Merikotkan paluu

Wetland ecology group_University of Helsinki_Merikotka_Ranua

Merikotka on Itämeren alueen huippupeto. © Sari Holopainen

Merikotkakanta (Haliaeetus albicilla) lähti rajuun laskuun 1900-luvun alkupuolella vainoamisen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Alhaisimmillaan Itämeren kanta oli 1970-luvulla, jolloin suurin osa Suomen 35:sta parista oli lisääntymiskyvyttömiä. 1990-luvulta lähtien ympäristömyrkkyjen väheneminen ja suojelutoimet (esim. talviruokinta) edesauttoivat kannan kasvua. Nykyään Euroopassa pareja arvioidaan elävän jo 3500. Suomessa kuoriutui 468 merikotkan poikasta vuonna 2016, kun vuonna 1973 luku oli viisi. Merikotkakannat ovat vahvistuneet myös kaupunkien edustoilla; pesintää havaittiin Turun ja Helsingin saaristossa vuonna 2016.

Merikotka on huippupeto Itämeren alueella. Huippupedot vaikuttavat ekosysteemien ravintoverkkoihin muuttamalla saalislajien käyttäytymistä ja tiheyksiä. Huippupedon katoaminen ekosysteemistä aiheuttaa aina voimakkaita muutoksia ravintoverkoissa, mutta myös lajin palauttaminen ekosysteemiin muuttaa lajienvälisiä suhteita.

Merikotkan vaikutuksia ekosysteemin muihin lajeihin on tutkittu mm. analysoimalla WWF:n merikotkatyöryhmän keräämiä saalistietoja sekä seuraamalla pesille tuotavia saalislajeja pesäkameroiden avulla. Vuodesta 2009 lähtien Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo ja WWF:n merikotkatyöryhmä ovat ylläpitäneet lisäksi merikotkien satelliittiseurantaa.

2016 julkaistu suomalainen tutkimus käytti 25 vuoden tutkimusaineistoa (1985–2010) Ahvenanmaalta tutkiakseen merikotkan ravinnonvalintaa ja saalistuskäyttäytymistä. Tutkijat havaitsivat merikotkan olevan opportunistinen saalistaja, joka vaihtaa saalislajista toiseen saalislajien yleisyyden mukaisesti.

Merikotkan on aiemmin todettu suosivan ravinnossaan kalaa, ja eri tutkimusalueilla lintujen osuus on vaihdellut runsaasti (Grönlannissa kokonaissaaliista 6.7 % lintuja, Baikal-järvellä 88.4 %). Suomalaistutkimuksessa saalismääristä noin 70 % oli lintuja, 27 % kaloja ja 3 % nisäkkäitä, mutta merikotkan saalis vaihteli maisematasolla suuresti. Sisäsaaristossa kotkat söivät enimmäkseen kaloja, kun taas lintujen osuus oli huomattavasti kaloja suurempi ulkosaaristossa. Tämän arvellaan johtuvan eri saalistustapojen energiatehokkuudesta; merikotka kyttää mielellään saalista oksalla istuen. Tällä tavoin lintu saa helpoiten pyydettyä kalaa matalilta vesialueilta. Ulkosaaristossa näitä on kuitenkin rajoitetusti, mikä vähentää kalan osuutta saaliista.

Merikotka vaikuttaa suorasti merilintukantoihin saalistamalla aikuisia ja poikasia sekä muuttamalla aikuisten käyttäytymistä ja vaikuttamalla pesintäalueiden valintaan (Hipfner ym. 2012). Epäsuorasti kotkat vaikuttavat pelottamalla pesivien merilintujen aikuisia pois pesiltä, jolloin muut saalistajat (varaslinnut, minkki) pääsevät poikasten ja munien kimppuun.

Ahvenanmaan aineistossa yksittäisistä saalislajeista tärkeimpiä ovat haahka (Somateria mollissima) ja hauki (Esox lucius). Hauen (ja muiden kalojen) osuus saaliista väheni kuitenkin merkittävästi välillä 1985–2010. Haahkan merkitys vaikuttaa myös maisematason saalissuhteisiin: laji viihtyy harvemmin sisäsaaristossa eikä koskaan järvialueilla, jolloin lintujen osuus merikotkan saaliista ulkosaaristossa korostuu.

Haahkakanta lähti vuorostaan 1990-luvulla laskuun, mutta merikotka on edelleen kohdentanut saalistustaan haahkaan hauen vähennyttyä. Haahkojen pesinnän on tämän seurauksena havaittu siirtyneen enemmän sisä- ja keskisaaristoon. Toisaalta haahkakantojen muutoksia vuosina 1993–2012 tarkastellut tutkimus (Jaatinen ym. 2011) havaitsi merikotkien vaikuttaneen pesivien haahkojen määriin negatiivisesti ainoastaan kotkan paluun ensimmäisinä vuosina, vaikka merikotkakanta on alkuvuosista lisääntynyt merkittävästi. Päiväaktiivina lajina merikotka voi kuitenkin häiritä pesintää pelottamalla aikuisia. Valkoposkihanhen (Branta leucopsis) voimakas lisääntyminen on myös muuttanut saalissuhteita jonkin verran mm. Ruotsissa, ja todennäköisesti myös Etelä-Suomen rannikolla.

wetland-ecology-group_university-of-helsinki_geese

Merikotka hyötyy kasvaneista valkoposkihanhikannoista. © Sari Holopainen

Yhteisöekologian näkökulmasta merikotkan paluu Itämeren alueen huippupedoksi voidaan nähdä ekosysteemin toiminnan normalisoitumisena. Ongelmana ovat kuitenkin merilintukantoihin (lähinnä haahkoihin) kohdistuvien paineiden yhteisvaikutukset (mm. minkin yleistyminen, taudit, suojaa tarjoavien lokkiyhdyskuntien väheneminen ja tietyillä lajeilla myös metsästyspaineen kasvu), joihin merikotka osaltaan vaikuttaa. Sekä merikotkien että merilintujen kantojen kehitystä on seurattava tarkasti, jotta voidaan riittävän aikaisin reagoida voimakkaisiin kannan pienentymisiin. Perinteisten pesintäalueiden hylkääminen merikotkan saalistuksen vuoksi voi kuitenkin hankaloittaa merilintujen kantojen kehittymisen seurantaa. Tänään sopivat pesintäalueet eivät välttämättä ole sopivia lähitulevaisuudessa, mikä hankaloittaa suojelua. Euroopassa on jopa esitetty merikotkakantojen kasvun hillitsemistä merilintukantojen suojelun nimissä, mutta tämä tuntuu enemmän laastarilta johon tarttua, kun kokonaisvaltaiseen ekosysteemitason suojeluun tai vieraslajien poistoon ei löydy kiinnostusta.

Lisätietoja

Mainokset

Maakotka hyödyttää metsäkanalintuja, pelottaa kettuja

Wetland ecology group_University of Helsinki_maakotka

Huippupedoilla voi olla yllättäviä vaikutuksia ekosysteemeissä. Kuvassa maakotka. ©Sari Holopainen

Maakotka saalistaa niin teeriä, kettuja kuin näätiä. Toki laji nappaa tilaisuuden osuessakohdalle myös pyitä. Pienemmän koonsa ja elinympäristömieltymyksensä (tiheä metsä) vuoksi pyy on paremmin turvassa maakotkalta, joka saalistaessaan suosii avoimia maastoja. Tutkimuksen lähtötilanteessa tutkijat arvelivat maakotkan vähentävän paikallisesti kettujen ja näätien määriä, mistä metsäkanalinnut puolestaan hyötyisivät.

Totuus ei olekaan aivan näin yksinkertainen. Näädän ja ketun tiheydet yllättäen lisääntyvät alueilla, joilla maakotkia esiintyy runsaasti. Syyksi arvellaan yhteisten saalislajien runsasta esiintymistä, sekä näädän ja maakotkan elinympäristöjen osittaista päällekkäisyyttä. Lisäksi näätä välttelee avoimia maastoja, mikä saattaa osittain johtua maakotkan aiheuttamasta ei-tappavasta pelotevaikutuksesta.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Pyy

Pyyn poikanen @Mia Vehkaoja

Mutta, kuinkas ollakaan: kotkien korkealla reviiritiheydellä on kuitenkin selkeä vaikutus,sillä näillä alueilla esiintyy suurempia määriä nuoria pyy- ja teeriyksilöitä. Metsäkanalinnut hyötyvät maakotkasta, koska tämä vähentää pelotevaikutuksellaan keskikokoisten petojen aiheuttamaa munien syöntiä ja poikassaalistusta. Toisin sanoen kettu ja näätä näyttävät välttelevän maakotkaa niin tehokkaasti, että metsäkanalintujen poikueet hyötyvät alentuneesta saalistustehokkuudesta. Samankaltaista suojeluvaikutusta on havaittu aikaisemmin myös kanahaukalla (Accipiter gentilis).

Maakotkan tiheyksien kasvaessa teeripopulaation on havaittu laskevan, mutta sama ei päde pyyhyn. Pyy on todennäköisesti sen verran pienempi, että maakotka saalistaa sitä harvemmin. Teeri lisäksi suosii avoimempia alueita, pyyn viihtyessä tiheämmässä metsikössä. Maakotka suojelee siis nuoria pyy- ja teeriyksilöitä, mutta uhkaa etenkin teeriaikuisia, jotka liikkuvat enemmän avoimilla alueilla.

Wetland_ecology_group_University_of Helsinki_Teeri

Teerikukot soitimella ©Stella Thompson

Maakotkan metsäkanalintuihin kohdistamat kaskadivaikutukset eivät todennäköisesti muutu näätien ja kettujen vähentyessä. Syynä on muiden mesopetojen, kuten supikoiran (Nyctereutes procyonoides) ja minkin (Neovison vison) esiintyminen alueilla. Nämä lajit eivät olleet mukana tutkimuksessa.

Maakotka vaikuttaa siis keskikokoisten petojen saalistuskäyttäytymiseen, mutta ei niiden esiintymistiheyteen. Merikotkalla (Haliaeetus albicilla) on aiemmin havaittu samankaltaista pelotevaikutusta minkkiin, ja todennäköisesti myös maakotkan pelote vaikuttaa minkkiin ja supikoiraan. Kotkat estävät lisäksi muiden munarosvojen, esimerkiksi varsilintujen, liikkumista alueilla.

Väitöskirja luettavissa osoitteessa: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/119875/AnnalesAII310Lyly.pdf?sequence=2

Artikkeli luettavissa: Lyly M.S., Villers A., Koivisto E., Helle P., Ollila T., Korpimäki E. (2015) Avian top predator and the landscape of fear: responses of mammalian mesopredators to risk imposed by the golden eagle. Ecology and Evolution 5(2):503–514.

Niin tai näin, susikannanhoito on aina väärinpäin

Sudet ovat Suomessa tällä hetkellä varsinainen kuuma peruna. Jopa niin polttava, että onvaikea saada puolueetonta tietoa lajin tilanteesta sekä sen metsästämisestä.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf

Sudenpentu Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Susi muodostaa usean yksilön laumoja voidakseen metsästää hirvieläimiä, pääasiallista ravintoaan. Laumaa johtaa alfapari, eli elinikäisen kumppanuuden muodostanut naaras ja uros. Lauman muut jäsenet eivät tuota jälkeläisiä, ja nuoret yksilöt voivat lisäksi vaihtaa silloin tällöin laumaa löytääkseen kumppanin tai nostaakseen asemaansa hierarkiassa. Lauma pysyy koossa alfaparin ansiosta.

Susi on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi (EN) lajiksi, ja on EU:ssa tiukasti suojeltu. Suojelun ja Venäjältä tulleiden yksilöiden myötä susikanta kasvoi Suomessa 2000-luvun alkupuolella, jonka seurauksena susista aiheutuneet vahingot (mm. metsästyskoirille) ja susihavainnot asutuksen lähellä kasvoivat. Tämä on johtanut sekä tyytymättömyyteen sudensuojelun keinoista että lisääntyneeseen salametsästykseen, joka vuorostaan on lisännyt vastakkainasettelua eri intressitahojen ja yhteiskunnan ryhmien välillä. Susikanta lähti laskuun 2007 voimakkaan salametsästyksen vuoksi, mikä taas aiheutti närää luonnonsuojelurintamalla sekä EU:n tasolla. Siitä lähtien kanta on sahannut edestakaisin.

Lieventääkseen susikiistaa maa- ja metsätalousministeriö (MMM) päätti toteuttaa kahden vuoden kokeellisen kannanhoidollisen metsästyksen 2015–2016, jonka päätteeksi arvioitaisiin metsästyksen vaikutus kantaan. Kannanhoidollinen metsästys perustuu sudenhoitosuunnitelmaan, joka pyrkii sovittamaan yhteen susireviireillä asuvien ihmisten tarpeet ja sudensuojelun. Hoitosuunnitelma on reviiriperusteinen, eli kaikki toimenpiteet suunnitellaan reviiri- ja laumakohtaisesti.

Hoitosuunnitelma määrittelee pienimmäksi elinvoimaiseksi susikannaksi 25 lisääntyvää paria. Luonnonvarakeskus tuottaa arvion susikannan koosta, minkä perusteella MMM asettaa suurimman sallitun vuosittaisen saaliskiintiön, joka voidaan pyytää kannanhoidollisilla poikkeusluvilla. Tähän lukuun ei kuitenkaan tarvitse automaattisesti pyrkiä tai yltää.

Poikkeuslupia myönnetään nuorien yksilöiden metsästykseen, jolla on todennäköisesti pienimmät vaikutukset susilauman elinvoimaisuuteen. Poikkeuslupa voidaan saada myös yksilölle, joka koetaan jollain tapaa häiriöksi tai uhaksi (esim. toistuvasti pihoihin tuleva yksilö). Poikkeuslupia voidaan myöntää ainoastaan susireviireille, joissa on pentuetuottoa, tai häiriösuden ollessa kyseessä erityistilanteessa myös lajin vahvalla esiintymisalueella. Kannanhoidollisten poikkeuslupien lisäksi susia saa metsästää vahinkoperustaisella poikkeusluvalla tai poliisin määräyksellä. Näissä tilanteissa on aina kyseessä häiriösuden metsästäminen.

Wetland ecology group_University of Helsinki_wolf_hunting_management

Susi Polar Parkissa, Norjassa. © Sari Holopainen

Suden kannanvaihtelut ja sen säätely tulevat aiheuttamaan jatkossakin ongelmia. Eri intressitahojen luottamus toisiinsa ja osin valtion sudenhoitosuunnitelmaan on kokenut pahoja kolauksia. On todella vaikea sovittaa yhteen äärimmäisen uhanalaisen petoeläimen suojelua ja säätelyä tilanteessa, jossa laji aiheuttaa vahinkoa ja pelkoa osalle yhteiskunnan ryhmille. Toisaalta myös metsäpeuran, toisen erittäin uhanalaisen lajin, suojelu tarvitsisi selkeitä toimintamalleja suden kannalta. Kainuun metsäpeurakannan vasatuoton uskotaan kärsineen tiheän susikannan takia.

Muutaman vuoden takainen suden täyssuojelu (poikkeuslupia lukuun ottamatta) ei selkeästikään toiminut käytännössä. Kanta kasvoi aluksi, mutta jäi nopeasti täysin kestämättömän salametsästyksen jalkoihin. Vuonna 2006–2010 kanta pieneni jopa 15 % vuodessa. Vuoden 2006 lopulla susia oli arviolta 250–270, vuoden 2007 lopulla luku oli pudonnut kahteensataan. Täyssuojelu ylitti yhteiskunnassa rajan, jonka jälkeen mahdollisia tulevaisuuden vahinkoja estettiin jo etukäteen salametsästyksellä – tilanne jota ei saisi päästää syntymään. Paluu samanlaiseen suojelumalliin vaatisi voimakkaamman otteen salametsästyksen lopettamiseksi.

Kaksivuotinen suden kannanhoidollinen metsästys on päättynyt helmikuun lopulla. Ennen kokeilukauden alkamista vuonna 2015 Luke arvioi Suomen susikannaksi 220–245 yksilöä. Kahden metsästyskauden jälkeen 2016 kannaksi arvioitiin 200–235 sutta. Tämän perusteella kanta on säilynyt suhteellisen vakaana kannanhoidollisen metsästyksen aikana. Kahden vuoden aikana susia on ammuttu 43 yksilöä, joista kuitenkin yli puolet (24) on yli 2-vuotiaita. Näistä kahdeksan on alfanaaraita ja yksi varmistettu alfauros. Alfaurosten tarkka määrä selviää vasta syksyllä. On helppo havaita, ettei metsästys ole kohdistunut tarkoituksenmukaisesti sudenhoitosuunnitelman tai kannanhoidollisen metsästyksen asettamiin tavoitteisiin poistaa pääasiallisesti nuoria yksilöitä. 21 % saaliiksi saaduista oli alfayksilöitä. Se on hurja luku, joka voi vielä nousta urosten osalta. Näin korkea luku on kestämätön tulevaisuuden metsästyskäytäntöjen kannalta.

Jokainen näistä alfojen tapoista on heikentänyt tai hajottanut lauman, jolloin liikkeellä on aiempaa enemmän yksilöitä tai pieniä ryhmiä, jotka eivät kykene optimoimaan saalistusta ja muita lauman toimintoja. Juuri tällä tavoin synnytetään yhä enemmän ongelmasusia, jotka lähestyvät asutusta tai saalistavat metsästyskoiria. Lisäksi esille on tullut huolestuttavia tapauksia, joissa susia on jopa ajettu kohti asutusta tai haavoitettu tahallisesti, jotta poikkeuslupia (kannanhoidollisia tai vahinkoperustaisia) myönnettäisiin enemmän. Sudenhoitosuunnitelman tarkoituksena on ylläpitää maassa elinvoimainen kanta, mutta tällä menolla myös kannanhoidollinen metsästyskin vaikuttaa epäonnistuneen.

Mitä seuraavaksi? Syksyllä 2016 on tarkoitus päättää kannanhoidollisen metsästyksen tulevaisuudesta. Selkeästi susi aiheuttaa yhteiskunnassa niin paljon ristiriitoja, toimintavirheitä ja lain ottamista omiin käsiin, että voi kyseenalaistaa kuuluuko suden säilyä yleisesti metsästettävänä lajina. Kantaa on kuitenkin edelleen säädeltävä ja suojeltava. Ehkä Suomessa tulisi harkita mallia, jossa sudenmetsästys on ainoastaan (riista)viranomaisen vastuulla. Poikkeuslupaprosessi säilyisi samankaltaisena, jolloin häirikkösusiin ja laumakokoon voitaisiin vaikuttaa, mutta viranomaisen ammattitaidolla estettäisiin ylilyöntien ja suden kannanhoidon kannalta äärimmäisen haitallisen alfojen tappamisen. Näin voitaisiin sekä tasapainottaa susikannan kokoa että vaikuttaa susikiistoihin.

 

Lepakoiden oma äänentoistolaitteisto

Lepakot pitävät yhteyttä toisiinsa viidakon omilla torvilla. Torven muotoiset lehdet vahvistavat ääntä parhaimmillaan kahden desibelin verran.

Vain neljän gramman painoiset keskiamerikkalaiset imujalkalepakot (Thyroptera tricolor) yöpyvät torvimaisten kasvinlehtien sisällä. Koko perheyhteisö yöpyy aina samassa kasvissa ja vaihtaa päivittäin kasvia petojen välttämiseksi. Yhteisön keskuudesta yksi valitsee yöpymispaikan ja ilmoittaa tästä muille yhteisön jäsenille kutsuäänellä. Äänen kuuluvuutta parannetaan torvimaisten lehtien avulla.

Imujalkalepakkoyhteisöt erottavat jäsenensä äänen perusteella. Yksikään yksilö ei erehdy yöpymään väärän yhteisön yöpymispaikassa. Lehtien äänentoisto-ominaisuuksilla saavutetaan myös kauemmaksi ajautuneet yksilöt. Megafoniominaisuuksien lisäksi lehdet tehostavat myös kasvin sisään tulevia ääniä. Ohilentävien yksilöiden tiedusteluäänet vahvistuvat jopa 10 desibelillä.
Lehtien äänentoisto ei kuitenkaan ole täysin puhdasta, ainakaan ihmisen mittapuun mukaan. Varsinkin lehden sisään tulevat äänet vääristyvät. Lehden sisällä olevien yksilöiden voi olla vaikea erottaa yhteisönsä jäseniä äänen perusteella. Tärkeämpää kuitenkin on, että ohilentävät yksilöt tunnistavat yhteisönsä yöpymispaikan.

Pohjois-Dakotan ja Costa Rican yliopistojen tutkijat löysivät ensimmäisinä imujalkalepakoiden äänentoiston käytön. He pyrkivät jatkotutkimuksissaan selvittämään imujalkalepakoiden kodin valintaa tarkemmin. Valitsevatko imujalkalepakot yöpymispaikkansa äänentoisto-ominaisuuksien perusteella? on tutkimuksen ydinkysymyksiä. Esimerkiksi lehden muoto saattaa olla yksi valintaan vaikuttavista tekijöistä. Se, minkä muotoinen torvi on lepakoista paras, jää nähtäväksi.

Lähde: Newswise. NDSU: Bats discover surround sound.

Ainakin miljoona linnunpönttöä

Kukaanhan ei oikeasti tiedä montako niitä on. Siis linnunpönttöjä Suomessa. Mutta 1.3.2016 avataan valtakunnallinen Miljoona linnunpönttöä -kampanja, jonka tavoitteena on kartoittaa jo olemassa olevien pönttöjen lukumäärä ja alueellinen jakautuminen sekä kannustaa ihmisiä ja yhteisöjä rakentamaan uusia pönttöjä.

Jokainen pöntön omistaja voi käydä rekisteröimässä pönttönsä sijainnin osoitteeseen yle.fi/miljoonaponttoa. Rekisteröimismahdollisuus aukeaa 1.3. Samalla on hyvä hetki tarkistaa pöntön kunto, ja kampanja muistutteleekin linnunpönttöjen puhtaanapidon tärkeydestä. Sivusto tarjoaa myös lisätietoja kolopesijöistä, sekä linnunpönttöjen rakennus- ja ripustusohjeita. Kannustetaanpa sivulla myös rakennustalkoiden järjestämiseen.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_sinitiainen

Sinitiainen lähdössä pöntöltä © Mia Vehkaoja

Mutta eikö miljoona pönttöä ole jo hieman liioittelua, mihin ihmeeseen niitä niin monta tarvitaan?

Kolopesijät ovat eläinlajeja, jotka tarvitsevat pesimisen onnistumiseksi onkalon, mm. monet tiaiset, pöllöt, tikat, liito-orava ja näätä pesivät koloissa. Onkaloita esiintyy luonnossa vanhoissa puissa, joiden runko tai latvusto on vaurioitunut. Vaurio voi saada alkunsa esimerkiksi tuulen katkoessa puun kahtia. Ajan myötä vaurio kasvaa onkaloksi muun muassa lahottajasienten vaikutuksesta. Tikat puolestaan hakkaavat jopa terveisiin puihin koloja. Suomessa kolopesiviä lintulajeja on reilut 40.

Tehostunut metsätalous on vähentänyt vanhojen, lahojen ja järeiden puiden määriä luonnossa, ja näin kolojenkin määrä on pienentynyt huomattavasti. Metsähaapa on suomalaisen metsän parhaimpia koloja muodostavia puita lajin suhteellisen nopean järeytymisen ja puuaineen pehmeyden vuoksi. Onpa haapaa verrattu yhdeksi boreaalisen metsän monimuotoisuuden ja pyhän kolminaisuuden: haapa-haavankääpä-palokärki (tai harmaapäätikka) ylläpitäjäksi. Kyseinen kolmikko on suomalaisen metsän kulmakiviä luonnonkolojen muodostamisen suhteen. Haapa on kuitenkin vähentynyt huomattavasti menneinä vuosikymmeninä sen huonon arvostuksen takia, ja niinpä tikoillekin riittää vähemmän nakutusmateriaalia.

Vähentyneiden kolojen vuoksi myös monien kolopesijöiden kannat ovat laskeneet. Tammikuussa julkaistun uusimman uhanlaisuusarvioinnin mukaan tutut töyhtö- ja hömötiainen luokiteltiin vaarantuneiksi. Hömötiaiskannasta noin 25 % pesii Suomessa, eli Suomella on suuri rooli lajin suojelussa. Luonnonkolojen vähentyminen ja linnunpönttöjen määrän kasvaminen suosii lajeja, jotka kykenevät pesimään asutuksen läheisyydessä ja taajamissa. Juuri näillä alueilla pöntöt ovat yliedustettuja. Keskellä metsää on harvoin linnunpönttöjä, ja esimerkiksi tähän ongelmaan halutaan nyt tarttua uuden kampanjan myötä.

Kaikilla lajeilla on kolojen suhteen omat mieltymyksensä, ja siksi onkaloita tulisi olla paljon erilaisia ja erilaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi hömötiainen haluaa kaivaa oman pesäkolonsa, mutta lajin hennolla nokalla onnistuu onkalon kaivuu ainoastaan hyvin lahoon puuhun. Tämän vuoksi myös pönttöjen ja niiden sijoituspaikkojen on oltava mahdollisimman monipuolisia, jotta saadaan tyydytettyä vaikeimmatkin ”nirsoilut”. Hömötiaiselle voi esimerkiksi rakentaa pienen pöntön, jonka täyttää sahanpurulla tms. pehmeällä puuaineella. Näin saadaan hömis hämättyä luulemaan, että se onkin itse kovertanut onkalon pelkän tehokkaan suursiivouksen sijaan.

Wetland_Ecology_Group_University_of_Helsinki_leppälintu

Leppälintu viihtyy tekopöntöissä ©Milla Niemi

Usein luullaan ainoastaan pikkulintujen pesivän tekopönttöihin. Pönttöjä on kuitenkinkaikenkokoisille lajeille, ja esimerkiksi Suomen tuulihaukkakanta on lähtenyt kasvuun osin onnistuneen pöntötyksen avulla. Myös muutamat sorsalinnut, kuten koskelot ja uivelo pesivät pönttöihin ja lähes jokainen pöllölajimme hyväksyy pöntön pesimispaikaksi.

Jo olemassa olevien pönttöjen rekisteröinti antaa arvokasta tietoa pönttöjen maantieteellisestä sijoittumisesta ja pönttötyyppien jakaumasta. Näin voidaan tulevaisuudessa kohdentaa uusia koteja pönttövapaille alueille. Jopa presidenttipari on lupautunut mukaan rakennustalkoisiin, ja heidän saavutuksensa ovat nähtävillä kampanjan aloituspäivänä 1.3. Ylen Aamu-tv:ssä. Miljoona pönttöä ei siis missään nimessä ole liioittelua, vaan ihan hyvä alku laajamittaiselle ja kattavalle suojelutyölle, jonka avulla helpotetaan usean lajin ahdinkoa.

 

Ennen kampanjan alkua lisätietoja tarjoavat:

http://yle.fi/uutiset/suomalaisten_kunnianhimoinen_suunnitelma_rakennamme_miljoona_linnunponttoa/8681847

http://yle.fi/aihe/miljoona-linnunponttoa

 

 

 

Massoittain myyriä kolmen vuoden välein

Harmaakuvemyyrä (Myodes rufocanus) ©Sari Holopainen

Harmaakuvemyyrä (Myodes rufocanus) ©Sari Holopainen

Elokuinen Lapin vaellus sai minut pohtimaan myyriä. Niitä pieniä viikareita oli aivan joka paikassa. Öisin ne iloisesti (tai kostonhimoisesti) jyrsivät rinkkojamme ruoan toivossa. Autiotupien kämppäkirjojen mukaan moni retkeilijä oli kokenut meitä ikävämmän kohtalon: kahden rinkkaan myyrät olivat onnistuneesti jyrsineet reiät ja erään pähkinäpussi katosi myyrän syötyä itsensä teltasta läpi.

Palattuamme Etelä-Suomessa tajusin, ettei myyristä näy karvaakaan missään. Miksi? Mitä myyräsykli oikeastaan tarkoittaa, miten se toimii, ja miksi myyräkannat ajoittain romahtavat? Ja millä tavoin sykli vaikuttaa muihin eläimiin?

Myyrä voi saavuttaa sukukypsyyden jopa kolmen tai neljän viikon ikäisenä, lajista riippuen. Nopea aikuistuminen, suuret pesuekoot ja useampi pesue saman lisääntymiskauden aikana mahdollistavat myyrien massiiviset esiintymiset(tätä kutsutaan syklin huipuksi). Tällöin myös pienpetojen (esim. kärpän Mustela erminea) ja lumikon Mustela nivalis) määrät lähtevät kasvamaan, jolloin myyräpopulaatio vuorostaan romahtaa kuolleisuuden lisääntyessä. Sykli kestää kolmesta viiteen vuotta Pohjois-Euroopassa, mutta ei kulje samassa tahdissa kaikkialla. Tämän vuoksi myyriä on nyt Lapissa miljoonapäin, samalla kun Etelä-Suomen kannat romahtivat jo viime talvena ja ovat nyt todella alhaalla.

Myyräkannat vaihtelevat vuosittain. Kuvaaja Hannu Pietiäinen.

Myyräkannat vaihtelevat vuosittain. Kuvaaja Hannu Pietiäinen.

Myyrät ovat äärimmäisen tärkeää ravintoa monelle petoeläimelle. Vaelluksen aikana näimme hiiripöllön (Surnia ulula) ja useita piekanoja (Buteo lagopus). Joka puolella oli kärppien ja lumikkojen ulostetta. Tunturipöllöä (Bubo scandiacus) emme harmi kyllä nähneet, vaikka olosuhteet olivatkin otolliset. Nämä ovat kaikki lajeja, joiden elämänkiertoon myyräkannat vaikuttavat. Ne tuottavat suuren määrän jälkikasvua myyrärikkaina vuosina. Huonoina myyrävuosina lisääntyminen saattaa puolestaan romahtaa olemattomaksi. Moni tiukasti myyriä syövä pöllölaji on nomadinen, eli vaeltaa suuria välimatkoja varmistaakseen olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jotkin pöllölajit taas ovat paikkauskollisia, kuten lehtopöllö (Strix aluco), eivätkä kulje ruoan perässä. Etenkin näille lajeilla myyräsykli ei vaikuta ainoastaan lisääntymismenestykseen tai pesuekokoon, vaan myös pesivien parien määrään kokonaispopulaatiossa, pesimisen alkamisajankohtaan ja jopa nuoren pöllön elinodotteeseen ja elämänlaatuun. Esimerkkinä: myyräsyklin vaihe pöllön ensimmäisen elinvuoden aikana korreloi sen aikuisena kantaman loiskuorman kanssa. Myyräsykli määrittää myös minkä ikäisenä paikkauskollinen pöllö kykenee pesimään ensimmäisen kerran (eli yhden vai kahden vuoden ikäisenä), koska pöllönaaraat eivät lisäänny jos niiden terveydentila on liian heikko.

Myyräsyklin vain vaikuttaa pöllöjen pesintään ja poikasten selviytymiseen. Kuvaaja Hannu Pietiäinen.

Myyräsyklin vain vaikuttaa pöllöjen pesintään ja poikasten selviytymiseen. Kuvaaja Hannu Pietiäinen.

Myyräsykleissä on viime vuosikymmeninä havaittu muutamaan otteeseen huolestuttava ilmiö. Sykli on tällä aikavälillä hajonnut kahdesti, ja odotettua huippua ei ole esiintynyt. Myyräsyklien häiriintymisen lisääntyminen aiheuttaisi suuria vaikeuksia lukemattomille pohjoisen lajeille. Häiriön syytä ei toistaiseksi tunneta, mutta erään teorian mukaan lämpenevä ilmasto ohuen lumipeitteen kera saattaa olla avainasemassa.

Piekana käyttää myyriä pääasiallisena ravintonaan.©Sari Holopainen

Piekana käyttää myyriä pääasiallisena ravintonaan.©Sari Holopainen

George R.R. Martinin hirviösusien valtakausi

Luettuani George R.R. Martinin tunnettua Game of Thrones saagaa, jäin miettimään mistä kirjailija sai ideansa hirviösusiin. Kirjat toki sisältävät paljon satuhahmoja, jotka eivät ole millään lailla tosia, mutta silti hirviösudet jäivät kummittelemaan mieleeni. Googlen ja tieteellisten artikkeleiden avulla hirviösudet (Canis dirus) heräsivät henkiin.

Hirviösusi (Canis dirus) George R.R. Martinin Game of Thrones -kirjasaagasta. Hirviösudet muistuttivat ulkonäöltään nykysusia (Canis lupus), mutta olivat kooltaan huomattavasti suurempia.

Hirviösusi (Canis dirus) George R.R. Martinin Game of Thrones -kirjasaagasta. Hirviösudet muistuttivat ulkonäöltään nykysusia (Canis lupus), mutta olivat kooltaan huomattavasti suurempia.

Hirviösudet vaelsivat maankamaralla pleistoseenikaudella, jolloin ne olivat sen ajan tärkeitä huippupetoja. Niiden saalista olivat pääasiassa suuret kasvinsyöjät, kuten märehtijät. Ajoittain ne saattoivat myös ruokailla Tyynenmeren rannalle ajautuneilla merinisäkkäiden haaskoilla. Hirviösudet olivat yleisiä Pohjois-Amerikassa, mutta niitä esiintyi myös Meksikossa ja Etelä-Amerikassa. Ne elivät hyvin erilaisissa ympäristöissä. Pohjois-Amerikassa hirviösusia tapasi niin metsäisistä vuoristoista kuin avoimilta ruoho- ja tasankomailta. Lisäksi Etelä-Amerikassa hirviösudet viihtyivät kuivilla savanneilla.

Hirviösudet olivat suurempia kuin nykyiset sudet (Canis lupus). Sukupuolet olivat selvästi erikokoisia ja siksi helposti tunnistettavissa. Ruumiin koko ylipäätään vaihteli huomattavasti, ja pienimmät hirviösudet esiintyivät kylminä ajanjaksoina. Pohjois-Amerikassa itä- ja länsipuolten populaatiot erosivat toisistaan. Länsipuolen hirviösusien keskipaino oli 60 kg, kun taas itäpuolen populaatiot olivat hieman painavampia; keskipaino 68 kg. Kummatkin populaatiot olivat siis ainakin 25 kg painavampia kuin nykysudet.

Hirviösudet olivat nykysusia parempia paloittelemaan saalista, mistä kertovat vahvemmat leukalihakset sekä suuremmat raateluhampaat. Leukalihakset ja raateluhampaat indikoivat myös taipumuksesta haaskan syöntiin. Lisäksi on osoitettu, että petojen lahko kokonaisuudessaan käyttäytyi hyvin eri tavalla pleistoseenikaudella kuin nykyään. Yksi selittävä tekijä voisi olla suuremmat saalislajit ja jäätyneiden haaskojen syönti.

Hirviösudet kuolivat sukupuuttoon pleistoseenikauden lopulla sekä Pohjois- että Etelä-Amerikassa. Sukupuuton tarkkaa aikaa ja syytä ei vielä tällä hetkellä tunneta. Tiedetään kuitenkin, ettei sukupuuton taustalla ole kilpailu muiden suurpetojen kanssa. Yksi todennäköinen syy voisi olla suurten kasvinsyöjien katoaminen.

Joskus jopa fantasiakirjallisuus voi olla inspiraationa tieteellisen tiedon ja ymmärryksen saavuttamiselle. Koskaan ei voi tietää millaisia olioita maan päällä on elänyt tai elää edelleen.