Kuka hiippailee sorsan pesällä?

Wetland ecology group_University of Helsinki_supikoira_raccoon dog_vieraslaji

”Alussa ovat sorsa, pesä ja muna. Niitä vaanivat monet pedot, joiden tunnistamiseen nykytekniikka tuo uutta varmuutta, kirjoittaa Sari Holopainen.”

Lue Nesslingin blogista Sarin kirjoitus sorsien pesäpedoista.

Mainokset

Avunantoa vai riskin välttelyä

Sosiaalisilla hyönteisillä tunnetaan monia taudinaiheuttajia, eikä ole tavatonta, että tiiviissä yhdyskunnassa leviää samanaikaisesti useampia tauteja. Lievä altistuminen yhdelle taudille ei välttämättä lisää yksilön riskiä kuolla, mutta se lisää yksilön riskiä sairastua samanaikaisesti toiseen tautiin. Tällaiset supertartunnaksi kutsutut tuplataudit koituvat merkitsevästi useammin yksilön kohtaloksi.

Sosiaalisilla hyönteisillä on erityisen tarkkaa millä tavoin taudinaiheuttajien leviäminen estetään yhdyskunnan sisällä. Näillä lajeilla on aiemmin havaittu sairaiden yksilöiden auttamista, mutta myös aggressiivista käytöstä tartunnansaaneita kohtaan. Sairaita yksilöitä voidaan auttaa puhdistamalla, eli sukimalla näitä taudinaiheuttajien poistamiseksi. Jotkin lajit lisäksi tuottavat kehossaan antimikrobisia aineita. Muurahaiset voivat levittää näitä kemikaaleja tartunnansaaneiden yksilöiden päälle mm. nostamalla kehonsa sisäistä painetta ja suihkuttamalla kemikaaleja paineen avulla ympäristöönsä. Aggressiivinen käytös puolestaan ilmenee sairaan yksilön puremisena ja raahaamisena, jolla yritetään estää taudinaiheuttajan leviäminen syvemmälle yhdyskuntaan poistamalla sairas yksilö yhdyskunnasta.

wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_ants

Muurahaiset ovat sosiaalisia hyönteisiä, joiden yhdyskunnissa voi olla kymmeniä tuhansia yksilöitä © Sari Holopainen

Itävaltalaiset tutkijat suorittivat Lasius neglectus -lajin muurahaisilla kokeen, jossa he siirsivät muurahaisyhdyskunnan joukkoon sairaita yksilöitä, ja tutkivat pesäkumppaneiden reaktioita. Laji on lähisukua sokerimuurahaisellemme (Lasius niger). Tutkijat käyttivät tartunnanaiheuttajina kahta eri sienilajia. Tartutetut muurahaiset oireilivat ainoastaan lievästi. Pesässä oli lisäksi terveitä kontrolliyksilöitä. Tartutetut muurahaiset saattoivat siis tavata yhdyskunnassa täysin terveitä yksilöitä, muurahaisia jotka sairastivat samaa tautia kuin yksilö itse, tai yksilöitä joiden taudinaiheuttaja oli eri sieni. Kontrolliyksilöt puolestaan tapasivat joko toisia terveitä yksilöitä tai jompaankumpaan tautiin sairastuneita muurahaisia. Tutkijat halusivat nähdä vaikuttaako aiempi tartunta muurahaisten käytökseen tavatessaan sairaan yksilön, ja vaikuttaako taudinaiheuttajan eri- tai samalajisuus yksilön käytökseen.

Kyseinen muurahaislaji ei ole yleensä aggressiivinen pesäkumppaneitaan kohtaan. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että sairas yksilö alkoi usein purra ja raahata kohtaamaansa lajikumppania, mikäli tämäkin oli taudinkantaja. Terveet muurahaiset eivät reagoineet saastuneeseen yksilöön näin voimakkaasti. Sairaat muurahaiset lisäksi suihkuttivat useammin toisia sairaita muurahaisia kuin terveet pesäkumppanit. Suihkutus oli yleisempää, kun tartunta oli eri sienen aiheuttamaa kuin mitä yksilö itse sairasti. Yksilöt sukivat puolestaan useammin sairaita yksilöitä, jotka kantoivat samaa tautia kuin yksilö itse.

Toisin sanoen, sairaat yksilöt ovat aggressiivisempia toisia taudinkantajia kohtaan, mutta samalla ne muovaavat käyttäytymistään tilanteen mukaan valitakseen itselleen turvallisimman puhdistuskeinon. Puhdistustapa määräytyy sen mukaan, onko kohdatulla muurahaisella sama vai eri tauti kuin yksilöllä. Sukimisen yhteydessä yksilöt ovat lähekkäin, mutta jos kumpikin sairastaa samaa tautia, ei uuden tartunnan riski ole vakava. Suihkutusta voi puolestaan tehdä kauempaa, jolloin yksilöt säästyvät lähikontaktilta. Näin valmiiksi sairaat yksilöt voivat välttyä sairastumasta supertartuntaan, joka olisi todennäköisesti kohtalokkaampaa kuin yhden taudin sairastaminen.

Tutkijat myös totesivat riskinvälttelyn tuottavan tulosta, sillä lievästi sairaat yksilöt onnistuivat usein välttämään supertaudin. Kumpikin yksilö siis hyötyy muovautuvasta käyttäytymisestä. Tämä on erityisen tärkeää sosiaalisille hyönteisille tiiviissä yhdyskunnissa, joissa sairaita yksilöitä ei voi vältellä.

Tautien puhdistaminen ei ole ainoa tapa jolla yhdyskuntahyönteiset auttavat toisiaan. Viimeisin esimerkki ilmiöstä tuli saksalaistutkijoilta, jotka havaitsivat erään afrikkalaisen muurahaislajin (Megaponera analis) yksilöiden hoitavan loukkaantuneita nuolemalla niitä. Muurahaisten syljen oletetaan sisältävän antimikrobisia aineita, jotka edistävät paranemista. Lajin yksilöt hyökkäävät usein termiittikekoihin, eli loukkaantumisriski on suuri. Terveiden muurahaisten on tehtävä päätös auttavatko loukkaantuneen yksilön takaisin omaan pesään missä vammoja voi yrittää hoitaa. Samalla terveiden yksilöiden riski loukkaantua kuitenkin kasvaa. On kuitenkin yhdyskunnan etu hoitaa mahdollisimman monia yksilöitä.

YouTube-videolla terveet yksilöt nuolevat loukkaantunutta muurahaista

Haulikolla, jousella vai kanahaukalla?

Haukalla metsästäminen on Suomessa vähän vieraampi ajatus –  monessa muussa maassa haukkametsästyksellä on kuitenkin pitkät perinteet, ja metsästyslaji on jopa liitetty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_kanhaukka Lotta

Petolintuja käytetään monessa kulttuurissa metsästyksessä. Kuvassa kanahaukka Lotta. ©Markku Kallinen

Haukkametsästyksessä käytetään koulutettua haukkaa sille lajityypillisen saaliin metsästyksessä. Kouluttaja päästää haukan irti saaliin havaittuaan. Haukka lentää saaliin kiinni, ja painaa sen maahan. Metsästäjä saapuu paikalle, lopettaa saaliseläimen ja antaa haukalle korvaavan ruokapalkinnon. Metsästysajat ovat samat kuin muilla tavoin metsästettäessä.

Haukkametsästys on laillista osassa Euroopan maita, muun muassa Tšekeissä ja Tanskassa, joka laillisti toiminnan tämän vuoden alusta. International Association for Falconry (IAF) säätelee toimintaa tarkoin. Järjestön päämääränä on edistää petolintujen suojelua haukkametsästyksen avulla.

Haukkametsästys on aikoinaan ollut suosittua myös Suomessa. Kanahaukka (Accipiter gentilis) olisi täällä järkevin laji haukkametsästykseen. Metsästyslainsäädäntömme ei suoraan kiellä haukkametsästystä, mutta käytännössä metsästyshaukan hankinta ei ole yksinkertainen toimenpide. Suomessa on mm. evätty hakemus tuoda vieraslajinen metsästyshaukka maahan. Haukkametsästyksen sallivissa maissa haukat ovat nykyään lähtökohtaisesti tarhassa syntyneitä ja kasvaneita, eivätkä ne ole välttämättä perimältään puhtaita. Myös vieraslajisia lintuja käytetään joissain maissa.

Kanahaukka on Suomessa rauhoitettu laji, joten omaa haukkaa ei luonnollisesti voi luonnosta käydä “hakemassa”, ei lemmikiksi tai metsästyskäyttöön. Ainoa luvallinen tapa harrastaa haukkametsästystä on hankkia tarhalintu jostain muusta maasta. Tämäkään ei ole mikään suoraviivainen toimenpide, sillä suomalainen kanahaukka on eri kantaa kuin ulkomaiset kanahaukat, eikä kantoja saa sekoittaa keskenään. Käytännössä Suomeen tuotavan metsästyshaukan on siis oltava steriili.

Wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_kanhaukka Lotta

Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä. ©Pia Kallinen

Suomesta löytyy tosin todistetusti yksi kanahaukalla metsästäjä. Markku Kallinen ja Lotta-haukka pitävät hengissä vanhaa perinnemetsästystapaa, joka katosi kuvioista joskus 1960-luvun aikoihin. Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä (Lepus timidus). Lotan ruokailua voi seurata Pia Kallisen videolta.

Haukkametsästys herättää monissa ennakkoluuloja ja negatiivisia ajatuksia. Joissain maissa eri haukkalajeja risteytetään keskenään, jolloin syntyvät risteymät voivat vapaaksi päästessään heikentää paikallisten haukkalajien geneettistä puhtautta. Myös vieraslajit voivat karatessaan risteytyä paikallisten lajien kanssa. Muun muassa Britanniassa on käytetty pohjoisamerikkalaista ritarihaukkaa (Parabuteo unicinctus) fasaanimetsästykseen, mutta tarhakarkulaisia on tavattu pesintäpuuhissa. Myös villien petolintulajien tarhaamisen eettisyys herättää kysymyksiä. Toisaalta haukkametsästys on monessa kulttuurissa lieventänyt ihmisten ennakkoluuloja petolintuja kohtaan ja useat haukkametsästysjärjestöt edistävät lisäksi sekä petolintujen että muiden lajien suojelua esimerkiksi kampanjoimalla laitonta eläinkauppaa vastaan ja kouluttamalla paikallisia ihmisiä petolintujen merkityksestä.

Jonkinlainen pakollinen lintujenkäsittelykurssi ja näyttökoe olisivat paikallaan kaikille, jotka haukkametsästystä haluaisivat harrastaa.

Metsästyhaukka-Lotan puuhia voi seurata osoitteessa https://www.facebook.com/haukkametsastys/

 

 

Paras ystävä tutkimusapuna

Koira on ollut ihmisen paras ystävä kymmeniä tuhansia vuosia. Ystävämme on matkustanut puolestamme avaruuteen (Laika-koira ensimmäinen elävä olento avaruudessa), vartioinut kotejamme, toiminut metsästysapuna, auttanut huumerikollisuuden kitkemisessä sekä kadonneitten ihmisten etsimisessä ja osallistunut syöpäkasvaimien seulontaan. Älykäs ja monipuolinen kumppanimme on jälleen jalkautunut uudeksi hyödyksi ja tueksi.

Koirat on otettu avuksi myös ekologisen tutkimustiedon keräämistoimintaan. Suomen Luonnonvarakeskus alkoi hyödyntämään kanalintukoiria Lapin riekkolaskennoissa 10 vuotta sitten (v. 2008). Aiemmin riekkolaskennat tehtiin ihmisvoimin riistakolmio- ja poikuelaskennoilla, mutta nyt laskenta-avuksi on otettu kanalintukoiria.

Kanalintukoirat ovat avustaneet suomalaisia tutkijoita riekkokantojen laskennoissa vuodesta 2008 lähtien. © Veli-Matti Väänänen

Kanakoiralaskennoissa Lappi jaetaan 45 alueeseen ja näille alueille perustetaan yhteensä 171 laskentakaistaa. Kokonaisuudessaan koirien avulla lasketaan riekkoja (Lagopus lagopus) 670 kilometriltä. Yleensä laskentakaistalla työskentelee kaksi laskijaa; toinen ohjaa koiraa ja toinen pitää linjaa ja laskee keskilinjalta kaikki havaittavat riekot. Linjastolla työskentelee aina vain yksi koira, vaikkakin koiria voi olla mukana useampia.

Koiran tarkoituksena on nostaa linnut ylös lentoon, jonka jälkeen ne lasketaan ja niistä määritetään ikä ja sukupuoli. Lisäksi laskijan tehtävänä on arvioida parven lähtöpaikan keskipiste. Tällä menetelmällä saadaan määritettyä riekoille yksilötiheydet. Viimeisimmässä laskennassa Suomen riekkotiheys oli noin 7,5 yksilöä per neliökilometri. On kuitenkin huomattava, että riekkokannat vaihtelevat suuresti. Kannanvaihtelu perustuu pääasiassa poikastuotannon vaihteluun. Riekkokannat voivat vaihdella kymmenistä tuhansista muutamaan sataan tuhanteen Lapin alueella.

Lapin riekkokantoja lasketaan kanalintukoirien avulla. © Veli-Matti Väänänen

Suomi tulee hieman jälkijunassa tämän laskentamenetelmän hyödyntämisessä, sillä Ruotsi ja Norja ovat hyödyntäneet kanakoiralaskentaa jo 1990-luvulta lähtien. Laskennoissa käytettävien koirien vaatimuksena on kokemus. Kokemuksella tarkoitetaan kokemusta lintujen ylösnostoon, ei niinkään menestystä kanalintukokeissa. Lintujen ylösnostokokemusta koirille on yleensä karttunut metsästystilanteissa. Kanalintukoirat on jalostettu ja koulutettu lintujen havaitsemiseen ja ylösnostoon. Tutkimuksen kannalta rodulla ei sinänsä ole väliä, mutta kanalintukoirarodut ovat käyttöominaisuuksiltaan soveltuvimpia.

Kuinka hirvieläimiä lasketaan?

Hirvieläimet ovat Suomessa merkittävä riistavara. Kestävä metsästys edellyttää kantojen seurantaa ja hirvien laskentamentelmät ovatkin Suomessa hyvin pitkälle kehittyneitä. Pienempien hirvieläinten kohdalla seuranta hakee vielä muotoaan. Rovaniemen Riistapäivillä kuultiin esitykset sekä hirvien lentolaskennoista Pohjois-Suomessa, että pienten hirvieläinten laskentojen kehittämisestä.

Valkohäntäkauris on alun perin pohjoisamerikkalainen laji, joka tuotiin Suomeen 1930-luvulla. Kauris lajin kotiseudulla Marylandissa.

Hirvien lentolaskennat toimivat Pohjois-Suomessa

Hirvikantaa arvioidaan Suomessa pääasiassa hirvihavaintokorttien ja lentolaskentojen perusteella. Luonnonvarakeskuksen mallit huomioivat lisäksi vuosien välisen yhteyden. Riistapäivillä Jyrki Pusenius kertoi Luonnonvarakeskuksen koordinoimista hirvien lentolaskennoista Pohjois-Suomessa. Laskennat aloitettiin vuonna 2014. Laskennoissa hyödynnetään ns. etäisyysmenetelmää hirvikannan arvioinnissa. Siinä hirvien määrä päätellään niiden havaintotodennäköisyyden perusteella. Juuri laskentalinjalla olevat hirvet havaitaan varmasti, mutta mitä kauemmaksi linjasta mennään, sitä suurempi osuus hirvistä jää havaitsematta. Havaituista hirvistä voidaan laskea etäisyysjakauma, jonka avulla hirvien todellinen määrä voidaan arvioida. Linjat ovat 2 km välein ja ne asetetaan ympäristön gradientteja vastaan.

Mitä lähempänä laskentalinjan keskustaa hirvi on, sitä todennäköisemmin se lentolaskennoissa havaitaan.

 

Hirvien havaittavuuteen ja siten myös laskentaan vaikuttavat ympäristötekijät. Pohjoisemmassa Lapissa latvuspeittävyys on pienempi, joten siellä laskennat voidaan toteuttaa 2-paikkaisilla helikoptereilla. Eteläisimmissä osissa latvuspeittävyys kasvaa, ja koneeseen tarvitaan useampi silmäpari. Käytössä on siksi 4-paikkainen helikopteri.

Hirvien laskennat ovat tammi-helmikuussa, eli laskennoilla tavoitetaan kanta metsästyskauden jälkeen. Havainnot ovat tarkempia, jos hirviä on paljon. Vähäisillä hirvimäärillä vaihtelua ja epävarmuutta tulee malleihin enemmän. Metsästäjien havaintoihin verrattuna lentolaskennat näyttävät tuottavan suurempia hirvitiheyksiä. Näin tapahtuu etenkin niillä alueilla, joilla on paljon hirvien talvehtimisalueita. Laskennoilla tuotetaan tietoa niin kannankoon arviointiin kuin metsästäjien arvion kalibrointiin. Kun hirvien sijainti tiedetään, voidaan tietoa käyttää myös vahinkojen ennaltaehkäisyyn.

 

Pienille hirvieläimille uusia suunnitelmia

Metsä- ja valkohäntäkauriiden saalismäärät ovat kasvaneet reippaasti viime vuosikymmeninä. Niiden kantojen seuranta on kuitenkin haastavaa, eikä luotettavia koko maan kattavia menetelmiä toistaiseksi ole. Mikael Wikström esitteli Riistapäivillä pienten riistaeläinten kannanhoidon kehitystoimia. Kauriskantojen tiheydessä on suurta vaihtelua alueiden välillä, ja yhdeksi syyksi tähän on ehdotettu heikkoa kannanhoidon suunnittelua. Hirven kannanhoitojärjestelmää voitaisiin ehkä hyödyntää myös kauriiden kohdalla. Nyt kannanhoidon malleja ollaankin kehittämässä. Kantojen kehitystä pitäisi seurata paitsi metsästyksen kannalta myös haittojen takia. Pienten hirvieläinten aiheuttamat liikenne- ja erikoisviljelmien vahingot voivat olla paikallisesti merkittäviä. Kannanarvioissa voitaisiin seurata tiheyden, sukupuoli- ja ikäjakauman lisäksi myös vasatuottoa. Ensimmäisiä pilottihankkeita kannanarvioinnin menetelmiin onkin jo testattu. Kokeilussa ovat olleet niin riistakamerat, ulosteiden DNA-testit kuin havaintokortit. Myös kolaritilastoja on hyödynnetty.

 

Valkohäntäkauriit ovat tehokkaita lisääntyjiä. Naaraalla voi olla jopa kolme vasaa.

Metsästäjille tehdyn kyselyn perusteella kannanhoitoon on intoa.  Metsästäjien koulutus valikoivaan verotukseen toimii tärkeänä osana kannanhoidon kehityksessä. Koulutuksen tavoitteena on, että metsästäjä tietää miten metsästystilanteessa voi vaikuttaa kantaan. Muun muassa eläimen iän tunnistaminen on tärkeää valikoivaan verotukseen tähdättäessä.

 

Lue lisää:

Jyrki Pusenius: Hirvien lentolaskenta Pohjois-Suomessa. Riistapäivät 2018.

Mikael Wikström: Pienten hirvieläinten kannanhoidon kehittäminen. Riistapäivät 2018.

Luonnonvarakeskus: Hirvikannan arviontimenetelmä

Värillä on väliä

Ruumiin värin vaihtaminen on yllättävän laajalle levinnyt ominaisuus eläinkunnassa. Sekä selkärangattomilla että selkärankaisilla esiintyy kykyä vaihtaa nopeasti väritystään. Ominaisuutta tiedetään esiintyvän äyriäisillä (Crustacea), hyönteisillä (Insecta), pääjalkaisilla (Cephalopoda), sammakkoeläimillä (Amphibia), matelijoilla (Reptilia) ja kaloilla.

 

Värin vaihtamiseen on kaksi päätapaa: morfologinen ja fysiologinen värinmuutos. Morfologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen määrän ja laadun muutoksiin, kun taas fysiologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen soluelimien määrän muutoksiin. Yleisimpiä pigmenttisoluja ovat melanosyytit, jotka sisältävät melaniinijyväsiä (melanosomi). Fysiologinen värinmuutos on morfologista värinmuutosta huomattavasti nopeampi. Se voi tapahtua jopa millisekunneissa. Fysiologista värinmuutosta säätelee pääjalkaisilla neurolihaksisto ja muilla pääryhmillä neuroendokriininen järjestelmä. Fysiologisen värimuunnoksen laukaisevat ympäristön tausta, valaistus, lämpötila, kosteus, käyttäytyminen ja stressi.

 

Väriä muuttavat eläimet pystyvät yleensä ylläpitämään useaa eri värinmuutosstrategiaa. Strategian valintaan vaikuttavat ympäristö, petojen runsaus ja petolaji sekä lajikumppaneiden läsnäolo. Esimerkiksi nuorella papukaijakaloihin kuuluvalla Chlorurus sordiduksella on kolme pääasiallista värinmuutosta: raidat, kokonaan musta väriasu ja silmäpisteen esiintyminen pyrstössä. Silmäpisteellä Chlorurus sordidus pyrkii pelottelemaan petoja, kokomustalla värillä sulautumaan ympäristöön ja raidoilla hämäämään tai häikäisemään. Näiden värimuotojen esiintymiseen papukaijakalalajilla vaikuttaa ympäristön taustan lisäksi ruumiin koko ja sosiaaliset suhteet. Seepia (Sepia officinalis) puolestaan valitsee strategiansa sen mukaan saalistaako peto sitä näkökyvyn vai kemiallisten signaalien avulla (ks. video seepian värinvaihdosta). Kameleonteilla (Chamaeleonidae) suojavärin muutos riippuu enemmänkin ympäristön taustasta kuin matkimisesta ja pelottelusta.

Seepian (Sepia officinalis) tavoin meritursas kykenee muuttamaan väriään. © Sari Holopainen

 

Monilla taustaväriään muuttavilla elämillä, kuten kaloilla, sammakkoeläimillä, matelijoilla ja äyriäisillä, lämpötila vaikuttaa melanosyyttejä stimuloivaan hormoniin (MSH). Kyseinen hormoni on vastuussa melaniinin leviämisestä. Eläinten tummuminen tai vaaleneminen auttaa eläintä joko heijastamaan pois tai imemään lämpöä. Samaan aikaan haittana voi olla, ettei eläin enää sulaudukaan niin hyvin ympäristöön ja altistuu saalistukselle. Yli 25 aavikolla esiintyvällä matelijalajilla on todistettu suojavärin riippuvan ympäristön lämpötilasta ja eläimen ruumiin lämmönsäätelystä. Todella lämpimissä oloissa (+40 °C) matelijat muuttavat väriään vaaleammaksi tummasta taustaväristä huolimatta. Yleisesti matelijat säästyvät silti saalistukselta, koska näin korkeissa lämpötiloissa pedot eivät ole aktiivisia. Viileämmissä olosuhteissa matelijat ovat taustaansa tummempia, erityisesti jos ne ovat piilopaikan läheisyydessä.

 

Valkoselkätikan suojelu pelastaa myös uhanalaisen luontotyypin

Valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos) on yksi harvinaisimmista Euroopassa elävistä tikoista. Suomen metsälinnustosta valkoselkätikka on yksi uhanalaisimmista ja koko boreaalisella vyöhykkeellä laji on hyvin harvinainen. Valkoselkätikan levinneisyysalue on Norjasta aina Japaniin asti. Ennen 1900-lukua laji levisi laajasti Fennoskandian metsiin, mutta viimeisten 100 vuoden aikana kyseiset metsät ovat dramaattisesti vähentyneet ja näin aiheuttaneet valkoselkätikan vaarantumisen.

Valkoselkätikka suosii vanhoja lehtimetsiä, mutta sitä tavataan myös sekametsistä. Kuollutta lahopuuta täytyy löytyä elinympäristöstä runsaasti, sillä laji on erikoistunut käyttämään ravinnokseen kuolleen puun kaarnassa ja puun sisällä eläviä hyönteisiä, erityisesti koiperhosten (Tineidae) ja kovakuoriaisten (Coleoptera) toukkia. Valkoselkätikka on sekä ravinto- että elinympäristöspesialisti ja siksi niin herkkä muutoksille. Muihin tikkalajeihin verrattuna valkoselkätikka on vaativin elinympäristönsä suhteen. Elinvoimaisen valkoselkätikkapopulaation viihtyminen edellyttää, että alueella on 12–13 % vanhaa lehtimetsää. Yksi valkoselkätikkapari tarvitsee yhden neliökilometrin reviirin selviytyäkseen.

Valkoselkätikka on erikoistunut käyttämään ravinnokseen kuolleen puun kaarnassa ja puun sisällä eläviä hyönteisiä, erityisesti koiperhosten (Tineidae) ja kovakuoriaisten (Coleoptera) toukkia.

Valkoselkätikan elinalueiden muutoksia ja vähenemistä koskevia tutkimuksia on tehty eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Suomessa valkoselkätikka oli levittäytynyt suurimpaan osaan eteläistä Suomea 1900-luvun alkupuolelle saakka. Tosin jo tuolloin esiintyminen oli laikuittaista. Kaskeamisen seurauksena lehtimetsää oli enemmän kuin nykyään, mikä oli lajille hyödyllistä. Nykyään, kun kaskeamista ei harjoiteta ja metsäpaloja torjutaan aktiivisesti, ei sukkession keskivaiheen lehtimetsää pääse syntymään. 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien myös tehokas metsätalous on vähentänyt vanhoja metsiä.

Ruotsissa valkoselkätikkoja elää kolmessa erillisessä populaatiossa maan eteläosissa. Kaikki kolme populaatiota ovat pienenemässä. Suomessa viimeisten 40 vuoden aikana kaksi kolmasosaa valkoselkätikalle sopivista elinalueista on kadonnut ja samaan aikaan populaatiokoko on vähentynyt 95 %. Tämä äkillinen kannanromahdus johtuu elinympäristön muutoksesta ja vanhan lehtimetsän vähentymisestä. Vielä 1920-luvulla Suomessa oli lehtimetsää 20 %, mutta 1980-luvun puolivälissä lehtimetsää oli jäljellä enää 8 %.

Norjassa tehdyn tutkimuksen mukaan kuusien osuus puustosta vaikuttaa valkoselkätikan esiintymiseen lisääntymisaikana. Toisin kuin Ruotsissa ja Suomessa, Norjassa valkoselkätikka viihtyy lehtimetsien lisäksi mäntyvaltaisissa metsissä. Vaikka Länsi-Norjan alkuperäisiin mäntymetsiin tehdyillä kuusi-istutuksilla on negatiivisia vaikutuksia valkoselkätikkaan, on populaatio säilynyt vakaana. Tämä johtuu siitä, että alueelle tehdyt kuusi-istutukset ovat melko pieniä ja lehtipuita on säilytetty istutusalueilla. Lisäksi alueen kokonaismetsäpinta-ala on kaksinkertaistunut 1920-luvulta lähtien, koska laajoja ruohostomaita on metsitetty. Kyseisen tutkimuksen mukaan valkoselkätikan populaatiokoko pieneni huomattavasti kuusen osuuden kasvaessa 60 %:iin.

Valkoselkätikka tarvitsee lahonnutta lehtipuuta elinympäristössään. ©Sari Holopainen

Valkoselkätikkakannat ovat olleet pitkään laskussa, mutta ainakin Suomessa ongelmaan on tartuttu. Suomen ensimmäinen suojelusuunnitelma valkoselkätikalle valmistui vuonna 1992. Valkoselkätikan seurannasta ja suojelusta on vastannut WWF vuoteen 2003 asti, jonka jälkeen päävastuu siirtyi Metsähallitukselle. Suojelutoimenpiteisiin kuuluvat kartoitusten lisäksi elinympäristöjen hoito ja suojelu, vuosittaiset pesimäpaikkakartoitukset, pesimäbiologisen aineiston kerääminen, yksilöiden rengastus sekä talviruokinta selkäsilavalla ja sian ihralla. Suojeluohjelmalla on saatu positiivisia tuloksia viimeisten vuosikymmenien aikana. Vuoden 2010 arvioinnissa lajin luokitus parani äärimmäisen uhanalaisesta (CR) erittäin uhanalaiseksi (EN) ja viimeisimmässä vuoden 2015 arvioinnissa lajin luokitus koheni entisestään. Valkoselkätikka on tällä hetkellä luokiteltu vaarantuneeksi (VU). Lisäksi vuonna 2016 havaittiin ennätysmäärä valkoselkätikkoja eli yli 250 parireviiriä, joilta 140 paikalta pystyttiin varmistamaan pesintä.

Valkoselkätikan suojelulle olisi ensiarvoisen tärkeätä lisätä suojelualueiden määrää ja kokoa. Elinympäristöjen välille olisi hyvä saada ekologisia käytäviä. Suuremmilla suojelualueilla ja ekologisilla käytävillä varmistettaisiin, että uudet poikaset pääsevät levittäytymään uusille alueille, koska pirstoutuminen on aiheuttanut nuorten yksilöiden kuolemia niiden yrittäessä siirtyä pitkiä matkoja elinympäristölaikkujen välillä. Valkoselkätikan uhanalaisuus johtuu ihmisen aiheuttamista elinympäristön muutoksista. Valkoselkätikan suojelulla ei pelasteta vain harvinaista lintulajia, vaan kokonainen katoamassa oleva luontotyyppi harvinaisine selkärangattomineen.