Avunantoa vai riskin välttelyä

Sosiaalisilla hyönteisillä tunnetaan monia taudinaiheuttajia, eikä ole tavatonta, että tiiviissä yhdyskunnassa leviää samanaikaisesti useampia tauteja. Lievä altistuminen yhdelle taudille ei välttämättä lisää yksilön riskiä kuolla, mutta se lisää yksilön riskiä sairastua samanaikaisesti toiseen tautiin. Tällaiset supertartunnaksi kutsutut tuplataudit koituvat merkitsevästi useammin yksilön kohtaloksi.

Sosiaalisilla hyönteisillä on erityisen tarkkaa millä tavoin taudinaiheuttajien leviäminen estetään yhdyskunnan sisällä. Näillä lajeilla on aiemmin havaittu sairaiden yksilöiden auttamista, mutta myös aggressiivista käytöstä tartunnansaaneita kohtaan. Sairaita yksilöitä voidaan auttaa puhdistamalla, eli sukimalla näitä taudinaiheuttajien poistamiseksi. Jotkin lajit lisäksi tuottavat kehossaan antimikrobisia aineita. Muurahaiset voivat levittää näitä kemikaaleja tartunnansaaneiden yksilöiden päälle mm. nostamalla kehonsa sisäistä painetta ja suihkuttamalla kemikaaleja paineen avulla ympäristöönsä. Aggressiivinen käytös puolestaan ilmenee sairaan yksilön puremisena ja raahaamisena, jolla yritetään estää taudinaiheuttajan leviäminen syvemmälle yhdyskuntaan poistamalla sairas yksilö yhdyskunnasta.

wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_ants

Muurahaiset ovat sosiaalisia hyönteisiä, joiden yhdyskunnissa voi olla kymmeniä tuhansia yksilöitä © Sari Holopainen

Itävaltalaiset tutkijat suorittivat Lasius neglectus -lajin muurahaisilla kokeen, jossa he siirsivät muurahaisyhdyskunnan joukkoon sairaita yksilöitä, ja tutkivat pesäkumppaneiden reaktioita. Laji on lähisukua sokerimuurahaisellemme (Lasius niger). Tutkijat käyttivät tartunnanaiheuttajina kahta eri sienilajia. Tartutetut muurahaiset oireilivat ainoastaan lievästi. Pesässä oli lisäksi terveitä kontrolliyksilöitä. Tartutetut muurahaiset saattoivat siis tavata yhdyskunnassa täysin terveitä yksilöitä, muurahaisia jotka sairastivat samaa tautia kuin yksilö itse, tai yksilöitä joiden taudinaiheuttaja oli eri sieni. Kontrolliyksilöt puolestaan tapasivat joko toisia terveitä yksilöitä tai jompaankumpaan tautiin sairastuneita muurahaisia. Tutkijat halusivat nähdä vaikuttaako aiempi tartunta muurahaisten käytökseen tavatessaan sairaan yksilön, ja vaikuttaako taudinaiheuttajan eri- tai samalajisuus yksilön käytökseen.

Kyseinen muurahaislaji ei ole yleensä aggressiivinen pesäkumppaneitaan kohtaan. Tutkijat kuitenkin havaitsivat, että sairas yksilö alkoi usein purra ja raahata kohtaamaansa lajikumppania, mikäli tämäkin oli taudinkantaja. Terveet muurahaiset eivät reagoineet saastuneeseen yksilöön näin voimakkaasti. Sairaat muurahaiset lisäksi suihkuttivat useammin toisia sairaita muurahaisia kuin terveet pesäkumppanit. Suihkutus oli yleisempää, kun tartunta oli eri sienen aiheuttamaa kuin mitä yksilö itse sairasti. Yksilöt sukivat puolestaan useammin sairaita yksilöitä, jotka kantoivat samaa tautia kuin yksilö itse.

Toisin sanoen, sairaat yksilöt ovat aggressiivisempia toisia taudinkantajia kohtaan, mutta samalla ne muovaavat käyttäytymistään tilanteen mukaan valitakseen itselleen turvallisimman puhdistuskeinon. Puhdistustapa määräytyy sen mukaan, onko kohdatulla muurahaisella sama vai eri tauti kuin yksilöllä. Sukimisen yhteydessä yksilöt ovat lähekkäin, mutta jos kumpikin sairastaa samaa tautia, ei uuden tartunnan riski ole vakava. Suihkutusta voi puolestaan tehdä kauempaa, jolloin yksilöt säästyvät lähikontaktilta. Näin valmiiksi sairaat yksilöt voivat välttyä sairastumasta supertartuntaan, joka olisi todennäköisesti kohtalokkaampaa kuin yhden taudin sairastaminen.

Tutkijat myös totesivat riskinvälttelyn tuottavan tulosta, sillä lievästi sairaat yksilöt onnistuivat usein välttämään supertaudin. Kumpikin yksilö siis hyötyy muovautuvasta käyttäytymisestä. Tämä on erityisen tärkeää sosiaalisille hyönteisille tiiviissä yhdyskunnissa, joissa sairaita yksilöitä ei voi vältellä.

Tautien puhdistaminen ei ole ainoa tapa jolla yhdyskuntahyönteiset auttavat toisiaan. Viimeisin esimerkki ilmiöstä tuli saksalaistutkijoilta, jotka havaitsivat erään afrikkalaisen muurahaislajin (Megaponera analis) yksilöiden hoitavan loukkaantuneita nuolemalla niitä. Muurahaisten syljen oletetaan sisältävän antimikrobisia aineita, jotka edistävät paranemista. Lajin yksilöt hyökkäävät usein termiittikekoihin, eli loukkaantumisriski on suuri. Terveiden muurahaisten on tehtävä päätös auttavatko loukkaantuneen yksilön takaisin omaan pesään missä vammoja voi yrittää hoitaa. Samalla terveiden yksilöiden riski loukkaantua kuitenkin kasvaa. On kuitenkin yhdyskunnan etu hoitaa mahdollisimman monia yksilöitä.

YouTube-videolla terveet yksilöt nuolevat loukkaantunutta muurahaista

Mainokset

Haulikolla, jousella vai kanahaukalla?

Haukalla metsästäminen on Suomessa vähän vieraampi ajatus –  monessa muussa maassa haukkametsästyksellä on kuitenkin pitkät perinteet, ja metsästyslaji on jopa liitetty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_kanhaukka Lotta

Petolintuja käytetään monessa kulttuurissa metsästyksessä. Kuvassa kanahaukka Lotta. ©Markku Kallinen

Haukkametsästyksessä käytetään koulutettua haukkaa sille lajityypillisen saaliin metsästyksessä. Kouluttaja päästää haukan irti saaliin havaittuaan. Haukka lentää saaliin kiinni, ja painaa sen maahan. Metsästäjä saapuu paikalle, lopettaa saaliseläimen ja antaa haukalle korvaavan ruokapalkinnon. Metsästysajat ovat samat kuin muilla tavoin metsästettäessä.

Haukkametsästys on laillista osassa Euroopan maita, muun muassa Tšekeissä ja Tanskassa, joka laillisti toiminnan tämän vuoden alusta. International Association for Falconry (IAF) säätelee toimintaa tarkoin. Järjestön päämääränä on edistää petolintujen suojelua haukkametsästyksen avulla.

Haukkametsästys on aikoinaan ollut suosittua myös Suomessa. Kanahaukka (Accipiter gentilis) olisi täällä järkevin laji haukkametsästykseen. Metsästyslainsäädäntömme ei suoraan kiellä haukkametsästystä, mutta käytännössä metsästyshaukan hankinta ei ole yksinkertainen toimenpide. Suomessa on mm. evätty hakemus tuoda vieraslajinen metsästyshaukka maahan. Haukkametsästyksen sallivissa maissa haukat ovat nykyään lähtökohtaisesti tarhassa syntyneitä ja kasvaneita, eivätkä ne ole välttämättä perimältään puhtaita. Myös vieraslajisia lintuja käytetään joissain maissa.

Kanahaukka on Suomessa rauhoitettu laji, joten omaa haukkaa ei luonnollisesti voi luonnosta käydä “hakemassa”, ei lemmikiksi tai metsästyskäyttöön. Ainoa luvallinen tapa harrastaa haukkametsästystä on hankkia tarhalintu jostain muusta maasta. Tämäkään ei ole mikään suoraviivainen toimenpide, sillä suomalainen kanahaukka on eri kantaa kuin ulkomaiset kanahaukat, eikä kantoja saa sekoittaa keskenään. Käytännössä Suomeen tuotavan metsästyshaukan on siis oltava steriili.

Wetland ecology group_Stella Thompson_University of Helsinki_kanhaukka Lotta

Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä. ©Pia Kallinen

Suomesta löytyy tosin todistetusti yksi kanahaukalla metsästäjä. Markku Kallinen ja Lotta-haukka pitävät hengissä vanhaa perinnemetsästystapaa, joka katosi kuvioista joskus 1960-luvun aikoihin. Markku ja Lotta metsästävät lähinnä metsäjäniksiä (Lepus timidus). Lotan ruokailua voi seurata Pia Kallisen videolta.

Haukkametsästys herättää monissa ennakkoluuloja ja negatiivisia ajatuksia. Joissain maissa eri haukkalajeja risteytetään keskenään, jolloin syntyvät risteymät voivat vapaaksi päästessään heikentää paikallisten haukkalajien geneettistä puhtautta. Myös vieraslajit voivat karatessaan risteytyä paikallisten lajien kanssa. Muun muassa Britanniassa on käytetty pohjoisamerikkalaista ritarihaukkaa (Parabuteo unicinctus) fasaanimetsästykseen, mutta tarhakarkulaisia on tavattu pesintäpuuhissa. Myös villien petolintulajien tarhaamisen eettisyys herättää kysymyksiä. Toisaalta haukkametsästys on monessa kulttuurissa lieventänyt ihmisten ennakkoluuloja petolintuja kohtaan ja useat haukkametsästysjärjestöt edistävät lisäksi sekä petolintujen että muiden lajien suojelua esimerkiksi kampanjoimalla laitonta eläinkauppaa vastaan ja kouluttamalla paikallisia ihmisiä petolintujen merkityksestä.

Jonkinlainen pakollinen lintujenkäsittelykurssi ja näyttökoe olisivat paikallaan kaikille, jotka haukkametsästystä haluaisivat harrastaa.

Metsästyhaukka-Lotan puuhia voi seurata osoitteessa https://www.facebook.com/haukkametsastys/

 

 

Värillä on väliä

Ruumiin värin vaihtaminen on yllättävän laajalle levinnyt ominaisuus eläinkunnassa. Sekä selkärangattomilla että selkärankaisilla esiintyy kykyä vaihtaa nopeasti väritystään. Ominaisuutta tiedetään esiintyvän äyriäisillä (Crustacea), hyönteisillä (Insecta), pääjalkaisilla (Cephalopoda), sammakkoeläimillä (Amphibia), matelijoilla (Reptilia) ja kaloilla.

 

Värin vaihtamiseen on kaksi päätapaa: morfologinen ja fysiologinen värinmuutos. Morfologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen määrän ja laadun muutoksiin, kun taas fysiologinen värinmuutos perustuu pigmenttisolujen soluelimien määrän muutoksiin. Yleisimpiä pigmenttisoluja ovat melanosyytit, jotka sisältävät melaniinijyväsiä (melanosomi). Fysiologinen värinmuutos on morfologista värinmuutosta huomattavasti nopeampi. Se voi tapahtua jopa millisekunneissa. Fysiologista värinmuutosta säätelee pääjalkaisilla neurolihaksisto ja muilla pääryhmillä neuroendokriininen järjestelmä. Fysiologisen värimuunnoksen laukaisevat ympäristön tausta, valaistus, lämpötila, kosteus, käyttäytyminen ja stressi.

 

Väriä muuttavat eläimet pystyvät yleensä ylläpitämään useaa eri värinmuutosstrategiaa. Strategian valintaan vaikuttavat ympäristö, petojen runsaus ja petolaji sekä lajikumppaneiden läsnäolo. Esimerkiksi nuorella papukaijakaloihin kuuluvalla Chlorurus sordiduksella on kolme pääasiallista värinmuutosta: raidat, kokonaan musta väriasu ja silmäpisteen esiintyminen pyrstössä. Silmäpisteellä Chlorurus sordidus pyrkii pelottelemaan petoja, kokomustalla värillä sulautumaan ympäristöön ja raidoilla hämäämään tai häikäisemään. Näiden värimuotojen esiintymiseen papukaijakalalajilla vaikuttaa ympäristön taustan lisäksi ruumiin koko ja sosiaaliset suhteet. Seepia (Sepia officinalis) puolestaan valitsee strategiansa sen mukaan saalistaako peto sitä näkökyvyn vai kemiallisten signaalien avulla (ks. video seepian värinvaihdosta). Kameleonteilla (Chamaeleonidae) suojavärin muutos riippuu enemmänkin ympäristön taustasta kuin matkimisesta ja pelottelusta.

Seepian (Sepia officinalis) tavoin meritursas kykenee muuttamaan väriään. © Sari Holopainen

 

Monilla taustaväriään muuttavilla elämillä, kuten kaloilla, sammakkoeläimillä, matelijoilla ja äyriäisillä, lämpötila vaikuttaa melanosyyttejä stimuloivaan hormoniin (MSH). Kyseinen hormoni on vastuussa melaniinin leviämisestä. Eläinten tummuminen tai vaaleneminen auttaa eläintä joko heijastamaan pois tai imemään lämpöä. Samaan aikaan haittana voi olla, ettei eläin enää sulaudukaan niin hyvin ympäristöön ja altistuu saalistukselle. Yli 25 aavikolla esiintyvällä matelijalajilla on todistettu suojavärin riippuvan ympäristön lämpötilasta ja eläimen ruumiin lämmönsäätelystä. Todella lämpimissä oloissa (+40 °C) matelijat muuttavat väriään vaaleammaksi tummasta taustaväristä huolimatta. Yleisesti matelijat säästyvät silti saalistukselta, koska näin korkeissa lämpötiloissa pedot eivät ole aktiivisia. Viileämmissä olosuhteissa matelijat ovat taustaansa tummempia, erityisesti jos ne ovat piilopaikan läheisyydessä.

 

Naapurin tädin lintulaudalla evoluutio etenee harppauksin

Britannian talitiaisille (Parus major) kuuluu kummia. Lajin nokan keskipituus on kasvussa, mutta vastaavaa ei näytä tapahtuvan muualla asuvien tinttien nokille. Näin Wetland_ecology_group_university_of_Helsinki_Parus_major_Vehkaoja_Miahavaitsivat Itä-Anglian yliopiston tutkijat, jotka vertasivat talitiaisten nokan pituutta Britanniassa ja Hollannissa. Syyksi epäillään brittien innokasta lintujen talviruokintaa. Tutkijat julkaisivat tutkimustuloksensa lokakuussa 2017 Science-lehdessä.

Aluksi tutkijat seuloivat yli 3000 talitiaisen DNA-näytteet, ja löysivät britti- ja hollantilaislintujen väliltä eroja tietyissä geenijaksoissa, jotka on aiemmin yhdistetty ihmisillä kasvojen ja darwininsirkuilla (Geospizinae) nokan muotoon. Merkitsevä ero löytyi Britannian ja Hollannin talitiaispopulaatioiden nokan pituudessa. Britti-talitintin nokka on keskimäärin 0.33 mm pidempi kuin hollantilaisen serkkunsa. Tutkijoilla oli käytössään aineistoa noin 70 vuoden ajalta, jonka perusteella he havaitsivat nokan pituuserojen kehityksen alkaneen 1970-luvulla. Näin ripeä muutos on poikkeuksellista. Nyt tutkijat vertaavat Britanniasta kerättyä aineistoa muiden Euroopan maiden dataan. Alustavien tulosten perusteella ainoastaan brittiläisten talitiaisten nokka näyttää kasvavan pituutta.

 

Pidempi nokka, parempi pesintätulos

Seuraavaksi tutkimuksessa vertailtiin lyhyt- ja pitkänokkaisten yksilöiden pesintämenestystä. Britannian pitkänokkaiset yksilöt saivat kasvatettua enemmän maastopoikasia kuin lyhytnokkaiset. Hollannissa pitkänokkaisten talitiaisten pesintätulos oli puolestaan heikompi, mutta ei merkitsevästi.

Ruoan saatavuus on yleisin lintujen nokan pituuden vaikuttava valintatekijä. Brittiläisten talitinttien ravinnon ei ole todettu eroavan muun Euroopan populaatioiden ravinnosta, sen sijaan ruoan saatavuudessa on nykyään eroja – kiitos ihmisen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_talitiainen

Ruokaa jaossa

Viimeiseksi tutkijat seurasivat kolmen perättäisen talven ajan radiomerkittyjä talitiaisia Britanniassa. Pitkänokkaisten yksilöiden todettiin hyödyntävän ihmisten perustamia ruokintoja useammin kuin lyhytnokkaiset lajikumppaninsa. Britit ovat tutkitusti lintuhullua kansaa; yli 50 %:ssa maan pihoissa/puutarhoissa keinoruokitaan lintuja talvisin. Britit käyttävät kaksinkertaisen määrän rahaa vuosittain villilintujen ruokaan ja ruokinta-automaatteihin manner-eurooppalaisiin verrattuna. Suomen talviruokinnasta ei ole olemassa vastaavia tilastoja.

Wetland ecology group_University of Helsinki_talitiainen ruokinnalla

 

Talviruokinnalla kauaskantoisia vaikutuksia

Brittitalitiaisten pidentyneen nokan syyksi on ehdotettu lintujen korkeampaa ruokinta-automaattien käyttöä verrattuna manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa. Mikäli pitkänokkaisuus tosiaan johtaa parantuneeseen maastopoikastuottoon Britanniassa, on kyseessä todennäköisesti pitkänokkaisten yksilöiden lisääntynyt kunto talviruokinnan johdosta, mikä johtaa parempaan kestävyyteen lisääntymiskauden aikana. Talviruokinta on vaikuttanut monen muunkin lajin käyttäytymiseen, mm. mustapääkerttujen (Sylvia atricapilla) on todettu jäävän Britanniassa talvehtimaan aiempaa yleisemmin. Tähän on tosin vaikuttanut myös talvilämpötilojen nousu.

Vaikka tutkijat löysivät riippuvuussuhteen ruokinnan ja nokan pituuden välillä, ei voida täydellä varmuudella todeta että ruokinta on ilmiön taustalla. Jokin vielä havaitsematon ympäristötekijä voi myös johtaa samaan lopputulokseen. Myös lajin laulunkehitys voi vaikuttaa nokan muotoon, eli mikäli lyhyt- ja pitkänokkaisten laulut ovat eroamassa toisistaan, on nokankin muoto mahdollisesti kehittymässä erilaiseksi. Muun muassa joillain varpuslinnuilla on havaittu nokan pidentymistä ja kaventumista kaupunkiympäristöissä, joissa on enemmän äänimaiseman häiriöitä. Nämä lajit yrittävät siis sopeutua meluisaan ympäristöön, jossa tietyn taajuuden äänet kuuluvat toisia paremmin. Toisaalta Britannian kaupunkiympäristöt ovat tuskin meluisampia kuin vastaavat alueet Manner-Euroopassa, eli brittitinttien nokat tuskin pitenevät hälyn vuoksi.

Olemme keskellä mielenkiintoista tilannetta, jossa ihmisten käyttäytyminen vaikuttaa suoraan toisen lajin luonnonvalintaan, eli saamme seurata evoluutiota reaaliajassa.

 

 

Merikotkan paluu

Wetland ecology group_University of Helsinki_Merikotka_Ranua

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_geese

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

Maakotka hyödyttää metsäkanalintuja, pelottaa kettuja

Wetland ecology group_University of Helsinki_maakotka

Huippupedoilla voi olla yllättäviä vaikutuksia ekosysteemeissä. Kuvassa maakotka. ©Sari Holopainen

Maakotka saalistaa niin teeriä, kettuja kuin näätiä. Toki laji nappaa tilaisuuden osuessakohdalle myös pyitä. Pienemmän koonsa ja elinympäristömieltymyksensä (tiheä metsä) vuoksi pyy on paremmin turvassa maakotkalta, joka saalistaessaan suosii avoimia maastoja. Tutkimuksen lähtötilanteessa tutkijat arvelivat maakotkan vähentävän paikallisesti kettujen ja näätien määriä, mistä metsäkanalinnut puolestaan hyötyisivät.

Totuus ei olekaan aivan näin yksinkertainen. Näädän ja ketun tiheydet yllättäen lisääntyvät alueilla, joilla maakotkia esiintyy runsaasti. Syyksi arvellaan yhteisten saalislajien runsasta esiintymistä, sekä näädän ja maakotkan elinympäristöjen osittaista päällekkäisyyttä. Lisäksi näätä välttelee avoimia maastoja, mikä saattaa osittain johtua maakotkan aiheuttamasta ei-tappavasta pelotevaikutuksesta.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Pyy

Pyyn poikanen @Mia Vehkaoja

Mutta, kuinkas ollakaan: kotkien korkealla reviiritiheydellä on kuitenkin selkeä vaikutus,sillä näillä alueilla esiintyy suurempia määriä nuoria pyy- ja teeriyksilöitä. Metsäkanalinnut hyötyvät maakotkasta, koska tämä vähentää pelotevaikutuksellaan keskikokoisten petojen aiheuttamaa munien syöntiä ja poikassaalistusta. Toisin sanoen kettu ja näätä näyttävät välttelevän maakotkaa niin tehokkaasti, että metsäkanalintujen poikueet hyötyvät alentuneesta saalistustehokkuudesta. Samankaltaista suojeluvaikutusta on havaittu aikaisemmin myös kanahaukalla (Accipiter gentilis).

Maakotkan tiheyksien kasvaessa teeripopulaation on havaittu laskevan, mutta sama ei päde pyyhyn. Pyy on todennäköisesti sen verran pienempi, että maakotka saalistaa sitä harvemmin. Teeri lisäksi suosii avoimempia alueita, pyyn viihtyessä tiheämmässä metsikössä. Maakotka suojelee siis nuoria pyy- ja teeriyksilöitä, mutta uhkaa etenkin teeriaikuisia, jotka liikkuvat enemmän avoimilla alueilla.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Teeri

Teerikukot soitimella ©Stella Thompson

Maakotkan metsäkanalintuihin kohdistamat kaskadivaikutukset eivät todennäköisesti muutu näätien ja kettujen vähentyessä. Syynä on muiden mesopetojen, kuten supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison) esiintyminen alueilla. Nämä lajit eivät olleet mukana tutkimuksessa.

Maakotka vaikuttaa siis keskikokoisten petojen saalistuskäyttäytymiseen, mutta ei niiden esiintymistiheyteen. Merikotkalla (Haliaeetus albicilla) on aiemmin havaittu samankaltaista pelotevaikutusta minkkiin, ja todennäköisesti myös maakotkan pelote vaikuttaa minkkiin ja supikoiraan. Kotkat estävät lisäksi muiden munarosvojen, esimerkiksi varsilintujen, liikkumista alueilla.

Väitöskirja luettavissa osoitteessa: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/119875/AnnalesAII310Lyly.pdf?sequence=2

Artikkeli luettavissa: Lyly M.S., Villers A., Koivisto E., Helle P., Ollila T., Korpimäki E. (2015) Avian top predator and the landscape of fear: responses of mammalian mesopredators to risk imposed by the golden eagle. Ecology and Evolution 5(2):503–514.

Niin tai näin, susikannanhoito on aina väärinpäin

Sudet ovat Suomessa tällä hetkellä varsinainen kuuma peruna. Jopa niin polttava, että onvaikea saada puolueetonta tietoa lajin tilanteesta sekä sen metsästämisestä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Susi muodostaa usean yksilön laumoja voidakseen metsästää hirvieläimiä, pääasiallista ravintoaan. Laumaa johtaa alfapari, eli elinikäisen kumppanuuden muodostanut naaras ja uros. Lauman muut jäsenet eivät tuota jälkeläisiä, ja nuoret yksilöt voivat lisäksi vaihtaa silloin tällöin laumaa löytääkseen kumppanin tai nostaakseen asemaansa hierarkiassa. Lauma pysyy koossa alfaparin ansiosta.

Susi on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi, ja on EU:ssa tiukasti suojeltu. Suojelun ja Venäjältä tulleiden yksilöiden myötä susikanta kasvoi Suomessa 2000-luvun alkupuolella, jonka seurauksena susista aiheutuneet vahingot (mm. metsästyskoirille) ja susihavainnot asutuksen lähellä kasvoivat. Tämä on johtanut sekä tyytymättömyyteen sudensuojelun keinoista että lisääntyneeseen salametsästykseen, joka vuorostaan on lisännyt vastakkainasettelua eri intressitahojen ja yhteiskunnan ryhmien välillä. Susikanta lähti laskuun 2007 voimakkaan salametsästyksen vuoksi, mikä taas aiheutti närää luonnonsuojelurintamalla sekä EU:n tasolla. Siitä lähtien kanta on sahannut edestakaisin.

Lieventääkseen susikiistaa maa- ja metsätalousministeriö (MMM) päätti toteuttaa kahden vuoden kokeellisen kannanhoidollisen metsästyksen 2015–2016, jonka päätteeksi arvioitaisiin metsästyksen vaikutus kantaan. Kannanhoidollinen metsästys perustuu sudenhoitosuunnitelmaan, joka pyrkii sovittamaan yhteen susireviireillä asuvien ihmisten tarpeet ja sudensuojelun. Hoitosuunnitelma on reviiriperusteinen, eli kaikki toimenpiteet suunnitellaan reviiri- ja laumakohtaisesti.

Hoitosuunnitelma määrittelee pienimmäksi elinvoimaiseksi susikannaksi 25 lisääntyvää paria. Luonnonvarakeskus tuottaa arvion susikannan koosta, minkä perusteella MMM asettaa suurimman sallitun vuosittaisen saaliskiintiön, joka voidaan pyytää kannanhoidollisilla poikkeusluvilla. Tähän lukuun ei kuitenkaan tarvitse automaattisesti pyrkiä tai yltää.

Poikkeuslupia myönnetään nuorien yksilöiden metsästykseen, jolla on todennäköisesti pienimmät vaikutukset susilauman elinvoimaisuuteen. Poikkeuslupa voidaan saada myös yksilölle, joka koetaan jollain tapaa häiriöksi tai uhaksi (esim. toistuvasti pihoihin tuleva yksilö). Poikkeuslupia voidaan myöntää ainoastaan susireviireille, joissa on pentuetuottoa, tai häiriösuden ollessa kyseessä erityistilanteessa myös lajin vahvalla esiintymisalueella. Kannanhoidollisten poikkeuslupien lisäksi susia saa metsästää vahinkoperustaisella poikkeusluvalla tai poliisin määräyksellä. Näissä tilanteissa on aina kyseessä häiriösuden metsästäminen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf_hunting_management

Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden kannanvaihtelut ja sen säätely tulevat aiheuttamaan jatkossakin ongelmia. Eri intressitahojen luottamus toisiinsa ja osin valtion sudenhoitosuunnitelmaan on kokenut pahoja kolauksia. On todella vaikea sovittaa yhteen äärimmäisen uhanalaisen petoeläimen suojelua ja säätelyä tilanteessa, jossa laji aiheuttaa vahinkoa ja pelkoa osalle yhteiskunnan ryhmille. Toisaalta myös metsäpeuran, toisen erittäin uhanalaisen lajin, suojelu tarvitsisi selkeitä toimintamalleja suden kannalta. Kainuun metsäpeurakannan vasatuoton uskotaan kärsineen tiheän susikannan takia.

Muutaman vuoden takainen suden täyssuojelu (poikkeuslupia lukuun ottamatta) ei selkeästikään toiminut käytännössä. Kanta kasvoi aluksi, mutta jäi nopeasti täysin kestämättömän salametsästyksen jalkoihin. Vuonna 2006–2010 kanta pieneni jopa 15 % vuodessa. Vuoden 2006 lopulla susia oli arviolta 250–270, vuoden 2007 lopulla luku oli pudonnut kahteensataan. Täyssuojelu ylitti yhteiskunnassa rajan, jonka jälkeen mahdollisia tulevaisuuden vahinkoja estettiin jo etukäteen salametsästyksellä – tilanne jota ei saisi päästää syntymään. Paluu samanlaiseen suojelumalliin vaatisi voimakkaamman otteen salametsästyksen lopettamiseksi.

Kaksivuotinen suden kannanhoidollinen metsästys on päättynyt helmikuun lopulla. Ennen kokeilukauden alkamista vuonna 2015 Luke arvioi Suomen susikannaksi 220–245 yksilöä. Kahden metsästyskauden jälkeen 2016 kannaksi arvioitiin 200–235 sutta. Tämän perusteella kanta on säilynyt suhteellisen vakaana kannanhoidollisen metsästyksen aikana. Kahden vuoden aikana susia on ammuttu 43 yksilöä, joista kuitenkin yli puolet (24) on yli 2-vuotiaita. Näistä kahdeksan on alfanaaraita ja yksi varmistettu alfauros. Alfaurosten tarkka määrä selviää vasta syksyllä. On helppo havaita, ettei metsästys ole kohdistunut tarkoituksenmukaisesti sudenhoitosuunnitelman tai kannanhoidollisen metsästyksen asettamiin tavoitteisiin poistaa pääasiallisesti nuoria yksilöitä. 21 % saaliiksi saaduista oli alfayksilöitä. Se on hurja luku, joka voi vielä nousta urosten osalta. Näin korkea luku on kestämätön tulevaisuuden metsästyskäytäntöjen kannalta.

Jokainen näistä alfojen tapoista on heikentänyt tai hajottanut lauman, jolloin liikkeellä on aiempaa enemmän yksilöitä tai pieniä ryhmiä, jotka eivät kykene optimoimaan saalistusta ja muita lauman toimintoja. Juuri tällä tavoin synnytetään yhä enemmän ongelmasusia, jotka lähestyvät asutusta tai saalistavat metsästyskoiria. Lisäksi esille on tullut huolestuttavia tapauksia, joissa susia on jopa ajettu kohti asutusta tai haavoitettu tahallisesti, jotta poikkeuslupia (kannanhoidollisia tai vahinkoperustaisia) myönnettäisiin enemmän. Sudenhoitosuunnitelman tarkoituksena on ylläpitää maassa elinvoimainen kanta, mutta tällä menolla myös kannanhoidollinen metsästyskin vaikuttaa epäonnistuneen.

Mitä seuraavaksi? Syksyllä 2016 on tarkoitus päättää kannanhoidollisen metsästyksen tulevaisuudesta. Selkeästi susi aiheuttaa yhteiskunnassa niin paljon ristiriitoja, toimintavirheitä ja lain ottamista omiin käsiin, että voi kyseenalaistaa kuuluuko suden säilyä yleisesti metsästettävänä lajina. Kantaa on kuitenkin edelleen säädeltävä ja suojeltava. Ehkä Suomessa tulisi harkita mallia, jossa sudenmetsästys on ainoastaan (riista)viranomaisen vastuulla. Poikkeuslupaprosessi säilyisi samankaltaisena, jolloin häirikkösusiin ja laumakokoon voitaisiin vaikuttaa, mutta viranomaisen ammattitaidolla estettäisiin ylilyöntien ja suden kannanhoidon kannalta äärimmäisen haitallisen alfojen tappamisen. Näin voitaisiin sekä tasapainottaa susikannan kokoa että vaikuttaa susikiistoihin.