kohdistuvasta ihmistoiminnasta. Myös suurpetojen saalistuspaine voi olla kovaa. Koska alalajia esiintyy Euroopassa ainoastaan Suomessa, maahamme kohdistuu tiettyjä suojeluvelvoitteita.

Vuonna 2016 Suomessa käynnistyi kunnianhimoinen hanke metsäpeuran palauttamiseksi entisille elinalueilleen Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen maisemiin. Projekti on EU:n Life-hanke, jossa yhteistyötä tekevät useat tahot Metsähallituksesta Korkeasaaren ja Ranuan eläintarhoihin. Tavoitteena on perustaa kaksi uutta metsäpeurakantaa Pirkanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle.

Palautusistutushankkeessa Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen alueille rakennettiin totutustarhat, joihin tuotiin metsäpeurauroksia (hirvaita) ja –naaraita (vaatimia). Osa näistä aikuisista pyydystettiin villinä Kainuusta, osa tuotiin eri eläintarhoista. Yksilöitä tuodaan lähivuosina lisää, sekä luonnosta että eläintarhoista. Näin pyritään varmistamaan palautettavan kannan mahdollisimman suuri geneettinen vaihtelevuus. Totutustarhoissa yksilöitä ruokitaan mm. jäkälällä ja poronrehulla, jota ne syövät luonnosta saamansa ravinnon lisäksi. Ensimmäiset vasat syntyivät viime keväänä. Toistaiseksi peurat pysyttelevät vielä totutustarhoissa, mutta tavoitteena on vapauttaa ensimmäiset yksilöt vuoden 2019 aikana. Tällöinkin niille tarjotaan esimerkiksi kovan talven sattuessa ylimääräistä ruokaa.

Wetland ecology group_University of Helsinki_metsäpeurat ruokinnalla

Metsäpeurat ruokinnalla.

Suurisuuntaisissa nisäkkäiden palautushankkeissa on usein totuttava yllättäviin tilanteisiin. Metsäpeurahankkeessa tällainen ennakoimaton tapahtuma toteutui, koska keväällä 2018 syntyneistä viidestä vasasta kaikki ovat suurella todennäköisyydellä uroksia (vasojen sukupuolia ei ole vielä kyetty vahvistamaan). Lajin luontaisen käyttäytymisekologian mukaisesti naaraita syntyy kantaan hirvaita enemmän, jotta haaremityyppinen yhden hirvaan ja usean naaraan ryhmäytyminen on mahdollista. Palautusistutusten pienessä kannassa sattumalla oli kuitenkin suuremmat näpit pelissä ja kävikin päinvastoin. Totutustarhojen kantoja täydennettiin kuitenkin lokakuussa 2018 vielä kolmella lisänaaraalla.

Wetland ecology group_University of Helsinki_metsäpeuravasat aitauksessa

Kesällä 2018 syntyneet vasat totutustarhassa.

Hankkeen aikana ennallistetaan lisäksi metsäpeuralle soveltuvia metsä- ja suoalueita. Tehtävänä on myös varmistaa, etteivät metsäpeura ja poro kohtaa luonnossa. Metsäpeura on oma alalajinsa ja poro taas toisen alalajin eli tunturipeuran kesytetty muoto. Alalajit kykenevät kuitenkin risteytymään, eli metsäpeuran suojelussa on varmistettava, ettei toisen alalajin perimää pääse populaatioon. Muuten vaarana on metsäpeuran geneettisen puhtauden vaarantuminen.

Syksyllä rykimä- eli kiima-aikaan metsäpeurat muodostavat ryhmiä, joissa on yhden lisääntymiskykyisen hirvaan lisäksi useita naaraita ja näiden eri-ikäisiä vasoja. Rykimän jälkeen laumat vaeltavat kohti talvilaidunalueita, joille kerääntyy useita laumoja.

Totutustarhan arkea ja hankkeen kuulumisia voi seurailla Facebookissa ja hankkeen internet-sivuilla ja vuonna 2018 vajaa parikymmentä suomalaista pääsi jopa metsäpeurapaimeneksi viikon ajaksi. Paimeneksi pääsee todennäköisesti myös tämän vuoden aikana, eli kannattaa ahkerasti seurata hankkeen sivustoja ja sosiaalista mediaa. WWF:n Luontolive-kamera näyttää kesällä reaaliaikaista kuvaa metsäpeurojen suosimasta suomaastosta. Kameraan tallentuneita parhaita paloja voi myös käydä katsomassa WWF Suomen Youtube-kanavalla.

Mitä sorsanpoika syö?

Sorsan poikaset kasvavat nopeasti. Vain parissa kuukaudessa munasta kehittyy lintu, joka lentää tuhansia kilometrejä. Sulkien kasvattaminen vaatii paljon proteiineja. Mistä sorsan poikaset sitä saavat?

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_ducklings

Sorsanpoikasilla on monia menetelmiä etsiä ravintoa.

Kosteikolla käydessäsi olet ehkä huomannut, että siellä on paljon selkärangattomia. Ilmassa pörrää hyttysiä, sudenkorentoja ja perhosia. Moni lentävistä hyönteisistä aloittaa kuitenkin elämänsä vedestä. Toukat kehittyvät vedessä, ennen kuin kuoriutuvat ja lähtevät lentoon. Lentävät hyönteiset lepäilevät usein kosteikon kasvien varsilla. Sekä lentävät että uivat selkärangattomat ovat sorsien ruokaa.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_invertebrates_mosquito

Hyttysen toukkia eri kehitysvaiheissa. Toukat kehittyvät vedessä.

 

Kosteikkoja kansoittavat monenlaiset selkärangattomat pienestä eläinplanktonista suuriin kovakuoriaisiin. Ne kaikki ovat sorsan ruokaa. Sorsista on selkärangattomille kuitenkin myös hyötyä, sillä sorsat levittävät selkärangattomia kosteikolta toiselle: aikuiset yksilöt ja munat voivat kulkeutua sorsien höyhenissä tai suolessa pitkiäkin matkoja.

Se mitä sorsa syö, riippuu sen lajista. Eri lajit ovat erikoistuneet erilaiseen ravintoon ja esimerkiksi nokan lamellien (hammasmainen siivilärakenne) koko vaihtelee lajeittain. Puolisukeltajat ja sukeltajasorsat hakevat ravintonsa eritavoin. Pienetkin sukeltajasorsien poikaset kykenevät hakemaan ravintoa veden pohjasta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_greylag-geese_lamellar

Nokan lamellien tiheys vaihtelee lajeittain. Lamelleja käytetään ravinnon siivilöintiin.

Naaraiden tehtävänä on löytää hyviä ruokailualueita poikueilleen. Poikueet voivat liikkua pitkiäkin matkoja pesäpaikalta hyville ruokailuapajille. Suurin osa Euroopan sorsista pesii boreaalisella alueella, mutta monet järvet ovat liian ravintoköyhiä ylläpitääkseen poikueita. Tämän takia monilla järvillä ei ole poikueita ollenkaan.

Telkkäpoikueet hyödyntävät erityisesti sellaisia järviä, joissa on runsaasti sukeltavia selkärangattomia, kuten sukeltajakovakuoriaisia, sekä isoja lentäviä selkärangattomia, kuten vesiperhosia ja päivänkorentoja.

wetland_ecology_group_univeristy-of-helsinki_dytiscidae

Sukeltajakuoriaisia ja niiden toukkia.

Puolisukeltajasorsat; sinisorsa, tavi ja haapana, esiintyvät usein samoilla järvillä, eli ne jakavat saman ekologisen lokeron. Niiden syömä ravinto kuitenkin eroaa toisistaan. Sinisorsapoikueet suosivat rehevämpiä järviä, joilla on runsaasti suuria lentäviä selkärangattomia, kun taas tavipoikueet hakevat ravinnokseen pieniä lentäviä selkärangattomia, kuten erilaisia kaksisiipisiä hyttysiä. Kaksisiipiset ovat yleisiä erityisesti uusilla kosteikoilla ja tavi onkin usein tällaisten kosteikoiden pioneerilaji.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_aquatic-invertebrates

Kosteikoissa elää monenlaista pientä selkärangatonta, mm. hankajalkaisia ja siiroja.

Aikuiset haapanat ovat kasvinsyöjiä ja myös poikuevaiheessa haapanat suosivat reheviä järviä. Erityisesti kuitenkin sellaisia järviä, joilla on paljon pieniä lentäviä hyönteisiä. Sinisorsalle ja haapanalle kelpaavia kasvillisuudeltaan rikkaita järviä on kuitenkin harvassa. Karussa boreaalisessa maisemassa majava onkin tärkeä tekijä: järvet, joista puuttuu rehevä kasvillisuus, voivat kehittyä majavan tulvan aikaan kasvillisuudeltaan soveliaiksi myös haapanalle ja sinisorsalle. Majava voi siis lisätä poikueille sopivien järvien määrää muutoin karussa boreaalisessa luonnossa.

Lue lisää:

Nummi, Paasivaara, Suhonen & Pöysä 2013: Wetland use by brood-rearing female ducks in a boreal forest landscape: the importance of food and habitat

Nummi & Holopainen 2014: Whole-community facilitation by beaver: ecosystem engineer increases waterbird diversity

Do ducks have teeth?

Sorsan metsästyksen kestävyydestä ei voida sanoa Pohjois-Euroopassa juuri mitään

Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiin tietoa metsästettävän kannan koosta ja sen tuotosta, kuin myös metsästyssaaliin määrästä. Euroopassa nämä tilastoinnit ovat kuitenkin puutteellisia. Sorsakantojen koosta on vain talviaikainen suuria epävarmuuksia sisältävä arvio. Ainoastaan Suomessa ja Tšekissä havainnoidaan kansallisella tasolla sorsien vuosittainen poikuetuotto ja ainoastaan Tanskassa kerätään vuosittain siipinäytteitä metsästetystä sorsista. Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa. Jonkinlainen saalistilastointi on lähes kaikissa maissa, mutta se on usein hyvin puutteellista ja menetelmät vaihtelevat maittain, mikä tekee vertailusta hankalaa.

Vain Suomi toteuttaa kansalliset vuosittaiset poikuelaskennat Itä-Atlantin muuttoreitillä (East-Atlantic flyway).

 

Kaikki yksilöt eivät ole populaation kasvun kannalta yhtä merkityksellisiä. Nuoria lintuja kuolee paljon ennen kuin ne saavuttavat lisääntymisiän. Vanha lintu onkin populaatiolle arvokkaampi kuin nuori. Siksi metsästys kannattaa kohdentaa nuoriin lintuihin. Mikäli lisääntymiskausi on ollut huono, on nuoria lintuja populaatiossa vähän suhteessa vanhoihin lintuihin. Tällöin metsästyssaaliin pitäisi olla pienempi, mikäli tavoitteena on kestävä metsästys, eikä kannan kasvumahdollisuuksiin haluat puuttua.

Siivistä voidaan sorsilla määrittää lajin lisäksi ikä ja sukupuoli.

Sekä Suomi että Tanska kuuluvat Itä-Atlantin muuttoreitille (East-Atlantic flyway). Suomessa syntyneet sorsat muuttavat usein Tanskan kautta tai pysähtyvät sinne talvehtimaan. Juuri julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin, heijastuuko sorsien poikuetuoton vaihtelu Suomen tai Tanskan metsästyssaaliissa tai saaliin ikäjakaumassa. Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmea yleisesti metsästettävää lajia: tavia, haapanaa ja telkkää.

Tanskassa on käynnissä jatkuva siipinäytekeräys ja Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa.

Suomessa saalismäärät vaihtelivat telkän kohdalla vuosittaisen poikuetuoton mukaan, mikä on metsästyksen kestävyyden kannalta hyvä tulos. Vastaavasti telkän poikuemäärän kasvu näytti olevan suuntaa-antavasti yhteydessä nuorten osuuteen siipinäytteissä. Suomen siipinäyteaineisto on kuitenkin vain kuusi vuotta pitkä, joten tulokset ovat sen osalta hyvin epävarmoja. Tavin ja haapanan osalta vastaavaa yhteyttä ei löytynyt. Tanskassa haapanasaalis kuitenkin kasvoi, kun nuoria lintuja oli saaliissa paljon. Sitä mikä on kestävä saalismäärä, ei tässä tutkimuksessa voitu tarkastella. Suomen poikuelaskennat kuitenkin osoittavat laskevaa trendiä kaikilla näillä lajeilla ja samalla aikavälillä myös metsästyssaaliit ovat laskeneet. Vastaavasti Tanskassa tavin ja haapanan saalismäärät ovat pysyneet vakaina, mutta telkkäsaalis on laskenut sielläkin.

Tutkimus osoitti, kuinka vaikeaa nykyisillä tiedoilla on arvioida sorsanmetsästyksen kestävyyttä edes osalla muuttoreittiä, Pohjois-Euroopassa. Suomen poikuetuotto ei näkynyt Tanskan tai edes Suomen saalismäärässä tai -jakaumassa. Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiinkin tietoa populaatioiden muutosta, sekä lisääntymismenestyksestä laajemmalla alueella ja saaliin jakautumisesta muuttoreitin varrella.

Lue lisää:

Holopainen ym. 2018. Associations between duck harvest, hunting wing ratios and measures of reproductive output in Northern Europe. European Journal of Wildlife Research

Majavan alkuliemi

Kaikki elämä maapallolla on lähtöisin vedestä, niin sanotusta alkuliemestä. Vedessä tapahtuvat kemialliset reaktiot synnyttivät tapahtumaketjun, jonka tuloksena maapallolle alkoi kehittyä elämää. Elämän pääasialliset ainesosat koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta.

 

Majavat toimivat pohjoisen pallonpuoliskon vesistöjen alkuliemen keittäjänä. Pohjoisella vyöhykkeellä vesistöt ovat suurimmaksi osaksi hyvin vähäravinteisia ja karuja. Vähäravinteinen vesistö tarkoittaa, ettei siinä elä monipuolista kasvi- ja eläinlajistoa eli se tarjoaa elinympäristön hyvin rajalliselle määrälle lajeja. Vähäravinteisuuden taustalla on vesistön kemiallinen koostumus. Vähäravinteisissa vesistöissä veteen on liuenneena vain niukasti erilaisia orgaanisia yhdisteitä (orgaaninen = hiili-hiiliyhdiste).

 

Majavan luoma tulva muuttaa vähäravinteisen vesistön vaikuttamalla vesistön veden kemiaan. Majavan rakentama pato nostattaa tulvan ympäröivään maaekosysteemiin. Noussut vesi huuhtoo maalta erilaisia aineita vesistöön. Suurin osa aineista on peräisin elävistä eliöistä, pääosin kasveista.

Majava muuttaa toiminnallaan vesistön veden kemiaa. © Sari Holopainen

Kasvit koostuvat erilaisista proteiineista, rasvoista ja hiilihydraateista, joiden pääasiallisia kemiallisia aineosia ovat hiili, vety ja happi; elämän keskeiset aineosat. Vesistöön siis huuhtoutuu majavan padon rakennuksen toimesta paljon hiiltä, vetyä sekä jossain määrin fosforia.

 

Vesistössä hiili on usein liuenneessa muodossa, jota kutsutaan kansainvälisesti lyhenteellä DOC (dissolved organic carbon). Majavan padottua vesistön liuenneen hiilen pitoisuus kasvaa huomattavasti. Majavan vaikutus hiileen ei kuitenkaan ole pysyvä, vaan hiilen määrä palautuu vähitellen, noin 4-6 vuoden kuluessa tulvan alkamisesta, alkuperäiseen pitoisuuteensa. Maalta huuhtoutunut hiili varastoituu pikkuhiljaa vesistön pohjaan sekä se voi myös vapautua ilmakehään hiilidioksidin ja metaanin muodoissa.

 

Majavan synnyttämän runsasravinteisen alkuliemen johdosta vesistössä tapahtuu tapahtumaketju, jonka seurauksena vesistöön voi kehittyä hyvin monipuolinen kasvi- ja eläinlajisto. Majavan vaikutukset näkyvät ravintoverkon eri tasoilla. Orgaanista hiiltä ja muita ravinteita hyödyntävät kasviplankton ja vesikasvillisuus, mikä vuorostaan hyödyttää esimerkiksi vesiselkärangattomia ja sammakoiden nuijapäitä. Vesiselkärangattomien runsastuminen puolestaan tuo runsaasti ravintoa kaloille ja sorsien poikasille. Pohjoisen pallonpuoliskon vähäravinteiset vesistöt muuttuvat majavan toiminnan seurauksena vesilajistollisiksi keitaiksi.

Lisätietoa majavavesistöjen veden kemian muutoksista Vehkaoja ym. (2015). Spatiotemporal dynamics of boreal landscapes with ecosystem engineers: beavers influence the biogeochemistry of small lakes. Biogeochemisty.