Teille liiskaantuu vuosittain miljardeja sammakoita

Sammakkoeläimiä jää selkärankaisten ryhmistä kaikkein eniten autojen alle. Monilla alueilla sammakkoeläimiä kuolee vuosittain noin 250 yksilöä per tiekilometri. Tämän laskukaavan mukaan Suomen tieverkostossa (454 000 km) kuolee 113,5 miljoonaa sammakkoa joka vuosi. Puolestaan Brasiliassa liikenne tappaa vuosittain 9420 sammakkoa per tiekilometri, eli yhteensä koko Brasilian liikenteessä kuolee yli 16 miljardia sammakkoa vuosittain.

 

Kosteikkojen läheisyyteen rakennetut tiet ovat sammakkoeläimien ja matelijoiden merkittävin kuolinsyy monilla alueilla, etenkin Euroopassa. Helpotusta ongelmaan ei ole näkyvissä tulevaisuudessa, sillä liikennemäärät kasvavat maailmanlaajuisesti.

 

Nopeasti liikkuvien sammakkolajien kuolleisuus vähäliikenteisillä teillä (24–40 autoa tunnissa) on suhteellisen pientä, jopa 94 % yksilöistä selviää tien ylityksestä hengissä. Hitaasti liikkuvien lajien, kuten suomalaisen rupikonnan (Bufo bufo) selviytyminen on paljon heikompaa; vain puolet rupikonnista jää eloon. Vilkkaammin liikennöidyillä teillä (60 autoa tunnissa) rupikonnien selviytyminen on vielä huonompaa; jopa 90 % yksilöistä kuolee auton alle.

Hitaasti liikkuva rupikonna (Bufo bufo) on Suomen sammakoista herkin jäämään auton alle. © Mia Vehkaoja

Tieverkosto ja liikenne vaikuttavat sammakkoeläimiin negatiivisesti sekä suoraan tappamalla että epäsuoraan eristämällä elinalueita toisistaan. Sammakkoeläimet vaeltavat vuodenaikojen mukaan elinalueelta toiselle, erityisesti keväällä lisääntymisalueille ja syksyllä talvehtimisalueille, mikä aiheuttaa niille suurimman riskin joutua autojen yliajamiksi. Vuodenaikaista vaeltamista esiintyy varsinkin lauhkeilla vyöhykkeillä, kuten Euroopassa, jossa liikenteestä on paikoin tullut suurin uhka sammakkoeläimien säilymiselle.

 

Tiekuolemat pienentävät populaatioiden kokoa sekä vähentävät sammakoiden liikkuvuutta elinympäristöjen välillä, mikä vähentää geenivirtaa populaatioiden välillä ja johtaa geneettisen monimuotoisuuden katoamiseen. Pienemmillä populaatioilla on suurempi riski hävitä alueelta kokonaan.

 

Ennen nykyisiä kosteikkojen suojelulakeja tuhansia kilometrejä teitä rakennettiin kosteikkojen läpi, mikä aiheutti elinympäristöjen katoamista, pirstaloitumista sekä heikentymistä. Teiden rakentaminen vaikuttaa myös vesistöjen kiertoon ja toimintaan. Rakentaminen on kuivattanut ja saastuttanut teiden läheisyyteen jätettyjä kosteikkoja.

Teiden rakentaminen on vaikeuttanut myös ruskosammakon (Rana temporaria) siirtymistä talvehtimispaikoille. © Mia Vehkaoja

Suojelutoimien tulisi keskittyä teiden rakennusmääräysten tiukentumisen lisäksi estämään sammakoiden pääsyn teille esimerkiksi suoja-aidoilla ja tierummuilla. Ranskalaisen tutkimuksen mukaan aitojen ja alikulkutunnelien yhdistelmä on toimivin ratkaisu, koska sillä sammakot ohjataan käyttämään tunneleita. Valitettavasti edelleen tiedetään aivan liian vähän siitä, minkälaiset ratkaisut olisivat sammakkoeläimille kaikkein parhaita.

Mainokset

Vieraspedot lintujen kimpussa

Pienen altaan täyttää piipitys ja pulputus, kun useampi telkkä- ja haapanapoikue ruokailee emojen vahtiessa valppaina. Äkkiä telkkäemo nostaa mekkalan ja lentää rääpättäen altaan halki. Minkin hahmo ilmestyy halkomaan vedenpintaa, ja sorsapoikueet pakenevat hädissään. Minkki on tehokas peto, joka ei kuulu Suomen luontoon. Silti se on levinnyt jo koko maahan. Vieraspedot meillä ja maailmalla ovat vakava uhka linnuille.

Minkin ilmestyminen kosteikolle saa sorsanpoikaset pakenemaan. Hälytyksen teki valpas telkkäemo. © Sari Holopainen

Tarhakarkulaisesta tuli riesa

Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jota tuotiin tarhattavaksi Suomeen ja muualle Pohjois-Eurooppaan 1900-luvun alkupuolella. Tarhoista karanneet minkit menestyivät hyvin ja Venäjän puolella niitä myös istutettiin luontoon. Pian minkkejä tavattiin koko Fennoskandiassa.

Minkki on vesistöjen liepeillä viihtyvä peto, joka verottaa tehokkaasti vesilintukantoja. Sille kelpaavat niin munat kuin linnut. Etenkin saaristossa minkki on aiheuttanut tuhoja, ja jotkin lajit, kuten riskilä, ovat erityisesti uhattuina. Suomen saariston linnut eivät ole sopeutuneet minkin kaltaisiin petoihin. Minkin eurooppalainen vastinlaji vesikko ei viihtynyt saaristossa. Linnuissa on kuitenkin havaittu potentiaalia sopeutua uuteen saalistajaan.

Minkki on yleinen peto kosteikoilla. © Sari Holopainen

 

Supikoira EU:n vieraslajien mustalle listalle

Supikoira on aasialainen laji, jota istutettiin Neuvostoliittoon turkiseläimeksi. Sieltä supikoirat tulivat Suomeenkin ja ovat nyt levittäytymässä Ruotsiin. Viivytystaistelu supikoiran leviämiseksi on käynnissä. Supikoira listattiin vastikään EU:n haitallisten vieraslajien joukkoon. Yksi syy on sen vaikutus lintuihin.

Helsingin yliopiston petopoistokokeissa on havaittu selvä yhteys supikoiratiheyden ja kosteikoille sijoitettujen koepesien tuhoutumisen välillä. Toisissa tutkimuksissa riistakamerat ovat kuvanneet supikoiria tihutöissä niin fasaanin kuin sorsien keinopesillä. Tarkkanenäinen peto vaikuttaa olevan tehokas maapesien tuhoaja. Supikoirakannan rajoittaminen kosteikoilla ja lintuvesien ympäristöissä olisikin tärkeää. Supikoira tulee virallisesti haitallisten lajien listalle vuoden 2019 alussa ja samalla laji rinnastetaan rauhoittamattomaan eläimeen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

Supikoira tuhomassa sorsan keinopesää. Riistakamerakuva.

 

15 pientä isovilistäjää, joista jäljellä ei enää yhtäkään

1800-luvun lähestyessä loppuaan eräällä Uuden-Seelannin saarella Tibbles-niminen kissa toi majakanvartijan pihalle kummallisia lintuja, isovilistäjiä. Se saalisti ainakin 15 lintua, kunnes jäljellä ei ollut enää ainuttakaan. Rotat ja kissat olivat todennäköisesti hävittäneet nämä pienet lentokyvyttömät linnut jo aikaisemmin kaikilta muilta saarilta. Isovilistäjä ei ole kissojen ainoa uhri. Australiassa kissojen on arveltu olleen osallisena peräti 20 alkuperäisen eläinlajin katoamiseen. Kissojen on laskettu tappavan pelkästään USA:ssa satoja miljoonia lintuja vuosittain. Suurin osa näistä tuhoista on villiintyneiden kissojen tekemiä. Kissat tappavat näin ollen enemmän eläimiä kuin mikään muu ihmislähtöinen tekijä USA:ssa. Maailmanlaajuisesti lasketaan kissojen tappaneen sukupuuttoon 33 eläinlajia.

Kissa ei ole Suomen luontoon kuuluva laji, vaan on villiintyneenä vieraslajiksi luokiteltava. Turussa tehdyn tutkimuksen mukaan noin neljäsosa kissojen saaliista on lintuja. Varsinkin pihalintuihin kissoilla on huono vaikutus.

Kissa kyttää sorsapoikuetta kosteikon laidalla. Tässä tapauksessa kasvillisuuden niittäminen pelasti poikueen.

Supi eli pesukarhu valtaa Eurooppaa

Pohjois-Amerikasta on Eurooppaan rantautunut minkin lisäksi myös toinen kosteikkojen tuholainen. Supi (pesukarhu) tuotiin sekin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tämä erittäin sopeutuvainen eläin on menestynyt hyvin, ja nyt supeja tavataan laajalti Saksassa ja Ranskassa. Saksassa arvellaan olevan jo yli miljoona supia. Levittäytyminen pohjoiseen on vaiheessa, ja tällä hetkellä Suomea lähinnä oleva vakaa supikanta löytyy Tanskasta. Supien etujoukot yrittävät maihinnousua Etelä-Ruotsissa, josta yksittäisiä supeja on jo löytynytkin. Supikoiraan verrattuna supit menestyvät hyvin myös kaupungeissa. Mutta samoin kuin supikoira, supikin hakee ravintoa mielellään kosteikoilta ja sillä voi siksi olla tuhoisa vaikutus paikallisiin lintukantoihin.

Supi on tehokas lisääntyjä, joten sen hävittäminen kannan vakiinnuttua on osoittautunut mahdottomaksi. Tämän takia supin leviämisen torjuntaan kannattaa panostaa. EU on julistanut supin haitalliseksi vieraslajiksi, jonka tarhaaminen tai pitäminen lemmikkinä on kielletty.

 

Lähteet & lue lisää

Suomen luonnonsuolejuliitto: Vieraslajit

KSML 20.6.2017: Supikoira on nyt haitallinen vieraslaji, sanoo EU

Väänänen, V.-M. 2007: Vieraspeto kosteikolla – vaikuttaako supikoira vesilintujen ja kahlaajien poikueiden määrään? Suomen Riista (PDF)

PHYS.ORG 29.1. 2014: Cats in US kill billions of birds, mammals, study finds

Loss, S.R. et al. 2013: The impact of free-ranging domestic cats on wildlife of the United States. Nature Communications

Marra, P. & Santella C. 2017. Cat Wars. The Obituary of the Stephens Island Wren

Spiegel Online 3.8.2012. Germany Overrun by Hordes of Masked Omnivores

NOBANIS Invasive Alien fact sheets, Raccoon (PDF)

Merikotkan paluu

Wetland ecology group_University of Helsinki_Merikotka_Ranua

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_geese

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

Muovi merkkaa uuden geologisen aikakauden alkua

Tulevaisuuden geologit tulevat havaitsemaan meidän aikamme maakerroksissa erikoisia muutoksia. Kerrokseen ilmaantuu kokonaan uusi materiaali, joka peittää maapalloa kaikkialla; mantereilta valtamerten pohjiin. Maailman joka kolkkaan ehtinyt muovi on yksi merkki antroposeenisesta (ihmisvaikutteisesta) ajanjaksosta.

Ihmiset heittävät luontoon valtavia määriä muovijätettä, joka varsin usein huuhtoutuu kaupunkien rantavesiin ja sitä kautta luonnon kiertokulkuun. © Sari Holopainen

Maailma peittyy muoviin

Muovia valmistetaan joka vuosi yli 300 miljoonaa tonnia. Tasaisesti jaettuna siitä riittäisi jokaiselle ihmiselle 40 kiloa joka vuosi. 1950-luvun jälkeen muovia on ehditty valmistaa jo yli viisi miljardia tonnia. Tasaisesti jaettuna sillä käärisi koko maapallon muovikääreeseen. Nämä tiedot käyvät ilmi vuonna 2015 julkaistusta tutkimuksesta, jossa todettiin muovin tunkeutuneen jo maapallon jokaiseen kolkkaan. Muovia löytyy valtavina kelluvina lauttoina meristä, syvältä merien pohjista, järvistä ja maaperästä. Muovia on jopa maapallon kaukaisimmissa kolkissa, joissa ihmisvaikutus on vähäistä. Muovipartikkeleita löytyy jo arktisten merialueiden jäästä. Mikromuovia on löydetty myös esimerkiksi Kallaveden jään päälle sataneesta lumesta, minkä tutkijat epäilevät viittaavan siihen, että muovia sataa jo taivaaltakin. Pitkäikäinen ja yleinen muovi muodostaa vakavan uhan varsinkin vesistöissä, myös Suomessa.

Liikenne on pahimpia mikromuovin tuottajia. © Sari Holopainen

Suurin osa maailman muovista on jäänyt luontoon. Vain pieni osa päätyy kierrätykseen, energiajätteeksi tai haudataan maahan. Muovijäte voidaan jakaa kahteen kokoluokkaan: makromuovi on yli 5 mm palasia, kuten muovipulloja, pusseja, hylättyjä kalaverkkoja, leluja jne. Mikromuovi on tätä pienempiä partikkeleita, usein paljain silmin havaitsematonta. Mikromuovit ovat jopa suurempi uhka merille kuin makromuovimassat. Mikromuovia valmistetaan tarkoituksella ja osa muodostuu esimerkiksi auton renkaiden hangatessa tietä (auton renkaiden kerrotaan olevan synteettistä kumia, joka on muovin kaltaista ainetta) ja tiemerkintöjä. Liikenne on sekä norjalaisen että ruotsalaisen selvityksen mukaan pahimpia mikromuovin tuottajia. Renkaista ja tiemerkinnöistä peräisin olevaa mikromuovia tuotetaan Norjassa arviolta 5 000 tonnia ja Ruotsissa 13 000 tonnia vuodessa. Kokonaisuudessaan Norja tuottaa ainakin 8 000 tonnia mikromuovia vuodessa. Kaupunkien hulevesien mukana mikromuovi päätyy vesistöihin ja sitä kautta myös eteenpäin ravintoverkossa.

Ihmiset joutuvat kosketuksiin mikromuovin kanssa huomaamattaan. Mikromuoveja löytyy esimerkiksi kosmetiikkatuotteista. Synteettiset tekstiilit ovat myös mikromuovin lähde. Aasiassa synteettiset vaatteet ovatkin suurin mikromuovin lähde. Mikromuovin kulkeutuessa järviveteen, se voi lopulta päätyä myös talousveteen. Mikromuovipitoisuuksia järvissä ja talousvesissä tai niiden terveysvaikutuksia ihmiseen ei kuitenkaan vielä tunneta kunnolla.

Eläimet tukehtuvat muoviin

Muovi hajoaa hitaasti. Se saattaa päätyä osaksi ”ravintoverkkoa” eläinten luullessa muovinpaloja ruuaksi. Maailmalta on raportoitu kuinka merikilpikonnat, hylkeet, merilinnut ja monet muut eläimet kärsivät muovista elimistössään. Vaikka eläin ei söisi muovia, se voi myös sotkeutua siihen usein kohtalokkain seurauksin. Suomessa kuuluisaksi on tullut mm. pyykkitelineeseen juuttunut joutsen.

Tukalasti kaulaan juuttunut muovirengas esti tätä sinisorsaa liikuttamasta päätään, haitaten sorsan normaaleja toimia ravinnonhankinnasta lähtien. © Sari Holopainen

Meriin päätyvistä muovipartikkeleista osa päätyy kaloihin, sillä ne luulevat muovihiukkasia ruuaksi. Eräässä kokeessa havaittiin kasvojenpuhdistusvoiteissa käytettyjen mikromuovien myrkkyjen päätyvän kalojen kudoksiin. Kalan joutuessa syödyksi myrkyt pääsevät siirtymään seuraavaan eläimeen, esimerkiksi ihmiseen.

Mikromuovien päätymistä luontoon voidaan yrittää rajoittaa mm. hulevesijärjestelmiä kehittämällä. Muovituotteita voidaan myös korvata muilla, ympäristöystävällisillä, materiaaleilla. Yksittäinen kuluttaja voi valita tuotteita, joissa mikromuoveja ei ole.

Lue lisää

Zalasiewicz et al. Anthropocene 2015: The geological cycle of plastics and their use as a stratigraphic indicator of the Anthropocene

YLE Tiede: Päätyykö mikromuovi juomaveteesi?

IUCN: Invisible plastic particles from textiles and tyres a major source of ocean pollution – IUCN study

Aiheeseen liittyvä toinen blogikirjoitus: Plastic – the modern plague

Neljä ominaisuutta, jotka tekevät majavakosteikoista nokinuppisten paratiiseja

Majavien toiminta edesauttaa nokinuppisten (Caliciales, pienten nuppineulannäköisten jäkälien) esiintymistä ja lajirikkautta. Niiden laji-ja yksilömäärät ovat huomattavasti korkeampia majavakosteikoilla kuin muunlaisissa boreaalisissa metsäympäristöissä. Majakosteikkojen otollisuus johtuu neljästä tekijästä:

 

  1. Runsaat lahopuumäärät. Nokinuppiset kasvavat elävien ja lahopuiden pinnalla, ja erityisesti kuorettomat lahopuut ovat niiden suosiossa. Majavan nostattama tulva tappaa rannan puustoa ja tuottaa runsaasti pystyyn kuollutta kuoretonta lahopuuta.

Nokinuppisia kuorettomalla kannolla majavakosteikon rannalla. © Mia Vehkaoja

  1. Lahopuutyyppien monipuolisuus. Majavan toiminta tuottaa niin pystyyn kuollutta kuin maalahopuuta ja kantoja. Tulva tappaa puut pystyyn, kun taas majavan järsiminen luo kantoja ja maapuuta. Myös lahopuun puulajivalikoima on laaja. Se sisältää niin havu- kuin lehtipuulajeja. Lahopuiden monipuolisuus puolestaan ylläpitää monipuolista nokinuppislajistoa.

 

  1. Elinympäristön suuri kosteuspitoisuus. Useat nokinuppislajit hyötyvät elinympäristön korkeasta kosteuspitoisuudesta. Boreaalisella havumetsävyöhykkeellä korkeita kosteuspitoisuuksia löytyy yleisesti vain vanhoista metsistä, joissa puut varjostavat nokinuppisille otollisen kostean pienilmaston. Tosin vanhoissa metsissä riittävästä valonsaannista muodostuu nuppisten esiintymistä rajoittava tekijä. Majavakosteikoilla suurin osa pystyyn kuolleesta puusta seisoo vedessä, mikä takaa puun tasaisen ja jatkuvan kosteuden.

Tulvan tappamaa pystyyn kuollutta puuta majavakosteikolla. © Mia Vehkaoja

  1. Riittävä valonsaanti. Koska suurin osa lahopuusta seisoo pystyyn kuolleena vedessä, on ympäristö avoin ja valoisa. Monien boreaalisen metsän nokinuppisten uskotaan olevan keimofotofyyttisiä (=cheimophotophytic) eli ne kykenevät yhteyttämiseen (=fotosynteesiin) myös talvella hyvin alhaisissa lämpötiloissa. Nokinuppisjäkälien leväosakas tarvitsee tarpeeksi valoa yhteyttämistä varten. Tämä mahdollistuu avoimilla majavakosteikoilla niin kesällä kuin talvellakin. Talvella myös ympäröivä lumi lisää valonsaantia.

 

Lisää tietoa: Vehkaoja, M., Nummi, P., Rikkinen, J. 2016: Beavers promote calicioid diversity in boreal forest landscapes. Biodiversity and Conservation. 26 (3): 579-591.

Lajien suojelua vieraslajien avulla

Ekologit etsivät kuumeisesti keinoja vähentää eliölajien katoamista. Joskus käyttöön otetaan mekanismeja, joiden järkevyydestä ja eettisyydestä kiistellään jopa luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Siirto- ja palautusistutukset ovat yleistyneet vuosien varrella. Niiden tarkoituksena on muodostaa alueelle uusi eliöpopulaatio. Palautuistutuksia tehdään lajeille, joita alueella on aiemmin tavattu, mutta jotka sittemmin ovat kadonneet. Suomessa tällaisia lajeja ovat esimerkiksi euroopanmajava ja metsäpeura. Siirtoistutusten avulla puolestaan tuodaan uusia lajeja alueille, joissa niitä ei aiemmin ole tavattu, esimerkiksi kalaston tai riistalajiston monipuolistamiseksi. Suomeen on tuotu mm. fasaani ja valkohäntäkauris. Siirtoistutuksilla on kuitenkin aikaansaatu myös vakavia vieraslajiongelmia ja taloudellisia haittoja.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_olm-proteus-anguinus

Olmin (Proteus anguinus) luonnonpopulaatiot ovat harvinaistuneet. Lajia on istutettu mm. Ranskaan. Siirtopopulaatiota voisi käyttää luonnonpopulaation kannan vahvistamiseen. By Arne Hodalič – Author’s own work. Uploaded with permission., CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1923566

Siirtoistutusten myötä maailmalla on lukemattomia eliöpopulaatioita, jotka elävät kaukana alkuperäisestä esiintymisalueestaan. Samalla usean tällaisen eliön luontaiset populaatiot ovat romahtaneet tai jopa hävinneet täysin. Viime vuosina siirtoistutuksia on ryhdytty tekemään myös luonnonsuojelun nimissä: etäsuojelun eli ex situ – suojelun tavoitteena on suojella luonnonvaraisia eliöitä niiden luonnollisen elinpiirin ulkopuolella esimerkiksi kasvitieteellisissä puutarhoissa tai eläintarhoissa, ja aikanaan palauttaa etäsuojelussa kasvaneita yksilöitä alkuperäisille elinalueilleen. Suomessa etäsuojelua toteuttaa mm. luonnonvaraisten kasvien ESCAPE –hanke.

Etäsuojelun rinnalle on myös syntynyt menetelmä, jonka tarkoituksena on lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: palauttamalla vieraslajien populaatioita alkuperäisille elinalueilleen voidaan täydentää ja monimuotoistaa vähentyneitä luonnonpopulaatioita. Samalla vieraslajeista muodostuvia ongelmia voidaan vähentää niiden leviämisalueilla.

Ensin on kuitenkin varmistettava, etteivät vieraslajit risteydy muiden lajien kanssa, mikä uhkaisi luonnonpopulaation geneettistä puhtautta. Vieraslajipopulaatioissa voi lisäksi olla tauteja tai loisia, jotka siirtyvät lisääntymisohjelmien yksilöihin ja sitä kautta luonnonpopulaatioihin. Lisäksi on varmistettava, että olosuhteet lajin luonnollisissa elinympäristöissä ovat riittävän hyvät, jotta palautusistutukset ovat kannattavia. Surullisen kuuluisassa tapauksessa arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx) metsästettiin lähes sukupuuttoon, mutta etäsuojelun ja lisääntymisohjelmien avulla laji saatiin muissa maissa pelastettua. Palautusistutukset sujuivat aluksi hyvin, mutta salametsästys lisääntyi jälleen istutetun kannan kasvaessa 2010-luvulla. Nykyään luonnonpopulaation koko on noin tuhat yksilöä. Populaatio on kuitenkin jakaantunut useaan pieneen osapopulaatioon jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa, ja naaraiden osuus on pienentynyt joidenkin alueiden osapopulaatiossa suhteettomasti. Lajin luonnonpopulaation tulevaisuus on siksi jälleen vaakalaudalla.

Vuonna 2016 tutkijat etsivät esimerkkejä lajeista, joiden vieraslajipopuulatioita voitaisi käyttää vahvistamaan luonnonpopulaatioita. IUCN:n punaisen listan avulla löytyi 1399 lajia, jotka ovat luonnollisissa elinympäristöissään harvinaistuneita, mutta joilla on vankka populaatio toisessa maantieteellisessä sijainnissa. Näistä 836 lajia on harvinaistunut resurssikäytön vuoksi, eli niitä uhkaavat salametsästys ja pyydystäminen, ei niinkään alkuperäisen elinympäristön katoaminen. Tällaisia lajeja ovat mm. burmanpyton (Python bivittatus), jonka luonnonpopulaatiota Etelä-Aasiassa uhkaa lemmikkieläinkaupasta ja perinteisestä lääketieteestä johtuva salametsästys, mutta joka vieraslajina on aiheuttanut Floridassa vakavia kannanromahduksia usealle kotoperäiselle nisäkäslajille.

Menetelmää voidaan soveltaa myös toisella tavalla. Vieraslajien populaatioita voidaan käyttää tyydyttämään harvinaiseen lajiin kohdistuvaa metsästys- tai salakuljetuspainetta, jolloin luonnonpopulaatio saa (teoriassa) elpyä.

Epätoivoiset ajat ruokkivat kyseenalaisia tekoja. Moni varmasti miettii, onko millään tavoin oikeutettua sallia uhanalaisen tai vaarantuneen lajin metsästys tai keräily, vaikka kyseessä olisikin aivan ”väärässä” paikassa elävä siirtopopulaatio. Toisaalta puolestapuhujat huomauttavat, että markkinoille syötetään joka tapauksessa kyseisen lajin haluttua osaa (esim. sarvikuonon sarvi). Lajin kokonaisvaltaiselle kohtalolle on väliä tuleeko tuote salametsästettynä luonnonpopulaatiosta vai laillisesti metsästettynä vieraspopulaatiosta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_cyclura_nubila

Kansainvälinen lemmikkieläinkauppa voi johtaa lajien luonnonpopulaatioiden harvinaistuviseen. Siirtopopulaatioita voidaan käyttää tyydyttämään lemmikkieläinkaupan markkinat. By MAKY.OREL – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=21151027

Toisaalta minkäänlaiset kulttuurin- tai ajattelutavan muutokset eivät ole tarpeen niin kauan kuin tuotetta saadaan markkinoille, eli vieraslajin populaation hyödyntäminen ei välttämättä edistä lajin kokonaisvaltaista suojelua pitkällä aikavälillä. Huonoimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot saattavat vain nostaa lajin tarjontaa, mikä taas johtaisi kysynnän kasvuun hintojen pudotessa. Parhaimmassa tapauksessa vieraspopulaatiot taas toimivat puskureina suojaten luonnonpopulaatioita kansainvälisen villieläinkaupan kysynnältä. Esimerkiksi Kuubassa tavattava iguanalaji Cyclura nubila kuoli lähes sukupuuttoon lemmikkieläinkaupan vuoksi, mutta nykyään lähes kaikki lemmikkikaupoissa myytävät yksilöt ovat vieraspopulaatiosta.

Joskus riskejä on vain otettava. Toiveena on kaikkia hyödyttävä lopputulos, jossa vieraslajien käyttö korvaa luonnonpopulaatioiden ylihyödyntämisen. Lajin luonnonpopulaatio voittaa alkuperäisessä elinympäristössään ja samanaikaisesti voidaan vähentää vieraspopulaation aiheuttamia ongelmia muualla. Tällä voisi olla selkeitä taloudellisia hyötyjä aikana jolloin luonnonsuojelussa ja monimuotoisuutta ylläpitävissä projekteissa liikkuu hyvin vähän rahaa. Toisaalta palautusistutukset ovat hidas prosessi, jonka lopputulos on nähtävissä vuosien päästä. Vieraslajien käytöstä luonnonsuojelussa voisi jopa kaavailla oman kauppansa. Kansainvälisen perinteisen lääketieteen tai villieläinkaupan markkinat voidaan tyydyttää vieraspopulaatioilla. Näistä saatavat varat voidaan laittaa suoraan saman lajin luonnonpopulaatioiden suojelutyöhön, jolloin nämä hankkeet eivät välttämättä tarvitse ulkoista rahoitusta.

Se ui ja vaakkuu kuin sinisorsa, mutta näyttääkö se sinisorsalta?

Tässä on sinisorsa. Se on meille kaikille tuttu perussorsa puistojen lammikoista. Sinisorsan vaakkuminenkin kuulostaa juuri niin perussorsamaiselta kuin sorsa vain voi kuulostaa.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard

Värikäs sinisorsaparvi on monelle tuttu kaupunkien puistoista. Koirailla on vihreä pää ja keltainen nokka, naaraat ovat ruskean harmaita ja oranssinokkaisia. Siiven sininen laikku löytyy molemmilta sukupuolilta.

Ikä ja vuodenaika muuttavat sorsaa

Aina sinisorsa ei näytä siltä kuin ylläolevassa kuvassa. Koiraan päälaki ei ole aina vihreä, eikä naaraskaan ole aina vaatimattoman ruskean harmaa. Riippuen sorsan iästä, vuoden vaiheesta tai geeneistä, sorsa voi näyttää vähän erilaiselta. Untuvikkona sinisorsa näyttää hyvin samalta kuin muidenkin puolisukeltajien poikaset. Nopeasti se kuitenkin kehittää lajityypillisiä piirteitä, ja esimerkiksi nuorella koiraalla päälaki alkaa hohtaa vihreää jo ennen kuin kaikki poikasuntuva on tippunut. Kesäpukuiselta koiraalta vihreä päälaki puuttuu kokonaan ja koiras näyttää paljolti naaraalta. Silloin keltainen nokka on hyvä tunnusmerkki koiraasta.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard male_sinisorsa

Nuoren sinisorsakoiraan selkää peittää vielä untuva, mutta päälaella välkehtii jo tuttu vihertävä kiilto. Kesäpuvussaan kaikki sinisorsat ovat ruskeita. Hohtavan keltainen nokka kuitenkin paljastaa tämän yksilön koiraaksi.

Nokka paljastaa sukupuolen

Sinisorsan elämään kuuluvien normaalien elämänvaiheiden lisäksi joskus törmää erilaisiin sinisorsiin, joiden puku on muuntunut joko geneettisistä tai hormonaalisista syistä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard female_sinisorsa

Vaalea sinisorsanaaras.

Eläimillä ovat tyypillisiä ulkomuodon erilaiset variaatiot. Sinisorsilla värimuunnelmat ovat melko yleisiä ja varsinkin kaupungeissa erikoisia yksilöitä havaitaan usein. Esimerkiksi sinisorsanaaraat saattavat syntyä vaaleiksi mutaatioiden takia. Mutaatiot voivat toimia monella tapaa aiheuttaen muutoksia joko pigmentin synnyssä tai sen ilmenemisessä. Haalistuneen väriset sinisorsat tuottavat väripigmenttiä, mutta höyhenissä väri ilmenee muuntuneena. Mikäli melaniinipigmenttiä ei synny ollenkaan, tulee yksilöstä albiino eli kokonaan valkoinen.

Sinisorsilla värimuunnokset ovat verrattain yleisiä. Syiksi epäillään muun muassa erikoisen väristen lintujen selviytymistä kaupunkiympäristöissä, joissa petoja on vähemmän ja toisaalta myös sinisorsien laajamittaisella jalostuksella saattaa olla syynsä. Jalostetut erikoisen näköiset linnut levittävät geenejään myös luonnonpopulaatioihin.

 

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual_male_female

Erikoisen näköinen koiras sinisorsaparvessa saattaakin itseasiassa olla naaras. Kuvissa näkyy interseksuaalisia sinisorsanaaraita tavallisten sinisorsien seurassa. Juhlapukuaan vaihtavat koiraat näyttävät vähän samalta, mutta tässäkin tapauksessa nokan väri on hyvä vinkki sorsan todellisen sukupuolen määrittämiseen. Lisäksi nämä molemmat kuvat on otettu keskellä talvea, jolloin koirailla ei ole enää juhlapuvun vaihto kesken.

Sinisorsan sukupuolen määrittämisessä nokka on tärkeässä roolissa, sillä nokan väri säilyy koiraalla keltaisena ja naaraalla oranssi-laikukkaana vuodenajasta riippumatta. Nokka voi myös paljastaa interseksuaalin naaraan. Ne ovat yksilöitä, jotka ilmentävät sekä naaraan että koiraan ulkoasua. Syitä voi olla kaksi: naaraan hormonien tuotanto on joko häiriintynyt, eli naarashormonit jäävät testosteronin varjoon, tai yksilö on aidosti intersukupuolinen omaten sekä naaraan että koiraan ominaisuuksia. Hormonit säätelevät yksilön ulkoasua, ja testosteronin vaikutus näkyykin yleensä naaraan koirasmaisesssa höyhenpuvussa. Sen sijaan nokan väri ei ole niin herkkä hormonaaliselle säätelylle ja säilyttää siksi naaraalle tyypillisen oranssin sävyn.

Wetland ecology group_University of Helsinki_duck_mallard_intersexual_male_female_sinisorsa

Neljä luontaisesti erinäköistä sinisorsaa samassa talvehtimisparvessa Järvenpäässä.

Hybridisorsat

Sinisorsaparvissa saattaa nähdä myös sinisorsaristeymiä. Sorsat ovat keskenään lähisukulaisia, joten risteymiä tunnetaan useita. Sinisorsien tiedetään risteytyneen esimerkiksi tavien, haapanoiden, jouhisorsien sekä nokisorsien kanssa. Risteymät ovat kuitenkin melko harvinaisia, sillä jokaiselle sorsalajille on kehittynyt lajikohtaisia tapoja ja piirteitä, jotka toimivat esteinä risteytymiselle. Joskus raja-aidat kuitenkin kaatuvat, ja syntyy hybridiyksilöitä. Nämä ilmentävät yleensä piirteitä molemmista emolajeista, eivätkä siksi ole erityisen menestyksekkäitä lisääntyjiä: niiden tavat ja piirteet eivät ole yleensä houkuttelevia emolajien edustajien mielestä.

Risteytyminen saattaa aiheuttaa monenlaisia ongelmia, joista pahin on toisen lajin ajautuminen sukupuuttoon. Aikaisemmin Amerikassa eri alueilla elävien sinisorsan ja nokisorsan esiintymisalueiden liikkuminen päällekkäin on ajanut nokisorsan ahdinkoon. Se risteytyy helposti sinisorsan kanssa, joka on tehokas lisääntyjä. Harvinaisten, varsinkin saarilla eristäytyneinä elävien lajien sekoittuminen sinisorsaan vaarantaa lajin oman geenipuhtauden. Esimerkiksi havaijinsorsan risteytyminen saarille tuotujen sinisorsien kanssa uhkaa ajaa lajin sukupuuttoon. Lajin säilyminen riippuukin nyt suojelutoimista, joiden tavoitteena on hävittää saarilta kaikki sinisorsat ja risteymät.

Se näyttää ankalta

Sinisorsia jalostetaan yleisesti ja siitä onkin olemassa huomattava määrä erilaisia variaatioita. Kaikkien tuntema valkoinen ankka on sekin muunnos sinisorsasta. Joskus näitä jalostettuja sinisorsia pääsee luontoon ja ne voivat lisääntyä siellä luonnonvaraisen kannan seassa. Eteläisen ja keskisen Euroopan puistoissa onkin tavallisista nähdä erikoisia sorsia, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän sinisorsaa. Vieraan geeniaineksen määrä luonnonvaraisessa sinisorsapopulaatiossa vähenee pohjoista kohti.

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Valkoinen ankka on sinisorsasta jalostettu kotieläin. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Erikoisen näköisiä, todennäköisesti jalostettuja sinisorsia eurooppalaisissa puistoissa: Sveitsissä, Saksassa ja Ruotsissa. Jalostetuilla sinisorsilla ilmenee usein leveä vaalea kaulus. © Sari Holopainen

Lähteet & lue lisää:

Pär Söderquist: Large-Scale Releases of Native Species: the Mallard as a Predictive Model System

Harry J. Lehdon kuvia interseksuaaleista sinisorsanaaraista

Pekka Sarvelan kuvia sinisorsan värimuunnoksista

Suomen Luonto: Vaaleita on moneksi

Ducks Unlimited: Waterfowl Hybrids