Metsäpeuran uusi tuleminen

Peura (Rangifer tarandus) asuttaa laajaa aluetta pohjoisella pallonpuoliskolla. Alalajeja on nykytietämyksen mukaan 14, joista moni elää eristäytyneenä ilman kontaktia muihin alalajeihin. Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on Euroopan Unionin alueen ainoa peuran villinä elävä alalaji, ja sitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Venäjällä. Siksi alalajia on kutsuttu myös suomenpeuraksi. Aikojen saatossa metsäpeura on ollut tärkeä riistaeläin Suomessa, jossa sitä on pyydetty mm. edelleen maastosta löytyvillä pyyntikuopilla. Liiallinen metsästys johti alalajin katoamiseen ensin Ruotsista ja 1800-1900 –lukujen taitteessa myös Suomesta. Kuhmoon muodostui kuitenkin 1950-luvulla uusi kanta Venäjältä vaeltaneista yksilöistä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_Seitsemisen hirvas

Metsäpeurahirvas Seitsemisessä.

Maailmanlaajuisesti peura luokitellaan vaarantuneeksi ja kokonaiskannan arvioidaan pienenevän. Kullakin alalajilla on kuitenkin myös oma uhanalaisuusluokituksensa, ja Suomen tasolla metsäpeura arvioidaan silmälläpidettäväksi. Kanta kokee ihmisten aiheuttamia paineita. Elinympäristön muutokset, liikenne, mökkeily ja moottorikelkkailu ovat esimerkkejä metsäpeuraan kohdistuvasta ihmistoiminnasta. Myös suurpetojen saalistuspaine voi olla kovaa. Koska alalajia esiintyy Euroopassa ainoastaan Suomessa, maahamme kohdistuu tiettyjä suojeluvelvoitteita.

Vuonna 2016 Suomessa käynnistyi kunnianhimoinen hanke metsäpeuran palauttamiseksi entisille elinalueilleen Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen maisemiin. Projekti on EU:n Life-hanke, jossa yhteistyötä tekevät useat tahot Metsähallituksesta Korkeasaaren ja Ranuan eläintarhoihin. Tavoitteena on perustaa kaksi uutta metsäpeurakantaa Pirkanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle.

Palautusistutushankkeessa Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen alueille rakennettiin totutustarhat, joihin tuotiin metsäpeurauroksia (hirvaita) ja –naaraita (vaatimia). Osa näistä aikuisista pyydystettiin villinä Kainuusta, osa tuotiin eri eläintarhoista. Yksilöitä tuodaan lähivuosina lisää, sekä luonnosta että eläintarhoista. Näin pyritään varmistamaan palautettavan kannan mahdollisimman suuri geneettinen vaihtelevuus. Totutustarhoissa yksilöitä ruokitaan mm. jäkälällä ja poronrehulla, jota ne syövät luonnosta saamansa ravinnon lisäksi. Ensimmäiset vasat syntyivät viime keväänä. Toistaiseksi peurat pysyttelevät vielä totutustarhoissa, mutta tavoitteena on vapauttaa ensimmäiset yksilöt vuoden 2019 aikana. Tällöinkin niille tarjotaan esimerkiksi kovan talven sattuessa ylimääräistä ruokaa.

Wetland ecology group_University of Helsinki_metsäpeurat ruokinnalla

Metsäpeurat ruokinnalla.

Suurisuuntaisissa nisäkkäiden palautushankkeissa on usein totuttava yllättäviin tilanteisiin. Metsäpeurahankkeessa tällainen ennakoimaton tapahtuma toteutui, koska keväällä 2018 syntyneistä viidestä vasasta kaikki ovat suurella todennäköisyydellä uroksia (vasojen sukupuolia ei ole vielä kyetty vahvistamaan). Lajin luontaisen käyttäytymisekologian mukaisesti naaraita syntyy kantaan hirvaita enemmän, jotta haaremityyppinen yhden hirvaan ja usean naaraan ryhmäytyminen on mahdollista. Palautusistutusten pienessä kannassa sattumalla oli kuitenkin suuremmat näpit pelissä ja kävikin päinvastoin. Totutustarhojen kantoja täydennettiin kuitenkin lokakuussa 2018 vielä kolmella lisänaaraalla.

Wetland ecology group_University of Helsinki_metsäpeuravasat aitauksessa

Kesällä 2018 syntyneet vasat totutustarhassa.

Hankkeen aikana ennallistetaan lisäksi metsäpeuralle soveltuvia metsä- ja suoalueita. Tehtävänä on myös varmistaa, etteivät metsäpeura ja poro kohtaa luonnossa. Metsäpeura on oma alalajinsa ja poro taas toisen alalajin eli tunturipeuran kesytetty muoto. Alalajit kykenevät kuitenkin risteytymään, eli metsäpeuran suojelussa on varmistettava, ettei toisen alalajin perimää pääse populaatioon. Muuten vaarana on metsäpeuran geneettisen puhtauden vaarantuminen.

Syksyllä rykimä- eli kiima-aikaan metsäpeurat muodostavat ryhmiä, joissa on yhden lisääntymiskykyisen hirvaan lisäksi useita naaraita ja näiden eri-ikäisiä vasoja. Rykimän jälkeen laumat vaeltavat kohti talvilaidunalueita, joille kerääntyy useita laumoja.

Totutustarhan arkea ja hankkeen kuulumisia voi seurailla Facebookissa ja hankkeen internet-sivuilla ja vuonna 2018 vajaa parikymmentä suomalaista pääsi jopa metsäpeurapaimeneksi viikon ajaksi. Paimeneksi pääsee todennäköisesti myös tämän vuoden aikana, eli kannattaa ahkerasti seurata hankkeen sivustoja ja sosiaalista mediaa. WWF:n Luontolive-kamera näyttää kesällä reaaliaikaista kuvaa metsäpeurojen suosimasta suomaastosta. Kameraan tallentuneita parhaita paloja voi myös käydä katsomassa WWF Suomen Youtube-kanavalla.

Mainokset

Mitä sorsanpoika syö?

Sorsan poikaset kasvavat nopeasti. Vain parissa kuukaudessa munasta kehittyy lintu, joka lentää tuhansia kilometrejä. Sulkien kasvattaminen vaatii paljon proteiineja. Mistä sorsan poikaset sitä saavat?

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_ducklings

Sorsanpoikasilla on monia menetelmiä etsiä ravintoa.

Kosteikolla käydessäsi olet ehkä huomannut, että siellä on paljon selkärangattomia. Ilmassa pörrää hyttysiä, sudenkorentoja ja perhosia. Moni lentävistä hyönteisistä aloittaa kuitenkin elämänsä vedestä. Toukat kehittyvät vedessä, ennen kuin kuoriutuvat ja lähtevät lentoon. Lentävät hyönteiset lepäilevät usein kosteikon kasvien varsilla. Sekä lentävät että uivat selkärangattomat ovat sorsien ruokaa.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_invertebrates_mosquito

Hyttysen toukkia eri kehitysvaiheissa. Toukat kehittyvät vedessä.

 

Kosteikkoja kansoittavat monenlaiset selkärangattomat pienestä eläinplanktonista suuriin kovakuoriaisiin. Ne kaikki ovat sorsan ruokaa. Sorsista on selkärangattomille kuitenkin myös hyötyä, sillä sorsat levittävät selkärangattomia kosteikolta toiselle: aikuiset yksilöt ja munat voivat kulkeutua sorsien höyhenissä tai suolessa pitkiäkin matkoja.

Se mitä sorsa syö, riippuu sen lajista. Eri lajit ovat erikoistuneet erilaiseen ravintoon ja esimerkiksi nokan lamellien (hammasmainen siivilärakenne) koko vaihtelee lajeittain. Puolisukeltajat ja sukeltajasorsat hakevat ravintonsa eritavoin. Pienetkin sukeltajasorsien poikaset kykenevät hakemaan ravintoa veden pohjasta.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_greylag-geese_lamellar

Nokan lamellien tiheys vaihtelee lajeittain. Lamelleja käytetään ravinnon siivilöintiin.

Naaraiden tehtävänä on löytää hyviä ruokailualueita poikueilleen. Poikueet voivat liikkua pitkiäkin matkoja pesäpaikalta hyville ruokailuapajille. Suurin osa Euroopan sorsista pesii boreaalisella alueella, mutta monet järvet ovat liian ravintoköyhiä ylläpitääkseen poikueita. Tämän takia monilla järvillä ei ole poikueita ollenkaan.

Telkkäpoikueet hyödyntävät erityisesti sellaisia järviä, joissa on runsaasti sukeltavia selkärangattomia, kuten sukeltajakovakuoriaisia, sekä isoja lentäviä selkärangattomia, kuten vesiperhosia ja päivänkorentoja.

wetland_ecology_group_univeristy-of-helsinki_dytiscidae

Sukeltajakuoriaisia ja niiden toukkia.

Puolisukeltajasorsat; sinisorsa, tavi ja haapana, esiintyvät usein samoilla järvillä, eli ne jakavat saman ekologisen lokeron. Niiden syömä ravinto kuitenkin eroaa toisistaan. Sinisorsapoikueet suosivat rehevämpiä järviä, joilla on runsaasti suuria lentäviä selkärangattomia, kun taas tavipoikueet hakevat ravinnokseen pieniä lentäviä selkärangattomia, kuten erilaisia kaksisiipisiä hyttysiä. Kaksisiipiset ovat yleisiä erityisesti uusilla kosteikoilla ja tavi onkin usein tällaisten kosteikoiden pioneerilaji.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_aquatic-invertebrates

Kosteikoissa elää monenlaista pientä selkärangatonta, mm. hankajalkaisia ja siiroja.

Aikuiset haapanat ovat kasvinsyöjiä ja myös poikuevaiheessa haapanat suosivat reheviä järviä. Erityisesti kuitenkin sellaisia järviä, joilla on paljon pieniä lentäviä hyönteisiä. Sinisorsalle ja haapanalle kelpaavia kasvillisuudeltaan rikkaita järviä on kuitenkin harvassa. Karussa boreaalisessa maisemassa majava onkin tärkeä tekijä: järvet, joista puuttuu rehevä kasvillisuus, voivat kehittyä majavan tulvan aikaan kasvillisuudeltaan soveliaiksi myös haapanalle ja sinisorsalle. Majava voi siis lisätä poikueille sopivien järvien määrää muutoin karussa boreaalisessa luonnossa.

Lue lisää:

Nummi, Paasivaara, Suhonen & Pöysä 2013: Wetland use by brood-rearing female ducks in a boreal forest landscape: the importance of food and habitat

Nummi & Holopainen 2014: Whole-community facilitation by beaver: ecosystem engineer increases waterbird diversity

Do ducks have teeth?

Sorsan metsästyksen kestävyydestä ei voida sanoa Pohjois-Euroopassa juuri mitään

Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiin tietoa metsästettävän kannan koosta ja sen tuotosta, kuin myös metsästyssaaliin määrästä. Euroopassa nämä tilastoinnit ovat kuitenkin puutteellisia. Sorsakantojen koosta on vain talviaikainen suuria epävarmuuksia sisältävä arvio. Ainoastaan Suomessa ja Tšekissä havainnoidaan kansallisella tasolla sorsien vuosittainen poikuetuotto ja ainoastaan Tanskassa kerätään vuosittain siipinäytteitä metsästetystä sorsista. Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa. Jonkinlainen saalistilastointi on lähes kaikissa maissa, mutta se on usein hyvin puutteellista ja menetelmät vaihtelevat maittain, mikä tekee vertailusta hankalaa.

Vain Suomi toteuttaa kansalliset vuosittaiset poikuelaskennat Itä-Atlantin muuttoreitillä (East-Atlantic flyway).

 

Kaikki yksilöt eivät ole populaation kasvun kannalta yhtä merkityksellisiä. Nuoria lintuja kuolee paljon ennen kuin ne saavuttavat lisääntymisiän. Vanha lintu onkin populaatiolle arvokkaampi kuin nuori. Siksi metsästys kannattaa kohdentaa nuoriin lintuihin. Mikäli lisääntymiskausi on ollut huono, on nuoria lintuja populaatiossa vähän suhteessa vanhoihin lintuihin. Tällöin metsästyssaaliin pitäisi olla pienempi, mikäli tavoitteena on kestävä metsästys, eikä kannan kasvumahdollisuuksiin haluat puuttua.

Siivistä voidaan sorsilla määrittää lajin lisäksi ikä ja sukupuoli.

Sekä Suomi että Tanska kuuluvat Itä-Atlantin muuttoreitille (East-Atlantic flyway). Suomessa syntyneet sorsat muuttavat usein Tanskan kautta tai pysähtyvät sinne talvehtimaan. Juuri julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin, heijastuuko sorsien poikuetuoton vaihtelu Suomen tai Tanskan metsästyssaaliissa tai saaliin ikäjakaumassa. Tutkimuksessa tarkasteltiin kolmea yleisesti metsästettävää lajia: tavia, haapanaa ja telkkää.

Tanskassa on käynnissä jatkuva siipinäytekeräys ja Suomessa siipiä on kerätty kolmen vuoden jaksoissa.

Suomessa saalismäärät vaihtelivat telkän kohdalla vuosittaisen poikuetuoton mukaan, mikä on metsästyksen kestävyyden kannalta hyvä tulos. Vastaavasti telkän poikuemäärän kasvu näytti olevan suuntaa-antavasti yhteydessä nuorten osuuteen siipinäytteissä. Suomen siipinäyteaineisto on kuitenkin vain kuusi vuotta pitkä, joten tulokset ovat sen osalta hyvin epävarmoja. Tavin ja haapanan osalta vastaavaa yhteyttä ei löytynyt. Tanskassa haapanasaalis kuitenkin kasvoi, kun nuoria lintuja oli saaliissa paljon. Sitä mikä on kestävä saalismäärä, ei tässä tutkimuksessa voitu tarkastella. Suomen poikuelaskennat kuitenkin osoittavat laskevaa trendiä kaikilla näillä lajeilla ja samalla aikavälillä myös metsästyssaaliit ovat laskeneet. Vastaavasti Tanskassa tavin ja haapanan saalismäärät ovat pysyneet vakaina, mutta telkkäsaalis on laskenut sielläkin.

Tutkimus osoitti, kuinka vaikeaa nykyisillä tiedoilla on arvioida sorsanmetsästyksen kestävyyttä edes osalla muuttoreittiä, Pohjois-Euroopassa. Suomen poikuetuotto ei näkynyt Tanskan tai edes Suomen saalismäärässä tai -jakaumassa. Metsästyksen kestävyyden arviointiin tarvittaisiinkin tietoa populaatioiden muutosta, sekä lisääntymismenestyksestä laajemmalla alueella ja saaliin jakautumisesta muuttoreitin varrella.

Lue lisää:

Holopainen ym. 2018. Associations between duck harvest, hunting wing ratios and measures of reproductive output in Northern Europe. European Journal of Wildlife Research

Majavan alkuliemi

Kaikki elämä maapallolla on lähtöisin vedestä, niin sanotusta alkuliemestä. Vedessä tapahtuvat kemialliset reaktiot synnyttivät tapahtumaketjun, jonka tuloksena maapallolle alkoi kehittyä elämää. Elämän pääasialliset ainesosat koostuvat hiilestä, vedystä ja hapesta.

 

Majavat toimivat pohjoisen pallonpuoliskon vesistöjen alkuliemen keittäjänä. Pohjoisella vyöhykkeellä vesistöt ovat suurimmaksi osaksi hyvin vähäravinteisia ja karuja. Vähäravinteinen vesistö tarkoittaa, ettei siinä elä monipuolista kasvi- ja eläinlajistoa eli se tarjoaa elinympäristön hyvin rajalliselle määrälle lajeja. Vähäravinteisuuden taustalla on vesistön kemiallinen koostumus. Vähäravinteisissa vesistöissä veteen on liuenneena vain niukasti erilaisia orgaanisia yhdisteitä (orgaaninen = hiili-hiiliyhdiste).

 

Majavan luoma tulva muuttaa vähäravinteisen vesistön vaikuttamalla vesistön veden kemiaan. Majavan rakentama pato nostattaa tulvan ympäröivään maaekosysteemiin. Noussut vesi huuhtoo maalta erilaisia aineita vesistöön. Suurin osa aineista on peräisin elävistä eliöistä, pääosin kasveista.

Majava muuttaa toiminnallaan vesistön veden kemiaa. © Sari Holopainen

Kasvit koostuvat erilaisista proteiineista, rasvoista ja hiilihydraateista, joiden pääasiallisia kemiallisia aineosia ovat hiili, vety ja happi; elämän keskeiset aineosat. Vesistöön siis huuhtoutuu majavan padon rakennuksen toimesta paljon hiiltä, vetyä sekä jossain määrin fosforia.

 

Vesistössä hiili on usein liuenneessa muodossa, jota kutsutaan kansainvälisesti lyhenteellä DOC (dissolved organic carbon). Majavan padottua vesistön liuenneen hiilen pitoisuus kasvaa huomattavasti. Majavan vaikutus hiileen ei kuitenkaan ole pysyvä, vaan hiilen määrä palautuu vähitellen, noin 4-6 vuoden kuluessa tulvan alkamisesta, alkuperäiseen pitoisuuteensa. Maalta huuhtoutunut hiili varastoituu pikkuhiljaa vesistön pohjaan sekä se voi myös vapautua ilmakehään hiilidioksidin ja metaanin muodoissa.

 

Majavan synnyttämän runsasravinteisen alkuliemen johdosta vesistössä tapahtuu tapahtumaketju, jonka seurauksena vesistöön voi kehittyä hyvin monipuolinen kasvi- ja eläinlajisto. Majavan vaikutukset näkyvät ravintoverkon eri tasoilla. Orgaanista hiiltä ja muita ravinteita hyödyntävät kasviplankton ja vesikasvillisuus, mikä vuorostaan hyödyttää esimerkiksi vesiselkärangattomia ja sammakoiden nuijapäitä. Vesiselkärangattomien runsastuminen puolestaan tuo runsaasti ravintoa kaloille ja sorsien poikasille. Pohjoisen pallonpuoliskon vähäravinteiset vesistöt muuttuvat majavan toiminnan seurauksena vesilajistollisiksi keitaiksi.

Lisätietoa majavavesistöjen veden kemian muutoksista Vehkaoja ym. (2015). Spatiotemporal dynamics of boreal landscapes with ecosystem engineers: beavers influence the biogeochemistry of small lakes. Biogeochemisty.

Kaikki kolot eivät ole samanarvoisia

Kevään (lopputalven) koittaessa metsissä käy kuhina. Koloissa pesivät eläimet etsivät sopivia puiden onkaloita, jonne asettua munimaan ja kasvattamaan jälkeläisiä. Onkalot tarjoavat vakaan ympäristön, jossa pesintä onnistuu.

Wetland ecology group_onkalo vanhassa lehmuksessa

Luonnon onkalot ovat usein vanhoissa paksuissa puissa, jolloin onkalon lämpötila säilyy tasaisempana kuin ulkolämpötila. ©Elina Peuhu

Matkassa on vain yksi mutka. Puiden onkaloita syntyy yleensä vanhoihin ja vähintäänkin lahoihin puihin, mutta metsätalous yksipuolistaa puuston rakennetta. Yhä harvempi puu kasvaa metsänhoitosuosituksia vanhemmaksi, eli metsissämme on vähemmän suurikokoisia, ikääntyviä puita, johon lahosieni voi iskeytyä kovertamaan. Puunkoloista on huutava pula. Tätä ongelmaa on pyritty ratkomaan linnunpöntöillä. Ajatus on yksinkertainen: kuka tahansa voi rakentaa pöntön ja ripustaa sen omaan (tai luvan kanssa toisen) metsään paikkaamaan onkalopulaa. Näin on saatu joidenkin kolopesijöiden kannat nousuun, muun muassa kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) ja talitiainen (Parus major) ovat hyötyneet pöntöistä.

Olisi mukava ajatella, että ongelma on ratkaistu, tai ainakin ratkaistavissa mikäli pönttöjen määrä nostettaisiin riittäväksi. Mutta tilanne ei ole näin yksinkertainen. Linnunpönttöjen toimivuutta on tutkittu useaan otteeseen. Aiemminkin on havaittu, että onkaloiden ja pönttöjen mikroilmastot eroavat toisistaan lämpötilan ja kosteuden suhteen. Tämän eron osoittivat viimeisimpänä Wroclavin yliopiston tutkijat, jotka lisäksi

Wetland Ecology Group_kettukusu

Kettukusu on australialainen puiden onkaloissa pesivä nisäkäs. Kuva: Wikimedia Commons. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Brush_tail_possum_4-colour_corr.jpg. By user:benjamint444 modified by Tony Wills [GFDL

todistivat, että nämä erot ajavat viitatiaisen (Poecile palustris), joka on heidän tutkimuslajinsa, valitsemaan luonnon onkalon linnunpönttöä mieluummin. Tutkimus tehtiin kahdessa metsikössä, jossa toisessa oli tarjolla rajaton määrä luonnon onkaloita ja toisessa ainoastaan linnunpönttöjä. Viitatiaiset suosivat luonnon onkaloita, joiden paksut seinämät puskuroivat onkaloa ulko-olosuhteilta. Linnut eivät ole ainoita luonnon onkaloiden suosijoita; esimerkiksi kettukusu (Trichosurus vulpecula) ja jotkin lepakot suosivat pesäpaikakseen luonnon koloja niiden tasaisemman sisäilmaston vuoksi.

Wroclawin yliopiston tutkimuksessa linnunpönttöjen sisälämpötila vaihteli merkitsevästi enemmän kuin luonnon onkaloissa. Lisäksi pönttöjen sisälämpötila muuttui samaan tahtiin kuin ulkoilman lämpötila. Lämpötila pöntöissä voikin kesällä nousta vaarallisen korkeaksi poikasten terveyden kannalta, ja laskea luonnon onkaloita alemmas talvella, jolloin monet pikkulinnut käyttävät onkaloita suojautuakseen pakkaselta.

Pönttöjen sisäilman kosteus on lisäksi keskimäärin alhaisempaa luonnon onkaloihin verrattuna. Riittävä kosteus on tarpeen, tosin kosteuden nousu liian korkeaksi voi lisätä homeenkasvua onkaloissa. Pönttöjen alhaisempi kosteus voi rohkaista ampiaisia (Vespidae) tai kartanokimalaisia (Bombus hypnorum) pesimään pöntöissä. Myös kirppujen (Siphonaptera) määrä voi lisääntyä kuivassa ja lämpimässä, eli kilpailijoiden ja ulkoloisien määrä voi kasvaa.

Toisin sanoen, rakenteellisesta näkökulmasta pöntöt ja luonnon onkalot eivät korvaa toisiaan ja kaikki lajit eivät suostu asettumaan pönttöihin. Valtaosa rakennetuista linnunpöntöistä ovat ns. standardimallia, eli ne ovat toistensa kopioita koon ja lentoaukon halkaisijan suhteen. Todellisuudessa standardimallinen linnunpönttö soveltuu varsin rajalliselle määrälle kolopesijöitä, eli parasta olisi säilyttää vanhat lahoavat puut, joiden onkalot eivät ole koskaan samankokoisia. Oman pihan lahopuut

Wetland ecology group_Pystyynkuollut puu

Tikat kovertavat onkaloita pystyynkuolleisiin tai lahoaviin puihin. ©Stella Thompson

kannattaa ainakin säästää; puun voi aina katkaista muutaman metrin korkeudelta pökkelöksi, jolloin siitä ei ole tulevaisuudessakaan vaaraa rakennuksille. Koivupökkelöllä voi saada jopa pesämateriaaleistaan nirson hömötiaisen (Poecile montanus) pesimään pihapiirissään.

Seuraavaksi paras vaihtoehto on varmistaa pönttömallien monimuotoisuus, eli rakentaa pönttöjä, jotka soveltuvat myös esimerkiksi leppälinnuille (Phoenicurus phoenicurus), pöllöille (Strigidae), vaativammille tiaisille, ja jopa liito-oraville (Pteromys volans). Linnunpöntön rakentamisessa voi tällöin joutua kikkailemaan jonkin verran, mutta tämä on ainoa keino maksimoida pesimäpaikat käsitellyissä metsissä. Ideoita pönttömalleille voi ammentaa netistä, muun muassa Pinterestissä on valtava määrä erilaisia pönttömalleja. Täytyy kuitenkin pitää mielessä Birdlife Suomen pöntön rakennusohjeet, eli netistä löytyneitä malleja tulee soveltaa niin, että ne ovat mahdollisimman turvallisia. Myös pöntön sijoittelulla on väliä; puuston lehvästöllä on suojaava vaikutus ja keinopönttöjen lämpötila säilyy siksi lehvästön suojissa tasaisempana kuin paahteisessa paikassa.

Wetland_Ecology_Group_Vehkaoja_Mia_sinitiainen_kurkistaa_linnunpönttö

Sinitiainen on ahkera linnunpönttöjen hyödyntäjä. ©Mia Vehkaoja

Yksi mahdollinen tapa viedä keinopönttöjen kanssa kikkailu seuraavalle tasolle on lisätä niihin eristävää materiaalia. Jäljitelläkseen luonnon kolojen mikroilmastoa australialaiset tutkijat vertasivat keskenään kolmea keinopönttöihin asennettua lämpöeristettä tai lämpöä heijastavaa materiaalia. Koepönttöihin asennetut polystyreenilevyt ylläpitivät tasaisimman lämpötilan vuorokauden ympäri. Yhden polystyreenipöntön sisälämpötila oli lähes kuusi astetta alempi kuin ulkolämpötila. Polystyreenipöntöt pitivät myös yöllä sisälämpötilan korkeampana eristämättömiin pönttöihin verrattuna, kun pöntöissä pidettiin lämpöä tuottava tyyny, joka jäljitteli pöntössä yöpyvää lintua. Tutkimuksessa pöntön eristyksellä oli merkitsevämpi vaikutus kuin pöntön sijoittamisella varjoon tai valoisaan paikkaan. Ympäristön ja pönttöjen hengittävyyden kannalta olisi kuitenkin järkevämpää käyttää jotain eristevillan kaltaista tuotetta kuten ekovillaa. Ja muistaa, että tutkimuksen polystyreenipönttöjenkin lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin luonnon onkaloissa, eli mitkään rakenteelliset jipot eivät täysin kykene korvaamaan luonnon onkaloiden katoamista.

Golfkenttien salattu luonto

Viileä aamuilma on nostattanut nurmen pienille kastehelmille. Viheriö kylpee häilyvän usvan ja joka puolella välkkyvien helmien loisteessa. Pian viheriön valtaavat suhisevat pallot ja niiden perässä kulkevat golffarit, mutta pienen hetken paikka kuuluu vielä muille.

Hiekkaharju Golfin vesiesteet tarjoavat elinympäristön monimuotoiselle lajistolle, lainattu sivulta http://www.hieg.fi

Vantaalla sijaitseva Keimola Golf on oikea lintu- ja sammakkoeläimien paratiisi. Suurimmalla vesiesteellä pesivät laulujoutsen (Cygnus cygnus), telkkä (Bucephala clangula), kaksi mustakurkku-uikkuparia (Podiceps auritus) sekä vesistön läheisyydessä palokärki (Dryocopus martius). Mustakurkku-uikkujen määrät ovat vähentyneet maailmanlaajuisesti ja laji on Suomessa luokiteltu vaarantuneeksi. Suomen kanta on pienentynyt 1980-luvun 3000-6000 pesivästä parista 1200-1700 pesivään pariin.

Yhdessä pienimmistä vesiesteistä puolestaan elävät kaikki Suomen sammakkoeläinlajit erittäin uhanalaista rupimanteria (entiseltä nimeltä rupilisko, Triturus cristatus) lukuun ottamatta. Keväällä kyseisessä vesistössä kurnuttavat kilpaa rusko- (Rana temporaria) ja viitasammakko (Rana arvalis) sekä rupikonna (Bufo bufo). Manteri (entiseltä nimeltään vesilisko, Lissotriton vulgaris) puolestaan ei kurnuta, mutta sen soidinasuiset koiraat tuovat tropiikin värejä muuten hyvin ruskean väriseen maisemaan.

Soidinasuinen manterikoiras on keväisin kosteikkojen väriläiskä. © Mia Vehkaoja

Juhannuksen tienoilla golfkentillä käykin kova kuhina. Kuivalla maalla golffarit nauttivat kesäsäässä urheilusta ja veden äärellä puolestaan kuoriutuneiden lintu- ja sammakkoeläinpoikasten kehitys on kovassa vauhdissa. Golfkentät tarjoavat poikasille paljon ravintoa, sillä vesiesteillä elävät myös lukuisat selkärangattomat; hyttysten, sääskien ja vesiperhosten toukat sekä viherlevät ja eläinplanktonit. Aurinkoiset vesistöt ovat erityisesti sammakkoeläinten suosiossa, sillä korkeammat lämpötilat vauhdittavat nuijapäiden kehitystä. Linnunpoikasille otollisia ympäristöjä ovat taas vesistöt, joissa on runsas rantakasvillisuus (esimerkiksi kaisloja ja saroja), mikä auttaa niitä suojautumaan pedoilta.

Runsas rantakasvillisuus suojaa vesilintujen poikasia, kun taas avoimuus nostattaa veden lämpötilaa ja vauhdittaa nuijapäiden kehitystä. ©Mia Vehkaoja

Golfkentät toimivat kosteikkojen eläimistön keitaina erityisesti kaupunkiympäristöissä, joissa suurin osa kaupunkikosteikoista on eristyneinä saarekkeina toisistaan. Vesiesteet puolestaan tarjoavat miltei esteettömän siirtymisen kosteikkojen välillä ja elintilaa lukuisille lajeille. Uusien golfkenttien suunnittelussa ei tällä hetkellä huomioida luontoa yleisesti ottaen laisinkaan. Mieleen kuitenkin nousee ajatus tai haave siitä, mitä saisimme aikaan, mikäli suunnittelussa huomioitaisiin luonto edes 10 % panostuksella. Keimola Golfiinkin on rakennettu hieman sattumalta täydellinen vesieste monimuotoiselle linnustolle. Suurimman vesiesteen keskelle on jätetty saari, jossa kasvaa kymmenkunta puuta ja pensasta. Juuri tällä saarella pesivät ainakin laulujoutsen ja telkkä.

Suomalaisten golfkenttien suunnittelusta ovat vastanneet niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin suunnittelijat. Keimola Golfin kentät on suunniteltu Iso-Britanniassa, mikä lisää ihmetystä kentän korkeaan biodiversiteettiin. Nykyään golfkenttien suunnittelussa ollaan ainakin osaksi siirrytty käytäntöön, jossa arkkitehti suunnittelee aluksi vain kenttien reitit, jonka jälkeen suunnittelua jatketaan paikan päällä rakennettaessa. Tällainen suunnittelutapa mahdollistaisi, että kentän toteutuksessa voitaisiin huomioida myös luonnon tarpeet.

Vesi- ja metsäsaarekkeiden suunnittelussa voitaisiin hyvin pienillä asioilla lisätä eläin- ja kasvilajien viihtymistä. Esimerkiksi mikäli jokin osa vesiesteen rantaviivasta ei tule suoranaisesti kiinni kenttään, voitaisiin tuohon rannan osuuteen jättää tiheämpää puustoa ja pensastoa sekä tuon osion rantakasvillisuuden voisi jättää niittämättä. Näin on esimerkiksi juuri Keimola Golfilla tehty. Tällaisten pienten asioiden huomioiminen ei edes aiheuttaisi lisäkustannuksia. Lisäksi suurin osa golffareista nauttii lajista, koska saavat olla ulkona ”luonnossa”. Luontoa huomioimalla golffarit tosiaan harrastaisivat lajiaan enemmän luonnossa.

Eläinmaailman vaeltajat – susi ja supikoira taittavat matkaa halki Euroopan

Omaa reviiriään etsivät petoeläimet voivat liikkua pitkiäkin matkoja kumppania ja tyhjää sekä tarpeet täyttävää aluetta etsien. Samalla ne tulevat helposti levittäyneiksi alueille, joilla niitä ei ole ennen tavattu, tai joista ne ovat jostain syystä aikoinaan kadonneet. Euroopassa on menossa tällä hetkellä parikin erityyppistä petolajin alueiden valloitusta: susi on palaamassa entisille asuinalueilleen, kun taas vieraslaji supikoira valloittaa uusia elinalueita.

Suomen susikanta on lähihistoriassa keskittynyt Itä-Suomeen, mutta vahvan kauriskannan ansiosta susi on saanut jalansijan myös Länsi-Suomesta.

Susi metsästettiin suuresta osasta Suomea sukupuuttoon 1900-luvun alussa ja sama kohtalo sudella oli myös monissa muissa Euroopan maissa. Itäisessä Euroopassa susia säilyi ja suojelun ansiosta laji on nyt palaamassa eurooppalaiseen luontoon. Tanskassa sudet lisääntyivät nyt ensimmäistä kertaa 200 vuoteen. Viimeisenä susi palasi Belgiaan viime talvena. Suomen lähihistoriassa susia esiintyi lähinnä idässä, mutta nyt ne ovat tekemässä paluuta myös Länsi- ja Etelä-Suomeen tiheiden kauriskantojen houkuttelemana. Susien liikkumisen määrästä on esitetty epäilyjä, mutta tutkimusten mukaan sudet ovat varsin tehokkaita vaeltajia. Jopa susia paljon pienemmät supikoirat voivat liikkua pantatutkimusten mukaan satoja kilometrejä vain kuukausien aikana.

Pienikokoinen supikoira taivaltaa yllättävän pitkiä matkoja.

Supikoira levisi Suomeen Neuvostoliiton läntisistä osista, jonne sitä istutettiin turkiseläimeksi. Supikoirien liikkeistä on saatu tietoja esimerkiksi satelliittipantojen avulla. Lapissa GPS-pannoilla on varustettu niin sanottuja Judas-supikoiria. Supikoira vaeltaa, kunnes löytää kumppanin ja jää paikalleen. Tämän jälkeen kumppani lopetetaan ja Judas-supikoira jatkaa taas vaellustaan. Pannat ovat paljastaneet supikoirien kykenevän yllättävän pitkiin vaelluksiin. Kittilän Sirkassa pannoitettu supikoira teki alkuvuodesta 2016 reippaan Lapin vaelluksen kiertäen Lemmenjoen kansallispuistossa ja koukaten myös Urho Kekkosen kansallispuistoon. Yhteensä 600 km vaellus päätyi takaisin Kittilän Sirkkaan alle puolen vuoden päästä lähdöstä. Supikoiralle vesistötkään eivät ole este, vaan se liikkuu sujuvasti pitkiä matkoja uimalla. Saaristossa pannoitetut supikoirat uivat näppärästi saarelta toiselle, eivätkä kaihda suuremmallekaan selälle lähtemistä. Seurannat antavat arvokasta tietoa supikoiran kannanhallintaan. Haitalliseksi vieraslajiksi määritellyn supikoiran leviämistä Euroopassa yritetään estää ja esimerkiksi Lapin Judas-supikoirien avulla pyritään torppaamaan lajin levittäytyminen Ruotsiin ja Norjaan. Esimerkiksi Norjan rannikolle päästessään supikoiralla voisi olla tuhoisa vaikutus merilintukolonioissa.

Sudet hävitettiin Tanskasta vuonna 1813, mutta vuonna 2017 siellä tavattiin taas lisääntyvä lauma. Tämä susi elää Kööpenhaminan eläintarhassa.

Jos lyhytjalkainen supikoira pystyy vaeltamaan satoja kilometrejä, sitä paljon isompi susi taittaa helposti vieläkin pidempiä matkoja. Esimerkiksi Saksassa Berliinin eteläpuolella pannoitetut sudet ovat kiertäneet Eurooppaa laajasti. Eräs pantasusi tavattiin parin vuoden päästä Pohjois-Tanskassa. Linnuntietä matkaa uudelle elinalueelle tuli yli 700 km. Toinen pannoitettu susi vaelsi puolessa vuodessa Vilnaan. Tutkijat laskivat suden kävelleen matkallaan ainakin 1500 km, päätyen linnuntietä noin 800 km päähän pannoituspaikasta. Kuukaudessa susi taittoi parhaimmillaan yli 750 km (vertailukohtana: vastaava matka on Hangosta Rovaniemelle, tai Joensuusta Kokkolaan ja takaisin). Mikäli tämän suden pannoituspaikan ympärille piirretään 800 km säteinen ympyrä, katetaan iso osa keskistä ja eteläistä Eurooppaa. Ympyrän pohjoisreuna ulottuu lähes Tukholmaan, itäinen osuu Vilnaan, läntinen Pariisiin ja eteläinen pitkälti Rooman eteläpuolelle. Eurooppaan palaaville susille välimatkat eivät siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaan yksi susi voisi teoriassa kävellä yhden vuoden aikana Euroopan laidalta toiselle.

Lähteet ja lue lisää:

Fiona Schönfeld: Return of Wolves to Germany – distribution, population dynamics and conflicts. Hochschule Weihenstephan-Triesdorf. Game and Wildlife Habitat Management Course 2014.

Marko Svensberg: Pohjoismainen supikoirahanke. Luonnon- ja Riistanhoidon Säätiön kevätinfo 2018.

Yhteispohjoismainen supikoirahanke Life+

SEIS – Supikoiran etenemiselle Lapissa

Supikoirien tullimies ylläpitää ”Salpalinjaa” Suomen ja Ruotsin rajalla – linja on vielä pitänyt. YLE Helmikuu 2017

Pioneering wolf becomes first sighted in Belgium for a century. The Guardian Tammikuu 2018