Lintujen muuton seuranta tarkentuu

Lintujen muutto on aiheuttanut päänvaivaa ihmisille jo pitkään. Vuodenaikojen mukaan ilmestyvien lintujen elämä vaikutti mystiseltä. Talveksi katoaville linnuille on aikojen saatossa keksitty mielikuvituksellisia syitä. Vielä 200 vuotta sitten uskottiin pääskyjen katoavan talvehtimaan järvien pohjamutiin, vaikka teorioita pääskyjen talvimuutosta alkoikin esiintyä. Englannissa valkoposkihanhea (Branta leucopsis) taas alettiin kutsua nimellä ”barnacle goose”. ”Barnacle” tarkoittaa siimajalkaisia eläimiä, joista hanhien uskottiin kuoriutuvan, sillä hanhet aina katosivat kesäksi, jolloin siimajalkaisia taas näkyi. Tundralla lisääntyvien valkoposkihanhien poikasia ei Englannissa ymmärrettävästi nähty. 

Ib Krag Petersen jatkaa tanskalaisten pitkää historiaa lintujen rengastuksessa. Islannissa rengastettu tukkakoskelonaaras (Mergus serrator) kontrolloitiin pesivänä.

Lintujen rengastus alkoi Tanskassa vuonna 1899, kun Hans Christian Cornelius Mortensen rengasti ensimmäiset kottaraiset (Sturnus vulgaris). Rengastuksesta tuli lintututkimukselle tärkeä työkalu, jolla pystyttiin seuraamaan muun muassa lintujen muuttoa.

Lintujen rengaslöydöt auttavat ymmärtämään lintujen muuttoa ja elinalueita, mutta linnut on yleensä otettava kiinni, jotta renkaan voi lukea. Yleensä tämä tarkoittaa, että rengaslöytöjä tulee kuolleena löydytyistä tai ammutuista linnuista. Renkailla lintujen olinpaikoista saadaan vain pistemäistä tietoa. Usein tiedetään vain linnun rengastus- ja kuolinpaikka. Uusilla seurantalaitteilla sen sijaan päästään käsiksi lintujen koko vuodenkiertoon.

 

Valopaikantimet

Valopaikantimet (eli geolokaattorit) ovat pienikokoisia lintujen muuttomatkan seurantaan kehitettyjä laitteita. Toiminta perustuu valon määrään, jonka perusteella voidaan määrittää linnun olinpaikan auringonnousu ja -lasku. Mittaamalla keskipäivän eroa Greenwichin keskiaikaan, voidaan määrittää linnun olinpaikan pituuspiiri ja päivän pituudesta leveyspiiri. Olinpaikan tarkkuus on parhaimmillaankin kuitenkin vain kymmeniä kilometrejä, usein satoja. Valopaikannin ei lähetä kerättyä aineistoa, vaan lintu on pyydystettävä uudelleen lähettimen ja aineiston talteen saamiseksi. Tästä johtuen menetelmä on työläs ja sopii vain linnuille, joilla on korkea todennäköisyys palata samalle alueelle useana vuonna peräkkäin. Tämän takia paikantimilla merkataan usein pesäpaikkauskollisia naaraslintuja. Koska paikannin on hyvin pienikoinen (jopa alle 0,5 g), se soveltuu pienikokoisillekin linnuille. Paikantimien kanssa käytetään yleensä 5 % sääntöä, eli paikannin ei saa painaa yli 5 % eläimen painosta. Valopaikantimilla voidaan rajoitetusti mitata myös muita tekijöitä, esimerkiksi lämpötilaa.

Valopaikantimilla tutkitaan esimerkiksi Islannissa pesivien sukeltajasorsien talvehtimisalueita. Merellä talvehtivien sorsien liikkeitä on muutoin hyvin vaikea tutkia. Sorsat ovat pesäpaikkauskollisia, joten pesäpaikalta pyydetyt naaraat palaavat hyvin todennäköisesti samalle alueelle vuodesta toiseen. Näin ollen pesältä pyydystetty ja merkattu naaras voidaan löytää vielä uudestaan, mikäli se selviää vuoden ajan hengissä. Takaisin saadut paikantimet paljastavat, missä naaraat ovat viettäneet muun osan vuodesta.

Ib Krag Petersenin tutkimusalueella Pohjois-Islannissa kartoitetaan joka vuosi sorsien pesäpaikat. Kaikki pesivät sukeltajasorsanaaraat pyritään pyydystämään. Vanhat valopaikantimet otetaan talteen ja naaraat saavat uudet tilalle. Tämä allinaaras (Clangula hyemalis) sai paikantimen jalkaansa ensikertaa.

GPS-paikantimet

Tarkinta ja ajantasaisinta tietoa lintujen liikkeistä saadaan GPS-tekniikkaa hyödyntävillä paikantimilla. Paikantimet keräävät hyvinkin tarkkaa tietoa linnun maantieteellisestä sijainnista, minkä lisäksi paikantimia voidaan käyttää keräämään monenlaista tietoa muun muassa linnun korkeudesta ja aktiivisuudesta. GPS-paikantimia on sekä lähettäviä että ei-lähettäviä. Lähettävät paikantimet tuottavat tutkijoille tietoa jopa minuutin tarkkuudella, mikäli lintu on jonkun matkapuhelinverkon alueella: paikannustiedot kulkevat linnulta tutkijalle tekstiviestillä. Joskus yhteydet aiheuttavat yllätyksiä, kuten kävi venäläisille kotkatutkijoille. Tavanomaiselta elinalueeltaan poistunut kotka vietti ensin aikaa matkapuhelinverkon ulkopuolella ja palasi verkon piiriin jälleen Iranissa. Tästä seikkailusta lähti koko pimennon aikainen aineisto kerralla tutkijoille, kalliina tekstiviesteinä Iranista.

Antti Piironen merkitsee merihanhia (Anser anser) GPS-lähettimillä selvittääkseen lintujen muuttoreittejä sekä niiden käyttämiä elinympäristöjä. Merihanhi ”Pärskyn” (F22) matkaa voi seurata Lajitietokeskuksen sivuilla.

Linnuille laitettavissa GPS-lähettimissä hyödynnetään usein pieniä aurinkopaneeleita, mikä mahdollistaa tiedon keräämisen ja lähettämisen jopa usean vuoden ajan. GPS-lähettimet ovat geolokaattoreita painavampia, joten niitä voidaan käyttää vain suuremmilla linnuilla. Lähettimet kiinnitetään linnuille joko kaulaan tai ”repuksi selkään”. Paikantimia asennetaan toisinaan myös implantteina linnun ihon alle.

Suomessa satelliittilähettimillä seurataan useita lajeja, kuten haukkoja, kuikkia, räyskiä ja hanhia. Tietoa on kertynyt muun muassa talvehtimisalueista ja niillä tapahtuneista muutoksista sekä hanhien sulkasatomuutosta Novaja Zemljalle. Hanhien osalta tietoa muuttoreiteistä tarvitaan kansainvälisten kannanhoitosuunnitelmien laatimiseen.  Suomalaisten GPS-lintujen liikkeitä voi seurata Luomuksen sekä Suomen Lajitietokeskuksen sivuilla.

 

Lue lisää:

YLE: 09.10.2015: Tiede uskoi pitkään pääskyjen talvehtivan järven pohjamudassa

Luomuksen seurantasivut

Suomen Lajitietokeskuksen seurantasivut

Helsingin Sanomat 26.10.2019: Venäläisten petolintu­tutkijoiden budjetti kaatui, kun kotka lensi Iraniin ja lähetti koko kesän havainnot kalliina ulkomaan­tekstiviesteinä

Riistan Vuoksi 29.11.2019: Hanhien GPS-seurantaa kannanhoidon kehittämiseksi

YLE 14.6.2019 Merihanhet saavat radiolähettimen kaulaansa – luvassa on ainutlaatuista tietoa lintujen elämästä

Oceanwide Expeditions: Barnacle Goose

Naurulokkien mukana katoavat muutkin kosteikon linnut

Naurulokkiyhdyskunta (Chroicocephalus ridibundus) on äänekäs ja tarkkaavainen. Petojen on vaikea päästä yllättämään lintuja, kun monta silmäparia tarkkailee ympäristöä. Naurulokit antavat hälytyksen heti, jos jotain uhkaavaa ilmaantuu niiden näköpiiriin, ja tekevät hyökkäyksiä häirikön päälle, oli se sitten varis tai ihminen. Yhdyskunnassa naurulokkien poikaset varttuvat turvassa pedoilta.

Naurulokit pesivät yhdyskunnissa. Valppaat linnut hälyttävät heti vaaran ilmaantuessa näköpiiriin.

Luonnossa eläinlajit saattavat olla riippuvaisia toisistaan. Jotkin linnut esimerkiksi hakevat suojaa naurulokkiyhdyskuntien lähettyviltä. Riippuvuussuhde saattaa johtaa ongelmiin, jos suojaava laji katoaa.

Monet sorsalajit hyödyntävät kolonian tarjoamaa hälytys- ja suojeluturvaa. Tutkimusten mukaan sorsien pesät yhdyskunnan sisällä säilyvät paremmin kuin sen ulkopuolella. Esimerkiksi punasotkan (Aythya ferina) ja tukkasotkan (A. fuligula) pesien kokema saalistuspaine on kovempaa yhdyskuntien ulkopuolella. Varsinkin tukkasotka pesii mielellään naurulokkiyhdyskunnissa, mutta puolisukeltajasorsien pesät ovat harvemmin yhteydessä yhdyskuntiin. Sen sijaan poikueaikana myös puolisukeltajasorsat viihtyvät lokkien lähellä.

Punasotkakanta on taantunut voimakkaasti ja yhdeksi syyksi epäillään pesimäaikaisten tappioiden kasvua lokkiyhdyskuntien hävitessä.

Vastajulkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin vesilintujen sidoksia naurulokkiyhdyskuntiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin 15 järven lintukantojen kehitystä. Ne järvet, joilta lokkiyhdyskunta katosi, menettivät pikkuhiljaa myös muita lajeja. Tutkimuksessa voitiin osoittaa myös, että eniten ovat taantuneet ne vesilintulajit, jotka yleisesti pesivät naurulokkien kanssa samanlaisessa ympäristössä. Lokkiyhdyskuntien lähellä pesivät lajit ovat siis suojelutilanteeltaan huonommassa asemassa kuin ne, jotka ovat pesimäympäristöltään generalisteja, tai jotka pesivät muutoin erilaisessa ympäristössä.

Sotkat pesivät mielellään naurulokkiyhdyskuntien lähellä.

Vaikuttaisikin siltä, että lokkiyhdyskuntien häviäminen johtaa myös muiden lajien katoamiseen. Yhdyskunnat ovat toimineet herkän pesäajan kilpenä petoja vastaan, mutta suoja on monelta järveltä kadonnut altistaen sorsien pesinnät pedoille.

Minne lokit sitten katoavat? Kovin tarkasti syitä ei tunneta, mutta petojen epäillään olevan osasyyllisiä kehitykselle. Naurulokitkaan eivät pysty puolustamaan pesiään kaikilta pedoilta. Muun muassa vieraspetojen, supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison), epäillään kurittavan lokkiyhdyskuntia. Naurulokkiyhdyskunnat ovat kadonneet monilta perinteisiltä paikoilta ja samalla ovat kadonneet myös ilman suojelua jääneet sorsat. Lokkiyhdyskuntien epäilläänkin olevan sorsille paljon tärkeämpiä, kuin on aikaisemmin tiedetty.

 

Lue lisää

Pöysä, H., Lammi, E., Pöysä, S. & Väänänen, V.-M. 2019 Collapse of a protector species drives secondary endangerment in waterbird communities. Biological Conservation

Veli-Matti Väänänen 2000: Predation Risk Associated with Nesting in Gull Colonies by Two Aythya Species: Observations and an Experimental Test. Journal of Avian Biology

Väänänen, V.-M., Pöysä, H. & Runko, P. 2016: Nest and brood stage association between ducks and small colonial gulls in boreal wetlands. – Ornis Fennica

Puumat ekosysteemi-insinööreinä

Biologit ympäri maailmaa ovat tottuneet kuulemaan esitelmiä siitä, kuinka majava toimii luonnon ekosysteemi-insinöörinä. Majavan nostattama tulva edesauttaa lukuisten lajien selviytymistä pohjoisen karussa luonnossa. Moni biologi on myös kuullut, kuinka sudet hyödyttävät puro- ja jokilaaksojen kasvillisuutta vähentämällä laiduntavien kauriiden ja hirvien määrää. Nyt ekosysteemi-insinöörien näyttämölle on noussut aivan uusi laji: puuma (Puma concolor).

 

Puuma on Amerikan mantereilla elävä kissaeläin, jonka elinalue on kaikista alueen maaeläimistä laajin. Sen elinalue ulottuu Kanadan pohjoisimmista territorioista, kuten Yukonista, aina Etelä-Amerikan Andeille saakka. Puumat ovat hyvin kaikkiruokaisia petoja. Niille kelpaavat niin hyönteiset kuin suuret hirvieläimet, kuten hirvet ja biisonit. Yleensä puumat eivät jaksa syödä suuria saaliitaan kokonaan, vaan jättävät jälkeensä puoliksi syötyjä raatoja.

Puuman elinalue on laajin kaikista Amerikan mantereiden maaeläimistä. Kuvassa tyypillistä puuman elinympäristöä Teksasissa.

Juuri nämä hylätyt raadot ovat puumien luoma ekosysteemi. Monet kovakuoriaiset hyödyntävät raatoja jossain tai useammassa elämänvaiheessaan. Yleisiä elämänvaiheita, joissa raadot nousevat tärkeiksi, liittyvät esimerkiksi lisääntymiseen, kuten paritteluun, munintaan ja toukkien kehitykseen. Pohjois-Amerikassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että erityisesti puumien tappamat suuret eläimet ovat tärkeitä niin kovakuoriaisille kuin pienille raadonsyöjäselkärankaisille, kuten opossumille, supikoiralle ja pesukarhulle.

Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa tehdään vuosittain yli 150 puumahavaintoa.

Yksi puuma tappaa viikossa keskimäärin 1,4 eläintä ja tuottaa noin 38 kilon edestä raatoja. Suurin osa kovakuoriaislajeista ja –yksilöistä valloittaa raadon ensimmäisen viikon sisällä sen kuolemasta. Runsaimpana puumien tuottamissa raadoissa esiintyy Thanatophilus lapponicus –lajia (”pohjoinen raatokuoriainen”). Kokonaisuudessaan puuman tuottamista raadoista löydettiin 215 eri kovakuoriaislajia.

Big Bendin kansallispuiston 8000 hehtaarin alueella elää reilu 20 puumaa.

Mielenkiintoista on, että puumien tuottamissa raadoissa ei esiinny vain raatokuoriaisia, vaan niistä löytyy myös täysin kasvisravintoon suuntautuneita lajeja. Esimerkiksi kärsäkkäitä (Curculionidae) esiintyy puumien raadoissa huomattavasti. Tämä saattaa johtua siitä, että puumien saaliit ovat pääosin kasvinsyöjiä. Kuoleman jälkeen kasvinsyöjien mahan sisältö (eriasteisesti sulanut kasviravinto) houkuttaa paikalle myös kärsäkkäitä.

Amerikkalaiset tutkijat havaitsivat yllätyksekseen, että puuman jättämissä raadoissa esiintyi huomattavasti kärsäkkäitä (kuvassa), jotka ovat kasvinsyöjiä.

Huippupedon toimiminen ekosysteemi-insinöörinä asettaa sen populaation säätelylle haasteita. Jos huippupedon määrää pyritään tarkoituksen mukaisesti vähentämään taikka kokonaan poistamaan alueelta, aiheuttaa se haasteita siitä riippuvaisten eläinten selviytymiselle. Puuman tapauksessa huippupedon katoaminen vähentää lukuisten kovakuoriaislajien yksilömääriä. Nämä kovakuoriaiset tuottavat myös ekosysteemipalveluita. Ilman hajottajia (eläin- ja kasvimateriaalin) maapallo hukkuisi kuolleeseen ainekseen.

Lisätietoa: Barry J.M. ym. 2018: Pumas as ecosystem engineers: ungulate carcasses support beetle assemblages in the Greater Yellowstone Ecosystem. Oecologia

Metsäpeuran uusi tuleminen

Peura (Rangifer tarandus) asuttaa laajaa aluetta pohjoisella pallonpuoliskolla. Alalajeja on nykytietämyksen mukaan 14, joista moni elää eristäytyneenä ilman kontaktia muihin alalajeihin. Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on Euroopan Unionin alueen ainoa peuran villinä elävä alalaji, ja sitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Venäjällä. Siksi alalajia on kutsuttu myös suomenpeuraksi. Aikojen saatossa metsäpeura on ollut tärkeä riistaeläin Suomessa, jossa sitä on pyydetty mm. edelleen maastosta löytyvillä pyyntikuopilla. Liiallinen metsästys johti alalajin katoamiseen ensin Ruotsista ja 1800-1900 –lukujen taitteessa myös Suomesta. Kuhmoon muodostui kuitenkin 1950-luvulla uusi kanta Venäjältä vaeltaneista yksilöistä.

Metsäpeurahirvas Seitsemisessä.

Maailmanlaajuisesti peura luokitellaan vaarantuneeksi ja kokonaiskannan arvioidaan pienenevän. Kullakin alalajilla on kuitenkin myös oma uhanalaisuusluokituksensa, ja Suomen tasolla metsäpeura arvioidaan silmälläpidettäväksi. Kanta kokee ihmisten aiheuttamia paineita. Elinympäristön muutokset, liikenne, mökkeily ja moottorikelkkailu ovat esimerkkejä metsäpeuraan kohdistuvasta ihmistoiminnasta. Myös suurpetojen saalistuspaine voi olla kovaa. Koska alalajia esiintyy Euroopassa ainoastaan Suomessa, maahamme kohdistuu tiettyjä suojeluvelvoitteita.

Vuonna 2016 Suomessa käynnistyi kunnianhimoinen hanke metsäpeuran palauttamiseksi entisille elinalueilleen Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen maisemiin. Projekti on EU:n Life-hanke, jossa yhteistyötä tekevät useat tahot Metsähallituksesta Korkeasaaren ja Ranuan eläintarhoihin. Tavoitteena on perustaa kaksi uutta metsäpeurakantaa Pirkanmaalle ja Etelä-Pohjanmaalle.

Palautusistutushankkeessa Seitsemisen ja Lauhanvuoren kansallispuistojen alueille rakennettiin totutustarhat, joihin tuotiin metsäpeurauroksia (hirvaita) ja –naaraita (vaatimia). Osa näistä aikuisista pyydystettiin villinä Kainuusta, osa tuotiin eri eläintarhoista. Yksilöitä tuodaan lähivuosina lisää, sekä luonnosta että eläintarhoista. Näin pyritään varmistamaan palautettavan kannan mahdollisimman suuri geneettinen vaihtelevuus. Totutustarhoissa yksilöitä ruokitaan mm. jäkälällä ja poronrehulla, jota ne syövät luonnosta saamansa ravinnon lisäksi. Ensimmäiset vasat syntyivät viime keväänä. Toistaiseksi peurat pysyttelevät vielä totutustarhoissa, mutta tavoitteena on vapauttaa ensimmäiset yksilöt vuoden 2019 aikana. Tällöinkin niille tarjotaan esimerkiksi kovan talven sattuessa ylimääräistä ruokaa.

Metsäpeurat ruokinnalla.

Suurisuuntaisissa nisäkkäiden palautushankkeissa on usein totuttava yllättäviin tilanteisiin. Metsäpeurahankkeessa tällainen ennakoimaton tapahtuma toteutui, koska keväällä 2018 syntyneistä viidestä vasasta kaikki ovat suurella todennäköisyydellä uroksia (vasojen sukupuolia ei ole vielä kyetty vahvistamaan). Lajin luontaisen käyttäytymisekologian mukaisesti naaraita syntyy kantaan hirvaita enemmän, jotta haaremityyppinen yhden hirvaan ja usean naaraan ryhmäytyminen on mahdollista. Palautusistutusten pienessä kannassa sattumalla oli kuitenkin suuremmat näpit pelissä ja kävikin päinvastoin. Totutustarhojen kantoja täydennettiin kuitenkin lokakuussa 2018 vielä kolmella lisänaaraalla.

Kesällä 2018 syntyneet vasat totutustarhassa.

Hankkeen aikana ennallistetaan lisäksi metsäpeuralle soveltuvia metsä- ja suoalueita. Tehtävänä on myös varmistaa, etteivät metsäpeura ja poro kohtaa luonnossa. Metsäpeura on oma alalajinsa ja poro taas toisen alalajin eli tunturipeuran kesytetty muoto. Alalajit kykenevät kuitenkin risteytymään, eli metsäpeuran suojelussa on varmistettava, ettei toisen alalajin perimää pääse populaatioon. Muuten vaarana on metsäpeuran geneettisen puhtauden vaarantuminen.

Syksyllä rykimä- eli kiima-aikaan metsäpeurat muodostavat ryhmiä, joissa on yhden lisääntymiskykyisen hirvaan lisäksi useita naaraita ja näiden eri-ikäisiä vasoja. Rykimän jälkeen laumat vaeltavat kohti talvilaidunalueita, joille kerääntyy useita laumoja.

Totutustarhan arkea ja hankkeen kuulumisia voi seurailla Facebookissa ja hankkeen internet-sivuilla ja vuonna 2018 vajaa parikymmentä suomalaista pääsi jopa metsäpeurapaimeneksi viikon ajaksi. Paimeneksi pääsee todennäköisesti myös tämän vuoden aikana, eli kannattaa ahkerasti seurata hankkeen sivustoja ja sosiaalista mediaa. WWF:n Luontolive-kamera näyttää kesällä reaaliaikaista kuvaa metsäpeurojen suosimasta suomaastosta. Kameraan tallentuneita parhaita paloja voi myös käydä katsomassa WWF Suomen Youtube-kanavalla.

Kaikki kolot eivät ole samanarvoisia

Kevään (lopputalven) koittaessa metsissä käy kuhina. Koloissa pesivät eläimet etsivät sopivia puiden onkaloita, jonne asettua munimaan ja kasvattamaan jälkeläisiä. Onkalot tarjoavat vakaan ympäristön, jossa pesintä onnistuu.

Luonnon onkalot ovat usein vanhoissa paksuissa puissa, jolloin onkalon lämpötila säilyy tasaisempana kuin ulkolämpötila. ©Elina Peuhu

Matkassa on vain yksi mutka. Puiden onkaloita syntyy yleensä vanhoihin ja vähintäänkin lahoihin puihin, mutta metsätalous yksipuolistaa puuston rakennetta. Yhä harvempi puu kasvaa metsänhoitosuosituksia vanhemmaksi, eli metsissämme on vähemmän suurikokoisia, ikääntyviä puita, johon lahosieni voi iskeytyä kovertamaan. Puunkoloista on huutava pula. Tätä ongelmaa on pyritty ratkomaan linnunpöntöillä. Ajatus on yksinkertainen: kuka tahansa voi rakentaa pöntön ja ripustaa sen omaan (tai luvan kanssa toisen) metsään paikkaamaan onkalopulaa. Näin on saatu joidenkin kolopesijöiden kannat nousuun, muun muassa kirjosieppo (Ficedula hypoleuca) ja talitiainen (Parus major) ovat hyötyneet pöntöistä.

Olisi mukava ajatella, että ongelma on ratkaistu, tai ainakin ratkaistavissa mikäli pönttöjen määrä nostettaisiin riittäväksi. Mutta tilanne ei ole näin yksinkertainen. Linnunpönttöjen toimivuutta on tutkittu useaan otteeseen. Aiemminkin on havaittu, että onkaloiden ja pönttöjen mikroilmastot eroavat toisistaan lämpötilan ja kosteuden suhteen. Tämän eron osoittivat viimeisimpänä Wroclavin yliopiston tutkijat, jotka lisäksi

Kettukusu on australialainen puiden onkaloissa pesivä nisäkäs. Kuva: Wikimedia Commons. https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Brush_tail_possum_4-colour_corr.jpg. By user:benjamint444 modified by Tony Wills [GFDL

todistivat, että nämä erot ajavat viitatiaisen (Poecile palustris), joka on heidän tutkimuslajinsa, valitsemaan luonnon onkalon linnunpönttöä mieluummin. Tutkimus tehtiin kahdessa metsikössä, jossa toisessa oli tarjolla rajaton määrä luonnon onkaloita ja toisessa ainoastaan linnunpönttöjä. Viitatiaiset suosivat luonnon onkaloita, joiden paksut seinämät puskuroivat onkaloa ulko-olosuhteilta. Linnut eivät ole ainoita luonnon onkaloiden suosijoita; esimerkiksi kettukusu (Trichosurus vulpecula) ja jotkin lepakot suosivat pesäpaikakseen luonnon koloja niiden tasaisemman sisäilmaston vuoksi.

Wroclawin yliopiston tutkimuksessa linnunpönttöjen sisälämpötila vaihteli merkitsevästi enemmän kuin luonnon onkaloissa. Lisäksi pönttöjen sisälämpötila muuttui samaan tahtiin kuin ulkoilman lämpötila. Lämpötila pöntöissä voikin kesällä nousta vaarallisen korkeaksi poikasten terveyden kannalta, ja laskea luonnon onkaloita alemmas talvella, jolloin monet pikkulinnut käyttävät onkaloita suojautuakseen pakkaselta.

Pönttöjen sisäilman kosteus on lisäksi keskimäärin alhaisempaa luonnon onkaloihin verrattuna. Riittävä kosteus on tarpeen, tosin kosteuden nousu liian korkeaksi voi lisätä homeenkasvua onkaloissa. Pönttöjen alhaisempi kosteus voi rohkaista ampiaisia (Vespidae) tai kartanokimalaisia (Bombus hypnorum) pesimään pöntöissä. Myös kirppujen (Siphonaptera) määrä voi lisääntyä kuivassa ja lämpimässä, eli kilpailijoiden ja ulkoloisien määrä voi kasvaa.

Toisin sanoen, rakenteellisesta näkökulmasta pöntöt ja luonnon onkalot eivät korvaa toisiaan ja kaikki lajit eivät suostu asettumaan pönttöihin. Valtaosa rakennetuista linnunpöntöistä ovat ns. standardimallia, eli ne ovat toistensa kopioita koon ja lentoaukon halkaisijan suhteen. Todellisuudessa standardimallinen linnunpönttö soveltuu varsin rajalliselle määrälle kolopesijöitä, eli parasta olisi säilyttää vanhat lahoavat puut, joiden onkalot eivät ole koskaan samankokoisia. Oman pihan lahopuut

Tikat kovertavat onkaloita pystyynkuolleisiin tai lahoaviin puihin. ©Stella Thompson

kannattaa ainakin säästää; puun voi aina katkaista muutaman metrin korkeudelta pökkelöksi, jolloin siitä ei ole tulevaisuudessakaan vaaraa rakennuksille. Koivupökkelöllä voi saada jopa pesämateriaaleistaan nirson hömötiaisen (Poecile montanus) pesimään pihapiirissään.

Seuraavaksi paras vaihtoehto on varmistaa pönttömallien monimuotoisuus, eli rakentaa pönttöjä, jotka soveltuvat myös esimerkiksi leppälinnuille (Phoenicurus phoenicurus), pöllöille (Strigidae), vaativammille tiaisille, ja jopa liito-oraville (Pteromys volans). Linnunpöntön rakentamisessa voi tällöin joutua kikkailemaan jonkin verran, mutta tämä on ainoa keino maksimoida pesimäpaikat käsitellyissä metsissä. Ideoita pönttömalleille voi ammentaa netistä, muun muassa Pinterestissä on valtava määrä erilaisia pönttömalleja. Täytyy kuitenkin pitää mielessä Birdlife Suomen pöntön rakennusohjeet, eli netistä löytyneitä malleja tulee soveltaa niin, että ne ovat mahdollisimman turvallisia. Myös pöntön sijoittelulla on väliä; puuston lehvästöllä on suojaava vaikutus ja keinopönttöjen lämpötila säilyy siksi lehvästön suojissa tasaisempana kuin paahteisessa paikassa.

Sinitiainen on ahkera linnunpönttöjen hyödyntäjä. ©Mia Vehkaoja

Yksi mahdollinen tapa viedä keinopönttöjen kanssa kikkailu seuraavalle tasolle on lisätä niihin eristävää materiaalia. Jäljitelläkseen luonnon kolojen mikroilmastoa australialaiset tutkijat vertasivat keskenään kolmea keinopönttöihin asennettua lämpöeristettä tai lämpöä heijastavaa materiaalia. Koepönttöihin asennetut polystyreenilevyt ylläpitivät tasaisimman lämpötilan vuorokauden ympäri. Yhden polystyreenipöntön sisälämpötila oli lähes kuusi astetta alempi kuin ulkolämpötila. Polystyreenipöntöt pitivät myös yöllä sisälämpötilan korkeampana eristämättömiin pönttöihin verrattuna, kun pöntöissä pidettiin lämpöä tuottava tyyny, joka jäljitteli pöntössä yöpyvää lintua. Tutkimuksessa pöntön eristyksellä oli merkitsevämpi vaikutus kuin pöntön sijoittamisella varjoon tai valoisaan paikkaan. Ympäristön ja pönttöjen hengittävyyden kannalta olisi kuitenkin järkevämpää käyttää jotain eristevillan kaltaista tuotetta kuten ekovillaa. Ja muistaa, että tutkimuksen polystyreenipönttöjenkin lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin luonnon onkaloissa, eli mitkään rakenteelliset jipot eivät täysin kykene korvaamaan luonnon onkaloiden katoamista.

Eläinmaailman vaeltajat – susi ja supikoira taittavat matkaa halki Euroopan

Omaa reviiriään etsivät petoeläimet voivat liikkua pitkiäkin matkoja kumppania ja tyhjää sekä tarpeet täyttävää aluetta etsien. Samalla ne tulevat helposti levittäyneiksi alueille, joilla niitä ei ole ennen tavattu, tai joista ne ovat jostain syystä aikoinaan kadonneet. Euroopassa on menossa tällä hetkellä parikin erityyppistä petolajin alueiden valloitusta: susi on palaamassa entisille asuinalueilleen, kun taas vieraslaji supikoira valloittaa uusia elinalueita.

Suomen susikanta on lähihistoriassa keskittynyt Itä-Suomeen, mutta vahvan kauriskannan ansiosta susi on saanut jalansijan myös Länsi-Suomesta.

Susi metsästettiin suuresta osasta Suomea sukupuuttoon 1900-luvun alussa ja sama kohtalo sudella oli myös monissa muissa Euroopan maissa. Itäisessä Euroopassa susia säilyi ja suojelun ansiosta laji on nyt palaamassa eurooppalaiseen luontoon. Tanskassa sudet lisääntyivät nyt ensimmäistä kertaa 200 vuoteen. Viimeisenä susi palasi Belgiaan viime talvena. Suomen lähihistoriassa susia esiintyi lähinnä idässä, mutta nyt ne ovat tekemässä paluuta myös Länsi- ja Etelä-Suomeen tiheiden kauriskantojen houkuttelemana. Susien liikkumisen määrästä on esitetty epäilyjä, mutta tutkimusten mukaan sudet ovat varsin tehokkaita vaeltajia. Jopa susia paljon pienemmät supikoirat voivat liikkua pantatutkimusten mukaan satoja kilometrejä vain kuukausien aikana.

Pienikokoinen supikoira taivaltaa yllättävän pitkiä matkoja.

Supikoira levisi Suomeen Neuvostoliiton läntisistä osista, jonne sitä istutettiin turkiseläimeksi. Supikoirien liikkeistä on saatu tietoja esimerkiksi satelliittipantojen avulla. Lapissa GPS-pannoilla on varustettu niin sanottuja Judas-supikoiria. Supikoira vaeltaa, kunnes löytää kumppanin ja jää paikalleen. Tämän jälkeen kumppani lopetetaan ja Judas-supikoira jatkaa taas vaellustaan. Pannat ovat paljastaneet supikoirien kykenevän yllättävän pitkiin vaelluksiin. Kittilän Sirkassa pannoitettu supikoira teki alkuvuodesta 2016 reippaan Lapin vaelluksen kiertäen Lemmenjoen kansallispuistossa ja koukaten myös Urho Kekkosen kansallispuistoon. Yhteensä 600 km vaellus päätyi takaisin Kittilän Sirkkaan alle puolen vuoden päästä lähdöstä. Supikoiralle vesistötkään eivät ole este, vaan se liikkuu sujuvasti pitkiä matkoja uimalla. Saaristossa pannoitetut supikoirat uivat näppärästi saarelta toiselle, eivätkä kaihda suuremmallekaan selälle lähtemistä. Seurannat antavat arvokasta tietoa supikoiran kannanhallintaan. Haitalliseksi vieraslajiksi määritellyn supikoiran leviämistä Euroopassa yritetään estää ja esimerkiksi Lapin Judas-supikoirien avulla pyritään torppaamaan lajin levittäytyminen Ruotsiin ja Norjaan. Esimerkiksi Norjan rannikolle päästessään supikoiralla voisi olla tuhoisa vaikutus merilintukolonioissa.

Sudet hävitettiin Tanskasta vuonna 1813, mutta vuonna 2017 siellä tavattiin taas lisääntyvä lauma. Tämä susi elää Kööpenhaminan eläintarhassa.

Jos lyhytjalkainen supikoira pystyy vaeltamaan satoja kilometrejä, sitä paljon isompi susi taittaa helposti vieläkin pidempiä matkoja. Esimerkiksi Saksassa Berliinin eteläpuolella pannoitetut sudet ovat kiertäneet Eurooppaa laajasti. Eräs pantasusi tavattiin parin vuoden päästä Pohjois-Tanskassa. Linnuntietä matkaa uudelle elinalueelle tuli yli 700 km. Toinen pannoitettu susi vaelsi puolessa vuodessa Vilnaan. Tutkijat laskivat suden kävelleen matkallaan ainakin 1500 km, päätyen linnuntietä noin 800 km päähän pannoituspaikasta. Kuukaudessa susi taittoi parhaimmillaan yli 750 km (vertailukohtana: vastaava matka on Hangosta Rovaniemelle, tai Joensuusta Kokkolaan ja takaisin). Mikäli tämän suden pannoituspaikan ympärille piirretään 800 km säteinen ympyrä, katetaan iso osa keskistä ja eteläistä Eurooppaa. Ympyrän pohjoisreuna ulottuu lähes Tukholmaan, itäinen osuu Vilnaan, läntinen Pariisiin ja eteläinen pitkälti Rooman eteläpuolelle. Eurooppaan palaaville susille välimatkat eivät siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaan yksi susi voisi teoriassa kävellä yhden vuoden aikana Euroopan laidalta toiselle.

Lähteet ja lue lisää:

Fiona Schönfeld: Return of Wolves to Germany – distribution, population dynamics and conflicts. Hochschule Weihenstephan-Triesdorf. Game and Wildlife Habitat Management Course 2014.

Marko Svensberg: Pohjoismainen supikoirahanke. Luonnon- ja Riistanhoidon Säätiön kevätinfo 2018.

Yhteispohjoismainen supikoirahanke Life+

SEIS – Supikoiran etenemiselle Lapissa

Supikoirien tullimies ylläpitää ”Salpalinjaa” Suomen ja Ruotsin rajalla – linja on vielä pitänyt. YLE Helmikuu 2017

A wild wolf pack is roaming Denmark for the first time in 200 years. Lonely Planet Toukokuu 2017

Pioneering wolf becomes first sighted in Belgium for a century. The Guardian Tammikuu 2018

Avunantoa vai riskin välttelyä

Sosiaalisilla hyönteisillä tunnetaan monia taudinaiheuttajia, eikä ole tavatonta, että tiiviissä yhdyskunnassa leviää samanaikaisesti useampia tauteja. Lievä altistuminen yhdelle taudille ei välttämättä lisää yksilön riskiä kuolla, mutta se lisää yksilön riskiä sairastua samanaikaisesti toiseen tautiin. Tällaiset supertartunnaksi kutsutut tuplataudit koituvat merkitsevästi useammin yksilön kohtaloksi.

Sosiaalisilla hyönteisillä on erityisen tarkkaa millä tavoin taudinaiheuttajien leviäminen estetään yhdyskunnan sisällä. Näillä lajeilla on aiemmin havaittu sairaiden yksilöiden auttamista, mutta myös aggressiivista käytöstä tartunnansaaneita kohtaan. Sairaita yksilöitä voidaan auttaa puhdistamalla, eli sukimalla näitä taudinaiheuttajien poistamiseksi. Jotkin lajit lisäksi tuottavat kehossaan antimikrobisia aineita. Muurahaiset voivat levittää näitä kemikaaleja tartunnansaaneiden yksilöiden päälle mm. nostamalla kehonsa sisäistä painetta ja suihkuttamalla kemikaaleja paineen avulla ympäristöönsä. Aggressiivinen käytös puolestaan ilmenee sairaan yksilön puremisena ja raahaamisena, jolla yritetään estää taudinaiheuttajan leviäminen syvemmälle yhdyskuntaan poistamalla sairas yksilö yhdyskunnasta.

Muurahaiset ovat sosiaalisia hyönteisiä, joiden yhdyskunnissa voi olla kymmeniä tuhansia yksilöitä © Sari Holopainen

Itävaltalaiset tutkijat suorittivat Lasius neglectus -lajin muurahaisilla kokeen, jossa he siirsivät muurahaisyhdyskunnan joukkoon sairaita yksilöitä, ja tutkivat pesäkumppaneiden reaktioita. Laji on lähisukua sokerimuurahaisellemme (Lasius niger). Tutkijat käyttivät tartunnanaiheuttajina kahta eri sienilajia. Tartutetut muurahaiset oireilivat ainoastaan lievästi. Pesässä oli lisäksi terveitä kontrolliyksilöitä. Tartutetut muurahaiset saattoivat siis tavata yhdyskunnassa täysin terveitä yksilöitä, muurahaisia jotka sairastivat samaa tautia kuin yksilö itse, tai yksilöitä joiden taudinaiheuttaja oli eri sieni. Kontrolliyksilöt puolestaan tapasivat joko toisia terveitä yksilöitä tai jompaankumpaan tautiin sairastuneita muurahaisia. Tutkijat halusivat nähdä vaikuttaako aiempi tartunta muurahaisten käytökseen tavatessaan sairaan yksilön, ja vaikuttaako taudinaiheuttajan eri- tai samalajisuus yksilön käytökseen.

Kyseinen muurahaislaji ei ole yleensä aggressiivinen pesäkumppaneitaan kohtaan. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että sairas yksilö alkoi usein purra ja raahata kohtaamaansa lajikumppania, mikäli tämäkin oli taudinkantaja. Terveet muurahaiset eivät reagoineet saastuneeseen yksilöön näin voimakkaasti. Sairaat muurahaiset lisäksi suihkuttivat useammin toisia sairaita muurahaisia kuin terveet pesäkumppanit. Suihkutus oli yleisempää, kun tartunta oli eri sienen aiheuttamaa kuin mitä yksilö itse sairasti. Yksilöt sukivat puolestaan useammin sairaita yksilöitä, jotka kantoivat samaa tautia kuin yksilö itse.

Toisin sanoen, sairaat yksilöt ovat aggressiivisempia toisia taudinkantajia kohtaan, mutta samalla ne muovaavat käyttäytymistään tilanteen mukaan valitakseen itselleen turvallisimman puhdistuskeinon. Puhdistustapa määräytyy sen mukaan, onko kohdatulla muurahaisella sama vai eri tauti kuin yksilöllä. Sukimisen yhteydessä yksilöt ovat lähekkäin, mutta jos kumpikin sairastaa samaa tautia, ei uuden tartunnan riski ole vakava. Suihkutusta voi puolestaan tehdä kauempaa, jolloin yksilöt säästyvät lähikontaktilta. Näin valmiiksi sairaat yksilöt voivat välttyä sairastumasta supertartuntaan, joka olisi todennäköisesti kohtalokkaampaa kuin yhden taudin sairastaminen.

Tutkijat myös totesivat riskinvälttelyn tuottavan tulosta, sillä lievästi sairaat yksilöt onnistuivat usein välttämään supertaudin. Kumpikin yksilö siis hyötyy muovautuvasta käyttäytymisestä. Tämä on erityisen tärkeää sosiaalisille hyönteisille tiiviissä yhdyskunnissa, joissa sairaita yksilöitä ei voi vältellä.

Tautien puhdistaminen ei ole ainoa tapa jolla yhdyskuntahyönteiset auttavat toisiaan. Viimeisin esimerkki ilmiöstä tuli saksalaistutkijoilta, jotka havaitsivat erään afrikkalaisen muurahaislajin (Megaponera analis) yksilöiden hoitavan loukkaantuneita nuolemalla niitä. Muurahaisten syljen oletetaan sisältävän antimikrobisia aineita, jotka edistävät paranemista. Lajin yksilöt hyökkäävät usein termiittikekoihin, eli loukkaantumisriski on suuri. Terveiden muurahaisten on tehtävä päätös auttavatko loukkaantuneen yksilön takaisin omaan pesään missä vammoja voi yrittää hoitaa. Samalla terveiden yksilöiden riski loukkaantua kuitenkin kasvaa. On kuitenkin yhdyskunnan etu hoitaa mahdollisimman monia yksilöitä.

YouTube-videolla terveet yksilöt nuolevat loukkaantunutta muurahaista

Haulikolla, jousella vai kanahaukalla?

Haukalla metsästäminen on Suomessa vähän vieraampi ajatus –  monessa muussa maassa haukkametsästyksellä on kuitenkin pitkät perinteet, ja metsästyslaji on jopa liitetty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Petolintuja käytetään monessa kulttuurissa metsästyksessä. Kuvassa kanahaukka Lotta. ©Markku Kallinen

Haukkametsästyksessä käytetään koulutettua haukkaa sille lajityypillisen saaliin metsästyksessä. Kouluttaja päästää haukan irti saaliin havaittuaan. Haukka lentää saaliin kiinni, ja painaa sen maahan. Metsästäjä saapuu paikalle, lopettaa saaliseläimen ja antaa haukalle korvaavan ruokapalkinnon. Metsästysajat ovat samat kuin muilla tavoin metsästettäessä.

Haukkametsästys on laillista osassa Euroopan maita, muun muassa Tšekeissä ja Tanskassa, joka laillisti toiminnan tämän vuoden alusta. International Association for Falconry (IAF) säätelee toimintaa tarkoin. Järjestön päämääränä on edistää petolintujen suojelua haukkametsästyksen avulla.

Haukkametsästys on aikoinaan ollut suosittua myös Suomessa. Kanahaukka (Accipiter gentilis) olisi täällä järkevin laji haukkametsästykseen. Metsästyslainsäädäntömme ei suoraan kiellä haukkametsästystä, mutta käytännössä metsästyshaukan hankinta ei ole yksinkertainen toimenpide. Suomessa on mm. evätty hakemus tuoda vieraslajinen metsästyshaukka maahan. Haukkametsästyksen sallivissa maissa haukat ovat nykyään lähtökohtaisesti tarhassa syntyneitä ja kasvaneita, eivätkä ne ole välttämättä perimältään puhtaita. Myös vieraslajisia lintuja käytetään joissain maissa.

Kanahaukka on Suomessa rauhoitettu laji, joten omaa haukkaa ei luonnollisesti voi luonnosta käydä “hakemassa”, ei lemmikiksi tai metsästyskäyttöön. Ainoa luvallinen tapa harrastaa haukkametsästystä on hankkia tarhalintu jostain muusta maasta. Tämäkään ei ole mikään suoraviivainen toimenpide, sillä suomalainen kanahaukka on eri kantaa kuin ulkomaiset kanahaukat, eikä kantoja saa sekoittaa keskenään. Käytännössä Suomeen tuotavan metsästyshaukan on siis oltava steriili.

Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä. ©Pia Kallinen

Suomesta löytyy tosin todistetusti yksi kanahaukalla metsästäjä. Markku Kallinen ja Lotta-haukka pitävät hengissä vanhaa perinnemetsästystapaa, joka katosi kuvioista joskus 1960-luvun aikoihin. Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä (Lepus timidus). Lotan ruokailua voi seurata Pia Kallisen videolta.

Haukkametsästys herättää monissa ennakkoluuloja ja negatiivisia ajatuksia. Joissain maissa eri haukkalajeja risteytetään keskenään, jolloin syntyvät risteymät voivat vapaaksi päästessään heikentää paikallisten haukkalajien geneettistä puhtautta. Myös vieraslajit voivat karatessaan risteytyä paikallisten lajien kanssa. Muun muassa Britanniassa on käytetty pohjoisamerikkalaista ritarihaukkaa (Parabuteo unicinctus) fasaanimetsästykseen, mutta tarhakarkulaisia on tavattu pesintäpuuhissa. Myös villien petolintulajien tarhaamisen eettisyys herättää kysymyksiä. Toisaalta haukkametsästys on monessa kulttuurissa lieventänyt ihmisten ennakkoluuloja petolintuja kohtaan ja useat haukkametsästysjärjestöt edistävät lisäksi sekä petolintujen että muiden lajien suojelua esimerkiksi kampanjoimalla laitonta eläinkauppaa vastaan ja kouluttamalla paikallisia ihmisiä petolintujen merkityksestä.

Jonkinlainen pakollinen lintujenkäsittelykurssi ja näyttökoe olisivat paikallaan kaikille, jotka haukkametsästystä haluaisivat harrastaa.

Metsästyhaukka-Lotan puuhia voi seurata osoitteessa https://www.facebook.com/haukkametsastys/

 

 

Värillä on väliä

Ruumiin värin vaihtaminen on yllättävän laajalle levinnyt ominaisuus eläinkunnassa. Sekä selkärangattomilla että selkärankaisilla esiintyy kykyä vaihtaa nopeasti väritystään. Ominaisuutta tiedetään esiintyvän äyriäisillä (Crustacea), hyönteisillä (Insecta), pääjalkaisilla (Cephalopoda), sammakkoeläimillä (Amphibia), matelijoilla (Reptilia) ja kaloilla.

 

Värin vaihtamiseen on kaksi päätapaa: morfologinen ja fysiologinen värinmuutos. Morfologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen määrän ja laadun muutoksiin, kun taas fysiologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen soluelimien määrän muutoksiin. Yleisimpiä pigmenttisoluja ovat melanosyytit, jotka sisältävät melaniinijyväsiä (melanosomi). Fysiologinen värinmuutos on morfologista värinmuutosta huomattavasti nopeampi. Se voi tapahtua jopa millisekunneissa. Fysiologista värinmuutosta säätelee pääjalkaisilla neurolihaksisto ja muilla pääryhmillä neuroendokriininen järjestelmä. Fysiologisen värimuunnoksen laukaisevat ympäristön tausta, valaistus, lämpötila, kosteus, käyttäytyminen ja stressi.

 

Väriä muuttavat eläimet pystyvät yleensä ylläpitämään useaa eri värinmuutosstrategiaa. Strategian valintaan vaikuttavat ympäristö, petojen runsaus ja petolaji sekä lajikumppaneiden läsnäolo. Esimerkiksi nuorella papukaijakaloihin kuuluvalla Chlorurus sordiduksella on kolme pääasiallista värinmuutosta: raidat, kokonaan musta väriasu ja silmäpisteen esiintyminen pyrstössä. Silmäpisteellä Chlorurus sordidus pyrkii pelottelemaan petoja, kokomustalla värillä sulautumaan ympäristöön ja raidoilla hämäämään tai häikäisemään. Näiden värimuotojen esiintymiseen papukaijakalalajilla vaikuttaa ympäristön taustan lisäksi ruumiin koko ja sosiaaliset suhteet. Seepia (Sepia officinalis) puolestaan valitsee strategiansa sen mukaan saalistaako peto sitä näkökyvyn vai kemiallisten signaalien avulla (ks. video seepian värinvaihdosta). Kameleonteilla (Chamaeleonidae) suojavärin muutos riippuu enemmänkin ympäristön taustasta kuin matkimisesta ja pelottelusta.

Seepian (Sepia officinalis) tavoin meritursas kykenee muuttamaan väriään. © Sari Holopainen

 

Monilla taustaväriään muuttavilla elämillä, kuten kaloilla, sammakkoeläimillä, matelijoilla ja äyriäisillä, lämpötila vaikuttaa melanosyyttejä stimuloivaan hormoniin (MSH). Kyseinen hormoni on vastuussa melaniinin leviämisestä. Eläinten tummuminen tai vaaleneminen auttaa eläintä joko heijastamaan pois tai imemään lämpöä. Samaan aikaan haittana voi olla, ettei eläin enää sulaudukaan niin hyvin ympäristöön ja altistuu saalistukselle. Yli 25 aavikolla esiintyvällä matelijalajilla on todistettu suojavärin riippuvan ympäristön lämpötilasta ja eläimen ruumiin lämmönsäätelystä. Todella lämpimissä oloissa (+40 °C) matelijat muuttavat väriään vaaleammaksi tummasta taustaväristä huolimatta. Yleisesti matelijat säästyvät silti saalistukselta, koska näin korkeissa lämpötiloissa pedot eivät ole aktiivisia. Viileämmissä olosuhteissa matelijat ovat taustaansa tummempia, erityisesti jos ne ovat piilopaikan läheisyydessä.

 

Naapurin tädin lintulaudalla evoluutio etenee harppauksin

Britannian talitiaisille (Parus major) kuuluu kummia. Lajin nokan keskipituus on kasvussa, mutta vastaavaa ei näytä tapahtuvan muualla asuvien tinttien nokille. Näin havaitsivat Itä-Anglian yliopiston tutkijat, jotka vertasivat talitiaisten nokan pituutta Britanniassa ja Hollannissa. Syyksi epäillään brittien innokasta lintujen talviruokintaa. Tutkijat julkaisivat tutkimustuloksensa lokakuussa 2017 Science-lehdessä.

Aluksi tutkijat seuloivat yli 3000 talitiaisen DNA-näytteet, ja löysivät britti- ja hollantilaislintujen väliltä eroja tietyissä geenijaksoissa, jotka on aiemmin yhdistetty ihmisillä kasvojen ja darwininsirkuilla (Geospizinae) nokan muotoon. Merkitsevä ero löytyi Britannian ja Hollannin talitiaispopulaatioiden nokan pituudessa. Britti-talitintin nokka on keskimäärin 0.33 mm pidempi kuin hollantilaisen serkkunsa. Tutkijoilla oli käytössään aineistoa noin 70 vuoden ajalta, jonka perusteella he havaitsivat nokan pituuserojen kehityksen alkaneen 1970-luvulla. Näin ripeä muutos on poikkeuksellista. Nyt tutkijat vertaavat Britanniasta kerättyä aineistoa muiden Euroopan maiden dataan. Alustavien tulosten perusteella ainoastaan brittiläisten talitiaisten nokka näyttää kasvavan pituutta.

 

Pidempi nokka, parempi pesintätulos

Seuraavaksi tutkimuksessa vertailtiin lyhyt- ja pitkänokkaisten yksilöiden pesintämenestystä. Britannian pitkänokkaiset yksilöt saivat kasvatettua enemmän maastopoikasia kuin lyhytnokkaiset. Hollannissa pitkänokkaisten talitiaisten pesintätulos oli puolestaan heikompi, mutta ei merkitsevästi.

Ruoan saatavuus on yleisin lintujen nokan pituuden vaikuttava valintatekijä. Brittiläisten talitinttien ravinnon ei ole todettu eroavan muun Euroopan populaatioiden ravinnosta, sen sijaan ruoan saatavuudessa on nykyään eroja – kiitos ihmisen.

Ruokaa jaossa

Viimeiseksi tutkijat seurasivat kolmen perättäisen talven ajan radiomerkittyjä talitiaisia Britanniassa. Pitkänokkaisten yksilöiden todettiin hyödyntävän ihmisten perustamia ruokintoja useammin kuin lyhytnokkaiset lajikumppaninsa. Britit ovat tutkitusti lintuhullua kansaa; yli 50 %:ssa maan pihoissa/puutarhoissa keinoruokitaan lintuja talvisin. Britit käyttävät kaksinkertaisen määrän rahaa vuosittain villilintujen ruokaan ja ruokinta-automaatteihin manner-eurooppalaisiin verrattuna. Suomen talviruokinnasta ei ole olemassa vastaavia tilastoja.

 

Talviruokinnalla kauaskantoisia vaikutuksia

Brittitalitiaisten pidentyneen nokan syyksi on ehdotettu lintujen korkeampaa ruokinta-automaattien käyttöä verrattuna manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa. Mikäli pitkänokkaisuus tosiaan johtaa parantuneeseen maastopoikastuottoon Britanniassa, on kyseessä todennäköisesti pitkänokkaisten yksilöiden lisääntynyt kunto talviruokinnan johdosta, mikä johtaa parempaan kestävyyteen lisääntymiskauden aikana. Talviruokinta on vaikuttanut monen muunkin lajin käyttäytymiseen, mm. mustapääkerttujen (Sylvia atricapilla) on todettu jäävän Britanniassa talvehtimaan aiempaa yleisemmin. Tähän on tosin vaikuttanut myös talvilämpötilojen nousu.

Vaikka tutkijat löysivät riippuvuussuhteen ruokinnan ja nokan pituuden välillä, ei voida täydellä varmuudella todeta että ruokinta on ilmiön taustalla. Jokin vielä havaitsematon ympäristötekijä voi myös johtaa samaan lopputulokseen. Myös lajin laulunkehitys voi vaikuttaa nokan muotoon, eli mikäli lyhyt- ja pitkänokkaisten laulut ovat eroamassa toisistaan, on nokankin muoto mahdollisesti kehittymässä erilaiseksi. Muun muassa joillain varpuslinnuilla on havaittu nokan pidentymistä ja kaventumista kaupunkiympäristöissä, joissa on enemmän äänimaiseman häiriöitä. Nämä lajit yrittävät siis sopeutua meluisaan ympäristöön, jossa tietyn taajuuden äänet kuuluvat toisia paremmin. Toisaalta Britannian kaupunkiympäristöt ovat tuskin meluisampia kuin vastaavat alueet Manner-Euroopassa, eli brittitinttien nokat tuskin pitenevät hälyn vuoksi.

Olemme keskellä mielenkiintoista tilannetta, jossa ihmisten käyttäytyminen vaikuttaa suoraan toisen lajin luonnonvalintaan, eli saamme seurata evoluutiota reaaliajassa.