Helsingin kaupunki kerää nisäkäshavaintoja vielä lokakuun ajan! Havainnoista voi ilmoittaa täällä: laji.fi
Näitkö nisäkkään?
Voiko metsästys olla Afrikassa toimiva luonnonsuojelukeino?
Luentosalin valkokankaalle heijastuu ilmakuva Tansaniasta. Vasemmassa laidassa on tasaisen vihreää viljelysmaata. Oikeassa laidassa on luonnontilainen metsikkö-pensaikko, jossa elää luontaisia villieläimiä. Vasemman puolen karja sekä salametsästäjät eivät tule metsään, sillä se on vuokrattu metsästyskäyttöön.
Luonnonsuojelija-metsästäjä
Natasha Illum Berg, ammattimetsästäjä, luonnonsuojelija ja kirjailija kävi Suomessa maaliskuussa kertomassa metsästyksen ja luonnonsuojelun yhteensovittamisesta Afrikassa. Alkuperältään ruotsalais-tanskalainen Berg vaikuttaa Tansaniassa ja keskittyi luennossaan pohtimaan luonnosta vieraantumista. Yllä mainittu kuva on hänen metsästysmaidensa rajalta. Alue on vuokrattu Tansanian valtiolta ja siellä järjestetään kaupallisia jahteja.
Bergiltä kuulemma kysytään usein, kuinka hän voi olla sekä luonnonsuojelija että metsästäjä. Hänelle nämä kaksi asiaa ovat toisiaan tukevia. Hän painottaakin, ”What pays, stays”. Metsästäjien tuottamilla tuloilla on mahdollista pitää alueita luonnontilaisina. Bergin tilalla metsästys on tiukasti säädeltyä ja kohdistuu vanhoihin eläimiin, jotka tulisivat luonnossakin tapetuiksi. Luonnossa ei ole vanhainkoteja ja vanhojen eläimien tappaminen kuuluu luonnon kiertokulkuun, Berg muistuttaa. Tilalla eläinkanta on vahva metsästyksestä huolimatta. Bergin näkemyksen mukaan ilman metsästysmatkailua salametsästäjät tappaisivat eläimet nopeasti.
Miksi sitten metsästys eikä luontomatkailu? Berg vastaa, että Afrikkaan voi houkutella vain tietyn määrän turisteja. Suurin osa menee kansallispuistoihin ja suojelualueille, joissa on kauniit maisemat ja hyvä näkyvyys ottaa kuvia eläimistä. Bergin tilalla puut ja pensaat estävät näkyvyyden ja tsetse-kärpäset piinaavat. Luontoturismi ei ole vastaavilla tiloilla siis edes teoreettisesti mahdollista. Lisäksi metsästäjät tuovat huomattavasti enemmän rahaa, joten heitä tarvitsee paljon vähemmän. Tällöin luontokin kuluu vähemmän. Maan täytyy tuottaa jotakin ja käytännössä se tarkoittaa monilla alueilla joko maanviljelyä ja sen mukana tulevaa salametsästystä tai metsästysmatkailua.
Afrikan metsästysmatkailu on kuitenkin laajasti kritisoitua. Berg painottaakin, että osa toiminnasta ei kestä lähempää tarkastelua ja oma pesä olisi siivottava ja väärintoimija tuomittava. Hän kuitenkin näkee metsästysmatkailun olevan voimakas suojelukeino, jolle ei juuri ole vaihtoehtoa suojelualueiden ulkopuolella, mikäli luonnontilaisia alueita halutaan säilyttää. Berg oli esittänyt eräässä haastattelussa haasteen, jossa lupasi muuttaa toimintaansa, jos hänelle tarjotaan joku luontoa tehokkaammin suojeleva keino. Yhtään ehdotusta ei ole tullut. Bergin mukaan nykyään on epäsuosittua olla metsästäjä. Usein metsästyksen vastaiset näkemykset perustuvat Bergin mielestä kuitenkin vain mielipiteeseen ilman tietoa siitä, miten metsästystä voidaan käyttää myös luonnonsuojeluun.
Luontoyhteys hukassa
Berg puhuu paljon luontoyhteydestä. Hän näkee Suomessa olevan hyvä tilanne, sillä täällä ihmiset liikkuvat paljon luonnossa ja suuri osa ihmisistä hankkii ravintoa luonnosta keräämällä marjoja ja sieniä sekä metsästämällä ja kalastamalla. Suomessa esimerkiksi metsästyskortin omistaa 6% väestöstä, mikä on suurin luku Euroopassa. Berg vertaa tilannetta Yhdysvaltoihin, jossa kolmasosa lapsista luulee nugettien ja pekonin olevan kasviksia.
Yhdysvalloissa on tutkittu, miten ulkona olemisen väheneminen on johtanut moninaisiin ongelmiin. Niin mielenterveydellä kuin fyysisellä terveydellä on positiivinen yhteys luonnossa vietettyyn aikaan. Berg painottaa henkilökohtaisen luontosuhteen tärkeyttä. Yhteys luontoon tekee ihmisen tutkitusti onnelliseksi.
Ihminen on muokannut maapalloa rajusti. Nisäkkäiden biomassasta 96 % muodostuu jo ihmisistä ja kotieläimistä. Linnuista 70 % on tuotantoeläimiä. Maa-alasta 38 % on valjastettu maanviljelykseen. Ihmisistä 56 % on urbanisoituneita ja luku kasvaa. Berg pyytää miettimään näitä lukuja. Ihmisen tilanne lajina on hyvin kestämätön ja tasapainoton.
Epämiellyttävin valhe
Bergin näkemyksen mukaan nykyihminen tekee itsestään jumalan kaltaisen etäännyttäessään itsensä kuolemasta. Bergin tuo esille toisen näkökannan: meidän pitäisi ymmärtää luontoa paremmin ja hyväksyä, että elämän edellytys on tappaa. Ihmisen elämä edellyttää niin kasvien kuin eläimien tappamista. Bergin mukaan suurin valhe on väittää, ettei näin olisi. Hän nostaa esille hypoteesin: tieteen edistyessä ymmärrämme kasveja koko ajan paremmin ja saatamme pian olla tilanteessa, jossa kasvin elämä rinnastetaan eläimen elämään. Kasvien tappaminen saatetaan tulvaisuudessa nähdä yhtä pahana kuin eläinten tappaminen nyt.
Muistiinpanot Bergin luennosta 30.3.2023: Musing on men’s place in nature and a few lies we like
Lue lisää:
CNN 2022: Meet Tanzania’s Lion Defenders: the hunters-turned-conservationists of the Barabaig tribe
Jimenez ym. 2021. Associations between Nature Exposure and Health: A Review of the Evidence. Int J Environ Res Public Health.
Blogiteksti Close Encounters of the Natural Kind: Preserving by killing?
Vieraat-tiede-taide-näyttely Haltiassa
Näyttely, jossa tiede ja taide kohtaavat
Haltiakeskuksen galleria 6.4. – 4.6. 2022.
Avajaiset ja vieraslajiseminaari lauantaina 9.4. klo 12.00
Vieraat -näyttely liittyy Koneen Säätiön rahoittamaan, Helsingin yliopiston tutkimushankkeeseen: Vieraspedot luonnossamme: vuorovaikutukset luontaisten lajien ja ihmisen kanssa. Hanketta vetää FT, dosentti Sari Holopainen HY:n kosteikkoekologian ryhmästä. Holopainen kutsui hankkeen taiteelliseen osioon mukaan Muodonmuutoksia ry:n (MuMu), joka on toiminut vuodesta 2006 tavoitteenaan edistää tieteen ja taiteen välistä vuoropuhelua www.muodonmuutoksia.fi
MuMun taiteilijat Heli Mäkinen ja Tiina Poutanen sekä koordinaattori Outi Nummi ottivat kutsun vastaan. Mukaan saatiin myös HY:n tieteen popularisointikurssin vetäjä FT, dosentti Petri Nummi sekä kurssin opiskelijat Tuomas Hautajärvi, Olli Tikkanen ja Antti Piironen, jotka ovat koostaneet näyttelyn esitteen ja editoineet näyttelyssä esillä olevan riistakameravideon.
Näyttelyn taideteokset syntyivät yhteistyössä hankkeen tutkijoiden kanssa. Mäkinen ja Poutanen olivat mukana Nuuksiossa toteutettavilla keinopesäkäynneillä, kävivät läpi riistakameroilla kerättyä tutkimusaineistoa ja sen analyyseja, keskustelivat tutkijoiden kanssa ja perehtyivät vieraslajien ympärillä käytyyn tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Näyttely avautuu yleisölle keskiviikkona 6.4. Lauantaina 9.4. klo 12.00 järjestetään vieraslajiteemaa käsittelevä seminaari, jossa esiintyvät Sari Holopainen, Luonnon- ja riistanhoitosäätiön toimitusjohtaja Kim Jaatinen sekä Nuuksiossa gradututkielmansa tehnyt Linda Uusihakala. Holopainen kertoo tilaisuudessa vieraspetojen aiheuttamasta sorsan pesien pesäpredaatiosta Suomessa, Uusihakala Nuuksion metsojen pesäpredaatiosta ja Jaatinen esittelee saariston vieraspetopyynnin vaikutuksia pesiviin haahkoihin.
Nuuksion jälkeen näyttely siirretään MuMun galleriatiloihin Pälkäneen Luopioisiin, missä se on esillä 11.6.–31.8. ti–la klo 10–15.
Tieteellinen työryhmä:
FT Sari Holopainen (hankkeen vetäjä), FM Linda Uusihakala ja FM Aleksi Nurmi
FT Petri Nummi (tieteen popularisointikurssin vetäjä) sekä opiskelijat Tuomas Hautajärvi, Antti Piironen ja Olli Tikkanen
Taiteellinen työryhmä:
kuvataiteilija Heli Mäkinen sekä kuvataiteilija, kirjailija Tiina Poutanen
koordinaattori Outi Nummi
Näyttelyn taiteilijat
Heli Mäkinen on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on kiinnostunut ei-inhimillisen maailman ilmiöistä sekä monimuotoisuuteen, ekologisuuteen ja luontosuhteeseen liittyvistä kysymyksistä. Hän työskentelee eri medioilla liikkuen maalauksen, ympäristötaiteen, yhteisötaiteen ja esitystaiteen välillä. Mäkinen on työskennellyt aktiivisesti tieteen ja taiteen vuoropuhelua edistävässä Muodonmuutoksia ry:ssä vuodesta 2010 alkaen sekä helsinkiläisessä Toisissa tiloissa esitystaiteen kollektiivissa 2019 alkaen.
”Käsittelen maalauksissani vieraslajien, ihmisen sekä luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen välisiä suhteita. Vieraslajit nostavat esiin monenlaisia tunteita ja ajatuksia lajienvälisyydestä. Samalla vieraslajit tuovat esiin ekosysteemien herkkyyden ja saavat pohtimaan omaa osallisuuttani biodiversiteetille haitallisten prosessien aiheuttajana.”
Tiina Poutanen on kuvataiteilija ja kirjailija, joka asuu Tampereella ja työskentelee Pälkäneen Luopioisten kirkonkylässä.
”Jos mun tuttuni tulisi,
Ennen nähtyni näkyisi,
Sille kättä käppäjäisin,
Vaikk ois käärme kämmenpäässä,
Sille suuta suikkajaisin,
Vaikk ois suu suden veressä,
Siitä kaulahan kapuisin,
Vaikk ois kalma kaulan päällä,
Vielä vierehen kävisin,
Vaikk ois vierus verta täynnä.
(suomalainen kansanruno, yksi variaatioista)
Vieraat saattavat olla ennen nähtyjä. Vanhoja tuttuja, välillä jo unohtuneita.
Meille tuli vieraita, hihkui lapseni, usein ne olivat vähintään puolituttuja, tulivat kakku kädessä tai vierus verta täynnä. Haimme lautasia ja puhdistimme haavoja, tarjosimme shampanjaa, luumuja ja raakaa jauhelihaa ja toivoimme etteivät vieraat nyt suorastaan jää olemaan. Varsinkin silloin kun gammayökköset tulivat ja munivat ja niiden jälkikasvu kaiversi Tiny Tim tomaatit ontoiksi.”
Vesilinnut hupenevat vanhoilta laskentapaikoilta
Luomuksen tiedote
Vesilintulaskennoissa on havaittu merkittäviä muutoksia lintujen määrissä 30 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Esimerkiksi punasotka on lähes kokonaan kadonnut seurantajärviltä. Toisaalta esimerkiksi sinisorsa on jonkin verran runsastunut.
Suomen vesilintujen pesimäaikaiset laskennat ovat maailman mittakaavassa vertaansa vailla. Joka kevät vapaaehtoiset lintuharrastajat ja metsästäjät laskevat satojen vesistöjen vesilintuparit.
Kun vesilintulaskennat aloitettiin 1980-luvun lopulla, havaintoverkko laajennettiin Suomen Akatemian tuella kattamaan koko Suomen. Laskentakohteita perustettiin yli tuhat aina Helsingistä Utsjoelle.
Monet alussa perustetuista kohteista ovat kuitenkin jääneet laskematta yli 30 vuodeksi, ja laskentaverkko on harventunut. Se on myös painottunut etelään. Vuosina 2020–2021 kohteet aina Lapin perukoita myöten saatiin laskettua uudestaan. Tämän tehostetun laskennan tarkoitus on tukea vuosittaisia seurantoja.
Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen vetämässä projektissa selvitetään tehostettuja laskentoja hyödyntäen, mitä järvien sorsakannoille on tapahtunut 30 vuodessa.
– Moni pitkän laskentauran tehnyt harrastaja on kertonut vesilintumäärien vähentyneen tutuilla järvillä. Kehitys on tosiaan ollut 30 vuodessa monen lajin osalta surkea, kertoo projektin koordinaattori Sari Holopainen Luomuksesta.
Määrät vähenemässä varsinkin Etelä-Suomessa
Yleisistä sorsalajeista tavi- ja telkkäpareja laskettiin noin 15 prosenttia vähemmän kuin 1980-luvulla. Myös isokoskeloparit vähenivät noin 15 prosenttia.
Haapana, jouhi- ja lapasorsa, tukkasotka sekä nokikana olivat vähentyneet merkittävästi, sillä pareja laskettiin vain 40 prosenttia kolmen vuosikymmenen takaisista määristä. Tukkakoskelon ja silkkiuikun määrät puolittuivat 1980-luvun laskennoista.
Punasotka on lähestulkoon kadonnut seurantajärviltä 30 vuodessa. Vielä 1980-luvulla laskettiin 195 punasotkaparia, mutta nyt niistä oli jäljellä enää kahdeksan.
– Nykyään äärimmäisen uhanalaisen punasotkan lähes täydellinen romahtaminen on konkreettinen esimerkki luontokadosta vesistöissä, toteaa yli-intendentti Aleksi Lehikoinen Luomuksesta.
Sorsalintujen vähenemisen syiksi on esitetty vieraspetojen saalistusta ja etenkin liiallista rehevöitymistä, joka vaikuttaa ravinnon saatavuuteen.
– Monilla lajeilla, kuten lapasorsalla, tukkasotkalla ja telkällä, väheneminen oli nopeampaa maan eteläosissa kuin pohjoisempana. Tämä tukee esitettyjä syitä, Sari Holopainen toteaa.
Maatalouden ja taajamien päästöt ovat rehevöittäneet kosteikkoja etenkin eteläisessä Suomessa. Myös vieraspedot ovat runsaampia etelässä.
– Meille on edelleen epäselvää, kumpi näistä tekijöistä on tärkeämpi taantumisen syy. Ympäristöministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön vetämissä Helmi- ja Sotka-hankkeissa pyritäänkin parantamaan vesilintukantoja sekä kosteikkoja hoitamalla että vieraspetoja poistamalla, kertoo Lehikoinen.
Voittajat harvassa
Kaikki lajit eivät ole vähentyneet, ja osa on jopa runsastunut 30 vuodessa. Yleisin riistasorsa, sinisorsa, runsastui havaintopisteillä 16 prosenttia 1980-luvulta.
Tarkastelujaksoon osui myös Suomen kansallislinnun laulujoutsenen voimakas runsastuminen. Kun vielä 1980-luvulla seurantajärviltä laskettiin vain parikymmentä paria, oli määrä nyt jo yli 300 paria. Myös kuikkamäärät olivat kasvussa eteläisessä ja keskisessä Suomessa.
Tutkimusta ovat tukeneet maa- ja metsätalousministeriö, Luonnonvarakeskus, Metsähallitus, Suomen ympäristökeskus sekä Luonnon- ja riistanhoitosäätiö.
Supikoira on yleinen joka paikan munarosvo
Luomuksen ja Luken mediatiedotteen pidempi versio
Suomessa runsaslukuinen vieraslaji supikoira osoittautui keinopesäkokeissa luontaisia nisäkäslajeja yleisemmäksi sorsanpesärosvoksi. Supikoiralle kelpasivat pesät niin rannoilla, metsissä, maaseutumaisemassa kuin kaupungissakin.
Suomen sorsalajeilla menee huonosti ja jo yli puolet lajeista on luokiteltu jollain tasolla uhanalaisiksi.
”Varsinkin rehevien järvien lajit ovat taantuneet ja vieraspetojen epäillään olevan tähän mahdollisesti yksi syypää”, kertoo Helsingin yliopiston lehtori Veli-Matti Väänänen.
Uusi tutkimus osoittaa epäilyn aiheelliseksi. Helsingin ja Aarhusin yliopiston tutkijat perustivat tarhattujen sinisorsien munia käyttäen yli 400 keinopesää Suomessa ja Tanskassa ympäristöihin, joissa sorsat normaalisti pesivät, ja seurasivat pesien kohtaloa riistakameroilla viikon ajan. Suomen noin 290 koepesää sijaitsivat Uudellamaalla, Hämeessä ja Pohjois-Savossa.
Supikoira ja minkki ovat vieraslajeja, jotka ovat levittäytyneet Euroopassa tehokkaasti viime vuosikymmeninä. Suomessa supikoira on jo toiseksi runsain riistasaalislaji, mutta Tanskaan supikoira on vasta levittäytymässä. Kolme vuotta kestäneissä keinopesäkokeissa selvitettiin vieraslajien osuutta sorsanpesätuhoissa. Riistakameroihin tallentuikin runsaasti kuvia vieraslajeista rosvoamassa keinopesiä. Suomessa supikoira oli huomattavasti kettua yleisempi pesärosvo, kun taas Tanskassa tilanne oli päinvastainen.
-Supikoira oli yleisin nisäkäspeto kaikissa Suomessa tutkituissa ympäristöissä. Se kävi tuhoamassa pesiä odotetusti rannoilta ja yllättävän usein myös metsästä vesistöjen läheltä. Lisäksi pääkaupunkiseudun viherkäytävillä supikoira osoittautui yleisimmäksi nisäkäspedoksi, kertoo tutkijatohtori Sari Holopainen Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.
Tutkijatohtori Mia Vehkaojan vuoden kestäneessä riistakameratutkimuksessa supikoirahavaintoja tuli pääkaupunkiseudulta noin kaksi kertaa enemmän kuin luontaisesta pedosta ketusta.
-Vuoden aikana kerätyt supikoira- ja kettuhavainnot vastasivat osuuksiltaan lajien keinopesäkokeen aikana syömien pesien osuuksia pääkaupunkiseudulla, selventää Vehkaoja.
Rikotut munat houkuttavat nisäkäspetoja
Riistakamerat paljastivat, että monilla pesillä vieraili useampi peto. Tutkimus antoikin mahdollisuuden tarkastella eri petolajien välisiä suhteita. Minkki löysi pesille harvemmin ensisijaisena petona. Sen sijaan se vieraili usein jo muiden rosvoamilla pesillä. Harakat, närhet ja varikset olivat usein ensimmäisiä pesälle saapuneita rosvoja. Kamerat osoittivat, että joskus varislintu rikkoi munan jo pesään. Ne pesät, joilla munia oli rikottu, houkuttelivat nisäkäspetoja.
-Alueella olevat pedot voivat näin ollen hyötyä toisistaan. Varislintujen rikkomat munat antavat vihjeen nisäkäspedoille kuten supikoira ja minkki. Nisäkäspedot taas ovat uhka emollekin, ei pelkästään munille. Monipuolisen petolajiston vaikutus voi siis olla enemmän kuin lajiensa summa, kertoo Holopainen.
Supikoira on todellinen sopeutuja
Supikoira osoittautui ympäristönkäytöltään monella tapaa luontaisia lajeja monipuolisemmaksi. Sen lisäksi, että supikoiraa havaittiin yleisesti rannoilla ja rantametsissä, se oli joustava myös maatalousmaiseman suhteen. Supikoira ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan yleinen pesärosvo laajojen yhtenäisten metsäalueiden keskellä. Se saattaa vältellä myös suurimpia avoimia maatalousalueita, joita tutkittiin Tanskassa. Järvien laikuttamaa metsä-maatalousmosaiikkia on kuitenkin Suomessa runsaasti, mikä vaikuttaisi sopivan supikoiralle. Laji osoitti olevansa myös sopeutuva osa muuta petolajistoa, sillä viikon havainnointijaksolla se saattoi olla pesän ainoa kuvattu laji tai osa runsaslajista yhteisöä.
-Keinopesäkokeilla ei voida suoraan osoittaa, että supikoiralla on vaikutusta sorsakantoihin. Tulokset kuitenkin osoittavat, että se on luontaisia nisäkäslajeja yleisempi pesärosvo ja esiintyy runsaana monenlaisissa sorsien pesimäympäristöissä, selventää Holopainen.
Vesilintukantojen taantumiselle useita syitä
Kokeiden tulokset auttavat ymmärtämään vesilintukantojen taantumien syitä, joihin on paneutunut Luonnonvarakeskuksen (Luke) johtava tutkija Hannu Pöysä.
-Monen vesilintulajin pesimäkannan taantuminen erityisesti rehevillä järvillä osuu ajallisesti yhteen supikoiran ja minkin runsastumisen kanssa. Tämä kävi ilmi tutkiessamme edesmenneen kalastaja Pentti Linkolan Hämeessä keräämien aineistojen avulla vesilinnustossa tapahtuneita pitkän aikavälin muutoksia, jaksolta 1951–1970 jaksolle 1996–2015, toteaa Pöysä.
-Linkolan aineistot tarjosivat ainutlaatuisen mahdollisuuden arvioida muun muassa vieraspetojen roolia vesilintukantojen taantumisessa, sillä vertailuaineistot olivat jaksolta, jolloin supikoira ja minkki olivat Suomen luonnossa vielä harvalukuisia, Pöysä jatkaa.
Yksi Hämeen vesillä voimakkaasti taantuneista lajeista oli sinisorsa, jonka pesää matkivia keinopesiä supikoirien havaittiin kokeessa ahkerasti verottavan. Kosteikkoalueilla pesivien taantuneiden lajien kuten punasotkan ja tukkasotkan kohdalla puolestaan minkki lienee ollut merkittävä pesärosvo. Kaikkea ei kuitenkaan voida lukea vieraspetojen syyksi. Vesilintukantojen taantumiseen ovat vaikuttaneet muutkin tekijät, joista monet liittyvät vesien liialliseen rehevöitymiseen.
Lue lisää:
Holopainen S, Väänänen V-M, Fox AD (2020) Artificial nest experiment reveals inter-guild facilitation in duck nest predation. Glob Ecol Conserv e01305. https://doi.org/10.1016/j.gecco.2020.e01305
Holopainen S, Väänänen V-M, Fox AD (2020) Landscape and habitat affect frequency of artificial duck nest predation by native species, but not by an alien predator. Basic Appl Ecol 48: 52–60. https://doi.org/10.1016/j.baae.2020.07.004
Pöysä H, Linkola P (2021) Extending temporal baseline increases understanding of biodiversity change in European boreal waterbird communities. Biol Conserv 257: 109139. https://doi.org/10.1016/j.biocon.2021.109139
Holopainen S, Väänänen V-M, Vehkaoja, M, Fox AD. Do alien predators pose a particular risk to duck nests in Northern Europe? Results from an artificial nest experiment. Painossa Biological Invasions.
Aiheeseen liittyvät muut blogitekstit:
Naurulokkien mukana katoavat muutkin kosteikon linnut
Eläinmaailman vaeltajat – susi ja supikoira taittavat matkaa halki Euroopan
Lintujen muuton seuranta tarkentuu
Lintujen muutto on aiheuttanut päänvaivaa ihmisille jo pitkään. Vuodenaikojen mukaan ilmestyvien lintujen elämä vaikutti mystiseltä. Talveksi katoaville linnuille on aikojen saatossa keksitty mielikuvituksellisia syitä. Vielä 200 vuotta sitten uskottiin pääskyjen katoavan talvehtimaan järvien pohjamutiin, vaikka teorioita pääskyjen talvimuutosta alkoikin esiintyä. Englannissa valkoposkihanhea (Branta leucopsis) taas alettiin kutsua nimellä ”barnacle goose”. ”Barnacle” tarkoittaa siimajalkaisia eläimiä, joista hanhien uskottiin kuoriutuvan, sillä hanhet aina katosivat kesäksi, jolloin siimajalkaisia taas näkyi. Tundralla lisääntyvien valkoposkihanhien poikasia ei Englannissa ymmärrettävästi nähty.
Ib Krag Petersen jatkaa tanskalaisten pitkää historiaa lintujen rengastuksessa. Islannissa rengastettu tukkakoskelonaaras (Mergus serrator) kontrolloitiin pesivänä.
Lintujen rengastus alkoi Tanskassa vuonna 1899, kun Hans Christian Cornelius Mortensen rengasti ensimmäiset kottaraiset (Sturnus vulgaris). Rengastuksesta tuli lintututkimukselle tärkeä työkalu, jolla pystyttiin seuraamaan muun muassa lintujen muuttoa.
Lintujen rengaslöydöt auttavat ymmärtämään lintujen muuttoa ja elinalueita, mutta linnut on yleensä otettava kiinni, jotta renkaan voi lukea. Yleensä tämä tarkoittaa, että rengaslöytöjä tulee kuolleena löydytyistä tai ammutuista linnuista. Renkailla lintujen olinpaikoista saadaan vain pistemäistä tietoa. Usein tiedetään vain linnun rengastus- ja kuolinpaikka. Uusilla seurantalaitteilla sen sijaan päästään käsiksi lintujen koko vuodenkiertoon.
Valopaikantimet
Valopaikantimet (eli geolokaattorit) ovat pienikokoisia lintujen muuttomatkan seurantaan kehitettyjä laitteita. Toiminta perustuu valon määrään, jonka perusteella voidaan määrittää linnun olinpaikan auringonnousu ja -lasku. Mittaamalla keskipäivän eroa Greenwichin keskiaikaan, voidaan määrittää linnun olinpaikan pituuspiiri ja päivän pituudesta leveyspiiri. Olinpaikan tarkkuus on parhaimmillaankin kuitenkin vain kymmeniä kilometrejä, usein satoja. Valopaikannin ei lähetä kerättyä aineistoa, vaan lintu on pyydystettävä uudelleen lähettimen ja aineiston talteen saamiseksi. Tästä johtuen menetelmä on työläs ja sopii vain linnuille, joilla on korkea todennäköisyys palata samalle alueelle useana vuonna peräkkäin. Tämän takia paikantimilla merkataan usein pesäpaikkauskollisia naaraslintuja. Koska paikannin on hyvin pienikoinen (jopa alle 0,5 g), se soveltuu pienikokoisillekin linnuille. Paikantimien kanssa käytetään yleensä 5 % sääntöä, eli paikannin ei saa painaa yli 5 % eläimen painosta. Valopaikantimilla voidaan rajoitetusti mitata myös muita tekijöitä, esimerkiksi lämpötilaa.
Valopaikantimilla tutkitaan esimerkiksi Islannissa pesivien sukeltajasorsien talvehtimisalueita. Merellä talvehtivien sorsien liikkeitä on muutoin hyvin vaikea tutkia. Sorsat ovat pesäpaikkauskollisia, joten pesäpaikalta pyydetyt naaraat palaavat hyvin todennäköisesti samalle alueelle vuodesta toiseen. Näin ollen pesältä pyydystetty ja merkattu naaras voidaan löytää vielä uudestaan, mikäli se selviää vuoden ajan hengissä. Takaisin saadut paikantimet paljastavat, missä naaraat ovat viettäneet muun osan vuodesta.
Ib Krag Petersenin tutkimusalueella Pohjois-Islannissa kartoitetaan joka vuosi sorsien pesäpaikat. Kaikki pesivät sukeltajasorsanaaraat pyritään pyydystämään. Vanhat valopaikantimet otetaan talteen ja naaraat saavat uudet tilalle. Tämä allinaaras (Clangula hyemalis) sai paikantimen jalkaansa ensikertaa.
GPS-paikantimet
Tarkinta ja ajantasaisinta tietoa lintujen liikkeistä saadaan GPS-tekniikkaa hyödyntävillä paikantimilla. Paikantimet keräävät hyvinkin tarkkaa tietoa linnun maantieteellisestä sijainnista, minkä lisäksi paikantimia voidaan käyttää keräämään monenlaista tietoa muun muassa linnun korkeudesta ja aktiivisuudesta. GPS-paikantimia on sekä lähettäviä että ei-lähettäviä. Lähettävät paikantimet tuottavat tutkijoille tietoa jopa minuutin tarkkuudella, mikäli lintu on jonkun matkapuhelinverkon alueella: paikannustiedot kulkevat linnulta tutkijalle tekstiviestillä. Joskus yhteydet aiheuttavat yllätyksiä, kuten kävi venäläisille kotkatutkijoille. Tavanomaiselta elinalueeltaan poistunut kotka vietti ensin aikaa matkapuhelinverkon ulkopuolella ja palasi verkon piiriin jälleen Iranissa. Tästä seikkailusta lähti koko pimennon aikainen aineisto kerralla tutkijoille, kalliina tekstiviesteinä Iranista.
Antti Piironen merkitsee merihanhia (Anser anser) GPS-lähettimillä selvittääkseen lintujen muuttoreittejä sekä niiden käyttämiä elinympäristöjä. Merihanhi ”Pärskyn” (F22) matkaa voi seurata Lajitietokeskuksen sivuilla.
Linnuille laitettavissa GPS-lähettimissä hyödynnetään usein pieniä aurinkopaneeleita, mikä mahdollistaa tiedon keräämisen ja lähettämisen jopa usean vuoden ajan. GPS-lähettimet ovat geolokaattoreita painavampia, joten niitä voidaan käyttää vain suuremmilla linnuilla. Lähettimet kiinnitetään linnuille joko kaulaan tai ”repuksi selkään”. Paikantimia asennetaan toisinaan myös implantteina linnun ihon alle.
Suomessa satelliittilähettimillä seurataan useita lajeja, kuten haukkoja, kuikkia, räyskiä ja hanhia. Tietoa on kertynyt muun muassa talvehtimisalueista ja niillä tapahtuneista muutoksista sekä hanhien sulkasatomuutosta Novaja Zemljalle. Hanhien osalta tietoa muuttoreiteistä tarvitaan kansainvälisten kannanhoitosuunnitelmien laatimiseen. Suomalaisten GPS-lintujen liikkeitä voi seurata Luomuksen sekä Suomen Lajitietokeskuksen sivuilla.
Lue lisää:
YLE: 09.10.2015: Tiede uskoi pitkään pääskyjen talvehtivan järven pohjamudassa
Suomen Lajitietokeskuksen seurantasivut
Riistan Vuoksi 29.11.2019: Hanhien GPS-seurantaa kannanhoidon kehittämiseksi
Oceanwide Expeditions: Barnacle Goose
Kosteikot – vesiselkärangattomien valtakunta
Kosteikot ovat yksi maailman tärkeimmistä ja lajirikkaimmista ekosysteemeistä. Niiden on arvioitu olevan taloudellisesti maailman arvokkain elinympäristö. Ne lieventävät sekä tulvia että kuivuutta, puhdistavat muita vesistöjä sekä täyttävät pohjavesivarastoja, mutta ennen kaikkea ne tarjoavat elinympäristön lukuisille lajiryhmille, joista tärkein ja runsaslukuisin lajiryhmä ovat useiden tutkimusten mukaan vesiselkärangattomat.
Vesiselkärangattomia pidetään maailmanlaajuisesti makean veden ekosysteemien avainlajiryhmänä, koska ne ovat elintärkeitä niin vesi- kuin maaekosysteemien sekundaarituotannolle eli ravintoportaan (trofiatason) seuraavalle tasolle. Toisin sanoen vesiselkärangattomiin sitoutuu suurin osa seuraavan ravintoportaan hyödynnettävissä olevasta energiasta. Lisäksi mitä monimuotoisempi tämä yhteisö on, sitä enemmän biomassaa siihen sitoutuu.
Ravintona toimimisen lisäksi vesiselkärangattomat kierrättävät ravinteita (erityisesti typpeä, fosforia ja hiiltä) ja orgaanista (eloperäistä) ainesta sekä laiduntavat vesistöjen päällyskasvustoa, kuten mikro- ja rihmamaisia leviä. Vesiselkärangattomien laidunnus puolestaan kirkastaa vettä, mikä edesauttaa suurien kasvinsyöjäeläinplanktonien runsastumista.
Sukeltajakuoriaisten toukat (vasemmalla alhaalla toukkia, muut aikuisia sukeltajia) ovat kosteikkojen hurjia petoja. ©Sari Holopainen
Makean veden selkärangattomat ovat kehittyneet lukuisista pääjaksoista miljoonien vuosien kuluessa. Kaksisiipiset (Diptera) ovat runsain ja lajirikkain vesiselkärangatonryhmistä. Niihin kuuluvat kaikki kärpäset (Brachycera) ja sääsket (Nematocera). Yli 20 000 sääski- ja kärpäslajin toukkamuodot elävät ja kehittyvät makeassa vedessä. Kovakuoriaisten (Coleoptera) lajimäärä makeissa vesissä jää vain neljäsosaan kaksisiipisten lajimäärästä. Tutkijat uskovat, ettei huomattavaa osaa vesiselkärangatonlajeista ole edes vielä löydetty taikka määritetty.
Vesiselkärangatonyhteisöt ovat herkkiä monille elinympäristössä tapahtuville muutoksille ja häiriöille. Veden pysyvyys ja pedot ovat tärkeimmät vesiselkärangatonyhteisön koostumukseen vaikuttavista tekijöistä. Täysin pysyvissä vesistöissä selkärankaiset pedot, kuten kalat, ovat vesiselkärangattomien tärkein saalistaja. Toisaalta vesistöissä, jotka saattavat joinain vuosina kuivua, suuret petoselkärangattomat (esim. sukeltajakuoriaiset ja sudenkorentojen toukat) muodostavat suurimman uhan muille vesiselkärangattomille.
Vesiselkärangattomien merkitys maapallolle kasvaa mitä laajemmalla perspektiivillä sitä tarkastelemme. Yksittäisessä kosteikossa / makean veden vesistössä vesiselkärangattomat tarjoavat ravintoa lukuisille vedessä ja maalla eläville lajeille ja lajiryhmille. Ilman niitä moni laji olisi ahdingossa. Toisaalta kun siirrytään tarkastelemaan kosteikkoja ja makean veden vesistöjä kokonaisuutena, huomataan, että suurin osa niissä elävistä eläimistä kuuluu vesiselkärangattomiin. Ne siis käsittävät suurimman osan siellä elävistä eläimistä. Lopuksi tarkastellessamme maapalloa ja sen kaikkia elinympäristöjä eli ekosysteemejä, havaitsemme, että kosteikot itsessään ovat yksi tärkeimmistä ja lajirikkaimmista ekosysteemeistä koko maapallolla. Voisimmeko siis sanoa, että vesiselkärangattomat eivät ole vain kosteikkojen, vaan myös maapallon, valtiaita? Ainakin, jos tarkastelemme yksilö- ja lajilukumääriä.
Koillisväylä on auki sorsille
Allihaahka (Polysticta stelleri) on näyttävä sorsalaji, jonka perinteiset talvehtimisalueet ovat sijainneet Itämerellä. 1990-luvulla laji herätti suurta huolta biologeissa, sillä talvilintulaskennat osoittivat allihaahkakannan alkaneen romahtaa hälyttävästi. Tarkemmissa tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että allihaahkapopulaation kadon syynä ei ollutkaan kannan pieneneminen, vaan lajin talvehtimisalueen siirtyminen. Iso osa linnuista oli alkanut talvehtia Barentsin- ja Karanmerellä Pohjois-Venäjällä Itämeren sijaan. Hyppäyksen on mahdollistanut ilmastomuutos, jonka takia Koillisväylä on nyt auki, myös sorsille.
Suomen rannikolla jäitä on joinakin talvina vain sisäsaaristossa.
Allihaahkan esimerkki osoittaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat haasteet luonnonsuojelulle ja tutkimukselle. Juuri julkaistun tutkimukseen mukaan ilmastonmuutos paitsi uhkaa monia eläinlajeja, se myös haastaa kykymme havainnoida populaatioita, sillä ne voivat siirtyä aivan uusille alueille, missä kantoja ei ole perinteisesti seurattu.
Muutokset talviluonnossa ovat olleet erityisen merkittäviä Pohjois-Euroopassa, jossa merijää on huvennut viimeisten 15–20 vuoden aikana. Merijää on ohentunut ja kadonnut myös laajoilta alueilta arktisia merialueita. Esimerkiksi Barentsinmeren lämpötila on noussut (4,9˚C vuosikymmenessä sitten vuoden 1989), minkä vuoksi yhä suuremmat alueet ovat talvisin jäättömiä. Sorsille tämä tarkoittaa uusia käyttökelpoisia elinalueita, jotka aikaisemmin olivat tukevasti jäässä.
Tukkasotka on yksi lajeista, jotka eivät syksyn tullen enää välttämättä muutakaan etelään, vaan lajia tavataan yhä suuremmassa määrin Suomen vesillä.
Sama ilmiö on havaittu myös Itämerellä. Suomen, Ruotsin ja Viron rannikoilla talvehtii yhä enemmän tukkasotkia (Aythya ferina), telkkiä (Bucephala clangula) ja isokoskeloita (Mergus merganser). Ne hyödyntävät sulana pysyvät matalan meren alueet, jotka ovat tarjoutuneet niiden käytettäväksi.
Uusien pohjoisten alueiden valtaukseen liittyy kuitenkin kysymyksiä. Sorsien on pystyttävä hyödyntämään lyhyt valoisa aika tai ruokailemaan pimeässä. Sorsat kuitenkin vaikuttaisivat sopeutuvan pimeyteen ja jo nyt monet lajit talvehtivat kaamostalvessa esimerkiksi Grönlannin rannikolla.
Sorsia talvehtii myös kaupunkien sulissa.
Merisorsien laskennat ovat haastavia, sillä merellä oleilevat parvet on laskettava ilmasta käsin. Vuonna 2016 Itämerellä organisoitiin kattava sorsalaskenta ilmasta ja laskenta on tarkoitus uusia vuonna 2020. Voi kuitenkin olla, että huomattava osa sorsista on tuolloin jo kadonnut Itämereltä ja siirtynyt Venäjän arktisille alueille talvehtimaan. Lintulaskentojen luotettavuuden kannalta ilmiö on hankala. On vaikea arvioida populaatioiden kehityssuuntaa, jos niiden talvehtimisalueet muuttuvat. Näin ollen laskettavaksi tulevien lintujen määrä hämärtyy. Monet vesilintukannat ovat taantuneet ilmeisesti heikentyneen poikastuoton ja vääristyneen sukupuolijakauman takia. Olisikin tärkeää pystyä erottamaan toisistaan talvehtimisalueissa tapahtuvat muutokset oikeista populaation koon muutoksista. Merisorsien luotettava laskeminen vaatiikin entistä enemmän kansainvälistä yhteistyötä. Sorsien laskeminen kaamoksen aikaan merellä on kuitenkin haastavaa ja lajien erottaminen toisistaan saattaa olla mahdotonta.
Lue lisää:
Kovakuoriaiset ja limasienet – yhdessä ikuisesti
Limasienet ovat itiöiden avulla lisääntyviä eliöitä. Aiemmin ne luokiteltiin sieniksi, mutta nykyisen geeniteknologian avulla on todettu, että limasienet ovat kehittyneet amebojen kanssa samasta kehityslinjasta ja siis eivät kuulu sieniin ollenkaan. Limasienten ja kovakuoriaisten yhteiselolla on pitkä historia. Tämän historian tuloksena on kehittynyt Agathidium –ryhmä, joka on suurin tunnettu limasienten itiöemää ravintonaan käyttävä kovakuoriaissuku. Korukeräpallokas (Agathidium pulchellum) on kyseisen suvun yksi harvinaisimmista ja huonoiten tunnetuimmista eurooppalaisista lajeista. Laji on erittäin pieni, alle neljän millimetrin mittainen. Sen kovettuneet etusiivet (elytra) ovat sydämenmuotoiset ja mustat, ja se on Suomessa luokiteltu uhanalaiseksi lajiksi. Korukeräpallokkaan pääasiallinen isäntälaji on Trichia decipiens limasieni.
Vastavuoroisesti Trichia decipiens limasieni on yleinen laji Suomessa ja muualla maailmalla. Kyseinen limasieni on riippuvainen lahopuusta. Sille kelpaavat niin kuolleet havu- kuin lehtipuutkin. Korukeräpallokas on erikoistunut lahopuuvaltaisiin ympäristöihin ja erityisesti vanhoihin kuusimetsiin. Aiemmin korukeräpallokkaan luultiin suosivan puulajeista haapaa, mutta lajin mieltymyksiä on tarkennettu uudemmilla tutkimuksilla. Uhanalaisten lajien suojelu ja hoito voi olla tehokasta vain silloin kun suojeltavan lajin biologia ja elinympäristövaatimukset tunnetaan.
Kuhmossa tehty tutkimus pyrki selvittämään kaikki limasienilajit, joilla korukeräpallokas elää. Tutkimuksessa haluttiin lisäksi selvittää millä puulajeilla kovakuoriaislajin aiemmin tunnettu pääasiallinen isäntälaji T. decipiens kasvaa ja kykeneekö korukeräpallokas elämään talousmetsissä. Kuhmon metsät ovat pääosin mäntyvaltaisia sekä voimakkaasti metsätalouden paineen alla. Metsätalouden vaikutuksesta Kuhmon metsistä ovat hävinneet vanhat luonnontilaiset metsät. Tutkimukseen oli valittu vain kuusivaltaisia metsiä, joissa vähintään puolet pinta-alasta sijoittui luonnonsuojelualueelle ja toinen puolisko talousmetsään. Limasieni- ja kovakuoriaiskartoitusten lisäksi tutkijat määrittivät jokaisen puulajin osalta kokonaislahopuumäärän, lahopuiden lahonneisuusasteen sekä esiintymistiheyden.
Tutkimuksessa havaittiin luonnonsuojelualueilta kaiken kaikkiaan 26 limasienilajia, joista T. decipiens oli kaikista yleisin laji. Kyseinen limasienilaji löytyi useimmiten kuuselta (65 %), mutta sitä esiintyi myös koivuilla, haavalla ja männyllä sekä yhdellä lepällä. T. decipiens on mieltynyt suuriin maalahopuihin, jotka ovat edenneet lahoamisessaan keskivaiheille. Korukeräpallokasta löydettiin vain yhdeltä limasienilajilta; T. decipiensiltä, mutta korukeräpallokkaalle ei kelvannut mikä tahansa T. decipiens, vaan vain sellaiset, jotka kasvoivat kuusella, koivulla taikka haavalla. Lisäksi korukeräpallokasta löydettiin vain luonnonsuojelualueilta, vaikkakin yksi yksilö oli eksynyt talousmetsän puolelle. Tosin tätä talousmetsää ei ollut hoidettu perinteisesti. Korukeräpallokkaan esiintymistä rajoitti vielä lisää sen mieltymys korkeaan lahopuutiheyteen. Lahopuuta piti olla metsässä vähintään 30 kuutiota hehtaarilla. Tällaisiin lahopuumääriin päästään Suomessa vain luonnonsuojelualueilla.
Fennoskandian talousmetsien keskimääräinen lahopuumäärä on 2-10 kuutiota hehtaarilla. T. decipiens puolestaan tarvitsee elinympäristössään vähintään 10 kuutiota lahopuuta hehtaarilla, joten lahopuumäärä rajoittaa kyseisen limasienen esiintymistä talousmetsissä. Talousmetsissä limasienen itiöt eivät löydä levittäytymisympäristöjä. Korukeräpallokkaan ja limasieni T. decipiensin tutkimusten haasteena on kummankin lajin erittäin pieni koko sekä se, että ne elävät kuolleiden puiden kuoren ja kaarnan alla, mikä tekee niistä hyvin vaikeasti havaittavia.
Naurulokkien mukana katoavat muutkin kosteikon linnut
Naurulokkiyhdyskunta (Chroicocephalus ridibundus) on äänekäs ja tarkkaavainen. Petojen on vaikea päästä yllättämään lintuja, kun monta silmäparia tarkkailee ympäristöä. Naurulokit antavat hälytyksen heti, jos jotain uhkaavaa ilmaantuu niiden näköpiiriin, ja tekevät hyökkäyksiä häirikön päälle, oli se sitten varis tai ihminen. Yhdyskunnassa naurulokkien poikaset varttuvat turvassa pedoilta.
Naurulokit pesivät yhdyskunnissa. Valppaat linnut hälyttävät heti vaaran ilmaantuessa näköpiiriin.
Luonnossa eläinlajit saattavat olla riippuvaisia toisistaan. Jotkin linnut esimerkiksi hakevat suojaa naurulokkiyhdyskuntien lähettyviltä. Riippuvuussuhde saattaa johtaa ongelmiin, jos suojaava laji katoaa.
Monet sorsalajit hyödyntävät kolonian tarjoamaa hälytys- ja suojeluturvaa. Tutkimusten mukaan sorsien pesät yhdyskunnan sisällä säilyvät paremmin kuin sen ulkopuolella. Esimerkiksi punasotkan (Aythya ferina) ja tukkasotkan (A. fuligula) pesien kokema saalistuspaine on kovempaa yhdyskuntien ulkopuolella. Varsinkin tukkasotka pesii mielellään naurulokkiyhdyskunnissa, mutta puolisukeltajasorsien pesät ovat harvemmin yhteydessä yhdyskuntiin. Sen sijaan poikueaikana myös puolisukeltajasorsat viihtyvät lokkien lähellä.
Punasotkakanta on taantunut voimakkaasti ja yhdeksi syyksi epäillään pesimäaikaisten tappioiden kasvua lokkiyhdyskuntien hävitessä.
Vastajulkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin vesilintujen sidoksia naurulokkiyhdyskuntiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin 15 järven lintukantojen kehitystä. Ne järvet, joilta lokkiyhdyskunta katosi, menettivät pikkuhiljaa myös muita lajeja. Tutkimuksessa voitiin osoittaa myös, että eniten ovat taantuneet ne vesilintulajit, jotka yleisesti pesivät naurulokkien kanssa samanlaisessa ympäristössä. Lokkiyhdyskuntien lähellä pesivät lajit ovat siis suojelutilanteeltaan huonommassa asemassa kuin ne, jotka ovat pesimäympäristöltään generalisteja, tai jotka pesivät muutoin erilaisessa ympäristössä.
Sotkat pesivät mielellään naurulokkiyhdyskuntien lähellä.
Vaikuttaisikin siltä, että lokkiyhdyskuntien häviäminen johtaa myös muiden lajien katoamiseen. Yhdyskunnat ovat toimineet herkän pesäajan kilpenä petoja vastaan, mutta suoja on monelta järveltä kadonnut altistaen sorsien pesinnät pedoille.
Minne lokit sitten katoavat? Kovin tarkasti syitä ei tunneta, mutta petojen epäillään olevan osasyyllisiä kehitykselle. Naurulokitkaan eivät pysty puolustamaan pesiään kaikilta pedoilta. Muun muassa vieraspetojen, supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison), epäillään kurittavan lokkiyhdyskuntia. Naurulokkiyhdyskunnat ovat kadonneet monilta perinteisiltä paikoilta ja samalla ovat kadonneet myös ilman suojelua jääneet sorsat. Lokkiyhdyskuntien epäilläänkin olevan sorsille paljon tärkeämpiä, kuin on aikaisemmin tiedetty.
Lue lisää
Veli-Matti Väänänen 2000: Predation Risk Associated with Nesting in Gull Colonies by Two Aythya Species: Observations and an Experimental Test. Journal of Avian Biology
Ihmeellinen luonto 